Suomessa on varttunut jo useampi sukupolvi, joiden lapsuuden lorut ja laulut ovat säveltäjä Soili Perkiön ja kirjailija Hannele Huovin käsialaa. Esimerkiksi Vauvan vaaka -kokoelman loruista vauvamuskarissa ensimmäisinä nauttineet ovat pian kolmekymppisiä ja monet itsekin vanhempia. Sekä tämä ikäluokka että monet sen jälkeen ovat oppineet myös lukemaan Perkiön ja Huovin houkuttelemina: kaksikko on sommitellut aakkoslorut jo useampaan aapiseen.

– Olemme riemuksemme kuulleet, että tuoreiden ylioppilaiden illanvietoissa on hoilattu yhteislauluina näitä aapislauluja, jotka ovat rekisteröityneet mieleen yhteiseksi omaisuudeksi. Se on hieno palaute, toteaa Perkiö.

Palautetta on toki tullut vuosikymmenten varrella virallisiltakin tahoilta. Yhteistyötä jo vuosikymmeniä tehneet ystävykset saivat esimerkiksi vuonna 2009 lastenkulttuurin valtionpalkinnon loruperinteen uudistamisesta. Molemmat on palkittu myös Pro Finlandia -mitalilla.

Kaikki alkoi, kun Perkiö löysi Huovin runot.

– Tein 1980-luvun lopulla muutamiin Hannelen runoihin melodioita ja tuntui siltä, että ne vievät jotenkin mennessään. Ajattelin että olisi kiva kysyä lupa tekstien käyttöön. Menin varhaisiän musiikkikasvatuksen grand old ladyn eli Maisa Krokforsin kanssa käymään Hannelen luona ja meillä synkkasi heti. Ensimmäiset laulut syntyivät valmiisiin teksteihin, mutta pian aloimme ideoida yhdessä.

Yksi ensimmäisistä yhteisistä hankkeista oli kokoelma Huovin Urpo ja Turpo -kirjoihin liittyviä lauluja.

– Niihin aikoihin musiikkikasvattajien keskuudessa puhuttiin paljon poikien laulamattomuudesta. Urpon ja Turpon laulut olivat nimenomaan raisummille lapsille sävellettyä energistä musiikkia, kertoo Huovi.

Tavoitteena oli houkutella poikia laulamaan, mutta myös – ja ehkä jopa ennen kaikkea – kuuntelemaan ja tutkimaan maailmaa rytmin, melodian ja niiden kautta jäsentyvän aistimisen ja ihmettelyn kautta. Tämän teeman ympärille kietoutuu oikeastaan koko voimakaksikon elämäntyö.

Taistelu lyhenevästä lapsuudesta

Perkiön ja Huovin yhteistyö on tuottanut valtavan taidekasvatuksen materiaaliaarteen musiikkiopistojen, päiväkotien ja koulujen käyttöön. Itse tekijät kuitenkin kavahtavat kasvatus-sanaa – varsinkin Perkiö, joka toimii taiteellisen työnsä lisäksi Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen lehtorina eli tulevaisuuden musiikkikasvattajien opettajana.

– Kasvatus on sanana rankka. Me puhuisimme mieluummin taiteen kokemisesta ja maailman aistimisesta. Se on meidän työssämme tärkeintä. Lapsen olemuksessahan kaikki aistit ovat yhteistä virtaa: lapsi kokee ja ilmaisee asioita hyvin kokonaisvaltaisesti. Aistit ovat jo Hannelen teksteissä aivan keskeisellä sijalla – yritämme kannustaa lapsia havainnoimaan maailmaa ja ihmettelemään sitä, mitä näistä havainnoista syntyy: laulua, tanssia, piirustuksia, leikkejä, ääniä…

Lapsuuden luova kaaos on kuitenkin uhattuna monella eri tavalla.

– Olen käynyt ihmeellisen ihanissa kouluissa, joissa toteutetaan viisasta lapsilähtöistä pedagogiikkaa. Yleisesti ottaen voi kuitenkin todeta, että koulupäivän rytmi ja jako oppiaineisiin vaikeuttavat lapsille ominaista kokonaisvaltaista oppimista. Lapselle tärkeät nyt-hetket jäävät liian usein aikuisen määrittämien aikataulujen jalkoihin, suree Perkiö.

Lapsuus on myös lyhentymässä, toteaa Hannele Huovi.

