Aamun Koitto lähetti kymmenen ajankohtaisia aiheita käsittelevää kysymystä niille toimessa oleville kirkkomme piispoille, joita ennakkoon pidetään mahdollisina ehdokkaina uudeksi arkkipiispaksi: Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arsenille, Oulun metropoliitta Elialle ja Haminan piispa Sergeille. Heidän lisäkseen toimessa on joulukuussa 2024 eläköityvä Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo.

Kysymykset käsittelivät muun muassa omia vahvuuksia, mahdollisia säästökohteita, Venäjän ortodoksista kirkkoa, naisten asemaa kirkossamme ja mahdollisia piispainkokouksen kehitystarpeita sekä sosiaalista mediaa.

Aamun Koitto on käsitellyt arkkipiispan vaalin etenemistä 26.9.2024 julkaistussa jutussaan.

Suomen ortodoksisen kirkon seuraavan arkkipiispan vaali toimitetaan kirkolliskokouksessa torstaina 28.11.2024 Valamon luostarissa. Uusi arkkipiispa asetetaan toimeensa Uspenskin katedraalissa 15. joulukuuta toimitettavassa liturgiassa. Palvelusta voi seurata myös suorana verkkolähetyksenä.

Näin he vastasivat:

Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni:

1.Millaisia valmiuksia Teillä on mielestänne toimia arkkipiispana?

Olen koulutukseltani teologian lisensiaatti ja käynyt apulaispiispana ollessani johtamisen erikoisammattitutkinnon, josta sain tiettyjä valmiuksia sekä apulaispiispan että hiippakuntapiispan tehtäviin. Ulkomaisten koulutuspaikkojeni kautta minulle on muodostunut varsin hyvä kansainvälinen verkosto. 

2. Kirkolliskokouksessa 2024 etsitään muun muassa säästökohteita. Mistä Teidän mielestänne tulisi säästää tiukassa taloustilanteessa?

Ainoa kohde, josta todella voidaan säästää ovat henkilöstömenot. Ortodoksinen kirkko Suomessa lienee, jos ei nyt työvoimavaltaisin suhteessa väestöpohjaan, niin ainakin siinä suhteessa kärkipaikoilla oleva. Lienee paikallaan arvioida, tarvitsevatko kirkon hiukan yli 50 000 jäsentä jatkossa kolmea hiippakuntaa kiinteistöineen ja henkilökuntineen. Voidaan myös tarkastella, ovatko keskushallintoon viime vuosikymmeninä perustetut toimet yhdistettävissä muihin jo olemassa oleviin tehtäviin tai voisiko ne lakkauttaa. Kirkon lehden ja tiedotuksen osalta voidaan varmasti tehdä myös tuntuvia säästöjä.

3. Miten luonnehtisitte Venäjän ortodoksisen kirkon asemaa ortodoksisessa maailmassa tällä hetkellä? Millaisena näette kirkon ulkomaansuhteet tulevaisuudessa?

Moskovan patriarkaatin kirkkopoliittinen asema ei ole muuttunut, eli se on edelleen kirkollisessa arvojärjestyksessä viides patriarkaatti. Oman kirkkomme ulkomaansuhteet säilynevät samanlaisina kuin ovat olleet ja ovat linjassa äitikirkkomme kanssa.

4. Näettekö Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokouksen toiminnassa kehitystarpeita ja jos, millaisia?

Tähän mennessä piispainkokouksessa ei juurikaan ole keskusteltu, ja monet päätökset on tehty varsin vaatimattomalla valmistelulla. Piispainkokous ei ainakaan kuluneen kahdenkymmenen vuoden aikana ole pitänyt yhtään suunnittelukokousta kirkon tulevaisuuden linjasta.

5. Oletteko aktiivinen sosiaalisessa mediassa? Seuraatteko sosiaalista mediaa? Miksi tai miksi ette?

En ole sosiaalisessa mediassa. Se on käsittääkseni seurakunnallisesti hyvä viestintäkanava, mutta oman työni kannalta en ole katsonut sitä tarpeelliseksi. Jo pelkästään itsesuojeluvaistoni estää minua seuraamasta sosiaalisen median juupas–eipäs -keskusteluja, jotka ovat omasta näkökulmastani kirkon työntekijälle puhdasta ajanhukkaa.

6. Näettekö, että uskonnollinen ääriajattelu olisi uhkana Suomen ortodoksiselle kirkolle? Jos, niin millä tavalla tilanteeseen tulisi vaikuttaa?

Ääriajattelu liittyy nähdäkseni niihin uskontoihin, joilla on samasta opista kaksi tai useampia toisistaan vastakkaisia tulkintoja ja niille tulkinnoille vahvat johtajat. Näin ei ortodoksisessa kirkossa ole. Kirkon opin muuttumattomuus ja toisaalta kuvitelma, että kirkko olisi myös muulla tavalla muuttumaton, saattaa toki innostaa ääriaineksia. En näe tätä kuitenkaan minään vakavana uhkana.

7. Ovatko naiset ja miehet mielestänne riittävän tasa-arvoisessa asemassa Suomen ortodoksisessa kirkossa? Jos eivät, miten tilannetta tulisi muuttaa? Jos ovat, millä perustelette kantanne? Pitäisikö tyttöjen voida toimia ponomareina? Pitäisikö naiskanttoreita vihkiä laulajiksi, entä pitäisikö muut kirkon naispuoliset työntekijät siunata tehtäviinsä?

Miehet ja naiset ovat seurakuntalaisina aivan tasa-arvoisia. Mitä tulee papiston asemaan tai naisten vihkimyksiin, niin nykyistä käytäntöä voisi muuttaa vain itsenäisten paikalliskirkkojen synodi. Pienellä autonomisella kirkollamme ei ole siihen valtaa, vaikka joku voi niin ymmärtämättömyyttään kuvitella. Jo nyt sekä papit että kanttorit sekä pyhäkköjen isännöitsijät siunataan tehtäviinsä sukupuolesta riippumatta. Joillekin naispuolisille kirkon isännöitsijöille olen antanut siunauksen siivota alttarin ja Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostariin olen yhdelle nunnalle ja yhdelle viitankantajanunnalle antanut siunaukseni toimia alttariapulaisena.

8. Jos tulette valituksi, mitkä olisivat ensimmäisiä vierailukohteitanne ulkomailla?

Kylään voi mennä vain sinne, minne kutsutaan, kutsumaton vieras on sen sijaan kuokkavieras.

9. Pitääkö arkkipiispan osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja missä määrin?

Mikäli valitulla arkkipiispalla olisi siihen kompetenssia, niin viisaat kannanotot toisivat näkyvyyttä kirkolle. Kuitenkin kirkollisen vaikuttajan on ymmärrettävä pitäytyä omalla alueellaan eikä puuttua esimerkiksi politiikkaan. Mikäli vaikuttaja avaa suunsa kaikista mahdollisista asioista, niin kukaan ei lopulta kuuntele.

10. ”Saako” tai voiko arkkipiispalla olla vapaa-aikaa?

Arkkipiispaa, kuten muitakin kirkon palkkaa nauttivia työntekijöitä ohjaa vapaa-ajan suhteen työaikalaki.

Oulun metropoliitta Elia:

1.Millaisia valmiuksia Teillä on mielestänne toimia arkkipiispana?

Piispan tehtäviin kuuluu opettaminen, hallinto ja jumalanpalvelusten toimittaminen. Minulla on opettajan ja teologin koulutus, ja olen toiminut 15 vuotta opettajana. Edelleen koen opettamisen omakseni. 

Mielellään tuon esille myös työni seurakuntapappina ja kirkkoherrana, koska niissä tehtävissä tutustuin paitsi hallintoon, myös seurakuntatodellisuuteen. 

Jumalanpalvelukset ovat keskeinen osa kirkkomme elämää. Rakastan niiden toimittamista, koska siinä paikassa koen tekeväni juuri sitä, mihin ihminen on luotu: Jumalan ylistämiseen.

Ihmiset sanovat minun olevan ulospäin suuntautuva, ja minulla on laaja kielitaito. Puhun useita kieliä (muun muassa ruotsia, englantia, saksaa ja tsekkiä), koska olen opiskellut ja asunut 12 vuotta ulkomailla. Olen kymmenen piispana olovuotenani solminut paljon yhteyksiä Suomessa ja maailmalla, niin ortodoksisissa kuin ekumeenisissakin piireissä.

Olen ehkä varovainen sanelemaan asioita: uskon keskustelevaan johtajuuteen. Kirkkomme työntekijät ovat hyvin koulutettuja ja myös motivoituneita. Piispana haluan jatkossakin tukea ja kannustaa heitä. Esihenkilön tehtävä on huolehtia siitä, että seurakuntien työntekijöillä on mahdollisuus tehdä työtään hyvin.

2. Kirkolliskokouksessa 2024 etsitään muun muassa säästökohteita. Mistä Teidän mielestänne tulisi säästää tiukassa taloustilanteessa?

Aloittaisin siitä, mihin säästöjä ei tule kohdentaa: lapset ja nuoret. Heihin on jatkossa panostettava vielä enemmän, jos mahdollista. Säästöjä syntyy todennäköisesti jo siitä, että jatkossa meillä on kolme piispaa nykyisen neljän asemesta.

