Kreikan kielessä ”eu” merkitsee ”hyvää” ja ”thánatos” ”kuolemaa”. Eutanasia merkitsee siis käännettynä ”hyvää kuolemaa”. Kuitenkin se, mitä nykyisessä kielenkäytössä yleensä tarkoitetaan eutanasialla, ns. ”hyvällä kuolemalla” ja se, mitä ortodoksinen kirkko pitää ”hyvänä kuolemana”, ovat kaksi eri asiaa.

Kansalaisaloitteessa (Avaa uuden sivuston), joka 8.4.2024 mennessä keräsi yli 53 000 kannatusilmoitusta, eutanasialla tarkoitetaan ihmisen elämän päättämistä suoneen injisoitavalla (ruiskutettavana) lääkeaineella hänen omasta pyynnöstään. Edellytyksenä on, että pyynnön esittävä ihminen sairastaa kuolemaan johtavaa tautia ja kokee siihen liittyen sietämätöntä kärsimystä – ja on kykenevä tekemään itseään koskevia päätöksiä. Lääkkeellisesti avustetussa kuolemassa potilas itse ottaa (nielee, avaa infuusion) kuolettavan lääkeaineen.

Ortodoksisen kirkon opetuksessa hyvän kuoleman käsitettä lähestytään erilaisesta näkökulmasta. Esimerkiksi Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo on käsitellyt aihetta opetuspuheessaan (Avaa uuden sivuston) jo vuonna 2009. Siinä hän toteaa muun muassa:

”Jokaisessa ortodoksisessa jumalanpalveluksessa rukoillaan elämään ´kristillistä, kivutonta, kunniallista, rauhallista loppua ja hyvää vastausta Kristuksen pelättävän tuomioistuimen edessä´. Nuo kaikki ovat kirkon kokonaisvaltaisia määritteitä kaikille kuolemaa ajatteleville.”

Opetuspuheen loppupuolella todetaan:

”Hän kutsui meidät tänne, Hän kutsuu meidät aikanaan pois, Hänen vallassaan ovat aikakaudet ja aika.”

Kuitenkin suomalaisten keskuudessa eutanasialla on varsin paljon kannattajia. Ylen uutisen (Avaa uuden sivuston) mukaan jopa neljä viidestä suomalaisesta sallisi täysin tai pienin varauksin eutanasian tai lääkäriavusteisen itsemurhan, mikäli potilaalla olisi parantumaton sairaus ja sietämättömät kivut.

Viides käsky kieltää tappamisen

Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni oudoksuu eutanasian suuria kannatuslukemia jopa kristityiksi tunnustautuvien keskuudessa.

– Syynä lienee omakohtainen pelko mahdollisista kuolemaa edeltävistä kivuista tai tietämättömyys kivunlievennyksen keinoista. Lääkäreillä on toki lupa antaa vahvoja kärsimystä lieventäviä lääkkeitä, vaikkakin ne mahdollisesti vähentäisivät potilaan tietoisuutta. Inhimillisesti katsoen ei kuitenkaan ole perusteltua suorittaa terminaalipotilaalle uusia kirurgisia leikkauksia tai erityislaatuisia hoitoja, jos hänen elämänsä laatu ei niiden seurauksena muuttuisi paremmaksi, sanoo metropoliitta Arseni.

Hän painottaa kuitenkin, että on eri asia jättää suorittamatta potilaalle sellainen tarvittava toimenpide, jonka laiminlyönti aiheuttaa peruuttamattomasti kuoleman.

– Potilaan tappaminen ei ole koskaan oikeutettua, ei silloin, kun halutaan vapauttaa potilas kärsimyksistä, eikä edes silloin, jos sairas sitä itse pyytäisi. Potilailla, lääkäreillä, hoitohenkilöstöllä ja omaisilla ei ole oikeutta päättää potilaan kuolemasta eikä myöskään aiheuttaa sitä, metropoliitta Arseni sanoo.

Eutanasian osalta metropoliitta muistuttaa, että kristillisen vakaumuksen ja opetuksen perustana on Vanhan testamentin viidennen käskyn ehdoton vaatimus: Älä tapa. (2. Moos. 20:13, 5. Moos. 5:17)

– Kristus itse opetti: ”Teille on opetettu tämä isille annettu käsky: ’Älä tapa.’ Se, joka tappaa, on ansainnut oikeuden tuomion.” (Matt. 5:21) Toiminta, joka luonteensa vuoksi aiheuttaa suoraan tai tahallisesti potilaan kuoleman, on siis yksiselitteisesti kielletty. Sen sijaan on jatkettava toimenpiteitä, jotka pyrkivät elämän säilyttämiseen.

