Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispana vuodesta 2001 toiminut Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo (s. 1948) esitti 6.1. Hänen Kaikkipyhyydelleen, Ekumeeniselle patriarkka Bartolomeokselle pyynnön siunata hänen toiveensa jäädä eläkkeelle vuoden 2024 pääsiäiskauden aikana.

Hänen Kaikkipyhyytensä antoi asian Pyhän Synodin alaisen inter-ortodoksisen toimikunnan valmisteltavaksi. Patriarkaatin keskuksessa Fanarissa 17.–18.5. pidetyssä istunnossa Pyhä Synodi hyväksyi arkkipiispa Leon pyynnön siirtyä eläkkeelle.

Kirkollishallitus tuo arkkipiispan vaalin Valamon luostarissa 25.–28. marraskuuta 2024 pidettävän kirkolliskokouksen asialistalle. Kirkon kanonisen peruskirjan, Tomoksen, mukaisesti kirkolliskokouksen suorittama arkkipiispan valinta toimitetaan Ekumeeniselle patriarkaatille kanonista vahvistamista varten. Arkkipiispa Leo jatkaa tehtävässään tähän asti. Asiasta tiedotti Suomen ortodoksinen kirkko 19. toukokuuta 2024 (Avaa uuden sivuston).

Mittava ura kirkon palveluksessa

Arkkipiispa Leo on tähän mennessä palvellut kirkkoamme pappina ja piispana yli 50 vuotta. Hän muisteli aikaansa piispana sekä kirkkomme vaiheita ”idän ja lännen välissä” Aamun Koitolle antamassaan 75-vuotishaastattelussa vuonna 2023. Isä esipaimen täytti 75 vuotta sunnuntaina 4. kesäkuuta viime vuonna, minkä lisäksi hän saavutti saman vuoden heinäkuussa toisenkin merkittävän virstanpylvään: hänen diakoni- ja pappisvihkimyksistään tuli kuluneeksi kirkkomme autonomian 100-vuotisjuhlavuonna tasan 50 vuotta. Kaiken kukkuraksi isä esipaimenelle tuli tänä vuonna täyteen 45 vuotta piispana.

Leo Makkonen vihittiin diakoniksi Ilomantsissa Iljan praasniekan juhlaliturgiassa 1973 ja papiksi vain muutamaa päivää myöhemmin Pielavedellä Valassin praasniekassa.

Vuonna 1979 isä Leo vihittiin Joensuun piispaksi Kuopion Pyhän Nikolaoksen katedraalissa ortodoksisuuden sunnuntaina 25. helmikuuta, jolloin piispaksi vihkimisen toimittivat Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Paavali, Helsingin metropoliitta Johannes, Sveitsin metropoliitta Damaskinos ja Viipurin arkkipiispa Kirill.

Piispa Leosta tuli Oulun metropoliitta 1980, ja 1996 hänet valittiin Helsingin hiippakunnan piispaksi nimikkeellä Helsingin metropoliitta. Lokakuussa 2001 hänet valittiin Karjalan ja koko Suomen arkkipiispaksi, missä tehtävässä hän aloitti vielä samana vuonna. Arkkipiispan istuin siirtyi Helsinkiin 2018, jolloin virkanimike muuttui Helsingin ja koko Suomen arkkipiispaksi.

Kuvituskuvissa Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo Valamon luostariin pääkirkon edessä (kuvaaja: Vlada Wahlstén) ja Uspenskin katedraalin edustalla Helsingissä 2022. (Kuvaaja: Kari Pekonen)

Kirkko on sikäli erikoinen yhteisö, että se elää ja toimii useassa ulottuvuudessa. Toisaalta Kirkko yhdistää ihmisiä ja siksi toimii siinä, missä ihminenkin: ”Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä” (1.Kor.12:13). Toisaalta Kirkossa ihmiset kohtaavat Jumalan, joka vie sen toiminnan ajan ja paikan tuolle puolen: ”Mitään epäpuhdasta ei sinne päästetä, ei ainoatakaan iljettävän valheen palvelijaa, vaan ainoastaan ne, joiden nimet on kirjoitettu Karitsan elämänkirjaan.” (Ilm. 21:27). Kirkkohan on myös Jumalan valtakunnan esikartano maan päällä, tässä ja nyt (Matt. 6:10. Ilm. 22:17).  

Kirkossa ihmisyys ei ole itseisarvo, vaan ihmisarvo on aina suhteutettu Jumalaan, jonka kuvaksi ja kaltaiseksi hänet on luotu (1.Moos. 1:26). Toisin sanoen: jokainen ihminen on arvokas – ei niinkään ainutlaatuisena yksilönä, vaan Luojansa kuvana ja julistajana (ks. kaltaisuus). Siksi ihminen ansaitsee kunnioitusta. Näin ollen ihmisen halveksiminen on Jumalan halveksimista ja ihmisen häväistys pyhäinhäväistystä. Ihmisen kunnioittaminen on siis Jumalan kunnioittamista Hänen kuvassaan: «kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle» (Matt. 25:40).

