Minisaarna: Kahdentoista apostolin juhla – Jeesus parantaa halvaantuneen
Sunnuntai 30.6.2024. Kahdentoista apostolin juhla. Matteuksen kuudes sunnuntai.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Ari Koponen
Liturgiassa
(Matt. 9:1–8)
Evankeliumissa Jeesus kehottaa luokseen tuotua halvaantunutta olemaan rohkealla mielellä, sillä hänen syntinsä annetaan anteeksi. Tämän kuultuaan lainopettajat ajattelevat Jeesuksen herjaavan Jumalaa. Vapahtaja tuntee heidän ajatuksensa ja kysyy, kumpi on helpompaa, antaa synnit anteeksi vaiko käskeä halvaantunutta kävelemään. Jeesus todistaa valtansa parantamalla halvaantuneen.
***
Kysyttyään kumpi oli helpompaa, antaa synnit anteeksi vai parantaa halvaantunut, Jeesus ei jäänyt odottamaan vastausta. Hän toimii.
Jumalan Pojalla on Kolmiyhteisen Jumalan persoonana valta antaa rikkomukset anteeksi.
Kun tulemme Jeesuksen luo rukoillen anteeksiantoa tai osallistuessamme katumuksen sakramenttiin, Vapahtaja antaa anteeksi. Hänen luotaan löytyy anteeksiantamus, uusi mahdollisuus ja voima elämänmuutoksen ensimmäisiin askeliin.
(Apostolien juhlaan liittyen tänään luetaan Mark. 3:13-‒21, joka luetaan myös Matteuksen kolmannentoista viikon tiistaina.)
Minisaarna: Jeesus lupaa antaa Pietarille taivasten valtakunnan avaimet
Lauantai 29.6.2024. Apostolit Pietari ja Paavali.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: iStock
(Matt. 16:13‒19)
Evankeliumissa Jeesus tiedustelee opetuslapsiltaan, kuka Ihmisen Poika on, ja mitä ihmiset hänestä sanovat. He kertovat toisten arvelevan häntä Johannes Kastajaksi, toiset Eliaksi, jotkut Jeremiaksi tai joksikin muista profeetoista. Kun Jeesus tiedustelee, mitä he arvelevat, Pietari tunnustaa hänet Messiaaksi, elävän Jumalan Pojaksi.
Jeesus kutsuu Pietaria tämän tunnustuksen takia ikionnelliseksi, sillä tällainen ymmärrys voi olla ainoastaan Jeesuksen Isän ilmoittamaa.
Jeesus sanoo rakentavansa tälle kalliolle kirkkonsa. Sitä eivät voita edes tuonelan portit. Jeesus lupaa antaa Pietarille taivasten valtakunnan avaimet: minkä hän sitoo maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä hän vapauttaa, se on myös taivaissa vapautettu.
***
Kirkko on rakennettu apostoliselle perustalle, jonka jatkumona kirkossa on piispanvirka, ja josta Pietarin ja Paavalin muistopäivä muistuttaa.
Kirkon paimenille on annettu suuri vastuu sielujen kaitsijoina. Tämän tehtävän perustana on yhteys Kristukseen, elävän Jumalan Poikaan.
Kirkko on rakennettu kukistumattomalle Kristus-kalliolle ja elävän uskon tunnustamiselle. Vain yhteydessä Kristukseen kirkossa toteutuu hyvän Paimenen pelastava ja elämää muuttava tahto. Kristus ja usko häneen on ikuisen ikionnellisuuden perusta.
(Viikonpäivään kuuluvana tekstinä tänään luetaan Matt. 9:18–26.)
Minisaarna: Taivasten valtakunta on aarre, joka kutsuu etsijäänsä
Perjantai 28.6.2024. Pyhittäjät Sergei ja Herman. Matteuksen kuudennen viikon perjantai.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Elmira Fedotova
(Matt. 13:44–54)
Evankeliumissa Jeesus vertaa taivasten valtakuntaa peltoon kätkettyyn aarteeseen. Mies, joka löytää aarteen, peittää sen, myy omaisuutensa ja ostaa pellon.