Säästämistä voisi harkita aloitettavan myös ylhäältä. Voi kysyä, onko meidän piispojen palkkojen todella oltava suurempia kuin kirkkoherrojen, joilla on suuri vastuu ja paljon töitä.

3. Miten luonnehtisitte Venäjän ortodoksisen kirkon asemaa ortodoksisessa maailmassa tällä hetkellä? Millaisena näette kirkon ulkomaansuhteet tulevaisuudessa? 

Kirkollemme luontevat suhteet ovat omaan patriarkaattiimme Konstantinopoliin ja sen alaisiin kirkkoihin Virossa, Liettuassa ja Skandinaviassa.

Venäjän kirkon osalta on valitettavasti todettava, että vaikka sota Ukrainassa loppuisi, ja vaikka Venäjän kirkon johto vaihtuisi, ei paluuta entisiin suhteisiin voi läheskään heti tapahtua. Siellä niin valtion kuin kirkonkin koko johtava eliitti on sitoutunut ”Venäläinen maailma” -ideologiaan. Se tekee kanssakäymisen kirkkojemme välillä vaikeaksi.

4. Näettekö Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokouksen toiminnassa kehitystarpeita ja jos, millaisia?

Varmasti siinä on kehittämistä. Asiaa täytyy pohtia piispainkokouksessa, kaikki esipaimenet yhdessä. Piipainkokouksen roolista on syytä käydä myös laajempaa keskustelua kirkkomme piirissä. Arkkipiispan tulee olla aloitteellinen, koska hän johtaa piispainkokousta.

5. Oletteko aktiivinen sosiaalisessa mediassa? Seuraatteko sosiaalista mediaa? Miksi tai miksi ette?

Seuraan sosiaalista mediaa ja käytän sitä harkitusti viestinnän välineenä. Monelle kirkkomme jäsenelle se on tällä hetkellä merkittävä kanava tavoittaa ihmisiä. Huomenna käytössä voi olla muita kanavia.

6. Näettekö, että uskonnollinen ääriajattelu olisi uhkana Suomen ortodoksiselle kirkolle? Jos, niin millä tavalla tilanteeseen tulisi vaikuttaa?

Tunnistan uhkakuvan, mutta myös mahdollisuuksia kirkollemme. Mikään ei voi voittaa kirkkoa, jonka pää on itse Kristus. Kirkon on jatkuvasti kirkastettava opetustaan, että Jumalan valtakunnan kirkkaus tulee siitä selkeästi esiin.

7. Ovatko naiset ja miehet mielestänne riittävän tasa-arvoisessa asemassa Suomen ortodoksisessa kirkossa? Jos eivät, miten tilannetta tulisi muuttaa? Jos ovat, millä perustelette kantanne? 

Mielestäni kaikki kirkon työntekijät, myös vapaaehtoiset, tulee siunata tehtäviinsä. Naisten kohdalla on ollut historian kuluessa selkeää epäröintiä, jopa pelkoa. Tämä näkyy muun muassa pyhien kalenterissa naisten harvalukuisuutena (poislukien marttyyrit) ja joidenkin liturgisten tekstien sisällössä. Korjattavaa riittää. Piispainkokouksen on hyvä tehdä asiassa suunnitelma, jonka mukaan edetään.

8. Jos tulette valituksi, mitkä olisivat ensimmäisiä vierailukohteitanne ulkomailla?

Äitikirkkomme Konstantinopolissa on ensimmäinen kohde. Seuraavina ovat Viro ja Tukholma, myös Liettua. Muutoinkin omaan patriarkaattiimme kuuluvat kirkot tai hiippakunnat ovat luonnollisia kumppaneitamme. Pidän tärkeänä, että yhteydet Ukrainan autokefaaliseen kirkkoon vahvistuvat. 

Kirkkomme lähetystyö on jo kauan suuntautunut Itä-Afrikkaan, Aleksandrian patriarkaatin alueelle. Sinne on nytkin luontevat yhteydet Filantropian kautta. Pidän tätä yhteyttä suuressa arvossa etenkin, kun myös Aleksandrian kirkko on aivan hiljattain joutunut kärsimään Venäjän kirkon tunkeutumisesta alueelleen.

9. Pitääkö arkkipiispan osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja missä määrin?

Kyllä pitää. Tietty säästeliäisyys on hyväksi, koska silloin pienen kirkkomme arkkipiispan ääni kuuluu hyvin. Arkkipiispa on arvojohtaja.

10. ”Saako” tai voiko arkkipiispalla olla vapaa-aikaa?

Arkkipiispan on hyvä näyttää muille työntekijöille esimerkkiä siinä, että lomia ja vapaapäiviä pidetään. Toki arkkipiispa on koko ajan saavutettavissa ja tulee tarvittaessa töihin vapaaltakin. Työssä jaksaminen edellyttää lepoa. Piispan työhön kuuluu myös paljon sellaista, mikä ei näy ulospäin.

Haminan piispa Sergei:

1. Millaisia valmiuksia Teillä on mielestänne toimia arkkipiispana?

Toimin lähes neljännesvuosisadan Valamon luostarin johtajana. Valamo on yksi kirkkomme hengellisistä keskuksista, mutta sitä voidaan pitää myös keskisuurena yrityksenä, jossa työskentelee sekä luostarin veljestö että palkattu henkilöstö. Pitkä kokemukseni esimiestehtävistä ja haastavien tilanteiden ratkaisuista on kokemuspääomaa, josta olisi hyötyä myös arkkipiispan tehtävässä.

Luostarivuosien aikana minulle syntyi suhteita eri ortodoksisiin paikalliskirkkoihin niiden päämiesten ja papiston vieraillessa Valamossa. Konstantinopolin patriarkka Bartolomeoksen kutsusta olen ollut mukana hänen seurueessaan virallisella vierailulla Georgian ortodoksiseen kirkkoon. Olen vieraillut patriarkaattimme keskuksessa useita kertoja viime vuosina, joten olen siellä tunnettu. Vuosien varrella olen ollut monien pyhiinvaellusryhmien hengellisenä matkanjohtajana muun muassa Pyhällä Maalla ja Jerusalemissa, Italiassa Roomassa, Kreikassa, Ukrainassa, Venäjällä ja Puolassa. Amerikan ortodoksisen kirkon vieraana olen ollut arkkipiispa Leon delegaatiossa. Kaikilta näiltä matkoilta on jäänyt yhteyksiä. Olen luonteeltani rauhallinen, lempeä ja harkitseva, mutta tarvittaessa pystyn tekemään nopeita ja tiukkoja päätöksiä. Piispana olen osallistunut Helsingissä useisiin ekumeenisiin tapahtumiin arkkipiispan estyneenä ollessa.

Olen myös vastaanottanut hiippakunnassamme useita vierailulla olleita ulkomaisia piispoja  arkkipiispan pyynnöstä. Viime toukokuussa olin Helsingin uskontojohtajien viikon kestäneessä seminaarissa Omanissa, jossa pohdimme rauhan ja yhteistyön teemoja eri uskontojen näkökulmista. Tämä ryhmä on jatkanut edelleen kokoontumisiaan. Helsingin katolisen piispan kanssa meillä on ollut useita tapaamisia ja hyvää yhteistyötä. Monissa ekumeenisissa ja uskontojen välisissä rauhantapahtumissa ja marsseilla olen ollut kirkkomme edustajana puhumassa ja rukoilemassa rauhaa Ukrainaan.

2. Kirkolliskokouksessa 2024 etsitään muun muassa säästökohteita. Mistä Teidän mielestänne tulisi säästää tiukassa taloustilanteessa?

Säästökohteina voisivat olla esimerkiksi kokousmatkat, eli silloin, kun on mahdollista, kokoukset tulisi toteuttaa esimerkiksi Teams-kokouksina, jolloin säästetään sekä rahaa että osallistujien aikaa.

3. Miten luonnehtisitte Venäjän ortodoksisen kirkon asemaa ortodoksisessa maailmassa tällä hetkellä? Millaisena näette kirkon ulkomaansuhteet tulevaisuudessa? 

Venäjän ortodoksinen kirkko katkaisi rukousyhteyden Konstantinopolin Ekumeenisen patriarkaatin ja samalla Suomen ortodoksisen kirkon kanssa, kun Konstantinopolin patriarkaatti päätti myöntää autokefalian Ukrainan ortodoksiselle kirkolle vuonna 2018.

Venäjän kirkko on katkaissut suhteensa kaikkien niiden kirkkojen kanssa, jotka ovat hyväksyneet Ukrainan autokefaalisen kirkon aseman. Aleksandrian patriarkaatin alueella Afrikassa Venäjän kirkko on laittomasti ja kanonien vastaisesti siirtänyt papistoa ja seurakuntia Moskovan patriarkaatin alaisuuteen, mikä hajottaa ortodoksisten kirkkojen ykseyttä.