Metropoliitta käyttää eutanasiasta sanaa ”murha”. Juuri tämä ilmaisu löytyy myös Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokouksen lausunnosta 28.2.2018, jonka se laati tuolloiseen eutanasiaa kannattavaan kansalaisaloitteeseen liittyen:

”Ortodoksinen kirkko rinnastaa eutanasian murhaan, mikäli se tehdään potilaan tietämättä, ja itsemurhaan, mikäli potilas on itse pyytänyt sitä. Elämänsä tietoisesti päättänyt ja näin ollen kirkon yhteydestä luopunut ihminen siirtää tekonsa yksistään Jumalan arvioitavaksi: ´Ettehän tekään tuomitse muita kuin omaan piiriinne kuuluvia. Ulkopuoliset tuomitsee Jumala´ (1. Kor. 5:12–13), ´hän, jonka kädessä on kaikki mikä elää, jokaisen ihmisen henki´ (Job. 12:10). Elämää voi jokainen ihminen paeta, olemassaoloa ei.”

Ortodoksisen kirkon kanta perustuu jokaisen ihmisen kunnioittamiseen Jumalan kuvana ja ihmiselämän – Jumalan lahjan – arvostamiseen.

– Elämä on kristillisen opetuksen mukaan aina Jumalan luomistyön tuote ja arvokas, vaikka henkilö olisi syntynyt eri asteisesti vammaisena. Eutanasia on ihmiselämää ja Jumalan lakia vastaan tehty rikos, johon syyllistyvät kaikki ne, jotka osallistuvat murhasta päättämiseen ja sen toimeenpanemiseen. Kristillinen yhteiskunta ei voi sallia eutanasian laillistamista, sillä viattoman ihmisen elämä on oikeus, joka ylittää sekä yksilön että valtion määräämisvallan, sanoo metropoliitta Arseni.

Piispainkokous totesi edellä mainitussa lausunnossaan, että ortodoksisen kirkon teologiassa kuolema ymmärretään mysteerinä, jota ei voida käsittää tai määritellä tyhjentävästi. Kuolema ymmärretään ”psykosomaattisen ykseyden murtumisena, jolloin sielu irtaantuu ruumiista”. Elämä on siis ikään kuin ”sielun ja ruumin liittävä solmu, kun taas kuolema merkitsee tämän solmun aukeamista.” Samassa yhteydessä tuodaan esiin sielun kuolemattomuus, jota ei voida irrottaa ruumiin ylösnousemuksesta.

Millainen on hyvä kuolema?

Piispainkokouksen lausunnossa on myös eroteltu erikseen biologinen kuolema ja hyvä kuolema: ”Kirkon opetuksessa kuolema nähdään ylösnousemuksen valossa, sillä kuolema on kukistettu Kristuksessa. – – – ´Hyvä kuolema´on kuolema, joka voi idän kirkon perinteessä merkitä kärsimystä, tarkoittaa kipua ja yksinäisyyttä, mutta voi silti lähtökohdiltaan olla hyvä kuolema.”

Ortodoksinen kirkko pyrkii samaistumaan Kristuksen kärsimykseen yhdessä jäsentensä kanssa. Kipu ja kärsimys voivat viedä ihmisen lähemmäs pelastusta: ”Tähän liittyen ihmisen todellinen kuolema ortodoksisen kirkon opetuksessa tarkoittaa hengellistä kuolemaa.”

Kirkon opetuksen mukaan lopullinen tuomio koittaa kuoleman jälkeen. Koska sielun on mahdollista tehdä parannus vielä kuolemankin hetkellä ja siirtyä siten ”elämästä ikuiseen todellisuuteen”, pidetään parempana pyrkiä pidentämään elämää kuin nopeuttamaan kuolemaa.

