”Ottakaa vastaan Valo illattomasta Valosta ja ylistäkää kuolleista ylösnoussutta Kristusta”, kuuluu pimeässä kirkossa ylidiakoni Juha Lampisen laulu.

Pääsiäisyön ja koko kirkkovuoden juhlavin ja tärkein hetki on käsillä. Tuhannet kynttilät syttyvät. Isä Juha on ollut ollut mukana Uspenskin katedraalin ylösnousemusjuhlassa jo 25 vuoden ajan. Palvelus on usein – kuten tänäkin vuonna – televisioitu Uspenskista, joten isä Juha on myös suurelle yleisölle tuttu kirkkomme kasvo ja ääni.

– Ylidiakonina minun tulee varmistua, että kaikki on valmiina ja sujuu suunnitellusti. Papeilla on ennen pääsiäistä hyvin kiireistä, sillä jumalanpalvelusten ohella heillä on todella paljon sielunhoidollista työtä. Samaan aikaan erityisesti suurella viikolla keskityn varmistamaan, jotta kaikki järjestelyt ovat kunnossa ennen ja jälkeen palvelusten.

Juha Lampinen palaa mielellään alkulähteelle, diakonin perustehtävään.  

– Minulle tämä tehtävä on edeltäjieni tavoin elinikäinen palvelutehtävä. Opastan usein uusia vihittyjä diakoneja “ole askel edellä, mutta pysy samalla taustalla”. Diakonin tehtävä on auttaa palveluksen toimittamisessa. Työtä teen Jumalan kunniaksi, kirkon, seurakunnan ja yhteisön hyväksi. Diakonin palvelutehtävässä voin olla läsnä sydämellä, koko olemuksellani, tiedolla, taidolla ja kokemuksella.

Ylidiakoni on rovastin arvoa vastaava arvonimi, joka voidaan myöntää työssään ansioituneelle diakonille.  

Uspenskin katedraalia kutsutaan usein Suomen ortodoksisen kirkon näyteikkunaksi, käyntikortiksi ja juhlien kirkoksi. Se on Helsingin hiippakunnan ja seurakunnan jumalanpalveluselämän keskus sekä yksi Helsingin suosituimpia nähtävyyksiä.   

Katedraalin asema on korostunut entisestään arkkipiispan istuimen siirron myötä 2018 sekä sen jälkeen, kun koronaviruspandemian aikana aloitettiin Uspenskin katedraalin jumalanpalvelusten striimaukset eli verkkolähetykset Helsingin ortodoksisen seurakunnan YouTube-kanavalle.  

Maailma on muuttunut perusteellisesti siitä, kun Juha Lampinen aloitti Uspenskin katedraalin ylidiakonin tehtävässä. Tuolloin ei vielä ollut sosiaalista mediaa, striimauksia tai sotaa Euroopassa. Elettiin laman jälkeisiä aikoja. Juha Lampisen perhe oli reilu seitsemän vuotta aiemmin muuttanut Kuopiosta Helsinkiin. Ja kuten isä Juha asian muotoilee, hän päätyi tehtäväänsä ”lukuisien sattumien kautta”. 

Sattumien kautta Helsinkiin  

Alkujaan oululainen papin poika unelmoi matemaattis-luonnontieteellisestä urasta. Kriparin jälkeen Ortodoksisten Nuorten Liiton tapahtumat ja tehtävät veivät mennessään ja saivat kiinnostumaan kirkollisesta urasta ja mahdollisesti myös papin työstä. Juha Lampinen haki kuitenkin kirkkomusiikin opintoihin ortodoksiseen pappisseminaariin, sillä sinä vuonna ei ollut mahdollista hakea papin opintoihin. Musiikkia ikänsä harrastanut Lampinen joutui myös opintojensa aikana valinnan eteen – hänellä olisi mahdollisesti ollut äänimateriaalia myös laulajan uralle.  

– Halusin kuitenkin palvella kirkkoa, Jumalaa, ja niin jatkoin kirkollisten opintojen ja tehtävien parissa.