– Olen kuullut sanottavan, että Suomessa lapsuus tunnettiiin vuodesta 1910 vuoteen 2010. Ennen vanhaan lapset puettiin kuin pienet aikuiset ja heille saatettiin sälyttää jo varhain paljon vastuuta. Nyt lapsuutta lyhentää varhaisnuorten kulttuuri, joka alkaa vaikuttaa jo kuudesta ikävuodesta eteenpäin. Me käymme Soilin kanssa vahvaa taistelua lapsuuden puolesta!

Kohti omaa ortodoksista lastenlaulukulttuuria

Ajatus ortodoksisen lastenlaulukulttuurin rikastamisesta on elänyt kirkossa eri tavoin jo pitkään. Valamon opistossa järjestettiin vuosien ajan aiheeseen liittyviä kesäkursseja, joiden opetuksesta Huovi ja Perkiö vastasivat. Kesä erilaisine leireineen ja vuosiloma-aikoineen ei ollut ehkä paras ajankohta kanttoreille suunnatuille opinnoille ja niin ”saalis” jäi vähäiseksi.

Tampereella työskennellyt kanttori Heikki Hattunen oli kuitenkin innostunut aiheesta ja kutsui Huovin kahville kotiinsa. Pitkän ja polveilevan keskustelun käänteet jäivät pyörimään Huovin mieleen ja niistä syntyivät ensimmäiset lauluset, kuten Huovi sanoo. Ensimmäinen on eri kuukausien mukavista puolista kertova Monia vuosia ja toinen kertoo ponomarin tehtävästä. (Nuottiliitteet näihin löytyvät jutun lopusta.)

Tänä keväänä Itä-Suomen yliopisto pyysi Huovia ja Perkiötä luennoimaan ortodoksisille kanttoreille ja kirkkomusiikin opiskelijoille lasten musiikillisesta varhaiskasvatuksesta. Tällä kertaa aiheen äärelle saatiin suuri ja innostunut joukko eri seurakunnista.

Tavoitteena oli antaa kanttoreille uusia eväitä esimerkiksi muskareiden, perhekerhojen ja lastenleirien yhteismusisointiin.

– Koulutuksen aluksi kävimme läpi vähän teoreettisempia asioita: miten lapsi orientoituu ääniin jo äitinsä kohdussa, ja millaiset musiikilliset rakenteet tai tekstit ovat lapselle helppoja hahmottaa, kertoo Perkiö.

Päivän painopiste oli kuitenkin siinä, missä Perkiön ja Huovin työssä aina: lapsen kuuntelemisessa ja havainnoimisessa sekä näiden kokemusten ja havaintojen ymmärtämisessä.

– Lasten uteliaisuus on jotain suurenmoista. Aikuisilta peräänkuuluttaisin ensisijaisesti uteliaisuutta lasta kohtaan: vuorovaikutuksessa lasten kanssa aikuinenkin voi löytää maailmasta uusia ja yllättäviä asioita, summaa Huovi.

Monet ortodoksiset kanttorit ovat käyttäneet seurakunnissa soveltuvin osin evankelis-luterilaisen kirkon tuottamaa kirkkomuskariaineistoa. Koulutuspäivän aikana Huovi ja Perkiö rohkaisivat kanttoreita säveltämään omia lauluja ja sepittämään omia, ortodoksisesta näkökulmasta syntyviä loruja.

Varsinkin tekstin tuottaminen tuntui monista osallistujista vaikealta. Kuinka omat luovat kyvyt saisi houkuteltua esiin? Hannele Huovilla oli antaa monta yksinkertaista ohjetta:

– Pitää vain avata tulppa ja ruveta tuottamaan jotain ilman mitään kontrollia. Jotain vain paperille ilman mitään jahkailua. Itsekritiikki iskee helposti, jos alkaa kirjoittaessa pohtia liikaa. Jälkeenpäin voi sitten lukea ja katsoa, mitä syntyi. Kelloakin voi käyttää: anna itsellesi tietty aikaraja, muutama minuutti ja katso, mitä saat sen sisällä aikaan. Kannattaa tutkia omaa luovuutta. Joitakin auttaa myös yhdessä tekeminen tai aiheiden pallottelu. Valamossa järjestettiin kymmenen vuotta runopajoja, joissa ihmiset tuottivat tekstejä melko lailla näillä ohjeilla ja aina syntyi valtavan hienoja. Itse teen usein laulutekstejä autoa ajaessani, hyrinän keskellä.

