Maailmalta

Virossa toimii kaksi ortodoksista kirkkoa. Ekumeenisen patriarkaatin alainen autonominen kirkko sekä Moskovan alainen autonominen kirkko. Lokakuussa 2022 Moskovan Patriarkaatin alaisen ortodoksisen kirkon johtajalta Metropoliitta Jevgeniltä vaadittiin henkilökohtaista irtautumista Moskovan patriarkka Kirillin puheista ja vakuutus, että Jevgenin edustama kirkko Virossa ei kannusta osallistumaan sotaan. Jevgenin antamat vastaukset riittivät tuolloin Viron viranomaisille.

Tammikuussa 2024 Viro ei enää myöntänyt metropoliitta Jevgenille oleskelulupaa (Avaa uuden sivuston), sillä Jevgenin katsottiin muodostavan uhan Viron kansalliselle turvallisuudelle. Turvallisuusuhkaa Viro perusteli sillä, että patriarkka Kirill on tukenut Venäjän veristä aggressiota Ukrainaa vastaan. Sekä patriarkan että metropoliitta Jevgenin teot Moskovan patriarkaatin edustajana ovat auttaneet Venäjää toteuttamaan omaa turvallisuuspolitiikkaansa Virossa. Jevgenin oleskelulupa päättyi 6. helmikuuta 2024. Jevgeni totesi jatkavansa Viron Moskovan alaisen ortodoksisen kirkon päämiehenä muualta käsin.

Viron Moskovan patriarkaatin alaisen ortodoksisen kirkon metropoliitta Jevgeni
Metropoliitta Jevgeni. Kuva: Mосковская духовная академия в Покровском храме МДА/Wikimedia Commons

Latviassa tiukka linja

Valtio puuttui Latvian ainoan, Moskovan alaisen autonomisen, ortodoksisen kirkon asemaan Ukrainan sodan 2022 alettua. Latvian parlamentin päätöksellä kirkko erosi Moskovan patriarkaatista syksyllä 2022. Parlamentti hyväksyi tuolloin lain, joka takaa Latvian ortodoksisen kirkon itsenäisyyden autokefaalisena kirkkona. Kirkko ei ole lain mukaan riippuvainen kirkollisista auktoriteeteista Latvian ulkopuolella. Latvian ortodoksinen kirkko ja sen johtaja metropoliitta Alexander nauttivat valtion täyttä tukea lain tunnustamana autokefaalisena kirkkona.

Valtio teki päätöksen, sillä Moskovan patriarkaatti tuki Kremliä, joka kyseenalaistaa Ukrainan itsenäisyyden. Näin ollen Latviaan tarvittiin kirkollinen itsenäisyys kansallisen turvallisuuden takaamiseksi. Lain ei kuitenkaan sanota vaikuttavan kirkon oppiin uskosta ja kanonisesta laista. Latvian ortodoksisen kirkon mukaan valtion julistamassa autokefaliassa on kyse kirkon itsenäisestä roolista maallisen lain edessä suhteessa Latvian ulkopuolisiin kirkollisiin keskuksiin. Kirkko säilytti hengellisen ja liturgisen yhteyden kaikkiin kanonisiin ortodoksisiin kirkkoihin.

Liettuaan perustettiin eksarkaatti

Myös Liettuassa on vuoden 2022 jälkeen tapahtunut muutoksia. Liettuassa toimii Vilnan ja Liettuan arkkihiippakunta, joka on suoraan Moskovan alaisuudessa. Kirkon johtaja, metropoliitta Innokentius, julisti kirkon olevan patriarkka Kirillin sotanäkemyksiä vastaan heti sodan alussa vuonna 2022. Innokentius vei kuitenkin pappisoikeudet osalta kirkkonsa papeista väitettyjen kanonisten rikkomusten tai Ukrainaa koskevien sotaa vastustavien poliittisten näkemysten vuoksi – riippuen lähteestä.