Suomen ortodoksisella kirkolla ei ole tällä hetkellä mitään yhteistyötä Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Kirkkomme on tuominnut Venäjän hyökkäyssodan Ukrainaan ja patriarkka Kirillin sotaa tukevat lausunnot. Venäjän kirkko on paljolti eristäytynyt muusta ortodoksisesta maailmasta eikä suhteiden palautuminen ole näköpiirissä pitkään aikaan. Suomen ortodoksisen kirkon tulee pitää yllä aktiivisia suhteita etenkin omaan Konstantinopolin patriarkaattiin, mutta myös muihin ortodoksisiin paikalliskirkkoihin.

4. Näettekö Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokouksen toiminnassa kehitystarpeita ja jos, millaisia?

Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokouksen on hyvä jatkossa pitää tiiviimpää yhteyttä – eikä vain virallisten kokousten, vaan myös vapaamuotoisempien tapaamisten ja keskustelujen kautta.

Arkkipiispa vastaa kirkon ulkomaan suhteista, mutta piispainkokouksen olisi hyvä yhdessä arkkipiispan kanssa sopia ennakolta mahdollisista virallisista vierailuista paikalliskirkkoihin tai kirkkoomme vierailulle kutsuttavista esipaimenista ja muutoinkin ulkomaan suhteista.

5. Oletteko aktiivinen sosiaalisessa mediassa? Seuraatteko sosiaalista mediaa? Miksi tai miksi ette?

Olen Facebookissa nimellä Sergei Rajapolvi ja teen päivityksiä sinne kuvien kera muun muassa paimenmatkoistani. Seuraan aktiivisesti Facebookia, koska sitä kautta ajankohtaiset kirkolliset uutiset eri puolilta ortodoksista maailmaa ja paikalliskirkostamme tulevat nopeasti esille.

6. Näettekö, että uskonnollinen ääriajattelu olisi uhkana Suomen ortodoksiselle kirkolle? Jos, niin millä tavalla tilanteeseen tulisi vaikuttaa?

Kirkossamme on ollut havaittavissa viime vuosina fundamentalistista ääriajattelua tietyissä piireissä. En kuitenkaan näkisi sitä suurena uhkana kirkollemme. Piispainkokous seuraa kuitenkin tilanteiden kehittymistä ja tarvittaessa hiippakunnan piispan tehtävänä on puuttua paikallisesti ilmenevään, yleisortodoksisesta opetuksesta poikkeavaan opetukseen. Piispainkokous voi myös tarvittaessa lähettää paimenkirjeitä.

7. Ovatko naiset ja miehet mielestänne riittävän tasa-arvoisessa asemassa Suomen ortodoksisessa kirkossa? Jos eivät, miten tilannetta tulisi muuttaa? Jos ovat, millä perustelette kantanne? Pitäisikö tyttöjen voida toimia ponomareina? Pitäisikö naiskanttoreita vihkiä laulajiksi, entä pitäisikö muut kirkon naispuoliset työntekijät siunata tehtäviinsä?

Jos verrataan naisten asemaa Suomen ortodoksisessa kirkossa ja muissa ortodoksisissa paikalliskirkoissa, niin voi todeta, että meillä naisten tasa-arvo on toteutunut monin verroin paremmin. Meillä on tänä päivänä naisia korkeissa kirkon hallinnon tehtävissä kuten kirkolliskokouksen, kirkollishallituksen, seurakuntien valtuustojen ja neuvostojen jäseninä.

Myös keskeisissä koulutus- ja opetustehtävissä kuten Itä-Suomen yliopistossa, Valamon opistossa ja Filantropian palveluksessa on naisia. Kanttoreistamme suurin osa on tänä päivänä naisia. Tämä ei ole ollut tavanomaista esimerkiksi 1960-luvulla, jolloin seurakuntien luottamushenkilöt olivat poikkeuksetta kaikki miehiä. Eli kehitystä on tapahtunut.

Suomen ortodoksisen kirkon perinteessä pojat ja miehet ovat olleet yleensä ponomareina, mutta poikkeuksena Lintulan luostarissa nunnat, ja joissakin pienissä tsasounissa naiset ovat toimineet isännöitsijöinä ja samalla auttaneet pappia huolehtien suitsutusastiasta, valmistaneet jälkiviinin ja pyyhkineet suuta ehtoollista jaettaessa. Elettyäni itse yli kolmekymmentä vuotta munkkiluostarissa olen tottunut vahvasti siihen perinteeseen, että miehet ovat alttarissa. Ymmärrän toki myös mainitut poikkeustapaukset. Naiskanttorit ja muut kirkon naispuoliset työntekijät ja seurakuntien luottamushenkilöt siunataan tehtäviinsä jo nyt useissa seurakunnissamme, ja sen tulisi olla vakiintunut tapa.

8. Jos tulette valituksi, mitkä olisivat ensimmäisiä vierailukohteitanne ulkomailla?

Jos tulen valituksi arkkipiispaksi, ensimmäiset vierailukohteeni ulkomailla olisivat Konstantinopolin patriarkaattimme, Viron apostolinen ortodoksinen kirkko ja Ruotsin suomalainen seurakunta.

9. Pitääkö arkkipiispan osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja missä määrin?

Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispan pitää ottaa kantaa tärkeisiin ajankohtaisiin aiheisiin ja osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta pienen vähemmistökirkon edustajana hänen ei tarvitse jatkuvasti ottaa osaa kaikkeen keskusteluun.

10. ”Saako” tai voiko arkkipiispalla olla vapaa-aikaa?

Arkkipiispalla saa ja pitää olla myös vapaa-aikaa ja lomaa kuten muillakin kirkon työntekijöillä.

Kuvituskuva 1 ylhäällä: Uspenskin katedraalin kupoli. Kuva: Miro Järnefelt

Kuvituskuva 2 ylhäällä: Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous vasemmalta oikealle: Haminan piispa Sergei, Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni, Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo ja Oulun metropoliitta Elia.  Kirkkomme toimessa olevat piispat kuvattiin marraskuussa 2023 Valamon luostarin pääkirkossa. Kuva: Vladimir Sokratilin

Aamun Koiton toimitukseen on tullut yhteydenottoja sen jälkeen, kun Keskisuomalainen julkaisi 18.11. verkkolehdessään jutun (Avaa uuden sivuston), jossa viitattiin arkkipiispa Leon ”paimenkirjeeseen”:

Suomen ortodoksisen kirkon piispat lähettävät paimenkirjeensä yleensä sekä kirkon viestintään että Aamun Koittoon.  Näin ollen lukijoiden hämmennys on ymmärrettävä.

– Kyseessä ei ole paimenkirje, vaan vastine Keskisuomalaisessa 16.11. julkaistuun kolumniin (Avaa uuden sivuston), arkkipiispa Leo sanoo.

Keskisuomalaisen verkkoversiossa 18.11.2024 julkaistussa mielipidekirjoituksessaan arkkipiispa Leo (Avaa uuden sivuston) ilmaisee vakavan huolensa siitä, ettei Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni havahtunut ajoissa alaisensa pahoinvointiin, joka on ilmennyt muun muassa Venäjä-mielisenä kirjoitteluna sosiaalisessa mediassa. Tilanne eskaloitui siihen, että metropoliitta Arsenin tuolloinen sihteeri uhkasi kirkon palvelukeskuksen johtaja Jari Rönkön henkeä ja terveyttä. Tämän jälkeen sihteerin työsuhde päättyi. Uhkailu on parhaillaan poliisin esitutkinnassa.

”Nyt ilmi tullut tapahtumaketju on signaali laajemmasta johtamiskriisistä”, arkkipiispa Leo kirjoittaa tekstissään, joka on otsikoitu ”Ortodoksisen kirkon tie on uudistumisen ja perinteen tasapaino.”

”Esipaimenen keskeisimpiä tehtäviä on valvoa, että kirkon opetus säilyy ja välittyy ortodoksisena. Samalla hänen on huolehdittava oman henkilöstönsä hyvinvoinnista. Näiden velvollisuuksien laiminlyönti tarjoaa kasvualustan kaikenlaisille kirkkoa sisältäpäin nakertaville näkemyksille, kuten nyt nähtiin. – – – Kirkkomme ei voi sallia toimintakulttuuria, jossa vääristyneitä näkemyksiä hyväksytään hiljaisesti tai jossa esimiehet välttelevät vastuutaan puuttua epäkohtiin”, kirjoittaa arkkipiispa Leo.

”Meidän pitäisi huutaa täyttä kurkkua”

Arkkipiispa Leo ilmaisi jälleen kerran jyrkän tuomitsevan kantansa Venäjän ortodoksisen kirkon ja Moskovan patriarkka Kirillin Venäjän hyökkäyssotaa lietsovien puheiden suhteen. Suomen ortodoksinen kirkko on osa Konstantinopolissa pääpaikkaansa pitävää Ekumeenista patriarkaattia, jota johtaa ekumeeninen patriarkka Bartolomeos. Patriarkka Bartolomeos tunnetaan Ukrainan tukijana.

”Samaan aikaan kun Moskovan patriarkka Kirill puhuu kuolemanrangaistuksen hyväksyttävyydestä, meidän pitäisi huutaa täyttä kurkkua, ettei ortodoksinen kirkko voi hyväksyä väkivaltaa ratkaisuna”, arkkipiispa Leo kirjoittaa.