Taivasten valtakunta on myös kuin kauppias, joka etsii kallisarvoisia helmiä. Yhden löydettyään hän myy kaiken ja ostaa helmen.
Taivasten valtakunta on myös kuin nuotta, joka laskettiin mereen. Kalastajat vetävät nuotan rantaan, lajittelevat hyvät kalat koreihin ja heittävät huonot pois aivan kuten enkelit, jotka maailman lopussa erottelevat pahat vanhurskaista ja heittävät heidät tuliseen pätsiin.
Jeesus sanoo jokaisen lainopettajan, josta on tullut taivasten valtakunnan opetuslapsi, olevan kuin isäntä, joka ottaa varastostaan esiin uutta ja vanhaa.
***
Taivasten valtakunta on aarre, joka kutsuu etsijää sekä rikkaus, joka annetaan sille, joka tahtoo etsiä ja löytää.
Vertaus suurten rikkauksien löytämisestä kutsuu jättämään entisen elämän ja astumaan uuteen elämään Vapahtajan yhteydessä. Uusi elämä saa oman erityisen muotonsa jokaisessa, joka lähtee seuraamaan Jeesusta.
Pyhien ihmisten suuri joukko osoittaa, että kirkko on kuin menneisyyden ja nykyisyyden varasto, josta riittää paljon ammennettavaa ja opittavaa koko matkan ajaksi.
(Pyhittäjä Sergeihin ja Hermaniin liittyen luetaan Luuk. 6:17‒23a, joka luetaan viikonpäivien mukaisessa luvussa myös Luukkaan toisen viikon perjantaina. Tästä syystä tekstiä ei otettu toistamiseen tähän tekstiin.)
Kun kesähelteet hellivät, kuinka kevyesti kirkkoon voi pukeutua – ja mitä pitäisi ajatella huivin käytöstä?
Kirkkopukeutumisen yleisten suuntaviivojen käsittely ei ole tarkoitettu esteeksi tai vaatimukseksi, vaan hälventämään mahdollista epävarmuutta pukeutumiseen liittyen. Kaikkein oleellisinta on se, että itse kukin astuisi pyhäkköön mahdollisimman usein.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslainen, Susanna Somppi | Kuva: Charlotta Kallion, Riitta Kunnaksen ja Terhi Saarenojan omat albumit, Ksenofontoksen luostari
– Yleisperiaatteet kirkkopukeutumisessa ovat melkeinpä samat kulttuurista riippumatta: naiset pukeutuvat vähintään polvet peittävään hameeseen, joskus myös huiviin tai päähineeseen, toisinaan pitkiin housuihin. Miehet pukeutuvat aina pitkiin housuihin, eivät lyhytlahkeisisiin. Sekä miehiin että naisiin pätee myös olkapäiden peittämisen, mieluiten pitkähihaisten paitojen käyttäminen, sekä mieluusti jalan ihon peittävien jalkineiden käyttäminen.
Suomessa naisille on suositeltu huivin tai päähineen käyttöä luostareissamme kirkkoon mentäessä. On myös joskus tapana, että pitkät hiukset ovat kirkossa ja luostarissa kiinni.
– Huivin käyttö on jokaisen naisen oma asia, tai paremminkin naisen ja Jumalan välinen asia. Tätä tulisi kunnioittaa, eikä kenenkään pitäisi kommentoida kenenkään naisen huivin käyttöä tai sitä, että huivia ei käytä, sanoo Terhi Saarenoja.
Kirkkohuivin käyttö on aiemminkin jakanut mielipiteitä: joidenkin mielestä Venäjän kautta Suomeen kantautunutta tapaa ei ole syytä noudattaa. Nyt asia on noussut uudelleen esiin Venäjän hyökkäyssodan myötä. Osa pitää huivin käyttöä naista alistavana, osa näkee tavan osana paljon nyky-Venäjää vanhempaa traditiota – ja osalle asia ei aiheuta suuria tunteita.