Vastavalmistunut kanttori hakeutui uskonnonopettajan sijaisuuteen Kuopiossa. Silloinen arkkipiispa Johannes vihki Juha Lampisen diakoniksi 11.2.1990. Tarkoituksena oli aloittaa saman vuoden syksynä Kuopion seurakunnassa nuorisopapin tehtävässä. Lama muutti suunnitelmat, ja tehtävä jäi toteutumatta. Perheellinen, kahden pienen lapsen isä vaimoineen päätti hakea Helsingin ortodoksisen seurakunnan nuorisokanttorin toimea ja tuli valituksi. Työt Helsingissä alkoivat. 

Opastan usein uusia vihittyjä diakoneja “ole askel edellä, mutta pysy samalla taustalla”. 

Uspenskin katedraalista tuli Lampisen perheen kotipyhäkkö Kaunisniemen leirikirkon ohella. Juha Lampinen kävi työnsä ohessa usein diakonina Uspenskissa ja pääsi samalla ylidiakoni Hannu Konosen oppiin ja ohjaukseen.

– Proto Hannu sanoi minulle usein, että jatka työtäni sitten, kun sen aika koittaa. Nämä sanat olivat mielessäni, kun isä Hannu äkisti kuoli tammikuussa1998. Toimin tuona vuonna Espoon ja Kauniaisten alueen ensimmäisenä päätoimisena kanttorina. Diakonin viran tultua hakuun vuoden lopulla päätin hakea tehtävää. Seurakuntalaiset äänestivät minut tehtävään, selvin lukemin. Proto Hannun toive toteutui. Aloitin virassa vuoden 1999 alussa.

– Olen ollut onnekas siinä, että olen saanut edeltäjiltäni hyvät eväät diakonin tehtävään, mutta samalla työnantajalta vapaat kädet toimia ja kehittää tehtävääni. Osallistuminen alusta alkaen seurakunnan diakoniatyöhön oli minulle erittäin tärkeää. Nykyinen Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra, isä Markku Salminen toimi tuolloin diakoniapappina ja toivotti minut tervetulleeksi mukaan diakonian tiimiin. Pääsin mukaan seurakuntamme diakoniatyön toteutukseen ja kehittämistyöhön.

Kun isä Markku Salminen valittiin kirkkoherraksi 2009, Juha Lampinen siirtyi kirkkoherran päätöksellä diakoniatiimin esihenkilön tehtävään.

Auttamistyö on aina ollut erityisen lähellä isä Juhan sydäntä.  Roolimalli tähän löytyy omasta lapsuudesta.

– Isäni oli pappi, ja hän vammautui auto-onnettomuudessa työmatkalla. Pyörätuolista tuli hänen jalkansa, ja hän jatkoi palvelemista pappina, sielunhoitajana, uskonnonopettajana, asiantuntijana, auttajana. Hänellä oli taito auttaa ja tukea vammautuneita ja vähäosaisia, valaa tulevaisuuden toivoa epätoivon hetkellä. Sain häneltä hyvän esimerkin.

Diakoniatyö on jumalanpalvelustyön ohella hyvin tärkeä osa Juha Lampisen työtä.

– Ajallisesti diakonia vie paljon aikaani jumalanpalvelustyön ja muun seurakuntatyön ohella.  Olen diakoniatiimin esihenkilönä mahdollistamassa, tukemassa, suunnittelemassa ja toteuttamassa ammatillista diakoniatyötä seurakunnassamme.

Juha Lampinen kokee työnsä muuttuneen myös ajassa.

– Vaikka olen ollut saman seurakunnan palveluksessa pitkään, on työni muuttunut sopivasti aika ajoin. Voisi sanoa työni eläneen sopivalla tavalla ajassa. Kasvatustyöntekijä on aina kasvatustyöntekijä, kanttori on aina kanttori, nämä roolit kulkevat rinnalla. Uspenskin nuorten ja nuorten aikuisten toiminta on minulle tärkeää; kutsuisin sitä sydämen asiaksi. Mottoni on olla tavoitettavissa ja läsnä. Ja tehdä työtä koko sydämellä ja persoonalla.