”Kun ´venäläisen maailman´oppi vääristää evankeliumin sanoman nationalistiseksi ja vääristyneeksi propagandaksi, velvollisuutemme on nousta puolustamaan uskoamme”, hän jatkaa.

Arkkipiispa Leo korostaa kirjoituksestaan myös sitä, että Suomen ortodoksinen kirkko siirtyi omasta tahdostaan jo yli sata vuotta sitten Moskovan patriarkaatista Konstantinopolin Ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen:

”Suomen ortodoksinen kirkko teki profeetallisen valinnan vuonna 1923 liittyessään Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin yhteyteen. Siinä tuli ilmi hengellinen näky siitä, mitä ortodoksisuus voi parhaimmillaan olla: universaalia, vapaata ja aitoa kristillisyyttä ilman nationalistisia kahleita. Jos tätä valintaa ei olisi tehty, olisimme nyt selittelemässä parhain päin tilannetta, jossa kirkko on kaapattu vieraan ideologian työkaluksi.”

Vääryydestä vaikeneminen on hyväksymistä

Arkkipiispa kokee merkittäväksi ongelmaksi myös sen, että metropoliitta Arseni on välttänyt Ukrainan asian esillä pitämistä vedoten kirkon epäpoliittisuuteen. 

”Tämä perustelu on kestämätön. Kristillinen kirkko ei voi piiloutua ´epäpoliittisuuden´verhon taakse silloin, kun kyse on perustavanlaatuisista moraalisista kysymyksistä.”

Arkkipiispa Leo korostaa kirjoituksessaan, että ”Kirkkomme ei voi sallia toimintakulttuuria, jossa vääristyneitä näkemyksiä hyväksytään hiljaisesti tai jossa esimiehet välttelevät vastuutaan puuttua epäkohtiin.”

Arkkipiispan mukaan vaikeneminen on pohjimmiltaan hiljaista hyväksyntää: 

”Kun viattomat kärsivät, kirkkorakennuksia tuhotaan ja hengellisiä symboleja käytetään väkivallan oikeuttamiseen, vaikeneminen ei ole neutraaliutta vaan hiljaista hyväksyntää.”

Arkkipiispa Leo linjaa niin ikään, että ortodoksisen kirkon tradition pitää tarjota ”elävää tulkintaa tämän päivän ihmisille”.

”Hiippakuntasihteerin homofobiset ja tasa-arvoa ja kirkon ympäristövastuuta vähättelevät kommentit olivat valitettava, mutta myös osuva esimerkki siitä, millaista ajattelua museaalinen käsitys traditiosta voi tuottaa”, arkkipiispa Leo kirjoittaa.

Arkkipiispa Leo kirjoittaa myös, että jutun alussa mainittu kuvasi Suomen ortodoksista kirkkoa sanakääntein, joita hän ei voi allekirjoittaa.

”Meitä ortodokseja on lähes 300 miljoonaa maailman jokaiselta mantereelta, ja tässä monimuotoisuudessa piilee kirkon voima. Meillä paikalliskirkot tekevät päätöksensä yhdessä, yhteiseen näkyyn pyrkien. Moskovan patriarkaatin toiminta on traaginen esimerkki siitä, miten tämä yhteys voi särkyä.”

Kirjoituksensa lopuksi arkkipiispa Leo vetoaa Suomen ortodoksisen kirkon yhtenäisyyteen.

”Keskinäisen syyttelyn ja loanheiton sijaan meidän on nyt kannettava yhteistä vastuuta kirkostamme.”

Keskisuomalaisessa alun perin julkaistua tekstiä on siteerattu näin laajasti ko. lehden päätoimittajan luvalla.

Suomen ortodoksista kirkkoa vuodesta 2001 johtanut Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo on jäämässä eläkkeelle joulukuun 2024 alussa. Hänen seuraajansa valinnan on määrä tapahtua Valamon luostariin marraskuussa kokoontuvassa kirkolliskokouksessa.

Kirkolliskokouksen kokoonpano on määrätty laissa ortodoksisesta kirkosta, ja se koostuu hiippakuntien piispoista, apulaispiispoista, papiston, kanttoreiden ja maallikoiden edustajista. Kysely kohdistettiin papiston, kanttoreiden ja maallikoiden edustajille eli yhteensä 32 henkilölle. Heistä noin joka viides vastasi. Kyselyyn saatiin vastauksia kaikista kohteena olleista ryhmistä.

Kyselyn sisältö muodostui viidestä kysymyksestä, joihin oli mahdollisuus antaa avoin, kirjallinen vastaus. Yksi vastaaja jätti vastaamatta osaan kysymyksistä

Poikkeuksellisen paljon yhteydenottoja toimitukseen

Kysely poiki poikkeuksellisen paljon yhteydenottoja toimitukseen. Osa kyselyn kohderyhmästä tiedusteli mahdollisuutta vastata anonyymisti. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista sikäli, että vastaajien henkilöllisyys on toimituksen tiedossa. 

Lisäksi toimitukseen oltiin yhteydessä ja ilmaistiin huoli siitä, että kyselyyn vastaaminen voisi vaikuttaa työhön kirkon palveluksessa – riippuen siitä, kuka tulee valituksi arkkipiispan tehtävään.

Toimituksessa asiasta käytiin keskustelua, minkä jälkeen päätettiin pidättäytyä julkaisemassa vastaajien nimiä. Näin haluttiin suojella haavoittuvassa asemassa olevia vastaajia, minkä lisäksi kaikkia vastanneita haluttiin kohdella samalla tavalla.

Osa yhteydenottajista kehui kyselyä ja piti sitä kiinnostavana, mutta ilmoitti erikseen, että ei aio vastata kyselyyn.

”Mietin, mikä on syynä arkailulle”

Kyselyyn vastasi noin joka viides. Käytännöllisen teologian professori Pekka Metso pohtii mahdollisia syitä matalaan aktiivisuuteen.

– Matala aktiivisuus yllättää ja harmittaa. Mietin tätä kirkon hallintoon kuuluvan demokratian ja edustuksellisuuden näkökulmasta. Kirkolliskokousedustajat on valittu edustamaan kaikkia kirkon jäseniä kaikissa ryhmissä – työntekijöiden ja seurakuntalaisten ryhmissä. Arkkipiispan valinta tämän vuoden kirkolliskokouksessa on keskeinen tehtävä, jota edustajat muiden puolesta hoitavat, ja sitä vasten tuntuu erikoiselta, että heillä ei ole halua kertoa näkemyksistään.

– Mietin, mikä on syynä arkailulle, oman käsityksen ilmaisulle siinä luottamustehtävässä, jossa nämä ihmiset toimivat. Onko kirkolliskokousedustajien joukossa kysymys siitä, että ei ole sopivaa käsitellä asioita julkisuudessa? Mikä on tietysti huono asia yhteisen hallinnon kannalta. Vai koetaanko pelkoa siitä, että sanomisista voisi seurata jotakin? Onko kysymys huonosta hallintokulttuurista tai henkilösuhteista?

– Jotain oireellista siinä (alhaisessa vastausprosentissa) mielestäni on. Tämä on yhteisön hallintokulttuuriin liittyvä asia, josta olisi hyvä puhua. Kun seuraavan kerran, joskus vuosien päästä, valitaan seuraavaa arkkipiispaa, toivoisin, että ihmiset ilomielin kertoisivat tuossa tehtävässä käsityksiään. 

Toimitukseen oltiin yhteydessä ja esitettiin huoli, että omalla nimellä vastaaminen voisi vaikuttaa työhön. Mistä tällainen huoli kertoo?

– Kyllä se varmaan kertoo siitä, että on jotain kokemusperäistä, kannattako omia johtajiin ja johtajuuteen liittyviä käsityksiä tuoda esille – että siitä voi olla  haitallisia seurauksia. Eihän se hyvää kerro.

Näitä kysyttiin – ja näin vastattiin

Mitä pidät arkkipiispan tärkeimpinä tehtävinä?

Kaikki vastaajat näkevät arkkipiispan tärkeimpänä tehtävänä johtajuuden. Vastauksista ilmeni odotuksia sille, että arkkipiispa toimii hengellisenä johtajana, mutta myös hallinnollisena johtajana. Lähes kaikissa vastauksissa yhtenä tehtävänä nähtiin edustajana toimiminen muihin ortodoksisiin paikalliskirkkoihin, muihin kuin ortodoksisiin kirkkoihin sekä valtiovaltaan nähden. Muutamissa vastauksissa esitettiin odotuksia sille, että tuleva arkkipiispa olisi ”yhdistävä tekijä”.

Eräs vastaaja linjasi odotuksiaan seuraavasti:

“Arkkipiispan tulisi olla kirkkoa yhdistävä tekijä, ennen kaikkea hengellinen johtaja, joka omalla toiminnallaan pystyisi olemaan esimerkkinä. Toisaalta arkkipiispa on myös monissa asioissa hallinnollinen johtaja, joka vastaa mm. kirkon suhteista ulkomaille ja Suomessa suhteista valtionhallintoon ja muihin kirkkokuntiin, myös näiden osa-alueiden vahva osaaminen on välttämätöntä.”

Millaista osaamista / vahvuuksia odotat?