Liettuan ortodoksisuuden uudelleenjärjestelyihin vaikuttivat niin Ukrainan sotaa vastustaneet, pappisoikeutensa menettäneet papit kuin Liettuaan saapuneet ukrainalaiset pakolaiset, jotka muuttivat maan ortodoksista kenttää. Liettuan pääministeri pyysikin Ekumeeniselta patriarkaatilta lupaa irrottaa Liettuan ortodoksinen kirkko Moskovan patriarkaatista. Perusteluna sekä pääministeri että Ekumeeninen patriarkaatti käyttivät historiallisen oikeuden palauttamista – olihan Liettuan ortodoksisuus 1600-luvulle asti Kiovan metropoliitan alaisuudessa ja siten sidottu Ukrainan ortodoksisuuden kysymyksiin.

Ekumeeninen patriarkaatti perusti Liettuaan tammikuussa 2024 eksarkaatin niille ortodokseille, jotka haluavat erota Moskovan alaisuudesta. Valtio rekisteröi eksarkaatin perinteisenä uskonnollisen yhteisönä. Asema antaa eksarkaatille laajat oikeudet Liettuassa.

Valtion turvallisuus keskiössä

Baltian maiden kolme erilaista reaktiota Moskovan alaisiin ortodoksisiin kirkkoihin Venäjän hyökkäyssodan jälkeen ovat yhteyksissä kysymykseen kirkosta ja turvallisuudesta.

Viro päätyi puuttumaan metropoliitta Jevgenin asemaan puhtaasti yksilön puheiden ja tekojen perusteella riippumatta siitä, tapahtuuko Venäjän Viron turvallisuudelle aiheuttama uhka maallisessa vai hengellisessä ympäristössä.

Latvia päätti muuttaa ortodoksista kirkkokuntaa koskevaa lakia ja käyttää kirkollista autokefalia-termiä maallisessa laissa taatakseen sen, ettei Venäjä pääse uhkaamaan Latvian turvallisuutta ortodoksisen kirkon kautta. Laki vie Latvian ortodoksista kirkkoa lähemmäs valtiota, vaikka tarkoituksena ei olekaan puuttua kirkon sisäisiin asioihin.

Liettuan kohdalla turvallisuusnäkökulma hahmottuu hieman eri kautta. Kyse on siitä, millaiseen ortodoksisuuteen liettualaiset ja maassa olevat ukrainalaiset haluavat liittyä. Vaihtoehtoja on nyt tarjolla kaksi, ja niiden takana ovat erilaiset tulkinnat Kiovan metropoliittakunnan historiasta – kuten Ukrainassa.

Kirkkojen merkitys valtion turvallisuudelle yhdistää Baltian maita, mutta reaktiot poikkeavat toisistaan merkittävästi.

Kirjoittaja on systemaattisen teologian yliopistotutkija Itä-Suomen yliopistossa.

Pääkuva ylhäällä: Pyhän Aleksanteri Nevskin katedraali Toompealla Tallinnassa on Viron Moskovan patriarkaatin alaisen ortodoksisen kirkon pääpyhäkkö.

Jaa tämä juttu

Minisaarna

Päivän lukujaksot ovat Vanhasta testamentista:

Kuudes hetki Jes. 26:21‒27:9

Ehtoopalvelus 1. Moos. 9:19‒10:1; San. 12:23‒13:9

Jaa tämä juttu

Minisaarna

Päivän lukujaksot ovat Vanhasta testamentista:

Kuudes hetki Jes. 25:1‒9

Ehtoopalvelus 1. Moos. 9:8‒17; San. 12:8‒22

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Muusikko Eeva-Kaisa Rönkä muistaa tarkasti päivän vuonna 2018, jolloin hän oli kävelemässä kohti kotia ja ymmärsi, ettei elämä voi enää jatkua entiseen malliin. Selkäkivut olivat hankaloittaneet työtä oboistina jo vuosia. 

