Ortodoksisen identiteetin ja elämäntavan jo lapsuudessaan omaksunut Dimitri Qvintus työskenteli kymmenen vuotta suomalaisen politiikan keskeisimmissä taustatehtävissä – esimerkiksi kahden pääministerin viestinnästä ja mediasuhteista vastaavana erityisavustajana. Näissä tehtävissä Qvintukseen oltiin päivittäin yhteydessä yhteiskunnan eri sektoreilta, kun ne halusivat vaikuttaa itselleen tärkeisiin asioihin.

– Yhteydenpito ja sitä kautta vaikuttaminen on luonnollinen ja olennainen osa demokraattista päätöksentekoprosessia ja tärkeää päättäjille, jotta heillä on mahdollisimman paljon ja monipuolisesti tietoa. Kymmenessä vuodessa ehti nähdä monenlaista vaikuttamista.

Oman kirkon yhteydenottoja kertyi kolmen hallituskauden aikana tasan nolla kappaletta.

– Mietin kieltämättä muutaman kerran, että Suomen ortodoksinen kirkko voisi olla huomattavasti aktiivisempi suhteessa parlamentaariseen päätöksentekoon ja yhteiskunnallisista asioista käytävään keskusteluun. Kirkolle itselleen se on elintärkeää, mutta myös kirkon ulkopuolelle sillä on merkitystä. Sanottavaa ja annettavaa nimittäin on, joten siinä olisi aivan selkeä kehityksen paikka.

Qvintus on edelleen aktiivinen politiikassa, mutta päivätyökseen hän toimii johtajana viestintäalalla. Edelliset kolme ja puoli vuotta Qvintus johti Bayerin Nordicin viestintää, yhteiskuntasuhteita ja vastuullisuutta vastaten Pohjoismaista ja Baltiasta.

Vähemmistöillä on väliä

Qvintus päätyi politiikkaan sattumalta kesken toimittajaopintojen, kun häntä vuonna 2011 pyydettiin peruspalveluministerin eduskunta-avustajaksi. Qvintuksella ei ollut ennestään minkäänlaista poliittista taustaa, joten opittavaa oli edessä paljon. Vastuut lisääntyivät ajan myötä ja Qvintuksesta tuli kahden pääministerin erityisavustaja ja puolueen puheenjohtajan poliittinen neuvonantaja. Lisäksi hän toimi muun muassa kolmen muun ministerin ja eduskunnan puhemiehen erityisavustajana.

– Erityisavustajan tärkein tehtävä on olla jatkuvasti päättäjän tukena ja varmistaa, että hänellä on tarkka käsitys siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Se on palvelutehtävä, jossa tehtäväkenttä voi muodostua hyvinkin laajaksi. Työtä tein kelloon katsomatta ja koko sydämellä, koska siinä tunsi olevansa kaikkien suomalaisten asialla. Toki se oli myös rankkaa, ei sitä käy kieltäminen. Pahimmillaan tein 100 tunnin työviikkoa. Silti työ antoi valtavasti ja koin sen olevan merkityksellistä.

Entä olisiko tämäntyyppiselle neuvonantajalle Qvintuksen mielestä tilausta myös ortodoksisessa kirkossa?

– Se on kirkon arvioitava asia. Toisella kansankirkolla tällainen henkilö on. Ortodoksinen kirkko on tärkeä ja tunnustettu osa Suomen valtiota ja yhteiskuntaa. Se on pienen vähemmistön kirkko, jonka vastuut ja asema on kirjattu lainsäädäntöön. Sen lisäksi sillä on oma erityinen perintönsä ja identiteettinsä – valtava kulttuurinen pääoma, joka on samalla osa suomalaisuutta. Merkittävä osa kirkkoa koskevasta päätöksenteosta, tai vähintään kirkkoon vaikuttavasta päätöksenteosta, on kuitenkin muiden kuin ortodoksien käsissä. Juuri siksi olisi niin valtavan tärkeää huolehtia siitä, että he tietävät ja ymmärtävät, mitkä asiat ovat kirkolle tärkeitä.

Kansainvälisessä pörssiyhtiössä työskennellessäni sanoin aina, että edes meille itsellemme itsestäänselvät asiat eivät ole itsestäänselviä muille. Sama koskee myös kirkkoa, muistuttaa Qvintus.