Toinen kysymys aiheutti vastauksissa ensimmäistä kysymystä enemmän hajontaa. Suurimmassa osassa vastauksissa nostettiin esille sosiaaliset taidot, kielitaito ja teologinen osaaminen. 

Muutamassa vastauksessa ilmeni myös odotuksia siitä, että tuleva arkkipiispa kykenisi seuraamaan aikaansa ja ohjaamaan kirkkoa tässä ajassa. Samoin johtamistaidot nimettiin erikseen muutamassa vastauksessa. Lisäksi yksittäisissä vastauksissa toivottiin kykyä nähdä asiat koko kirkon perspektiivistä, yhteistyökykyä ja helppoa lähestyttävyyttä.

Vastaajat toivat esille myös ominaisuuksia, joita eivät haluaisi uudelta arkkipiispalta löytyvän, vaikka tätä ei kysytty. Näitä olivat muun muassa ”provosointi ja jyrkkyys”, sekä ”asioiden näkeminen omasta näkökulmasta” ja ”omista tunnetiloista käsin”.

Pitääkö arkkipiispan olla vahva arvojohtaja ja yhteiskunnallinen keskustelija? Jos, niin missä asioissa?

Kaikki vastaajat näkivät, että arkkipiispa voi olla yhteiskunnallinen keskustelija. Vastaajien kanta siihen, kuinka paljon arkkipiispa voi olla esillä, oli jakautunut. Osa toivoi aktiivisempaa roolia ja osa puolestaan pidättyväisempää linjaa. Lähes kaikki vastaajat ilmaisivat toiveen arvojohtajuudesta.

Vastauksissa esitettiin näkemyksiä esillä pidettävistä asioista. Yleisin ja vastausten perusteella keskeisin toive oli kirkon näkökulman esillä pitäminen. Yksittäisissä vastauksissa nousivat esille myös heikommassa asemassa olevien puolustaminen, ympäristöasiat ja ihmisarvo.

Eräs vastaaja kiteytti näkemyksensä seuraavasti:

”Arkkipiispan tulisi olla arvojohtaja, joka etenkin omalla esimerkillään tuo ilmi ortodoksista elämäntapaa ja arvomaailmaa. Yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuminen on toivottavaa kirkolle tärkeissä ajankohtaisissa asioissa, esimerkiksi ihmisoikeudet ja perusoikeudet sekä toisaalta erityisesti vähemmistöjen asema olisivat tärkeitä asioita pitää esillä.”

Toinen vastaaja toivoi maltillisessa määrin osallistuvaa linjaa:

”Arkkipiispan ei tule olla vastausautomaatti ja jatkuvasti julkisessa keskustelussa näkyvillä oleva, mutta joskus voi olla tilanteita, joissa arkkipiispan on hyvä kertoa kirkon kanta johonkin pinnalla olevaan asiaan tuodakseen esille kirkon kannan ja joskus rauhoitellakseen ihmisiä jonkun tapahtuman johdosta. Ei ole hyvä langeta populismiin ja antaa lausuntoja vain kansaa kosiskellakseen.”

Kolmas vastaaja haluaa arkkipiispan ottavan kantaa:

”Pitää olla vahva arvojohtaja ja ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Erityisesti eettisissä ja hengellisissä asioissa, mutta myös esim. ympäristöasioissa ja kulutuskulttuuriin liittyvissä kysymyksissä.”

Miten oleellinen asia mielestäsi on uuden arkkipiispan suhtautuminen Venäjän Ukrainaan kohdistamaan hyökkäyssotaan ja Moskovan patriarkaattiin? Millainen linja tässä suhteessa on mielestäsi oikea?

Kaikki kysymykseen vastanneet yhtä lukuun ottamatta ilmaisivat vastauksissaan, että tuomitseva linja Venäjän hyökkäyssotaan on ollut oikea, ja seuraavan arkkipiispan tulisi jatkaa samalla linjalla. Arkkipiispa Leo ja tämän linja sai kiitoksia puolessa vastauksista.

Osa vastaajista toivoo tulevaisuudessa kovaa linjaa suhteessa Moskovan patriarkaattiin.

Eräs vastaaja muotoilee asian näin:

”Venäjän hyökkäyssota on selkeästi tuomittava. Moskovan suhteen seurataan oman patriarkaattimme linjauksia. Vaikka sota loppuisikin ja vaikka Venäjän kirkon johto vaihtuisi, säilyisi siellä sama eetos, koska koko ylin johto on siinä niin syvällä.”

Toinen vastaaja puolestaan näkee, ettei tuleva arkkipiispa voi olla tuomitsematta hyökkäyssotaa:

”Tämä on erittäin oleellinen asia. Hyökkäyssotaa käyvä Venäjän valtio ja sitä tukeva Moskovan patriarkaatti ovat toiminnassaan täysin kristinuskon perusasioiden vastaisia. Tuleva arkkipiispa ei voi olla henkilö, jolla on sidoksia em. tahoihin, ja joka ei selkeästi ilmaise hyökkäyssodan olevan täysin tuomittava teko.”

Toisaalta yksi vastaajista tuo esille odotuksen linjan muutoksesta sekä mahdollisuudesta avata keskusteluyhteys tulevaisuudessa:

”Nykyisen arkkipiispan sodan tuomitseva lausunto on ehdottomasti oikea. Toivoisin, että tulevaisuudessa pystyttäisiin keskusteluun, jonkinlaiseen toisiaan kunnioittavaan yhteydenpitoon. Nyt tällainen tuntuu tosin mahdottomalta. Yleensä pelkään vaihtoehtoa, jossa toinen osapuoli mitätöidään, suljetaan ovi toisen edestä…”

Yksi vastaaja huomioi vastauksessaan arkkipiispan mahdollisesti pitkänkin toimikauden ja maailman muutosalttiuden.

”Tilanteet muuttuvat, ja oletukseni on, että tämä kysymys ei tule olemaan yhtä tärkeä koko tulevan arkkipiispan kauden ajan, eikä sen siksi pitäisi olla kovin tärkeässä roolissa arkkipiispan valinnassa. Oikea linja tässä kysymyksessä olisi mielestäni sellainen, jossa ei anneta valtaa omille tunteille, vaan katsotaan asiaa rauhallisesti ja realiteetit huomioon ottaen. Venäjä ja Moskovan patriarkaatti tulevat olemaan vieressä tulevaisuudessakin, ja sen elämässä on ollut aikaisemminkin erilaisia vaiheita ja tulee olemaan erilaisia vaiheita myös tulevaisuudessa. On hyvä pitää yllä suhteita sitä odotellessa, että tilanteet muuttuvat. On tarpeellista lausua kannanottoja silloin, kun jossain toimitaan väärin, mutta yhden tietyn asian ei tule antaa muuttua kaikkea hallitsevaksi. Eikä kirkon pidä politisoitua. Jos politisoidutaan, silloin oikeastaan langetaan samaan ansaan kuin Moskovan patriarkaatti.”

Pekka Metson mukaan arkkipiispa Leon linjaus suhteessa Venäjän hyökkäyssotaan ja sitä tukevaan Moskovan patriarkaattiin on ollut hyvin selkeä.

– Arkkipiispa Leo otti hyökkäyssodan alkaessa vahvasti kantaa, ja on johdonmukaisesti tuominnut hyökkäyksen. Kun on tullut lisää tietoa siitä, kuinka Venäjällä kirkko on myötäillyt valtionhallintoa ja antanut sille lausunnoillaan hengellistä ja moraalista oikeutusta laittoman hyökkäyssodan käymiseen, arkkipiispa Leo on vielä täsmentänyt ja kirkastanut kantaansa: kirkkoa ei voi käyttää tällä tavalla laittoman sodan palvelukseen, Metso sanoo.

– Tämä on poikkeuksellisen kirkas ja selkeä ihan yleisortodoksisesti. Ei ole kovin monen paikallisen kirkon johtajalta kuultu vastaavaa, selkeää ja rohkeaa kritiikkiä Moskovan patriarkaattia kohtaan ja siellä esitettyä teologisten näkemysten ohuudesta ja ehkä sopimattomuudestakin tallaiseen tilanteeseen. Siinäkin mielessä arkkipiispa Leo on ollut ortodoksisessa maailmassa poikkeuksellisen näkyvä ja linjakas kannanotoissaan. Enkä näe, että olisi Suomen ortodoksiselle kirkolle haitaksi, että seuraava arkkipiispa jatkaisi tällä linjalla.

Millä tavalla toivoisit uuden arkkipiispan suhtautuvan a) kysymykseen naisdiakonaatista b) seksuaalivähemmistöjen huomioimiseen kirkossa?

On tärkeää huomata, että kysymyksessä käsiteltyjä asioita ei päätetä paikallisesti Suomen kirkon piirissä, vaan niistä tehtävät linjaukset vaativat laajemman käsittelyn eri paikalliskirkkojen kesken. Teemoista kuitenkin haluttiin kysyä niiden merkityksen ja ajankohtaisuuden vuoksi.