Soili Perkiö muistuttaa, että ortodoksinen lastenmusiikkiperinne on niin ohutta, että tarjolla on pioneerin osa.

– Ruvetkaapa vain tekemään! Aloittaa voi vaikka ottamalla käsittelyyn tutun melodian ja tekemällä siihen sopivat sanat.

Aiheista ei ainakaan ole pulaa. Se huomattiin kanttoreiden ryhmätyöskentelyn aikana. Ideoita syntyi pitkä ja riemukas lista, kertoo Perkiö:

– Kuulisin joskus mielelläni näitä aiheita valmiiksi jalostettuina. Kuka säveltää esimerkiksi pienen lapsen tylsistymistä kirkossa käsittelevän kirkollisen kiemurtelulaulun, virpolaulun, tuohuslaulun, sinapinsiemenlaulun, kirkollisen tarkkailulaulun tai jumalanpalveluksen aistielementtejä käsittelevän laulun?

Kanttorien aihelistalta löytyivät myös esimerkiksi kirkkomatkat, mukavat kirkkomummot, kirkonkellot, suojeluspyhät ja kirkkokaverit.

Perkiö on varma, että kanttorikunnasta löytyy monia potentiaalisia lauluntekijöitä. Hän suosittelee luovaa työskentelyä myös työhyvinvointinäkökulmasta.

– Olen vetänyt opettajille täydennyskoulutuskursseja, joiden jälkeen opettaja on saattanut soittaa kesken iltalenkin ja pyytänyt ottamaan nauhalle laulun, joka on putkahtanut päähän juostessa. Laulujen maailmaa voikin lähestyä virkistävänä hiekkalaatikkona, jossa leikkimisen ei tarvitse johtaa mihinkään. Silloin ollaan lähellä lapsenkaltaista luovuutta, lähellä jotain uutta.

Romanin piirustustöistä tulee elokuussa näyttely Ilomantsin kirjastoon. Näyttelyn järjestämisessä häntä avustaa Ilomantsissa asuva Joensuun ortodoksisen seurakunnan kasvatustyöntekijä Antti Potkonen.

Roman toimii ahkerasti ponomarina eli alttaripalvelijana Ilomantsissa Pyhän profeetta Elian kirkossa. Kesäkuussa hän kävi kristinoppileirin, ja heinäkuussa tämä kohtelias nuori mies on töissä oppaana Ilomantsin ortodoksisessa kirkossa. Roman kertoo Aamun Koiton lukijoille elämästään ja ajatuksistaan seuraavasti:

– Minä olen Roman, olen Ukrainasta, Mykolajivista. Minun äitini on Mariia ja minun veljeni on Ivan. Tulimme Suomeen kaksi vuotta sitten. Aloitin silloin koulussa Suomessa. Ukrainasta sotaa pakoon lähteminen oli tosi vaikeaa, mutta nyt kaikki on hyvin. Oli paljon matkustamista, ja sitten tulimme Ilomantsiin. Tätini Julia Koivisto auttoi meitä tulemaan tänne, hän asuu täällä miehensä kanssa. Isoäitini Irina ja isoisäni Vladimir ovat Ukrainassa. Perheeni ja heidän terveytensä ja hyvinvointinsa ovat minulle erittäin tärkeitä.

– Perhe antaa minulle suurimman tuen. Myös uudet ystäväni tukevat ja auttavat minua. Olen kiitollinen tuesta ja avusta isä Jasolle, isä Jannelle ja isä Ioannikselle sekä myös Darjalle ja Antille ja monille muille.

Roman viihtyy Suomessa hyvin, mutta silti koti-ikävä vaivaa häntä.

– Kaipaan Ukrainaan, se on minun oma maani. Kaipaan siellä olevia ystäviä ja sukulaisia. Suomi on maa, jossa aloitin uuden elämänvaiheen. Ilomantsi on pieni kunta, jossa on hiljaista ja rauhallista. Minulla on täällä paljon ystäviä ja tekemistä, viihdyn täällä. Alussa oli vaikeaa oppia kieltä, ymmärtää uutta kulttuuria ja saada ystäviä. Nyt ymmärrän paljon suomea ja osaan puhua sitä.

”Rakastan kirkkoa”

Roman on ollut kiinnostunut kirkollisista asioista pari–kolme vuotta. 