– Päättäjät suhtautuvat kansankirkkoihin kunnioittavasti ja se on erinomainen lähtökohta. Luontevaa kanssakäymistä on kuitenkin liian vähän ja silloin myös tietoa on liian vähän. Siitä seuraa, että molemminpuolista ymmärrystä on liian vähän. 

Yhtenä esimerkkinä voi nostaa esiin vaikka oman paikalliskirkkomme historian.

– Suomen ortodoksisen kirkon uskomaton selviytymistarina on valtaosalle suomalaisista edelleen aivan tuntematon. Emme voi vieläkään korostaa liikaa omaa sotien jälkeistä selviytymistaistelua ja sitä, mitä kirkon jäsenet joutuivat kohtaamaan, mutta silti uskalsivat olla sitä, mitä ovat.

Ulkoiset paineet ovat onneksi poistuneet ja nykyisin pienestä koosta voi olla vuoropuhelussa jopa etua.

– Vähemmistöjen merkitys ja painoarvo on kasvanut länsimaisissa yhteiskunnissa viime vuosikymmeninä ja kehitys jatkuu edelleen. Ortodoksit ovat Suomessa vähemmistö, ja myös sen äänelle on kuulevia korvia. Kirkon tehtävänä on varmistaa omalla aktiivisella toiminnallaan, että viestiä viedään. Vain sillä tavalla ääni kuuluu ja viesti kuullaan.

Rohkeasti mukaan julkiseen keskusteluun

Ortodoksisessa kirkossa kavahdetaan helposti ajatusta yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisesta – niin sanotusta lobbaamisesta puhumattakaan. Qvintuksen mielestä tästä pitäisi päästä yli.

– Yhteiskunnallista aktiivisuutta ei pidä sekoittaa puoluepolitiikkaan – nehän ovat kaksi aivan eri asiaa. Kyllä kirkon pitää voida puhua myös ajankohtaisista asioista, köyhyydestä, polarisaatiosta ja yksinäisyydestä ilman pelkoa siitä, että se on puoluepoliittista toimintaa. Itse näen, että kirkolla on jopa velvollisuus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun omista arvoistaan ja lähtökohdistaan käsin.

Paikoin tässä on onnistuttukin. Qvintus nostaa esiin tilanteita, joissa Suomen ortodoksisen kirkon omien arvojensa mukainen toiminta on herättänyt laajaa luottamusta ympäröivässä yhteiskunnassa.

– Monet muistavat esimerkiksi sen, miten arkkipiispa Leo ja nunnat piilottivat egyptiläisen Eveline Fadayelin ja tämän kaksi poikaa viranomaisilta Lintulan luostariin vuonna 2010. Itse olin tuolloin äärimmäisen ylpeä omasta kirkostani. Moraalisesti oikea teko sai suomalaisilta laajan hyväksynnän. Toisena esimerkkinä voisi nostaa esiin sen, miten selväsanaisesti kirkkomme on tuominnut Venäjän hyökkäyssodan Ukrainassa. Tässäkin on astuttu rohkeasti esiin ja kerrottu sekä suomalaisille että kansainväliselle ortodoksiselle yhteisölle, mikä on Suomen ortodoksisen kirkon kanta. Kolmantena esimerkkinä voisi mainita arkkipiispa Leon oikea-aikaisen Koraanin polttamiset tuominneen kannanoton.

Kuten esimerkitkin osoittavat, kirkolla on varsin laaja kosketuspinta muuhun yhteiskuntaan. Kirkolla on siis paljon annettavaa julkiseen keskusteluun.

– En tarkoita sitä, että kirkosta pitäisi tulla lausuntoautomaatti, mutta näen todella suuren tarpeen kertoa ulospäin siitä, miten kirkko ajattelee ja millaisia näkökulmia asioihin voidaan ottaa. Kirkon piirissä on valtava määrä eri alojen asiantuntemusta – jo pelkästään työntekijöiden joukosta löytyy osaavia ihmisiä, joilla olisi todella paljon annettavaa tällä sektorilla. Sama koskee tietysti kirkon jäsenistöä.