Kysymys osoittautui hankalaksi, ja valtaosa toi esille vastaajan omaa näkemystä kysymykseen, eikä niinkään toivetta arkkipiispan kannasta. Asiaa täsmällisimmin kommentoinut vastaaja toivoo tulevan arkkipiispan seurailevan kirkon perinteistä linjaa.

”Arkkipiispan tulee pohjata näkemyksensä molempiin kysymyksiin ainoastaan ortodoksisen kirkon perinteeseen. Ei tule tehdä linjauksia, joilla Suomen ortodoksinen kirkko erottautuu muiden ortodoksisten paikalliskirkkojen yleislinjasta.”

Kuitenkin naisdiakonaatista toivottiin avointa keskustelua. Naisdiakonaatilla viitataan ortodoksisessa kirkossa naisten vihkimiseen diakonissoiksi ja heidän toimimiseensa diakonissan tehtävässä. Käytäntö on jäänyt pois käytöstä keskiajalla. Aamun Koitto on aiemmin julkaissut naisdiakonaattia käsittelevän artikkelin. 

Seksuaalivähemmistöjä koskevissa vastauksissa tuotiin esille, että kirkon on osattava huomioida niiden edustajat, suhtautua kaikkiin ihmisiin kunnioituksella ja toivottaa tervetulleeksi kirkon toimintaan. Vastauksissa tiedostettiin, ettei samaa sukupuolta olevien avioliitto ole paikalliskirkkomme päätettävissä oleva asia.

”Keskustelua naisdiakonaatista kannattaa mielestäni käydä. Huolellista pohdintaa siitä, miten naisdiakonaatti sopisi kirkkomme oppiin. Seksuaalivähemmistöihin kuuluvia tulee kunnioittaa kirkossa kuten kaikkia ihmisiä. En osaa ottaa kantaa siihen, mitä heiltä puuttuville oikeuksille tulisi tehdä.”

Toinen vastaaja haluaa, että keskustelua käydään Äitikirkon kanssa.

”Naisdiakonaatin mahdollisuutta tulee selvittää yhdessä Äitikirkkomme kanssa. Muutenkin naisten osallistumiselle on annettava enemmän mahdollisuuksia. Seksuaalivähemmistöihin tulee suhtautua pastoraalisella huolenpidolla ja toivottaa heidät tervetulleiksi kirkkomme toimintaan. Samaa sukupuolta olevien avioliitto ei ole oman kirkkomme päätettävissä oleva asia.”

Lisäksi muuan vastaaja toteaa, että keskustelua käydään, ja sitä ei tule pelätä.

”Näistä asioista keskustellaan joka tapauksessa, joko kirkon sisällä tai kirkon ulkopuolella. Näiden asioiden osalta ei voida laittaa päätä pensaaseen ja ajatella, ettei kysymyksistä tarvitsisi edes keskustella. Kirkon ei tarvitse pelätä avointa keskustelua.”

Pääkuva ylhäällä: Piispan mitra.

Aihe sinällään ei ole uusi, sillä teemaa pohdittiin jo varhaisessa kirkossa ja bysanttilaisena aikana perinteen hakiessa eri muotojaan. Kirkolliskokousaloite on luettavissa Suomen ortodoksisen kirkon verkkosivuilta. 

Varhaisessa kirkossa tunnettiin diakonin tehtävä, johon valittiin sekä miehiä että naisia. Tehtävä ei vielä tässä vaiheessa ollut keskeisiltä osiltaan liturginen (Ap.t. 6).
 
Esimerkki naisdiakonien tärkeästä roolista on apostoli Paavalin suositus, jonka hän antoi Foibelle, Kenkrean seurakunnan diakonille. Rooman seurakunnan tuli suosituksen mukaan ottaa hänet vastaan ”Herran palvelijana”. (Room. 16:1–2) Pyhän Johannes Krysostomoksen (347–407) mukaan Paavali mainitsi erikseen, että sisar Foiben status oli diakoni (diakonos) (Roomalaiskirjeen saarna 30).
 
Apostoli Paavali kuvailee myös diakonien vaatimuksia ja mainitsee tekstinsä lopussa, että myös naisten tuli samoin olla arvokkaita, raittiita ja luotettavia (1. Tim. 3:8–11). Kirjeen kommentaarissa Johannes Krysostomos toteaa joidenkin ajattelevan (eri näkemyksiä siis esiintyi), että Paavali puhuu tässä naisista yleensä, mutta kysyy sitten, miksi Paavali lisäisi tekstiinsä yhtäkkiä tällaisen kuvauksen. Johanneksen mukaan apostoli puhuu diakonin arvon saaneista. Siten diakoneille asetettujen vaatimusten periaatteet koskivat myös tähän tehtävään asetettuja naisia (Saarna 11).

Varhaiselta ajalta Bysanttiin

Varhaisen kirkon ajalta aina keskibysanttilaiselle ajalle saakka varhaiset kirjalliset lähteet ja hautakivet kertovat useista kymmenistä naisista, jotka toimivat diakoneina jo pelkästään Vähän-Aasian alueella eli idän kirkon sydänmailla. Moni lienee jäänyt myös tuntemattomaksi.
 
Eräs maineikkaimmista on pyhänä kunnioitettu diakonissa Olympias (k. 408; ks. Synaksarion 25.7.). Hänet vihittiin tehtäväänsä jo kolmekymmentävuotiaana, vaikka yleinen ikäraja naisdiakoneille oli vielä tuolloin kuusikymmentä vuotta (ikärajat olivat siten periaatteita, joista voitiin joustaa). Olympias toimi muun muassa patriarkka Nektarioksen neuvonantajana ja pian myös patriarkaksi valitun Johannes Krysostomoksen läheisenä työtoverina ja tukijana. Hänen reliikkinsä sijoitettiin aikanaan Apostoli Tuomaan luostarin kirkkoon Konstantinopoliin.
 
Johannes Krysostomoksen tiedetään monien muiden kirjoittajien tavoin laatineen lukuisia paimenkirjeitä muun muassa Konstantinopolissa diakonissana toimineelle Amprouklalle (esim. kirjeet 96 ja 103).

Ekumeenisten kirkolliskokousten ohjeita diakonissoista

Kysymys diakoneina toimineista naisista päätyi myös ekumeenisten kirkolliskokousten määräyksiin.
 
Niinpä esimerkiksi jo ensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous (325) ohjeisti, että tietyistä harhaopeista kääntyneet naiset, jotka olivat toimineet diakonissoina (terminä kreikan sana diakonissa), tuli kastaa muiden tavoin ja sen jälkeen vihkiä tehtäväänsä uudestaan. Jos he olivat tehtävään sopimattomia, heidät tuli ”erottaa kleeruksesta” eli papistosta samalla tavoin kuin tehtävään sopimattomat miehet. Diakonissoilla kokous tarkoittaa ”ainoastaan niitä, joita puvun mukaan pidetään sellaisina” eli niitä, jotka on asetettu tehtäväänsä kantamaan diakonille kuuluvaa pukua. (Kanoni 19)
 
Neljäs ekumeeninen kirkolliskokous (451) alensi diakoneina (diakonos) toimiville naisille asetetun ikärajan kuudestakymmenestä vuodesta neljäänkymmeneen vuoteen. Avioliiton solmiminen vihkimyksen jälkeen kiellettiin samoin kuin muun papiston kohdalla. (Kanoni 15)
 
Molempien tekstien mukaan vihkiminen tapahtui kättenpäällepanon kautta, mistä käytetään termiä kheirotonia. Näin vihittiin myös diakoneina toimivat miehet ja muu papisto. Alempi papisto, kuten lukijat ja alidiakonit vihittiin (siunattiin) – kuten yhä nykyään – alttarin ulkopuolella kirkkosalissa niin sanotulla kheirotesialla, jota ei edellisen tavoin pidetä pappeuden sakramenttina.
 
Joissakin varhaisemmissa lähteissä eri vihkimysten termejä käytetään myös rinnasteisina, mutta ekumeenisten kirkolliskokousten määräykset eivät tällaista lukutapaa näytä tukevan.
 
Tarkasti ottaen Nikean kokouksen määräys toteaa, että harhaoppisissa liikkeissä kheirotesialla (”alemman pappeuden vihkimys”) tehtävään asetetut diakonissat tuli kääntymyksensä jälkeen vihkiä kheirotonialla (”ylemmän pappeuden vihkimys”). Muussa tapauksessa heidät tuli lukea maallikkojen joukkoon.
 
Jo aiemmin, 300-luvulla kootuissa tai laadituissa Apostolisissa konstituutioissa mainitaan erilliset diakoniksi vihkimisen rukoukset miehille ja naisille (8.19–20).

Diakonissojen tehtävät ja viran katoaminen

Suoranaisia sakramentaalisia tehtäviä, mysteerien varsinaista toimittamista, diakoneille (miehille tai naisille) ei Apostolisissa konstituutioissa osoiteta: ne kuuluivat piispoille ja papeille. Tekstin mukaan naispuoliset diakonit avustivat muun muassa naisten kasteissa ja suorittivat heidän voitelunsa pyhällä öljyllä. Teksti viittaa myös siihen, että heidän tehtävänsä erosivat joiltakin osin miespuolisista diakoneista. (8.28)
 
Erään lähteen mukaan diakonissat avustivat myös alttarissa, ainakin joillakin maantieteellisillä alueilla. Tämän mukaan heillä oli esimerkiksi muiden diakonien tavoin oikeus koskea ehtoollismaljaan alttarissa, vaikka he eivät saaneetkaan jakaa ehtoollista (Herran testamentti 2, 20.7; 500-luvun Syyria/Egypti).
 