Ylidiakonin työssä on monia tasoja ja työtehtäviä, jotka eivät näy ulospäin, tai joista ei voi niiden arkaluontoisuuden tai vaitiolovelvollisuuden vuoksi kertoa muille.

– Kultaakin kalliimpia ovat ne asiat, mitä olen saanut olla mukana tekemässä kirkon työssä, ekumeenisessa kentässä, eri sektoreilla. Työvuosien aikana on kertynyt erittäin tärkeitä verkostoja. Joskus myös titteli on avannut ovia erityisesti auttamisen eri kentillä.

Juha Lampinen katsoo asioita nyt elämän mukanaan tuoman kokemuksen kautta ja näkee teot puhetta tärkeämpänä.

– Se, mikä on väärin, ei ole oikein. Toinen diakoniassa käyttämämme ohje on, ettei voi luvata sellaista, mistä ei voi olla varma. Ja sitä, minkä voi tehdä, niin sitä ei saa jättää tekemättä.

Merkkipäivänsä kynnyksellä isä Juha keräsi puhelimeensa ”Mitä olen tehnyt” -listan. Siitä tuli varsin pitkä, ja siihen liittyy lukuisia luottamustehtäviä järjestöissä, ekumeenisissa tehtävissä ja jaostoissa sekä kirkolliskokouksessa.

– Nyt olen alkanut rajat asioita, luopunut monista luottamustehtävistäni ja keskittynyt yhä enemmän ydintehtävääni.

Kohtaamiset ja elämänkokemus rikkautena 

Neljännesvuosisadan aikana Juha Lampinen on saanut olla todistamassa, kuinka Uspenskin katedraaliin on selkeämmin kasvanut oma pyhäkköyhteisönsä samaan aikaan, kun katedraalin rooli suurien juhlien kirkkona on edelleen säilynyt.

– Meillä on monimuotoinen ja monikulttuurinen yhteisö, jossa on hyvä henki ja paljon osaamista. Olen tästä valtavan kiitollinen.

Juha Lampiselle on erityisen tärkeää, että kirkossa lämmin, kutsuva tunnelma ja yhteishenki.

25 vuotta ylidiakonina ovat vieneet matkalle, jollaista Juha Lampinen ei olisi edes uskonut.

– Jos mietin Juha Lampista 90-luvulla ja nyt, niin sinä välissä on monta elettyä elämää, eikä vain minun, vaan tuhansien ihmisten. Olen saanut olla mukana antamassa ja samalla saanut jopa enemmän. Kunnia Jumalalle! 

Juha Lampinen kokee voineensa ja voivansa tehdä työtä koko persoonallaan.

– Rukoilen, että Jumala antaa minulle voimia ja terveyttä jatkaa tässä työssäni vielä monia vuosia. Onneksi perheeni, vaimo, lapset, nyt jo lapsenlapset ovat olleet ja ovat työni tukena.

Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!

Pääkuva ylhäällä: Esko Jämsä

Ortodoksinen kirkkovuosi alkaa syyskuun ensimmäisenä, joka on myös ekumeenisen patriarkan Bartolomeoksen siunaama ”päivä luonnon puolesta”. Tuolloin Konstantinopolin ekumeenisella patriarkalla on ollut tapana lähettää paimenkirje, joka on usein käsitellyt ekologisia teemoja. Esimerkiksi syksyllä 2022 patriarkka Bartolomeos kirjoitti, että ”luomakunnan kunnioittaminen ja jatkuva huolenpito siitä kuuluvat ortodoksisen identiteettimme ytimeen yhtenä sen arvokkaimmista osista.”