Toivon kautta kohti tulevaa

Qvintus ei toivo kirkolta aktiivisempaa otetta yhteiskunnalliseen keskusteluun pelkistä edunvalvontasyistä. Kyse on myös kirkon perustehtävästä ja viime kädessä koko maailman tulevaisuudesta.

– 2020-luku on ollut monella tavalla kriisien vuosikymmen. Olemme kohdanneet asioita, jotka ovat kerryttäneet huolta huolen päälle ja pelkoa pelon päälle. On olemassa riski, että kriisien vuosikymmenestä tulee myös menetetty vuosikymmen siinä mielessä, että ihmiset menettävät toivon ja näky tulevaisuuteen sumenee. Nyt tarvitaan toivon viestiä, tiivistää Qvintus.

– Nyt on olemassa valtava tilaus viestille, joka poistaa pelkoja. Minun on vaikea keksiä mitään luontevampaa toivon viestin tuojaa kuin ortodoksinen kirkko. Kirkko tarjoaa joka päivä toivon viestiä omille aktiivijäsenilleen, mutta se voisi välittää sitä laajemminkin. Ihan samalla tavalla kirkonkellojen soittokin kuuluu myös kirkon ulkopuolella.

Kirkon hengellisessä opetuksessa kaikki lähtee liikkeelle kutsusta ja mahdollisuudesta mielenmuutokseen. Yhteiskunnalliseen keskusteluun vietynä tässä ajatuksessa on valtava voima.

– Ajatellaan esimerkiksi ilmastonmuutosta. Sen edessä on helppo lannistua, ellei joku jaksa muistuttaa, että pienilläkin asioilla on todella väliä ja että asioiden muuttaminen on mahdollista.

Kirkko voisi Qvintuksen mukaan olla myös mukana purkamassa sitä kestävään kehitykseen liittyvää harhaa, jonka mukaan kestäviä voivat olla vain ratkaisut, jotka tekevät elämästä tosi rankkaa ja ikävää. 

– Sehän ei mene niin – ei hengellisellä tasolla eikä muutenkaan. Hengellinen kasvu ei vie elämästä iloa ja ledit valaisevat yhtä kirkkaasti kuin hehkulamput – vieläpä vähäisemmällä sähkönkulutuksella.

Kirkon perinteeseen koodattu ajatus kohtuullisuudesta kaikessa kulutuksessa on Qvintukselle itselleen tuttu jo lapsuudesta, mutta siihen pyrkiminen on saanut uuden merkityksen omien lasten syntymän myötä.

Globaaleissa kysymyksissä tarvitaan tietysti systeemisiä muutoksia – esimerkiksi ilmastonmuutoksen osalta vastuu ei voi olla yksin kuluttajilla. 

– On kuitenkin tärkeää, että ihminen mieltää tälläkin tavalla olevansa osa kokonaisuutta, yhteydessä viime kädessä kaikkiin ihmisiin ja koko luomakuntaan. Silloin on mahdollista tarttua niihin yksilönkokoisiin valintoihin, jotka vievät oikeaan suuntaan. Lisäksi ihmisille pitäisi pystyä osoittamaan, että muutos on turvallisempaa kuin se, että ei tehdä mitään. Se on valtavan vaikeaa, mutta se on kestävyyden kannalta avainasemassa. Kestävyydestä se toivo tulee.

Pääkuva ylhäällä: kuvaaja Simon Bergman.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa painetussa Aamun Koitossa 1/2024 lyhennettynä versiona tilan puutteen vuoksi. Tästä syystä verkkolehdessä julkaistaan myös täysimittainen juttu.

– Tämmöisiä pääsiäismunaketjuja näin ensimmäisen kerran 80-luvulla Pyhän Vladimirin seminaarissa New Yorkissa. Esimerkiksi maatuska Juliana Schmemannilla oli upea koru. Siinä oli kaksi ketjua, ja se oli aivan täynnä pääsiäismunia. Vladimirin seminaarissa oli myös muita naisia ja opiskelijanaisia, joilla oli tällaiset pääsiäismunakorut, kertoo joensuulainen Jaana Pössi. 

Juliana Schmemann teki pitkän ja menestyksekkään uran kielten opettajana erityisesti tyttökouluissa New Yorkissa, ja hänet tunnetaan lisäksi aktiivisesta työstään kirkon hyväksi. Myös hänen puolisonsa, rovasti Alexander Schmemann ansioitui kirkon palveluksessa.