– Suomessa on perinteisesti noudatettu venäläistä kirkkopukeutumista, jolloin naisilta luostarissa vaaditaan huivin ja pitkän hameen käyttämistä, miehiltä pitkiä housuja. Mieluusti ainakin kirkossa käytetään myös pitkähihaista paitaa, vähintäänkin olkapäiden tulee olla peitossa. Kreikassa ei luostareissa yleensä käytetä huiveja, ja hamekin voi olla hieman lyhyempi, mutta mieluusti vähintäänkin polvien alapuolelle menevä. Välimeren helteet kylläkin ovat johtaneet monet pukeutumaan lyhythihaiseen paitaan. Sandaaleja Kreikassa näkyy, mutta usein sukkien kera: naiset kylläkin useimmiten vetävät jalkaansa peittävät, mutta kevyet kengät. Seurakuntakirkoissakin kreikkalaisnaiset useimmiten pukeutuvat hameisiin, vaikka pitkiä housujakin toisinaan näkyy.
Tärkeintä on tulla kirkkoon
Tosin isä Damaskinos antaa myös ”lievennyksiä” näihin yleisperiaatteisiin.
– Toki kaikkeen tähän löytyy poikkeuksiakin. Joskus kirkkoon tullaan hetken mielijohteesta, eikä juuri silloin ole välttämättä sopivia vaatteita päällä. Joillain ei ehkä ole varaa pukeutua tarpeeksi siististi. Toisinaan kyse on taas silkasta tietämättömyydestä.
Isä Damaskinos korostaa eritoten, että kaikkein oleellisin asia on se, että kirkkoon tullaan. Sen rinnalla vaatetus on toissijaista, eikä sen puutteiden takia pidä kavahtaa kirkkoon astumista. Missään nimessä kenenkään ei pidä ryhtyä ”kirkkopoliisiksi” saati tehdä huomautuksia lähimmäisen ulkoisesta olemuksesta.
– Pukeutumisesta huomauttelu saattaa tehdä pikemminkin hallaa kuin hyvää. Paras asia tähänkin liittyen, kuten hengellisessä elämässä ylipäätään, on oma käytös: erityisesti pukeutumisessa nimittäin ihmiset ovat alttiita muotivirtauksille ja tiedostamattaankin jäljittelevät muita.
– Eiköhän Jumala katso enemmän sydämemme tilaa kuin pukeutumista. Sitä, että emme arvostele toisiamme vaatteista tai kumartamisien osaamisesta tai muuhun ulkokultaisuuteen liittyen. Sillä vapauteen Kristus vapautti meidät, sanoo Riitta Kunnas. Kuva: Oma albumi
Kirkkopukeutumisen yleisperiaatteiden esittelyn tarkoituksena on hälventää mahdollista epätietoisuutta ja madaltaa kynnystä pyhäkköön saapumiselle. Moni – etenkin ei-ortodoksi – saattaa arastella kirkkoon tulemista, koska on epävarma siitä, miten ”kuuluu” pukeutua.
– Yleisesti kirkkoon tulisi pukeutua siististi ja niin, etteivät esimerkiksi vaatteisiin painetut kuvat tai tekstit herättäisi kenessäkään kirkossa kävijässä hämmennystä tai kiusausta. Tämä on myös syy sille, ettemme käytä kirkossa liian paljastavia vaatteita, isä Damaskinos sanoo.
– Kun menemme vaikkapa vieraina häihin, kesähelteilläkin, pukeudumme kuumuudesta huolimatta siististi ja yleisen tapakulttuurin mukaan. Valitsemme kuitenkin kenties materiaaleja, jotka ovat kevyempiä ja hengittävämpiä tai värisävyltään vaaleampia. Samoin voi toimia hengellisessä hääjuhlassa, johon Ylkä meitä jokaisella ehtoollisella kutsuu. Kunnioitamme myös vaatteillamme ja ylipäätään ulkoasullamme tuota joka kerta ainutlaatuista tapahtumaa, vaikka sitten muutaman hikipisarankin kuumuuden takia kärsivällisesti vuodattaen. Mutta nekään pisarat eivät mene hukkaan: tämä vaivannäkömme on oikeastaan kasteen armon uudistamista, oman mukavuudenhalumme uhraamista Jumalan juhlallisen kohtaamisen kustannuksella, ja siksi osaltaan johtaa meitä kohti taivasten valtakuntaa. Senhän kunniaa ja loistetta mekin tällä juhlapukeutumisellamme heijastelemme.