Ihminen on luotu ikuiseen elämään

Mutta toisin kuin ”esikuvansa” Jumala, ihminen on kuolevainen: ”Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat.” (1.Moos.3:19). Raamatun mukaan tämä ei kuitenkaan vastaa Jumalan alkuperäistä suunnitelmaa ihmisen varalle. Ihminen on luotu ikuiseen elämään Jumalan yhteydessä, Paratiisissa. Kuolema on tullut ihmisen osaksi seurauksena hänen väärästä valinnastaan ja vääränlaisesta ”itsenäistymisestään” Jumalan kaitsevasta huolenpidosta. Paholaisen yllyttämänä ihminen halusi ”olla kuin Jumala” (1.Moos.3:5). Itsenäistymishuumassaan ihminen jätti huomiotta sen tosiseikan, että hänen voimavaransa eivät ole lähelläkään kaiken Luojan ja Kaitsijan voimavaroja. Ihminen ei voi elää ilman Jumalan häneen puhaltamaa ”henkäystä” (1.Moos.2:6). Kun ihminen tulee elämätiensä päähän ja kuolee, hän jättää kuolevaiset jälkeläisensä jatkamaan aloitettua projektia maan päällä (1.Moos. 1-5).

Kuolema ei kuuluu Jumalan suunnitelmaan ihmisestä, jonka Hän on tuonut olemattomuudesta olevaisuuteen: ”Ei Jumala ole luonut kuolemaa, ei hän iloitse elävien tuhosta” (Viis. 1:13). ”Jumala loi ihmisen kuolemattomaksi, teki hänestä näin oman itsensä kuvan, mutta Paholaisen kateuden vuoksi tuli kuolema maailmaan, ja sen joutuvat kokemaan kaikki, jotka ovat Paholaisen omat” (Viis.2:23).

Jumalan suunnitelma tuli julki Kristuksessa

Kuolemalla ei ole lopullista valtaa ihmiseen.

Tätä toivoa elättelivät monet jo Vanhan Liiton aikana, joskin käsitykset ihmisen kuolemanjälkeisestä kohtalosta olivat vielä hämärän peitossa. Intuitiivisesti kuoleman yhteys syntiin kuitenkin oivallettiin oikein: ”sen, joka tekee syntiä, on kuoltava” (Hes.18:20). 

Synnin kautta kuolemasta tuli ihmiskunnan yhteinen perintö: ”Yhden ainoan ihmisen teko toi maailmaan synnin ja synnin mukana kuoleman. Näin on kuolema saavuttanut kaikki ihmiset, koska kaikki ovat tehneet syntiä.” (Room.5:12).  

Jumala paljasti suunnitelmansa Jeesuksessa Kristuksessa, joka ”kuolemallaan kuoleman voitti”. Jeesus Kristus on itse ”ylösnousemus ja elämä” (Joh.11:25).  

Jumala ei muuttanut vaurioitunutta ihmisluontoa, josta syntiinlankeemuksessa oli tullut kuolevainen, vaan eheytti sen ikuisessa perspektiivissä: kaikki Kristuksessa kuolleet tulevat Kristuksen tavoin osalliseksi myös Hänen voitostaan kuolemasta ja tulevat elämään Hänessä ikuisesti: ”Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole” (Joh.11:25-26).

Uskovat heräävät elämän ylösnousemukseen

Tuomiopäivänä kaikki ihmiset heräävät kuoleman unesta: Jumalan tahtoa vastustavat ikuiseen kadotukseen ja Jumalan sanaa noudattavat ikuiseen elämään: ”Tulee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuulevat hänen äänensä. He nousevat haudoistaan – hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen” (Joh. 5:28-29).  

Tämä usko selittää niin ikään kristittyjen kunnioittavaa suhtautumista vainajiensa maallisiin jäännöksiin ja muistoon. Vainajien kunnioittaminen ilmenee monilla tavoilla. 

Ensinnäkin on nähtävissä rakkaus poisnukkuneita omaisia ja muita läheisiä kohtaan. Sen taustalla elää vahva usko, että kuolleet eivät suinkaan ole kadonneet olevaisuudesta olemattomuuteen – aivan kuten poisnukkuneet eivät ole kadonneet heitä yhä rakastavien sydämistä ja muistoista. 

Rakkaus siis hävittää kuoleman rajan. Voitto kuolemasta tapahtuu joka kerta, kun rukoilemme poisnukkuneen puolesta. Rukouksissamme hän elää edelleen – vaikka ei niinkään ikuisesti – ja siksi vainajille rukoillaankin ”ikuista muistoa” Jumalalta.  

Toiseksi, kuten edellä todettiin, kristitty uskoo, että kaikki ihmiset ovat Jumalan kuvaksi luotuja, vaikka eivät olisikaan onnistuneet toteuttamaan itseään Jumalan kaltaisina. Vainajien kunnioittaminen perustuu siis myös yleisinhimilliseen solidaarisuuteen Jumalan kaltaisiksi luotujen keskuudessa.  

Lisäksi vainajien kunnioittamiseen liittyy käsitys kilvoittelusta, jonka pyrkimyksenä on ihmisen jumaloituminen. Siinä ihminen pyrkii vapaasta tahdostaan tekemään oikeita valintoja ja toimimaan Jumalan sanan mukaan. Kilvoittelu toteutuu yhteistyössä Jumalan kanssa ja Jumalan armon vaikutuksesta. Näin ihminen jumaloituu askel askeleelta; hän tulee Jumalan kaltaiseksi, vaikkakin rajallisesti ja jokaisen kilvoittelijan omalla, persoonallisella tavalla.  

Tästä kaikesta seuraa, että niin elävälle kuin poisnukkuneellekin ihmiselle osoitettu arvostus on hänen esikuvanaan olevan Jumalan kunnioittamista.