Pössin koru on saanut alkunsa aviomieheltä saadusta lahjasta, mutta korun kerryttäminen voi alkaa myös muuten.

– Puolisoni Juha on ostanut ensimmäisen riipuksen lahjaksi. Jokaisella korulla on kuitenkin oma tarinansa, ja riipuksia voi ostaa joko puoliso tai itse. Perheenisä voi ostaa riipuksia myös tyttärilleen.

Pössin tapauksessa – kuten monen muunkin pääsiäiskorun käyttäjän – korussa olevien pääsiäismunien määrän on tarkoitus heijastella yhdessä vietettyjä vuosia.

– Tavoite olisi, että munia olisi yhtä monta kuin on avioliittovuosia yhdessä. Toki silloin, kun olimme nuoria, ei riipuksia hankittu ihan ensimmäisinä vuosina, mutta myöhemmin on hankittu sitten useampi.

Kyseessä on nimenomaan pääsiäiseen liittyvä perinne.

– Korun käyttö alkaa pääsiäisyönä, joten laitan korun kaulaani kirkkoon lähtiessä. Pidän sitä pääsiäisaikana jumalanpalveluksissa, juhlissa – ja töissäkin olen pitänyt. Pääsiäisajan jälkeen koru menee sitten kaappiin.

Koru tarvitsee vahvan ketjun

Mikäli aikoo yllättää  tulevana pääsiäisenä puolisonsa, läheisensä tai itsensä ja aloittaa pääsiäiskorun rakentamisen, vinkkaa Pössi oikeanlaisen ketjun valinnan olevan keskeistä.

– Ketju on sellainen. johon kannattaa kiinnittää huomiota. Sen pitää kestää, jos munia kertyy enemmän. Minulla esimerkiksi on paksu ketju, jota on jo kerran jouduttu jatkamaan, kun munia on kertynyt. Ohut kultaketju voi kestää, jos munia on yksi tai muutama, mutta minullakin niitä on jo kolmisenkymmentä.

Koruun liitettäviä osasia Pössi suosittelee etsimään paitsi Valamon luostarin myymälästä, myös pääkaupunkiseudun kultasepänliikkeistä ja ulkomailta.

– Lampukka-myymälän aikaan pääsiäismunariipuksia oli siellä myynnissä, mutta Valamosta löytyy, ja ainakin Helsingin kultasepänliikkeistä. Myös Virosta niitä löytyy, jopa kauppahallista. Perinteisesti niitä on myyty Venäjällä kirkoissakin.

Koruissa käytettäväksi tarkoitettuja munia valmistetaan monissa eri väreissä ja erilaisin koristeluin. Pössillä ei ole korun suhteen erityistä keräilysuunnitelmaa, jos kohta riipusten värit voivat heijastella kantajansa mieltymyksiä.

– Riipuksia on kertynyt enimmäkseen siten kuin niitä on ollut saatavilla. Toki niissä näkyvät lempivärini: paljon punaista, violettia ja vihreää. Monesti käy niin, että kun kaupassa sattuu löytymään muutama kappale, niistä valitsee ne lempivärit.

Pössi kiinnityttää uuden riipuksen koruun kultasepällä pääsiäisen alla. Ammattilaisetkin usein ihastelevat korua tässä yhteydessä.

– Kultasepällä on aina tullut kommenttia, että ”Vau, mikä koru!”

Vuodet tekevät korusta entistäkin arvokkaamman

Jokaiselle korun käyttäjälle tulee väistämättä eteen aika, kun korua ei enää ole itse käyttämässä tai voimien huvetessa tekee mieli antaa se uudelle kantajalleen. Pössi ei ole toistaiseksi juurikaan miettinyt korunsa kohtaloa jatkossa.

Kuitenkin kysymys saa Pössin miettimään korun merkitystä itselleen. Hetken pohdinnan jälkeen tulee selväksi se, että muistot vuosien varrelta tekevät korusta merkityksellisen.

– Kun on vuosikausia kerrytetty munia tuohon ketjuun, niin kyllä siitä on tullut aika tärkeä ja rakas koru. Muuten en ole varsinainen koruihminen, eli en juurikaan käytä koruja. Mutta tämä koru on aina pääsiäiskaudella käytössä, ja siihen liittyy niin paljon muistoja eri paikoista.