Ekologiset teemat ovat siis vahvasti mukana ortodoksisuudessa. Yleistajuista kirjallisuutta ortodoksisen ajattelun ja ekologian suhteesta on kuitenkin saatavilla suomeksi melko vähän. Aihepiiriä käsitellään muun muassa isä Mikko Leistolan toimittamassa kirjasessa Ympäristön haaste kirkolle? Patriarkka Bartolomeoksen kirjoituksia ekologisesta vastuusta (2011). Ekologisia aiheita patriarkka Bartolomeos käsittelee myös kirjassaan Mysteerin kohtaaminen (2009). Isä Heikki Huttusen artikkeli Ihmisen luontosuhde ortodoksisessa traditiossa on puolestaan julkaistu teoksessa Pyhän kosketus luonnossa. Johdatus kristilliseen ekoteologiaan (2007). 

Syksyllä 2022 Valamo Kustannuksen julkaisemana ilmestynyt Elisabeth Theokritoffin teos Ihminen ja luomakunta. Ortodoksisen kirkon näkökulmia ekologiaan täydentää tematiikkaan liittyvää suomenkielistä kirjallisuutta. Elina Lehmuskosken suomentama syvä, mutta helposti lähestyttävä teos antaa monipuolisia näkökulmia valtavia mittasuhteita saavaan aihepiiriin. 

Vähemmän on oltava enemmän

Ihminen ja luomakunta -teoksen taustalla on Theokritoffin Kreikassa vuonna 2000 pitämä viisiosainen luentosarja aikuisopiskelijoille. Teos esittelee elementtejä ortodoksisesta perinteestä, kuten kirkkoisien ajatuksia, pyhien elämää, liturgista elämää sekä uudempaa ortodoksista ajattelua. Myös asketismia ja mielenmuutosta käsitellään. 

– Se ei ole ortodoksista ajattelua ekologiasta, koska ekologiaa ei ole ajateltu kuin korkeintaan viimeiset sata vuotta, Theokritoff huomauttaa.

Kirjan englanninkielinen versio julkaistiin 2009. Theokritoffin mukaan ajatus siitä, että ympäristöongelmien ja erityisesti ilmastonmuutoksen ratkaisemisella on kiire, on nykyisin huomattavasti laajemmin hyväksytty kuin tuolloin. 

Theokritoffin mukaan olemme tulleet pisteeseen, jossa koko ajatus siitä, että elämämme maailmassa tulisi olla fyysisesti aina vain parempaa ja parempaa, ei yksinkertaisesti ole enää kestävä. Hän pitää melko varmana, että erityisesti rikkaissa ja kehittyneissä maissa ihmisten täytyy tehdä todellisia muutoksia elämäntapaansa. Tämä ei tarkoita pelkästään asioiden tekemistä tehokkaammin, vaan myös tekemistä vähemmän ja vähemmillä resursseilla.

Vaikka lisääntynyt tietoisuus ympäristöongelmista on hyvä asia, pitää Theokritoff ongelmallisena, että nykyisin keskitytään ennen kaikkea käytännöllisiin ja teknisiin lyhyen tähtäimen ratkaisuihin. Näitä toki tarvitaan esimerkiksi ympäristön lämpenemisen hidastamiseen tai siihen mukautumiseen, mutta ne eivät kuitenkaan poista sitä perustavanlaatuista ongelmaa, että muut elävät olennot ja asiat nähdään vain resursseina. 

Näkökulmia ympäristöhaasteisiin saattaisikin hänen mielestään löytyä ortodoksisesta traditiosta, esimerkiksi kuuliaisuudesta, mielenmuutoksesta ja askeesista. Kristityt ja erityisesti ortodoksit, joilla on vahva askeettinen traditio, voisivat nähdä nämä haasteet mahdollisuutena irtautua itsekkäistä haluistaan.

– Katumus on vastalääkettä ekologiseen ahdistukseen, koska se tarkoittaa, että ihmiset voivat muuttua. Yksilön tasolla katumus merkitsee, että en ole jumissa syntieni kanssa. Pystyn muuttumaan ja elämään uudella tavalla, vaikka se vaikeaa onkin, Theokritoff sanoo.

– Katumus on vastalääkettä ekologiseen ahdistukseen, koska se tarkoittaa, että ihmiset voivat muuttua. 