Paluu ajassa taaksepäin vie Norjaan, missä Eeva-Kaisa opiskeli oboen soittoa sikäläisessä musiikkikorkeakoulussa huippuopettajan johdolla. Kuuden vuoden jälkeen hän halusi palata kotimaahan.

– Olin freelancerina monta vuotta. Kiersin eri orkestereissa, yhdeltä paikkakunnalta toiselle. Vuonna 2009 sain Sinfonia Lahdesta vakituisen oboistin paikan.

Selkävaivat olivat samanaikaisesti vuosia osa elämää – ”säännöllisen epäsäännöllisesti”, kuten Eeva-Kaisa asiaa kuvailee. Tilanne paheni jatkuvasti jopa siihen pisteeseen, että hän oli täysin liikuntakyvytön.

Vuonna 2017 selkä ei enää tervehtynyt, ja edessä oli leikkaus. Leikkaus onnistui ja vei mukanaan elämää hallinneen, hirvittävän hermokivun.

– Kun palasin muusikon työhöni, selkä ärsyyntyi soittamisesta kuitenkin uudestaan ja kivut palasivat. Tuntui, että elämä oli jatkuvaa yrittämistä, ponnistusta pysyä terveenä.

Taistelusta lepoon

Lopulta eräs päivä vuonna 2018 muutti kaiken.

– Muistan täysin sen hetken; muistan, missä kohdin kävelin tiellä. Ymmärsin silloin, että yritin tehdä jotakin, mikä ei enää ole mahdollista. Selkä ei vain enää tulisi kestämään elämäntapaani: en voi enää soittaa.

– Se oli suuri, syvä ymmärrys rajoista, elämän mahdollisuuksista. Kukaan ammattilainen ei tätä minulle sanonut, vaan vastaus kumpusi täysin minusta itsestäni.

Päätös muusikon työn lopettamisesta oli yhtäkkiä hyvin selkeä.

– Sen jälkeen en kertakaan ole kyseenalaistanut ajatustani, miettinyt, että mitä jos sittenkin. Tie oli kuljettu loppuun.

Ja kuitenkin asia oli elettävä läpi ja kohdattava kaikki luopumisesta kumpuavat tunteet.

– Koin helpotusta siitä, että taistelu omaa kehoa vastaan loppui vihdoin. Minun ei tarvinnut enää yrittää olla terve.

Eeva-Kaisa uskalsi jopa iloita siitä, ettei tarvinnut mennä töihin. Perheen lapset olivat pieniä ja nyt oli mahdollista olla kotona.

– Tekemättömyyteen myöntyminen oli helpotus. Se oli uuden alku. Muistan sanoneeni fysioterapeutille, että nyt alkaa uusi aika, jossa kunnioitan omaa jaksamistani. Lupasin itselleni, etten tee enää mitään, mihin voimani eivät riitä.

Irti luopumisen surusta

Toki mielen pohjalla kulki suru soittamisen loppumisesta.

– Rakastin soittamista ja olin siinä hyvä. Lopettaminen sujui kuitenkin hyvin. Se oli jopa ihmeen helppoa. Sen jälkeen, kun lopetin, en ole kertaakaan soittanut, edes kokeillut sen onnistumista. Oboen soittamisen voimallinen puhaltaminen pelottaa.

Vuoden päästä Eeva–Kaisa myi soittimensa.

– Jos kuuntelen omaa soittoani, tulee haikea olo, koska se kuulostaa niin tutulle ja omalle: tuo tuli minusta ja enää en voi sitä tehdä.

Välillä mieli kapinoi.

– Olen aina pitänyt itsestäni hyvää huolta, elänyt terveellisesti, liikkunut ja syönyt oikein, käynyt osteopaatilla – ja kuitenkin kävi näin. Tuli tunne, että mitä tahansa teenkin, se ei auta.