Keskustelun avaaja, joka johdattaa aiheen pääsiäiseen

Pitkään karttunut kokoelma pääsiäismunia tekee korusta väistämättä näyttävän. Monet ihastelevatkin Pössin ketjua.

– Aika paljon tulee kommentteja tyyliin ”Oi, miten ihana, mistä olet saanut?”

Usein keskustelu kääntyy esineestä itse juhlaan ja sen sanomaan.

– Kirkon piirissä monet ehkä tietävät tästä perinteestä, mutta kun minulla on joskus ollut pääsiäiskoru työpaikalla, niin siitä on alkanut monta hyvää keskustelua. Sitä kautta pääsee puhumaan pääsiäisestä: kertomaan, mihin koru liittyy, ja miksi minulla on se.

Myös reaktiot tapaan, jonka mukaan korun riipuksia saadaan lahjaksi puolisolta, ovat arvostavia. Keskustelun jälkeen monelle jää asiasta positiivinen mielikuva.

– Ihmiset ihastelevat paitsi hienoa korua, myös kaunista perinnettä.

Yle (Avaa uuden sivuston) uutisoi vastikään, että Suomen ortodoksiseen kirkkoon on liittynyt korona-ajan jälkeen paljon nuoria ja nuoria aikuisia. Tällä hetkellä Suomen ortodoksisen kirkon 56 000 jäsenestä yli 30 prosenttia on alle 29-vuotiaita, ja vuosittain kirkkoomme liittyy noin 900–1 000 uutta jäsentä. Joissakin seurakunnissa jopa puolet katekumeeniopetukseen osallistuvista on nuoria tai nuoria aikuisia – ja edustettuina ovat etenkin nuoret miehet.

Tämä käy yksiin viimeaikaisten tutkimustulosten kanssa: suomalaiset nuoret miehet ovat huomattavasti uskonnollisempia kuin naispuoliset ikätoverinsa. Tämä käy ilmi muun muassa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tutkimuskeskuksen vuoden 2022 julkaisusta Spiritualiteetti 2020-luvun Suomessa (Avaa uuden sivuston) ja kaupunkiseurakuntien empatia- ja tunnettuuskyselystä.

Maallistuminen luo tyhjiön

Turun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Ioannis Lampropoulos arvelee ilmiön liittyvän kaikkien nuorten osalta nimenomaan nuoruuteen kuuluvaan etsikkoaikaan.

– Nuoret ylipäätään etsivät ja hakevat vastauksia. Kuitenkin katekumeenien ikä vaihtelee yleensä välillä 14–55. 

Isä Ioannis huomauttaa 2000-luvun ilmiön olevan se, että lapsia ei kastetta.

– Kuitenkin näiden lasten vanhemmat ja ne lapset löytävät tiensä meidän kirkkoomme. Kysymykseen siitä, onko merkittävää eroa miesten ja naisten välillä Suomen ortodoksiseen kirkkoon liittymisessä, voisi vastata selkeämmin, kun kyseinen data on käytössä muutaman vuoden ajalta. 

Isä Ioannis pohtii syitä, miksi juuri nuoret ihmiset kiinnostuvat ortodoksisesta kirkosta.

– Elämme maallistuneessa maailmassa, josta ihmiset itse ovat päättäneet repiä irti pyhyyden kokemukseen. Pitkällä aikavälillä se tyhjiö, mikä jää jäljelle, alkaa vaikuttaa ihmisen elämään. Nuoret, jotka ovat syntyneet 2000-luvun alussa ovat kokeneet, että heidän elämästään puuttuu jotain, ja jotkut heistä löytävät tiensä meidän kirkkoomme. Nuoret etsivät vastauksia netistä ja somesta – ja jotkut niistä vastauksista ohjaavat heidät meidän kirkkoomme. Kirkkomme on oltava valmis vastaanottamaan ja ohjaamaan heitä, isä Ioannis painottaa. 

Aamun Koitto uutisoi viime viikolla, että netin ja sosiaalisen median merkitys on kasvussa myös kirkkoon ja uskontoon liittyen. Etenkin videomuodossa oleva materiaali löytää katsojia. Jo monet kirkkomme aktiivit hyödyntävätkin näitä kanavia.