Toki kirkko tunnistaa tilanteen, jolloin nykylääketiede mahdollistaa potilaan hengissä pitämisen tilassa, joka ei edusta maallisen mittapuun mukaista hyvää elämää. Kuitenkin ortodoksinen kirkko välttää antamasta tyhjentäviä lausuntoja, jotka liittävät kuoleman aivojen, sydämen tai muunlaisen elintoiminnan lakkaamiseen. Myöskään kärsimyksen tai kivun ymmärtämiseen ei ole selkeää ohjetta, eikä kirkon perinteessä ei ole pohdittu bioetiikan moderneja teorioita kuin vasta viime vuosikymmeninä. Silti jo kirkkoisät ovat olleet hyvinkin tietoisia siitä, mitä kipu, tuska ja kärsimys ovat.

Ei eutanasiaa, vaan parempaa hoitoa

Suomen ortodoksinen kirkko perustelee kielteistä suhtautumistaan eutanasiaan myös sillä, että Suomessa voimassa olevat lait takaavat potilaalle riittävän hoidon myös elämän loppuvaiheessa. Tällöin on mahdollista turvautua esimerkiksi palliatiiviseen sedaatioon, jonka myötä tajunnan tasoa lasketaan lääkkeellisesti ”oireiden hallinnan edellyttämässä määrin”. Palliatiivinen sedaatio nähdään ”tärkeänä elämänlaatua tukevana kokonaishoidon muotona.”

Samassa yhteydessä todetaan myös, että vastaavin perustein elämän viime vaiheessa oleva henkilö voi myös pidättäytyä hoidoista ja sallia kuoleman tulla, jotta kärsimystä ei pitkitettäisi. Kirkon näkemyksen mukaan on asianmukaista, että nykyisen lainsäädännön mukaisesti lääkärin ammattieettinen velvollisuus on luopua aktiivihoidoista silloin, kun niistä ei ole hyötyä tai jos niistä on jopa haittaa potilaalle. Tällöin ”hoito jatkuu oireenmukaisena, kipua ja kärsimystä lievittävänä hoitona yhteisymmärryksenä potilaan kanssa.”

Piispainkokous painottaa lisäksi, että potilaalle on tarjottava hyvää hoitoa elämän loppuun saakka hänen vakaumustaan kunnioittaen. Se tosiasia, ettei hyvä hoito aina toteudu, ei ole peruste eutanasian sallimiselle, vaan velvoite hoitotason parantamiselle.

Kuvituskuva ylhäällä ortodoksisista hautajaisista: Helsingin ortodoksisen seurakunnan kuva-arkisto

Uskonnonopettaja Maura Ihatsu on monelle tuttu myös sosiaalisen median tuotannostaan sekä UO-ope Maura YouTube-kanavastaan (Avaa uuden sivuston). Uuden työnsä kasvatustyöntekijänä Ihatsu aloittaa kouluvuoden alkaessa elokuun 2024 alussa.

– Uudelta työltäni odotan ja toivon ennen kaikkea, että voisin olla hyödyksi seurakunnalleni: toisille työntekijöille, uskonnonopettajille ja seurakuntalaisille. Minulla on valtavasti opittavaa. Toivon, että osaan olla itseäni kohtaan myötätuntoinen – toisilta taas toivon kärsivällisyyttä.

Tähän saakka Ihatsu on toiminut entisen Hämeenlinnan ortodoksisen seurakunnan alueen uskonnonopettajana vuodesta 2009 lähtien. Koulutukseltaan hän on teologian sekä hallintotieteiden maisteri. Hän on saanut viime vuoden marraskuussa Ortodoksisten Nuorten Liitolta kunniamaininnan ortodoksisia perinteitä, kulttuuria ja opetusta valottavista sosiaalisen median julkaisuista ja laajasta videotuotannostaan. 

Ihatsu antaa kuitenkin tunnustusta myös toisille.

– Itseäni ilahduttaa aina uudelleen havaita, miten valtavan monipuolisesti lahjakkaita ja omistautuneita ihmisiä seurakuntaamme ja kirkkoomme kuuluu. Tämä ei ole ainoastaan minun havaintoni, vaan sen on pannut merkille ekumeeninen patriarkkamme Bartolomeoskin, joka mainitsi meidän arvostavan sekä älyllistä koulutusta että hengellistä kasvua. Patriarkka huomautti, että olemme kyenneet vaikuttamaan ympäröivään yhteiskuntaan aktiivisesti pyrkimällä olemaan osa sitä ja näin toimimaan siinä hapatteena. Näinhän tulisikin kristittyjen toimia.

Positiivisia haasteita – mutta myös huolestuttavia ilmiöitä

Ihatsu tunnistaa nykyajassa myös haasteita, joista päällimmäiset ovat kaikeksi onneksi myönteisiä – etenkin, mikäli kirkkomme kykenee vastaamaan niihin.

