Muusikko Eeva-Kaisa Rönkä muistaa tarkasti päivän vuonna 2018, jolloin hän oli kävelemässä kohti kotia ja ymmärsi, ettei elämä voi enää jatkua entiseen malliin. Selkäkivut olivat hankaloittaneet työtä oboistina jo vuosia. 

Paluu ajassa taaksepäin vie Norjaan, missä Eeva-Kaisa opiskeli oboen soittoa sikäläisessä musiikkikorkeakoulussa huippuopettajan johdolla. Kuuden vuoden jälkeen hän halusi palata kotimaahan.

– Olin freelancerina monta vuotta. Kiersin eri orkestereissa, yhdeltä paikkakunnalta toiselle. Vuonna 2009 sain Sinfonia Lahdesta vakituisen oboistin paikan.

Selkävaivat olivat samanaikaisesti vuosia osa elämää – ”säännöllisen epäsäännöllisesti”, kuten Eeva-Kaisa asiaa kuvailee. Tilanne paheni jatkuvasti jopa siihen pisteeseen, että hän oli täysin liikuntakyvytön.

Vuonna 2017 selkä ei enää tervehtynyt, ja edessä oli leikkaus. Leikkaus onnistui ja vei mukanaan elämää hallinneen, hirvittävän hermokivun.

– Kun palasin muusikon työhöni, selkä ärsyyntyi soittamisesta kuitenkin uudestaan ja kivut palasivat. Tuntui, että elämä oli jatkuvaa yrittämistä, ponnistusta pysyä terveenä.

Taistelusta lepoon

Lopulta eräs päivä vuonna 2018 muutti kaiken.

– Muistan täysin sen hetken; muistan, missä kohdin kävelin tiellä. Ymmärsin silloin, että yritin tehdä jotakin, mikä ei enää ole mahdollista. Selkä ei vain enää tulisi kestämään elämäntapaani: en voi enää soittaa.

– Se oli suuri, syvä ymmärrys rajoista, elämän mahdollisuuksista. Kukaan ammattilainen ei tätä minulle sanonut, vaan vastaus kumpusi täysin minusta itsestäni.

Päätös muusikon työn lopettamisesta oli yhtäkkiä hyvin selkeä.

– Sen jälkeen en kertakaan ole kyseenalaistanut ajatustani, miettinyt, että mitä jos sittenkin. Tie oli kuljettu loppuun.

Ja kuitenkin asia oli elettävä läpi ja kohdattava kaikki luopumisesta kumpuavat tunteet.

– Koin helpotusta siitä, että taistelu omaa kehoa vastaan loppui vihdoin. Minun ei tarvinnut enää yrittää olla terve.

Eeva-Kaisa uskalsi jopa iloita siitä, ettei tarvinnut mennä töihin. Perheen lapset olivat pieniä ja nyt oli mahdollista olla kotona.

– Tekemättömyyteen myöntyminen oli helpotus. Se oli uuden alku. Muistan sanoneeni fysioterapeutille, että nyt alkaa uusi aika, jossa kunnioitan omaa jaksamistani. Lupasin itselleni, etten tee enää mitään, mihin voimani eivät riitä.

Irti luopumisen surusta

Toki mielen pohjalla kulki suru soittamisen loppumisesta.

– Rakastin soittamista ja olin siinä hyvä. Lopettaminen sujui kuitenkin hyvin. Se oli jopa ihmeen helppoa. Sen jälkeen, kun lopetin, en ole kertaakaan soittanut, edes kokeillut sen onnistumista. Oboen soittamisen voimallinen puhaltaminen pelottaa.

Vuoden päästä Eeva–Kaisa myi soittimensa.

– Jos kuuntelen omaa soittoani, tulee haikea olo, koska se kuulostaa niin tutulle ja omalle: tuo tuli minusta ja enää en voi sitä tehdä.

Välillä mieli kapinoi.

– Olen aina pitänyt itsestäni hyvää huolta, elänyt terveellisesti, liikkunut ja syönyt oikein, käynyt osteopaatilla – ja kuitenkin kävi näin. Tuli tunne, että mitä tahansa teenkin, se ei auta.

Selän toipuminen oli hidasta, tuli takapakkiakin.

– Niissä kohdin mietin, mitä vielä voi tulla eteen, mihin tämä vielä johtaa? Eikö tämä koskaan lopu?

Eeva-Kaisa kertoo kuitenkin löytäneensä kiitollisuuden tunteita siitä, että on saanut terveytensä takaisin.

– Tänä päivänä selkä ei enää juurikaan vaivaa minua. Elämä on kivutonta, ja ymmärrän sen suuren arvon.

Kuka minä olen?

Elämänmuutoksen myötä oli löydettävä uusi identiteetti. Monelle ihmiselle se rakentuu työn kautta.

– Aluksi olin vain selkävaivainen perheenäiti. En uskaltanut puhua taustastani. Nykyään voin jo mainita olleeni muusikko, ja olen siitä ylpeä.