Epämukavuus osana kilvoittelua
Isä Damaskinoksen kotiluostarissa Athosvuorella lämpötila saattaa hyvinkin kohota yli neljäänkymmeneen asteeseen.
– Kesällä tietysti hikoilemme, mutta se ei haittaa: olemme vuodattamassa myös hikeä – marttyyriveren sijaan – taivaan valtakunnan tähden.
Luostarissa isä Damaskinos on tottunut kiinnittämään pukeutumiseen huomiota.
– Menemme kirkkoon vain puhtaassa ja siistissä viitassa, ja jalassamme pidämme aina kenkiä tai vähintäänkin sandaaleja sukkien kanssa. Paljasta ihoa ei saa näkyä kasvoja ja käsiä lukuun ottamatta. Papisto pukeutuu kirkossa aina kamilafkaan ja munkit myös huntuun, päällysviitta on ehdottomasti päällä jumalanpalvelusten aikana. Lisäksi ehtoolliseen osallistuessamme me suureen skeemaan vihityt munkit pukeudumme skeemavaatteeseen. Lämpöä lisäävät myös pitkä tukka ja parta, jotka ovat munkeille pakollisia, mutta edes Kreikan ankarat helteet eivät ole muuttaneet pukeutumistamme. Jotkut munkit pitäytyvät vieläpä vain villaisiin hattuihin, joita perinteisesti käytämme.
Pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslainen on tottunut kokemaan hellettä Athosvuorella, missä lämpötila kohoaa kesäisin yli 40 asteeseen. Kuva: Ksenofontoksen luostari
Luostarien vierailta on historian saatossa vaadittu erilaisia vaatteita hieman kulttuurista riippuen.
– Suomalaisen silmään Kreikan seurakunnissa usein pistää se, että ihmiset pukeutuvat varsin hyvin. Lapsetkin puetaan siisteihin vaatteisiin kirkkoon mennessä. Ja näin sen tulisi ollakin: kirkossa kohtaamme Kunnian Kuninkaan ja otamme Hänet vieläpä sisäämme ruumiiksi ja vereksi muuttuneiden leivän ja viinin välityksellä. Pukeutumiseen, siis ulkonäköömme, panostaminen ilmaisee myös hengellistä valmistautumistamme tähän taivaalliseen juhlapöytään. Siksi luostarissakin omalla tavallamme aina siistiydymme ennen jumalanpalveluksia. Samanlainen asenne näkyy myös vaikkapa suomalaisessa praasniekkakulttuurissa, jossa monet pukeutuvat parhaisiinsa, esimerkiksi fereseihin tai sarafaaneihin, juhlapäivää varten.
– Siinä tuli esiin, ettei meidän kuuluisi kritisoida sen paremmin yli- kuin alipukeutumistakaan. Kirkkohuivikeskustelu taas johtaa joidenkin ajatukset helposti burka-keskusteluun ja naisten alistamiseen – aihe on siis haasteellinen! Mutta kyllä monet miehetkin kiinnittävät kirkkopukeutumiseensa erityistä huomiota: eräs tuttuni pukeutuu liturgiaan aina tummaan pukuun, Päivi sanoo.
Juttu on julkaistu ensi kertaa 16.8.2023, mutta se sopii luettavaksi myös myöhemmin – erityisesti kesäaikaan.
Julkisen talouden säästöt ja veropohjan muutokset heijastuvat myös koko kirkon talouteen
Valtioneuvostossa valmistellaan Suomen valtion budjettia vuodelle 2025. Julkisen talouden tasapainottamiseen liittyvät toimet vaikuttavat myös Suomen ortodoksisen kirkon talouteen. Kirkon keskushallinnon edustajat osallistuivat 26.6. asiaa koskevaan neuvotteluun opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Suomen ortodoksisen kirkon viestintä | Kuva: Photo Mix/Pixabay
Merkittävin Suomen valtion budjettipäätöksistä riippuva muuttuja on kirkon vuosittainen valtionavustus. Avustuksen indeksikorotusta leikattiin jo vuoden 2024 budjetin valmistelun yhdeydessä yhdellä prosenttiyksiköllä. Vuonna 2024 Suomen ortodoksinen kirkko saa opetus- ja kulttuuriministeriöltä avustusta 2 771 000 euroa. Indeksikorotuksen leikkaus vähensi avustuksesta noin 28 000 euroa.