Traditio ja estetiikka viehättävät

Lisäksi Aamun Koitto on jo aiemminkin kartoittanut sitä, mikä ortodoksisessa kirkossa vetoaa sen jäseniin tai kirkkoon liittyviin. Esimerkiksi romanialaissyntyinen Mihaela-Viorica Ruşitoru listasi aimo liudan asioita, jotka viehättävät häntä suomalaisessa ortodoksisuudessa: pääsiäisaikaan kuuluvat perinteet, ristisaatot ja etenkin eri-ikäisten ihmisten kohtaamiset.

Varsin usein mainitaan myös traditiossa pitäytyminen, yhteys alkukirkkoon ja ylipäätään se, ettei kirkkomme yritä olla ”kaikille kaikkea”. Myös ortodoksisen liturgian kauneus sekä se, että jumalanpalvelukset puhuttelevat niin monia aisteja, ovat osa ortodoksisen kirkon vetovoimaa.

Toki ortodoksisen kirkon vetovoimatekijöitä täytyy tiedustella myös kirkkoon liittyneiltä.

23-vuotias Ella Törmäkangas liitettiin ortodoksiseen kirkkoon puolisen vuotta sitten.

– Ortodoksisessa kirkossa parasta on pysyvyys ja muuttumattomuus. Entisenä uushenkisyydessä olleena pelkkä omien tunteiden ja ajatusten seuraaminen ja sen kaiken petollisuus tuli tutuksi, sillä ne helposti vievät väärään suuntaan, kohti ylpeyttä ja itsekkyyttä. On turvallista ja ihanaa, että ortodoksina voin luottaa Jumalaan ja siihen, että Hän tietää paremmin, mikä on minulle hyväksi, ja voin nojata kirkon opetukseen elämän aallokoissa, Ella Törmäkangas sanoo.

– Olen ollut kirkon jäsen vasta vähän aikaa ja toivonkin, että pikkuhiljaa ortodoksisuuden maailma alkaa avautua enemmän sen todeksi elämisen kautta, sillä oma hengellinen kilvoitukseni on vasta hyvin alkutekijöissään.

Kiitosta saa myös oma seurakunta.

– Meillä Tampereella myös seurakuntalaisten yhteisöllisyys on ainakin minun sydämessäni täyttänyt sellaisen yhteisöön kuulumisen aukon, jota en ennen kirkkoon liittymistä tiennyt olevan olemassakaan.

Tiina Vistbacka, 37, tuskailee, kuinka parhaiten osaisi muotoilla tuntemuksensa sanoiksi.

– Ortodoksisessa kirkossa parasta on sen vuosisatainen ja -tuhantinen historia; se, että se on Kristuksen itsensä perustama Kirkko, joka on säilyttänyt apostolisen uskon. Sakramenttien ja runsaan liturgisen elämän kautta kilvoittelu konkretisoituu ainutlaatuisella tavalla. Yhdistettynä nämä tuovat uskoon ja elämään ihan omanlaistaan kokonaisvaltaisuutta, syvyyttä ja osallisuutta – pyhittymistäkin. Armo ja Jumalan rakkaus ovat Kirkon jäsenenä jotenkin paljon todempia kuin ennen, Vistbacka sanoo.

Myös käytännön asioilla on merkitystä.

– Suurperheen äitinä olen ollut vallan riemuissani siitä, miten lapset ovat tervetulleita kirkkoon juuri sellaisina kuin he ovat, siis lapsina, saaden osallistua kirkon elämään ja sakramentteihin siinä missä aikuisetkin. 

Vistbacka on ollut Suomen ortodoksisen kirkon jäsen vajaat kaksi vuotta.

– Alan vasta ymmärtää, miten vähän vasta tiedänkään ja miten lähtökuopissaan kilvoitukseni onkaan. Tampereen seurakunnasta olen löytänyt itselleni kodin ja yhteisön, ystäviäkin. En oikein edes enää muista, miten tyhjää elämä olikaan ennen kotiin löytämistä.

Pääkuva ylhäällä: 23-vuotias Ella Törmäkangas liitettiin ortodoksiseen kirkkoon puolisen vuotta sitten. Kuvassa on Ellan lisäksi isä Heikki Honkamäki.