Selän toipuminen oli hidasta, tuli takapakkiakin.

– Niissä kohdin mietin, mitä vielä voi tulla eteen, mihin tämä vielä johtaa? Eikö tämä koskaan lopu?

Eeva-Kaisa kertoo kuitenkin löytäneensä kiitollisuuden tunteita siitä, että on saanut terveytensä takaisin.

– Tänä päivänä selkä ei enää juurikaan vaivaa minua. Elämä on kivutonta, ja ymmärrän sen suuren arvon.

Kuka minä olen?

Elämänmuutoksen myötä oli löydettävä uusi identiteetti. Monelle ihmiselle se rakentuu työn kautta.

– Aluksi olin vain selkävaivainen perheenäiti. En uskaltanut puhua taustastani. Nykyään voin jo mainita olleeni muusikko, ja olen siitä ylpeä.

Tyhjyydenkin keskellä Eeva-Kaisa sanoo aina tunteneensa elämänsä merkitykselliseksi ja itsensä arvokkaaksi.

– Elämässä on paljon kauniita, tärkeitä asioita, joita voi vaalia ja joista iloita. Muusikon työn menettäminen ei romahduttanut minua.

Ympäristön ihmiset eivät aina kuitenkaan ymmärrä tekemättömyyden oikeutusta; elämää ei saa ottaa liian ”iisisti”.

– Usein tuntuu siltä, että kiireinen elämä on arvokkaampaa kuin levollinen elämä. On arvokasta aina vain ponnistella.

Joskus itsekin on vaikea myöntyä siihen, että voi ottaa rennosti, voida hyvin, vetää raja sille, mitä ei jaksa.

– Siihen mahdollisuuteen on liittynyt häpeää, ja liittyy välillä vieläkin.

Hän huomaa toisinaan selittävänsä ja perustelevansa tekemättömyyttään; sitä, että juuri nyt ei ole mihinkään kiire.

Herkkänä itselle ja muille

Muusikon työstä luopuminen on ollut suuri rajanveto, joka on ohjannut yhä enemmän huomioimaan omat voimavarat. Eritysherkkyyden läsnäolo on Eeva-Kaisalle jokapäiväinen asia.

– Nyt ymmärrän, että minun pitää kunnioittaa hermostollista herkkyyttäni. Jatkuvasti mietin, mihin voimani laitan, minkälaisia päivistäni teen. Niin nopeasti sitä keikahtaa sille puolelle, etten voi hyvin ja olen ylivirittynyt, en saa nukuttua, ärsyynnyn, tiuskin ja voin huonosti.

Välillä on vaikeaa, kun on luonteeltaan innostuva ja haluaa  tehdä asioita, mutta ei kuitenkaan jaksa. Raja on kuitenkin vedettävä.

– Kun katson kalenteria, mietin hyvin tarkkaan, millä päiväni täytän, mitä jaksan tässä hetkessä. Jopa ystävien tapaaminen on yksi tapahtuma, ja se voi päivässä olla riittävästi. Olen oppinut tähän vähitellen enkä koe menettäväni mitään. Elämässä ei tekemisellä ole niin paljon merkitystä. En halua suorittaa, väsyttää liikaa itseäni. On tärkeämpää, etten väsy ja että voin hyvin.

Myös perhe ymmärtää sen.

Tällä hetkellä Eeva-Kaisa tekee työtä kolme päivää viikossa Kulttuuri- ja hyvinvointiliiton hyvinvointikoordinaattorina vapaalla aikataululla, lähinnä verkossa.

Mielenturvaa-verkostossa pyrimme tekemään hyvinvoinnista ja mielenterveydestä työpaikoilla näkyvämpää.

Yhä edelleen, kun näyttää siltä, että on helpompi puhua ranteen murtumasta kuin mielen rikkoutumisesta.