Tyhjyydenkin keskellä Eeva-Kaisa sanoo aina tunteneensa elämänsä merkitykselliseksi ja itsensä arvokkaaksi.

– Elämässä on paljon kauniita, tärkeitä asioita, joita voi vaalia ja joista iloita. Muusikon työn menettäminen ei romahduttanut minua.

Ympäristön ihmiset eivät aina kuitenkaan ymmärrä tekemättömyyden oikeutusta; elämää ei saa ottaa liian ”iisisti”.

– Usein tuntuu siltä, että kiireinen elämä on arvokkaampaa kuin levollinen elämä. On arvokasta aina vain ponnistella.

Joskus itsekin on vaikea myöntyä siihen, että voi ottaa rennosti, voida hyvin, vetää raja sille, mitä ei jaksa.

– Siihen mahdollisuuteen on liittynyt häpeää, ja liittyy välillä vieläkin.

Hän huomaa toisinaan selittävänsä ja perustelevansa tekemättömyyttään; sitä, että juuri nyt ei ole mihinkään kiire.

Herkkänä itselle ja muille

Muusikon työstä luopuminen on ollut suuri rajanveto, joka on ohjannut yhä enemmän huomioimaan omat voimavarat. Eritysherkkyyden läsnäolo on Eeva-Kaisalle jokapäiväinen asia.

– Nyt ymmärrän, että minun pitää kunnioittaa hermostollista herkkyyttäni. Jatkuvasti mietin, mihin voimani laitan, minkälaisia päivistäni teen. Niin nopeasti sitä keikahtaa sille puolelle, etten voi hyvin ja olen ylivirittynyt, en saa nukuttua, ärsyynnyn, tiuskin ja voin huonosti.

Välillä on vaikeaa, kun on luonteeltaan innostuva ja haluaa  tehdä asioita, mutta ei kuitenkaan jaksa. Raja on kuitenkin vedettävä.

– Kun katson kalenteria, mietin hyvin tarkkaan, millä päiväni täytän, mitä jaksan tässä hetkessä. Jopa ystävien tapaaminen on yksi tapahtuma, ja se voi päivässä olla riittävästi. Olen oppinut tähän vähitellen enkä koe menettäväni mitään. Elämässä ei tekemisellä ole niin paljon merkitystä. En halua suorittaa, väsyttää liikaa itseäni. On tärkeämpää, etten väsy ja että voin hyvin.

Myös perhe ymmärtää sen.

Tällä hetkellä Eeva-Kaisa tekee työtä kolme päivää viikossa Kulttuuri- ja hyvinvointiliiton hyvinvointikoordinaattorina vapaalla aikataululla, lähinnä verkossa.

– Mielenturvaa-verkostossa pyrimme tekemään hyvinvoinnista ja mielenterveydestä työpaikoilla näkyvämpää.

Yhä edelleen, kun näyttää siltä, että on helpompi puhua ranteen murtumasta kuin mielen rikkoutumisesta.

– On erityisen tärkeää, että mielenterveydestä voi puhua avoimesti niin kuin mistä tahansa kehon sairaudesta.

Lisäksi Eeva-Kaisa pitää luentoja ja ohjaa kursseja erityisherkille.

– Koska erityisherkkyys on minussa aina läsnä, on siitä myös luontevaa puhua. Ja vastaanotto on yleensä aina lämmin. Kurssit ovat löytäneet paikkansa.

Ehkä tulevaisuudessa jopa enemmän. Huhtikuussa Eeva-Kaisa aloittaa Life Coach– opinnot.

– Koulutus antaa minulle toivottavasti tukea ja oppia yhä enemmän erityisherkkyyden esilletuomiseen. Voin jatkossa tarjota varsinkin erityisherkille valmennusta ja tuoda erityisherkkyyttä entistä enemmän näkyväksi yhteiskunnassa.

Eikä pidä unohtaa omaa Kirkkoa ja sen suomaa tukea.

– Ortodoksinen luostariperinne on minulle lahja, rauhan lähde. Valamo on ollut itselleni tärkeä hiljentymisen paikka nuoruudesta lähtien. Yksinkertaisuus ja kiireettömyys ovat siellä läsnä. Jumalanpalveluksiin on helppoa osallistua päivittäin ja ympäristö tukee hiljentymistä – olen kuin omalla retriitillä.

– Juuri viime päivinä on mieleeni noussut suuri kiitollisuus omasta kirkostani. Minulla on hyvä rippi-isä, Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Markku Salminen. Hänen kanssaan olen saanut pohtia ortodoksisuutta, mutta myös tavata häntä kiireettömästi näiden suurten elämänmuutosten äärellä. Se on ollut äärettömän arvokasta.

– Keskustelut ovat olleet minulle tärkeitä. Ne ovat tukeneet elämääni. Olen saanut valinnoilleni arvostusta ja siunauksen. Olen hyvin kiitollinen niistä palveluista, joita kirkko meille tarjoaa. Elämässä on tärkeää ottaa huomioon ihmisten erilaisia tarpeita ja erilaisia jaksamisen rajoja. Kaikki eivät pysty samaan – eikä tarvitse pystyä.