1000-luvulle tultaessa diakonissojen tehtävä alkoi vähitellen kadota. Joissakin aikalaislähteissä tätä muutosta perustellaan naisten heikkoudella. Perustelut liittyvät usein – ehkä vähän yllättäenkin aiempaan traditioon verrattuna – naisten kuukautisiin eli rituaalipuhtauteen. Tällä perusteltiin osin myös sitä, etteivät naiset voi yleensäkään päästä alttariin. Tämän käsityksen mukaan diakonissan vihkimys nähtiin kehäpäätelmän tavoin tarpeettomaksi, koska alttariin pääsy oli jo muutenkin kielletty.
 
Perinteen muutokseen vaikutti luultavasti kristinuskon voittokulun myötä tapahtunut aikuisena kääntyneiden kasteiden määrän vähentyminen kirkon ydinalueilla. Samalla diakonien tehtävät eriytyivät osin varhaisemmasta tarkoituksestaan – nykyistä liturgista roolia lainkaan väheksymättä. Samalla miesten rooli alkoi korostua. Tarve ja tottumus edellä mainittuun muutokseen määrittelivät käytännön.
 
1300-luvulla pyhä patriarkka Athanasius I ilmaisi pitävänsä naisdiakonaattia aiempana käytäntönä, mutta ei pappeuteen rinnastettavana virkana. Hän määräsi, ettei uusia diakonissoja tule enää asettaa tehtäväänsä. (Patriarkan määräys, Vat. gr. 2219) Käytännössä naisdiakonaatti oli jo lakannut ennen Athanasiuksen aikaa.
 
1300-luvulla vaikuttanut kreikkalainen kanonisen lain kokoelman laatinut munkki Matteus Blastares toteaa, ettei ole tarkkaan tiedossa, miksi varhaisempi naisdiakonien (diakonoi gynaikai) instituutio katosi. Sakramentaalisesti vihityt (kheirotonia) naiset kuitenkin toimivat papiston keskuudessa heille kuuluvan palvelutehtävän mukaisesti.
 
Blastareksen mukaan jotkut arvelivat naisdiakonien kastaneen naisia. Toiset taas olivat sitä mieltä, että heillä oli lupa lähestyä alttaria ja tehdä lähes samoja tehtäviä kuin miehetkin. Tehtävään vihittyjen naisten pääsyä alttariin kirkon varhaisempina vuosina Blastares perustelee pyhän Gregorios Teologin (Nazianzilainen; n. 329–390) sisaren Gorgonian tapauksella, vaikka hän torjuukin ajatuksen naisista alttarissa ja viran palauttamisen. (Aakkosellinen kanoninen kokoelma 11)
 
Sisarensa hautajaissaarnassa Gregorios kertoo ihailevasti, miten jonkinlaiseen verenvuototautiin sairastunut pyhä Gorgonia (k. 375) rukoili itkien alttaripöytää vasten (diakonissana lupa lähestyä alttaripöytää). Sitten hän voiteli itsensä – hyvin poikkeuksellisesti ainakin nykynäkökulmasta katsottuna – pyhitetyistä ehtoollislahjoista tekemällään seoksella ja parani. (Saarna 8.17–18)

Nykypäivän kysymyksiä

Kuten edellä kuvatut suppeat esimerkit osoittavat, ajatus vanhakirkollisen diakonissainstituution elvyttämisestä pitää sisällään monia käytännöllisiä, teologisia ja kulttuurillisia, osin tottumukseen liittyviä kysymyksiä. Niiden pohtiminen voi herättää monenlaisia tunteita.
 
Tällaisia kysymyksiä ovat esimerkiksi: mitkä olivat diakonissojen vaatimukset ja tehtävät varhaisen perinteen ja ekumeenisten kirkolliskokousten valossa? Millä tavoin traditiota ja varhaista käsitystä naisen roolista kirkossa tulisi/voisi tulkita nykyään? Voitaisiinko varhaisempi virka yhä palauttaa? Millä tavoin kirkon alttarin ja diakonissojen välinen suhde tulisi tradition valossa ratkaista? Millaisia tarpeita varten virka tulisi kenties elvyttää?
 
Tämänkaltaista pohdiskelua on käyty akateemisissa piireissä jo varsin pitkään teologian, historian ja käytännön näkökulmista käsin. Aihetta on tarkasteltu myös kirkollisesti.

Joitakin ortodoksisen kirkon vastauksia

Patriarkka Bartolomeos totesi jo 1990-luvulla diakonissainstituution olevan vastaansanomaton osa kirkon perinnettä, joka sai alkunsa jo varhaisesta kirkosta. Hänen mukaansa monissa paikalliskirkoissa on syntynyt toive ja tarve palauttaa tämä traditio. Lisäksi Bartolomeos mainitsee, että kirkossa on jo olemassa joukko naisia, jotka ovat selvästi kutsuttuja tähän tehtävään. (Ortodoksiselle naistenkonferenssille 12.5.1997) Näkökulmassa korostuu varhaisimman, ei myöhäisemmän, perinteen painoarvo.
 
Liikehdintää asian suhteen on ollut 2000-luvun alussa joiltakin osin esimerkiksi Kreikan kirkossa. Vuonna 2017 yhden käytännön vastauksen antoi myös Aleksandrian patriarkaatti, joka elvytti vanhan tradition paikallisesti, korostaen samalla viran erityispiirteitä.
 
Aleksandrian patriarkaatissa vihkimys noudatti niin sanottua alemman papiston ei-sakramentaalista vihkimyskaavaa (kheirotesia). Vihityt diakonissat tulivat piispan kaitsennan alaisuuteen, kuten muukin alempi ja ylempi papisto. Aleksandrian kirkko on perustellut viran uutta nousua entisen perinteen elvyttämisenä nykypäivän pastoraaliset tarpeet huomioiden ja kirkon missiota korostaen, ei uudenlaisena kirkollisena innovaationa.
 
Kuten nämä esimerkit osoittavat, avoimelle ja toisia kunnioittavalle keskustelulle on nähty olevan tarvetta. Siihen on annettu myös käytännön vastauksia, vaikka prosessi on ollut hidas ja ratkaisut maltillisia, ehkä joidenkin mielestä kovin varovaisiakin.
 
Asia on tietysti käytännössä hankala. Se herättää traditionaalisimmissa mielissä helposti vastustusta (”liikaa muutosta”) ja kaikkein vapaimmin asiaan suhtautumisessa tyytymättömyyttä (”liian vähän muutosta/paluuta aiempaan traditioon”). Osalle kysymys liittynee omaksuttuun ajatukseen pysyvyydestä, osalle kokemukseen omasta kutsumuksesta. Jotkut taas ovat tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen ja omaan rooliinsa kirkossa. Toisia saattaa ahdistaa liiallinen pysähtyminen aiempien vuosisatojen myöhäsyntyisiin muutoksiin, vaikka perinnettä arvostetaankin. Ehkä jotkut saattavat jopa ajatella – kristillisestä perinteestä ja kirkon teologiasta radikaalisti irrottautuen – naisten olevan sopimattomia/kykenemättömiä juuri muuhun kuin lasten synnyttämiseen ja keittiöpalveluun.
 
Riippumatta siitä, mihin johtopäätöksen kukin ortodoksikristitty tai papiston jäsen naisdiakonaattikysymyksen ja sen palauttamisen äärellä päätyy, historian ja käytäntöjen valossa on ilmeistä, että diakonin virka on kirkon tradition näkökulmasta katsottuna paljon monisyisempi, moniulotteisempi ja rikkaampi kuin on totuttu ajattelemaan. Tämä seikka lienee asia, minkä eri tavoin ajattelevat voivat tunnistaa ja tunnustaa. Tämä huomioiden on toivottavaa, että keskustelu naisten roolista kirkossamme on luonteeltaan sävyisää ja kunnioittavaa.
 
Viime kädessä kirkollisten keskustelujen ja ennen kaikkea historiallisten ja teologisten tutkimusten ja tradition tuntemuksen tulokset suodattuvat, kuten kirkossamme on totuttu, piispainkokousten ja synodien päätösten siivilän lävitse. Pyhän Hengen välitöntä ja rajatonta toimintaa unohtamatta nämä päätökset lopulta määrittelevät kirkon tulevaisuuden ja apostolisuuden polun.
 
Joka tapauksessa voidaan perustellusti kysyä: olisiko nyt sopiva aika palata tradition lähteille niin, että tarve, toive ja kutsumus voivat löytää täyttymyksensä omassa paikalliskirkossamme? Suunnan löytymiseksi tarvitsemme rukouksen ohessa myös avointa ja pohdiskelevaa keskustelua vailla pelkoa.