– On erityisen tärkeää, että mielenterveydestä voi puhua avoimesti niin kuin mistä tahansa kehon sairaudesta.

Lisäksi Eeva-Kaisa pitää luentoja ja ohjaa kursseja erityisherkille.

– Koska erityisherkkyys on minussa aina läsnä, on siitä myös luontevaa puhua. Ja vastaanotto on yleensä aina lämmin. Kurssit ovat löytäneet paikkansa.

Ehkä tulevaisuudessa jopa enemmän. Huhtikuussa Eeva-Kaisa aloittaa Life Coach– opinnot.

– Koulutus antaa minulle toivottavasti tukea ja oppia yhä enemmän erityisherkkyyden esilletuomiseen. Voin jatkossa tarjota varsinkin erityisherkille valmennusta ja tuoda erityisherkkyyttä entistä enemmän näkyväksi yhteiskunnassa.

Eikä pidä unohtaa omaa Kirkkoa ja sen suomaa tukea.

– Ortodoksinen luostariperinne on minulle lahja, rauhan lähde. Valamo on ollut itselleni tärkeä hiljentymisen paikka nuoruudesta lähtien. Yksinkertaisuus ja kiireettömyys ovat siellä läsnä. Jumalanpalveluksiin on helppoa osallistua päivittäin ja ympäristö tukee hiljentymistä – olen kuin omalla retriitillä.

– Juuri viime päivinä on mieleeni noussut suuri kiitollisuus omasta kirkostani. Minulla on hyvä rippi-isä, Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Markku Salminen. Hänen kanssaan olen saanut pohtia ortodoksisuutta, mutta myös tavata häntä kiireettömästi näiden suurten elämänmuutosten äärellä. Se on ollut äärettömän arvokasta.

– Keskustelut ovat olleet minulle tärkeitä. Ne ovat tukeneet elämääni. Olen saanut valinnoilleni arvostusta ja siunauksen. Olen hyvin kiitollinen niistä palveluista, joita kirkko meille tarjoaa. Elämässä on tärkeää ottaa huomioon ihmisten erilaisia tarpeita ja erilaisia jaksamisen rajoja. Kaikki eivät pysty samaan – eikä tarvitse pystyä. 

Jaa tämä juttu

Minisaarna

Päivän lukujaksot ovat Vanhasta testamentista:

Kuudes hetki Jes. 14:24‒32

Ehtoopalvelus 1. Moos. 8:21‒9:7; San. 11:19‒12:6

Jaa tämä juttu

Minisaarna

Liturgiassa

(Mark. 8:34–9:1)

Evankeliumissa Jeesus kutsuu niitä, jotka tahtovat seurata häntä, kieltämään itsensä, ottamaan ristinsä ja lähtemään matkaan. Jokainen, joka kadottaa elämänsä hänen ja evankeliumin tähden, pelastaa sen. Sielunsa menettämällä kukaan ei voita mitään. Siksi kenenkään ei pidä hävetä Ihmisen Poikaa, ettei joutuisi itse häpeään.

***

Oman ristin kantaminen muistuttaa paitsi Kristuksen kantamasta rististä meidän tähtemme, myös murheiden, vaikeuksien, koettelemusten ja sairauden taakkojen tuomasta rististä, joita kannamme Jeesusta seuraten.

Kaikkein suurinta Jeesuksen seuraamisen ristiä ovat kantaneet pyhät marttyyrit ja tunnustajat. He muistuttavat, että kristittynä oleminen merkitsee Jeesuksen seuraamista riippumatta siitä, mitä elämä tuo eteemme.

Jokainen omaa ristiään kantava ja Jeesusta seuraava ihminen on jo voittanut, vaikka on hyvä muistaa, että matka on yhä kesken. Vapahtaja on kanssamme kaikissa elämänvaiheissa ja koetuksissa.