– Käyn usein kirkossa, käyn kaikissa jumalanpalveluksissa Ilomantsissa. Olen ponomarina joka kerta, teen erilaisia tehtäviä. Autan isä Jasoa palveluksissa ja pidän kirkossa olevia tavaroita järjestyksessä. Se on kiinnostavaa ja mukavaa.

Roman on sai keväällä Ilomantsissa 7. luokan todistuksen.

– Haluan suorittaa koulun loppuun, sitten mennä Ilomantsin lukioon ja sen jälkeen aion astua seminaariin opiskelemaan papiksi.

Myös ikonimaalaus on tullut tutuksi.

– Ensin väritin ikonikuvia. Sitten kävin ikonimaalauksessa keväällä seurakuntakeskus Eliassa Ilomantsissa, ja Anu Koivuniemi opetti siellä ikonin maalaamista. Se oli vaikeaa ja paljon oli työtä, mutta jaksoin ja se oli kiinnostavaa. Maalasin Jumalanäidin ikonin. Katson kaikkia kauniita ikoneita Ilomantsin ortodoksisessa kirkossa, eniten tykkään ikonista Pyhä profeetta Elia.

Uspenskin katedraali oli vaikein

Roman piirtää Suomen ortodoksisia kirkkoja ja tsasounia, koska häntä kiinnostavat kirkkoon liittyvät asiat ja koska hän on ortodoksi. 

– Ensin kuvasin kirkkoja ja tsasounia. Otin kuvan Ilomantsin Elian kirkosta ja päätin sitten piirtää sen. Se on tosi ihana ja suuri kirkko.

– Kirkkojen piirtäminen ei ole vaikeaa. Löydän kuvan Internetistä ja katson siitä mallia ja piirrän. Yhden kirkon piirtämiseen menee kaksi tuntia. Olen piirtänyt 47 Suomen ortodoksisia kirkkoja ja kahdeksan tsasounia. Tykkään piirtämisestä.

Ilomantsin ortodoksinen kirkko oli ensimmäinen kirkko, jonka Roman piirsi, koska hänelle se on ”paras kirkko”. Uspenskin katedraali taas osoittautui piirtämisen kannalta vaikeimmaksi.

– Rehellisesti sanottuna kulutin kolme tuntia tämän katedraalin piirtämiseen. Myös Tampereen Pyhän Aleksanteri Nevalaisen ja pyhän Nikolaoksen kirkon piirtäminen vei paljon aikaa.

– Parhaat piirustukseni ovat Ilomantsin ortodoksinen kirkko, Porin ortodoksinen kirkko, Helsingin Uspenskin katedraali, Turun ortodoksinen kirkko ja Valamon luostarin kirkko. Kuusi kirkkoa ja tsasounaa olen piirtänyt, kun minulta on tilattu taulu.

Kriparileiri takana, kesätyö edessä

Romanille kuluva kesä on ollut tähän saakka merkityksellinen siksikin, että hän osallistui ortodoksiseen leiriin ensimmäistä kertaa elämässään, mikä opetti itsenäisyyttä ja vastuullisuutta.

– Opin kriparilla lisää uskonnosta ja myös lasten kasteesta, häistä ja hautajaisista. Sain myös paljon ystäviä, ja se oli siistiä.

Kesä tarjoaa myös toisenkin mieluisan kokemuksen: oppaan tehtävät Ilomantsin ortodoksisessa kirkossa.

– Työ kirkon oppaana on minulle uutta, ja on mielenkiintoista kertoa turisteille kirkostamme. Olin iloinen kuullessani, että minut valittiin tähän tehtävään. Tämä on ensimmäinen kokemukseni ja ansaitsen mielelläni rahaa työlläni, ja olen iloinen saadessani ensimmäisen palkkani. Odotan innolla ensimmäistä työpäivääni – uskon, että onnistun.

– Haluaisin kertoa nuorille, etteivät he pelkää tai häpeä tulla kirkkoon rukoilemaan Jumalaa, esittämään pyyntöjä, kiittämään Herraa jokainen elämästään. Jumala kuulee meitä jokaista ja auttaa. Jumala siunatkoon meitä kaikkia!

Pääkuva ylhäällä: Tästä kuvasta syntyi idea näyttelyyn: Romanin taitavasti ottamassa kuvassa näkyy sekä hänen piirroksensa Ilomantsin kirkosta että mallina ollut kirkko. Kuva: Roman Zhugarev