– Seurakunnalla ja kirkolla on positiivisena haasteena vastata kasvavan kirkkoon liittyvien tarpeisiin. Jo valmiiksi monikulttuurinen kirkkomme on saanut uutta potkua ukrainalaisista, joiden läsnäolon syy on tietenkin jatkuva murheen aihe, mutta ukrainalaiset itse ovat meille lahja.

Nykyajan trendi on myös tutkimusten osoittama nuorten – ja etenkin nuorten miesten – kasvava kiinnostus hengellisyyttä ja uskoa kohtaan.

– Tämä tuo mukanaan suuren vastuun. Katekumeeniopetus vaatii päivittämistä tämän päivän tarpeisiin.

Ihatsu mainitsee toisaalta positiivisen kehityksen uhkatekijöitä, joiden voittamiseksi on tehtävä töitä hartiavoimin.

– Kirkon piirissä on havaittavissa huolestuttavaa liikehdintää: uuskonservatismi ja kulttuurisota-ilmiö sekä ”nettiortodoksisuus” ovat nostaneet päätään. Voimme vastata tähän meille ominaisin keinoin, eli korostamalla ortodoksista maailmankuvaa ja ihmiskuvaa. Sekä katekumeenit että me kirkkoon jo liitetyt kaipaamme jatkuvaa ohjausta. Jollemme saa sitä seurakunnasta, haemme sen muualta. Papistomme on koulutettua ja omistautunutta, mutta heilläkin on inhimilliset rajansa. Ehkä opetusta voisi siirtää enemmän nettiin ja maallikkojen vastuulle? On ilahduttavaa, että tätä suuntausta on jo havaittavissa.

Esimerkkeinä Maura Ihatsu mainitsee isä Rauno Pietarisen, joka on jo muutaman vuoden opettanut aktiivisesti netissä opetusvideoidensa välityksellä sekä uudemman Mamren tammisto-kanavan, joka tuottaa YouTubessa laadukkaita opetusvideoita. Osansa kehuista saavat myös Aamun Koitto, jota Ihatsu pitää ”valtavan monipuolisena” julkaisuna ja Ortodoksisto, joka niin ikään tuottaa säännöllisesti uutta verkkosisältöä. Ihatsu ei unohda myöskään viestinnästä vastaavia henkilöitä.

– He ovat jatkuvasti ajan hermolla. Osaamisesta ja visiosta meillä ei totisesti ole puutetta!

Kohtaamisen tulee olla arvostavaa, ei mitätöivää

Loppujen lopuksi Maura Ihatsu haluaa keskittää huomion kaikkein tärkeimpään.

– Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja Hänen kaltaisuuteensa, ja Kirkko on Kristuksen ruumis, jonka jäseniä olemme. Nämä uskomme kulmakivet muuttuvat helposti teologisiksi fraaseiksi, jollei niitä pysähdy välillä pohtimaan. Eikö niissä ole ratkaisu kaikkiin haasteisiimme? Ajattelu ja pyrkimys ymmärrykseen, avoimuus, kohtaaminen ja keskustelu ovat välttämättömiä kristityn kilvoittelussa. 

Ymmärryksen lisääminen ja avoimuus edellyttävät myös erilaisuuden ja erilaisten mielipiteiden olemassaolon hyväksymistä, ja ennen kaikkea toisen ihmisen arvostamista.

– Erilaisuutta, erimielisyyttä ja ristiriitoja tulee aina olemaan. Se ei oikeastaan ole edes ongelma. Mielipiteistä ei kuitenkaan tulisi tehdä itselleen ideologiaa eikä identiteettiä, eikä toisesta ihmisestä vastustajaa, sillä nämä estävät rehellisen keskustelun. Meillä onkin keskusteleva, ajatteleva, moninaisuutta vaaliva ja tasa-arvoa kohti pyrkivä, ekumeeninen kirkko. Se on suuri ilon ja kiitollisuuden aihe, josta kannattaa pitää kiinni.

Pääkuva ylhäällä: 

– Meillä on keskusteleva, ajatteleva, moninaisuutta vaaliva ja tasa-arvoa kohti pyrkivä, ekumeeninen kirkko. Se on suuri ilon ja kiitollisuuden aihe, josta kannattaa pitää kiinni, Maura Ihatsu sanoo.