Jaa tämä juttu

Ajassa

Oulun metropoliitta Elia julkaisi kirjoituksensa ensin Facebook-sivuillaan. Joensuussa tapahtunut 4-vuotiaan poikalapsen väkivaltainen kuolema sai hänet laatimaan tekstin, joka julkaistaan nyt muokattuna Aamun Koitossa isä esipaimenen luvalla.

”Mistä kumpuaa sellainen pahuus, josta olemme saaneet lukea lehdistä?” alkaa kirjoitus.

Sen jälkeen metropoliitta selventää tarkoittavansa Joensuussa tapahtunutta 4-vuotiaan poikalapsen väkivaltaista kuolemaa. 

”Olen sydänjuuriani myöten järkyttynyt. Kuinka on mahdollista, että pientä lasta kidutetaan ja jätetään kuolemaan Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa? Kuinka sosiaaliviranomaiset ovat voineet päättää palauttaa lapsen äidilleen?”

Poika oli ollut lastensuojelun asiakas, ja hänet oli sijoitettu kiireellisesti kodin ulkopuolelle. Sittemmin hänet kuitenkin palautettiin äidilleen. Poika kuoli kotonaan sänkyynsä kesäkuussa 2023. Kuolinsyylausunnon mukaan menehtymisen syynä olivat palovammat.

Käräjäoikeus tuomitsi pojan 26-vuotiaan isäpuolen törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta sekä muista vähäisemmistä rikoksista 7 vuoden ja 9 kuukauden vankeuteen. Lapsen 22-vuotias äiti tuomittiin törkeästä kuolemantuottamuksesta ja muista vähäisemmistä rikoksista 3 vuoden ja 7 kuukauden vankeuteen.

Lain tulkinta tyrmistyttää

Kirjoituksessaan metropoliitta pukee sanoiksi lukemattomien suomalaisten järkytyksen ja tyrmistyksen pikkupojan kuolemaan liittyen. Aamun Koitto on seurannut aiheesta käytävää keskustelua, ja lähes poikkeuksetta tapaus on herättänyt kysymyksiä lastensuojelun toimivuudesta, sen riittävästä resursoinnista ja oikeuslaitoksemme oikeudenmukaisuudesta. Jopa rikostoimittajat ovat vähintäänkin kummeksuneet lain tulkintaa tässä tapauksessa, kuten esimerkiksi MTV Uutisten Pekka Lehtisen kommentti (Avaa uuden sivuston) osoittaa.

”Ja mikä ajaa kiduttamaan ja lopulta hylkäämään pienen viattoman lapsen? Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia, emmekä välttämättä niitä koskaan saa”, metropoliitta Elia kirjoittaa.

Hän tähdentää seuraavaksi, kuinka tapahtunut sotii kaikkea sitä vastaan, joka on Jumalan tahto ihmisiä ja koko luomakuntaa kohtaan.

”Jumala loi kaiken hyväksi; ihmisen omaksi kuvakseen, luomakunnan vartijaksi, pienokaisten kaitsijaksi. Jumala on rakkauden Jumala. Siihen meidän pitää uskoa, koska jos emme siihen uskoisi, ei missään olisi mitään järkeä. Pahuus ja paha henki ovat ikään kuin vastavoimia, jotka pyrkivät tuhoamaan Jumalan rakkauden. Tällainen vastavoima houkuttelee ja valehtelee meille. Se on valheen, kidutuksen, katkeruuden ja kuoleman henki”, metropoliitta Elia kirjoittaa.

”Elämme yhä tässä langenneessa maailmassa, ja jossa pahuus näkyy sotien, viattomien ihmisten tappamisen ja kiduttamisen kautta.”

”Pahuus ei saa viimeistä sanaa”

Isä esipaimen käsittelee tekstissään myös viime viikonloppuna vietettyä ristinkumartamisen sunnuntaita ja sen sanomaa sekä viittaa jo tulevaan pääsiäisen juhla-aikaan.