Muutokseen tarvitaan Theokritoffin mukaan asketismia. Hän muistuttaa, että kreikan sana askesis tarkoittaa yksinkertaisesti harjoitusta. Samaan tapaan kuin minkä tahansa muunkin harjoittelun kanssa, meidän täytyy treenata asioita, jotka eivät tule meille luonnostaan.

Askeesilla ja erityisesti paastoamisella on luonnollisesti yhteys ekologisesti kestävään käytökseen. Jos kaikki paastoaisivat kirkon ohjeiden mukaan ja pidättäytyisivät lihasta ja eläintuotteista, olisi tällä suuri vaikutus ympäristölle. Theokritoffin mielestä tämä on kuitenkin yksinkertaistavaa eikä loppujen lopuksi keskeisintä askeesissa.

– Päämääränä on vapautua egosta siten, että kykenemme elämään toisten hyväksi ja palvelemaan muita. Olla kykeneviä rakastamaan sekä toisia ihmisiä että kaikkia eläviä olentoja.

– Tärkeä aspekti kristillisessä kutsumuksessa on osoittaa rakkautta muille, olla tietoinen niiden tarpeista, joilla on vähemmän, jotka elävät ympäristökatastrofien etulinjassa, Theokritoff toteaa. 

Ekologia on jo ytimessä

Theokritoffilta kesti melko pitkään ymmärtää ekologian ja ortodoksisen uskon välinen yhteys. Aihepiiri kiinnosti, mutta vielä 1980-luvulla teologista keskustelua ympäristökysymyksistä hallitsivat ennen kaikkea protestanttiset näkökulmat. 

Pohdiskellessaan ortodoksisen perinteen tarjoamia lähestymistapoja ekologiaan Theokritoff oivalsi ikonien ekologisen merkityksen. Ikonien valmistamiseen käytetään esimerkiksi puuta, kanamunaa ja erilaisia mineraaleja – eli luodun maailman ainekset tarjoavat mahdollisuuden kommunikaatioon Jumalan kanssa. Tämä havainto auttoi Theokritoffia ymmärtämään, miksi ei ole tarpeellista keksiä erityisiä ”ekologisia” palveluksia tai rituaaleja. Luonto on jo valmiiksi läsnä ortodoksisen kirkon hengellisen elämän ytimessä. 

Tämä ikoneihin liittyvä oivallus oli vedenjakaja Theokritoffin ajattelussa. Hän ymmärsi, että vaikka ympäristönsuojelijoiden ja ortodoksisen perinteen luonnosta käyttämä kieli ovat keskenään hyvin erilaisia, pystyvät ne myös kommunikoimaan keskenään. Ortodoksista perinnettä pystyy lukemaan niin, että sillä on sanottavaa myös ympäristökysymyksiin.

Kreikkaa ja ortodoksista teologiaa opiskellut Elizabeth Theokritoff teki väitöskirjansa liturgisen teologian alalta metropoliitta Kallistos Waren ohjauksessa Oxfordissa. 

Lähteet:

Theokritoff, Elizabeth: Ihminen ja luomakunta. Ortodoksisen kirkon näkökulmia ekologiaan. Suomentanut Elina Lehmuskoski. Valamo Kustannus, 2022. 

”Pahalla ei ole viimeistä sanaa historiassa”. Ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen paimenkirje uuden kirkkovuoden alkaessa. Suomennos: Ari Koponen. Suomen ortodoksinen kirkko. https://www.ort.fi/uutishuone/2022-08-31/pahalla-ei-ole-viimeista-sanaa-historiassa (Avaa uuden sivuston). Luettu 8.12.2022. 

Bartolomeos I, Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka, Leistola, Mikko (toim.): Ympäristön haaste kirkolle. Patriarkka Bartolomeoksen kirjoituksia ekologisesta vastuusta. Helsinki: Suomen ortodoksisen kulttuurikeskuksen säätiö, 2011.

Juttu on julkaistu alun perin painetussa Aamun Koitossa 3/2023.