Toim. huom. Professori Carrie Frederick Frost luennoi naisdiakoneista Valamon luostarissa pidetyssä Naisen eletty ortodoksisuus -seminaarissa syyskuussa 2023. Seminaarissa puhui myös nunna Vassa eli sister Vassa (Dr. Vassa Larin), joka on käsitellyt kanonisten tekstien ja naisen aseman yhteyttä kirkossamme.

Alkuperäisen artikkelin löydät täältä.

Kuvituskuva ylhäällä: Nainen ortodokisessa kirkossa./Minna Jalovaara

Pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslainen nostaa esiin pyhän Basileios Suuren näkemyksen siitä, että paasto on yhtä vanha kuin ihmiskunta, koska paastosääntö määrättiin jo paratiisissa. Näin ollen paasto on paluuta siihen paratiisilliseen tilaan, johon meidät on alun perin luotu.

– Paasto on yksi kirkkomme merkittävimmistä hengellisen elämän muodoista, koska se koskee sekä ruumista että sielua, sekä kirkollista kalenteria että omaa arkista ruokailurytmiämme.

Kuitenkin nykyaikana paastosta vaikuttaa olevan paljon poikkeuksia ja erilaisia muotoja: joku noudattaa some-paastoa, toinen vähentää kulutusta ja kolmas yrittää pidättäytyä pahan puhumisesta – jotka toki ovat kaikki hyviä pyrkimyksiä.

Kuitenkin kyse on viime kädessä ja alun perin ruokapaastosta.

Isä Damaskinos kertoo havainneensa jo nuorena miehenä liittyessään ortodoksiseen kirkkoon, että kirkkokalenterin paastosääntöohjeistuksen ja seurakuntien arkitodellisuuden välillä vallitsi ”riitasointu”.

– Halusin elää ortodoksista uskoa täydesti ja otin paastonkin tosissani, myös ruumiillisessa mielessä, mutta huomasin olevani melko yksin. Suurin osa paastoa käsittelevistä puheista liittyi paaston hengelliseen puoleen ja tuntui vähättelevän ruokapaaston merkitystä. Kun sitten lähdin Kreikkaan opiskelemaan, huomasin, että paastoaminen ei ollutkaan mitenkään kummallista. Jokaisesta ravintolasta sai paastoruokaa, ja yliopiston ruokalassakin keskiviikko ja perjantai olivat useimmiten paastoruoan sävyttämiä.

Ortodoksisessa hengellisyydessä ruumiin paasto on olennainen, koska ruumiin vaivannäkö on edellytys hengellisen elämän aloittamiselle.

– Luulen, että ruokapaaston väheksyntä johtuu paljolti luterilaisuuden läsnäolosta: tuossa protestanttisuuden suuntauksessa ei ruumiin kilvoitukselle anneta juurikaan merkitystä.

”Himosielu” kuriin

Ortodokseille ruokapaasto on kuitenkin olennainen osa hengellistä elämää.

– Ruoasta paastoaminen liittyy olennaisena osana kirkkoisien ajatukseen sielun kolmiosaisesta rakenteesta. Sen alin osa, niin sanottu himosielu, liittyy syömiseen, nukkumiseen ja lisääntymiseen, ihmisen perustarpeisiin. Jokaiselle himolle, siis mässäilylle, ylenpalttiselle nukkumiselle ja seksuaalisille himoille, on omat vastalääkkeensä: ruoasta paastoaminen, valvominen ja seksuaalinen pidättäytyminen.

Kirkkoisät ajattelevat, että hengellisen elämän aloittaminen vaatii nimenomaan himosielun kuriin laittamista, ja kaikki siinä olevat himot liittyvät toisiinsa.

– Aikaamme liittyy sekä ylenpalttinen mässäily ja siihen liittyvät ongelmat että seksuaalisten himojen räjähtäminen.

Isä Damaskinos puolustaa selvin sanoin ruokapaaston ”kunnianpalautusta”.

– Ruokapaasto on siis kaiken hengellisen paastoamisen pohja, eikä ilman ruoasta paastoamista voi minkäänlaista hengellistäkään paastoa olla. Some-paastot ja muut ovat tietysti hengelliselle elämälle hyödyllisiä, mutta niillä ei voi kuitata ruoasta paastoamista.

Raskas olo haittaa rukousta

Kirkon paastosäännöt, jotka kieltävät hieman yksinkertaistettuina eläinkunnan tuotteiden ja rasvan syömisen paastopäivinä, sisältävät monta eri ulottuvuutta.

– Rasva, liha ja maitotuotteet saavat aikaan raskaan olon, mikä on myrkkyä hengelliselle elämälle. Toiseksi tiettyjen sääntöjen noudattaminen rohkaisee kuuliaisuuteen kirkon antamia ohjeita kohtaan. Siksi kirkko kehottaa myös sopimaan rippi-isän kanssa kaikki mahdolliset elämäntilanteen tai terveydentilan vaatimat poikkeamat paastosäännöistä. Kolmanneksi paasto on yhteisöllinen, kirkkovuoden rytmiin vievä kokemus, jossa juhlan ja paaston välinen vaihtelu tuo rikkautta elämään.

Keskiviikkoisin ja perjantaisin paastoaminen muistuttaa meitä omassa arjessamme Kristuksen kavalluksen ja ristiinnaulitsemisen päivistä. Lisäksi paasto rauhoittaa aikaa ruoanlaitolta niin, että sen voi käyttää hengelliseen elämään, koska ruokia ei esimerkiksi paisteta rasvassa.

– Pyhän Basileios Suuren mukaan eläinkunnan tuotteista luopuminen on vieläpä eläinten rauhaan jättämistä – nykyisen ruokatuotannon ongelmien aikana melkoisen tärkeä seikka! Nykypäivän näkökulmasta voisi vielä lisätä, että eläinkunnan tuotteiden syöminen on nimenomaan ympäristöämme kuormittava tekijä, ja niin lääkärit kuin biologitkin kehottavat meitä vähentämään sitä sekä oman että koko planeettamme hyvinvoinnin parantamiseksi.

Isä Damaskinos korostaa, että paasto on tärkeä ase kristityn elämässä.

– Kirkon pyhien kanonien mukaan paasto onkin oikeastaan velvollisuus, ei suositus. Nykyään paastoaminen on sitä paitsi kovin helppoa, koska meillä on vihanneksia saatavilla runsaasti ympäri vuoden. Linsseistä, sipuleista, kaaleista, porkkanoista ja pavuista saa maittavia, ravitsevia, terveellisiä, edullisia ja helppoja aterioita.

Paasto herättää positiivista uteliaisuutta

Joskus paastoaminen tuntuu tietysti hankalalta.

– Jos on kyse omista mielihaluista, ei niille kannata antaa myöten: paaston tarkoitus on nimenomaan taistella niitä vastaan ja oppia pääsemään niistä yli. Jos kyse on ympäristön paineesta, on syytä pitää muutama asia mielessä. Monesti ortodokseilla on ajatus siitä, että omaa paastoa ei saisi näyttää muille, ja vieraanvaraisuus menee aina paaston yli. On totta, että kirkkoisien traditiossa on tällaisia ajatuksia paastosta, mutta silloin kyse on erityisesti henkilökohtaisesta paastosta, ei kirkon säätämistä paastoista. Paasto on nimenomaan yhteisön toimintaa. Siksi kirkon asettamien paastosääntöjen noudattaminen on oikeastaan vain minimi, jota kaikkien oletetaan noudattavan, eikä niiden näyttäminen muille ole mitenkään erityisen ankaraa paastoamista. Jos kyse on sen sijaan henkilökohtaisesta paastosta jonain muuna aikana kuin kirkon säätämänä paastonaikana, kannattaa se salata muilta.

Isä Damaskinoksella on vinkki myös vieraanvarausuuden osalta.

– Omille rippilapsilleni olen yleensä antanut ohjeeksi olla suututtamatta ketään omalla paastoamisella. Oma kokemukseni kuitenkin on, että paaston noudattaminen erityisesti ei-ortodoksisessa ympäristössä herättää pikemminkin positiivista uteliaisuutta kuin negatiivista ihmetystä. Ruoasta paastoaminen saattaakin olla siis elävää lähetystyötä parhaimmassa muodossaan.

Ortodoksien keskuudessa paastoaminen voi taas toimia myös hyvänä esimerkkinä ja rohkaisuna muille.

– Kun ruokapaasto toimii, voi paaston päälle rakentaa myös hengellisen paaston muotoja: muista huolehtimista, rukouksen lisäämistä, oman puheen vartioimista, elämän yksinkertaistamista. Paaston myötä tapahtuvassa ruoasta luopumisessa on siis vaikea löytää mitään negatiivista, vaan se on pikemminkin täynnä hyötyjä, niin hengellisiä, ruumiillisia kuin yhteiskunnallisiakin. Ja kuten tiedämme, Herra ottaa vastaan yhdennellätoista hetkelläkin saapuneet ja palkitsee heidät innostaan. Siksi ei kannata ajatella, että paaston opettelu ja aloittaminen olisi liian myöhäistä, olet sitten minkä ikäinen tai kuinka vanha ortodoksi tahansa. Koska olemme Kristuksen ruumis yhdessä, myös paastoamme yhdessä.

Juttu on julkaistu aiemmin painetussa Aamun Koitossa 4/2022.