”Kristuksen ristinkuolema ja ylösnousemus on voitto niistä pahuuden voimista, jotka saavat ihmisen tekemään hirmutekoja. Pahuus ei koskaan saa viimeistä sanaa: se on varattu hyvyydelle, rakkaudelle ja anteeksiantamiselle. Kuoleman vallat tuhoutuvat Kristuksen ylösnousemuksessa ja tekevät lopulta itse kuoleman tyhjäksi.”

Kuitenkin isä esipaimen toteaa myös ajallisen maailman realiteetit.

”Tämä maailma ei ole valmis eikä koskaan tule sitä olemaan. Nykyään kaikkialta tulvivat uutiset kertovat siitä. Niin kauan kuin elämme tässä ajassa, meidän tulee kristittyinä palavasti rukoilla niin elävien kuin kuolleidenkin puolesta, ja että Jumala varjelisi jokaista maapallon asukasta ja aivan erityisesti viattomia lapsia.”

Kirjoituksensa loppupuolella isä esipaimen rukoilee panihidasta eli vainajien muistopalveluksesta tutun rukouksen: 

”Saata, Herra, lepoon kuolonuneen nukkuneen pienen lapsukaisen sielu, ja ota hänet sinne, missä ei ole kipua, ei surua eikä huokauksia, vaan on loppumaton elämä”.

Hän päättää kirjoituksensa sanoihin:

”Hyvyyden Jumala, siunaa ja varjele kaikkia maailman lapsia pahuudelta äläkä anna yhdenkään enää kärsiä. Sillä Sinä olet rakkauden ja kaiken hyvyyden Jumala, ja me kunniaa edeskannamme Sinulle, Isä, Poika ja Pyhä Henki nyt ja iankaikkisesti. Aamen.”

Lähteitä:

Yle (Avaa uuden sivuston)

Helsingin Sanomat (Avaa uuden sivuston)

MTV Uutiset (Avaa uuden sivuston)

Jaa tämä juttu

Minisaarna

(Mark. 2:[13]14‒17)

Evankeliumissa Jeesus lähtee taas järven rantaan kansanjoukon seuratessa ja opettaa heitä. Hän kohtaa tulliasemalla Alfeuksen pojan Leevin (eli Matteuksen) ja kutsuu hänet sanoen: ”Seuraa minua”. Leevi lähtee Jeesuksen matkaan. Oppineet arvostelevat Jeesusta siitä, että hän syö Leevin kodissa syntisten ihmisten seurassa. Jeesus sanoo heille: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.”

***

Ilosanoma on hyvä uutinen synnin sairauden valtaan joutuneille. Hurskaudestaan tunnetut halveksivat säälimättä syntisiä ja torjuivat Jeesuksen löytämättä tietä Jumalan luo.

Evankeliumi varoittaa ylimielisyydestä, sokeudesta omille synneille ja toisten arvostelusta. Jeesus ei torju yhtäkään hänen luokseen tulevaa ja syntien kietomaa ihmistä.

Hurskaina pidettyjen tyrmistykseksi Jeesus istuu syntisten seuraan, kutsuu heidät opetuslapsikseen ja muuttaa heidän elämänsä. Tämä on tärkeä opetus jokaiselle kristitylle.

(Jaetta 13 ei mainita kirkossa luettavassa evankeliumin lukujaksossa. Tämän päivän vainajien muistelupalveluksessa luetaan Joh. 5:24–30, joka luetaan myös maallikkovainajan tai munkkivainajan hautauspalveluksessa ja yhtenä osana pappisvainajan hautauspalveluksessa sekä Johanneksen toisen viikon torstaina.)

Jaa tämä juttu

Minisaarna

Päivän lukujaksot ovat Vanhasta testamentista:

Kuudes hetki Jes. 13:2‒13

Ehtoopalvelus 1. Moos. 8:4‒21; San. 10:31‒11:12

Jaa tämä juttu