Kesäkuun lopulla kirkko sai opetus- ja kulttuuriministeriöstä tiedon Suomen ortodoksisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon valtionavustuksiin harkittavista leikkauksista.
Valtionavustuksen pienenemistä perustellaan säästötarpeiden lisäksi sillä, että tarkoituksena on tasata verolainsäädännön muutoksesta aiheutuvaa mahdollista kirkollisverotulon kasvua. Valtiovarainministeriö arvioi, että ansiotulovähennyksen poistaminen yhdessä työttömyysvakuutusmaksun alenemisen kanssa kasvattaa kirkollisverotuloja.
Valtionavustus muodostaa 35 prosenttia kirkon keskusrahaston tuloista
Valtionavustus on kirkon keskusrahaston toiseksi suurin tuloerä seurakunnilta ja luostareilta kannettavien keskusrahasto- ja eläkemaksujen jälkeen. Vuonna 2024 valtionavustus muodostaa 35 prosenttia kirkon tuloista. Muita tuloeriä ovat muut toiminnan tuotot ja sijoitustoiminnan tuotot.
Keskusrahasto on kirkon yhteinen rahasto. Sen tuloja käytetään kirkolliskokouksen vahvistaman talousarvion rajoissa muun muassa kirkon yhteisen hallinnon ja hiippakuntien menoihin, muiden kirkon yhteisten tehtävien – esimerkiksi kirkon keskusrekisterin – hoitamiseen, papiston ja kanttoreiden eläkkeisiin ja perhe-eläkkeisiin sekä seurakuntien, luostareiden ja järjestöjen avustuksiin sekä Ortodoksisen seminaarin kustannuksiin.
Kirkon keskusrahaston toimintakuluista suurimpia ovat henkilöstökulut, annetut avustukset ja eläkekassan kulut.
Keskushallinnossa työskentelee vähän alle 40 työntekijää. Piispojen lisäksi keskushallinnon henkilöstöön kuuluvat hiippakuntakanslioiden, Ortodoksisen seminaarin, keskusrekisterin ja taloustoimiston työntekijät, kirkon kasvatus- ja koulutusasioista, henkilöstö-, laki-, kiinteistö- ja viestintäpalveluista sekä Aamun Koitosta vastaavat työntekijät. Vuonna 2023 henkilöstökulut muodostivat 33 prosenttia kirkon keskusrahaston menoista.
Toiseksi suurimman kuluerän (noin 21 prosenttia) muodostivat seurakunnille ja järjestöille jaetut avustukset.
Palvelujen ostot muodostivat vuonna 2023 kuluista 18 prosenttia ja kirkon oman eläkekassan eläkemenot 14 prosenttia.
Talousarvion valmistelussa etsitään sopeutustoimia, kirkolliskokous päättää
Lopullinen tieto vuoden 2025 valtionavustuksen määrästä saadaan vasta joulukuussa.
Kirkon talousarvion valmistelu on kuitenkin jo käynnissä. Erilaisia mahdollisuuksia sopeuttaa kirkon keskusrahaston menot ja tulot uuteen tilanteeseen tarkastellaan valmistelun yhteydessä. Talousarvion valmistelussa on huomioitava nyt myös hallituksen suunnitelma yleisistä arvonlisäprosentin korotuksista. Kirkon taloustoimistossa on laskettu, että toteutuessaan korotus lisäisi kirkon keskushallinnon menoja vuositasolla noin 30 000 euroa.
Suomen ortodoksisen kirkon talousarviosta päättää marraskuussa kokoontuva kirkolliskokous.
Minisaarna: Sekä hyvyydellä että pahuudella on oma palkkansa
Torstai 27.6.2024. Matteuksen kuudennen viikon torstai.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Wikimedia Commons
(Matt. 13:36–43)
Evankeliumissa opetuslapset pyytävät Jeesusta selittämään heille vertauksen rikkaviljasta. Jeesus kertoo miehen, joka kylvää hyvää siementä, tarkoittavan häntä. Pelto on maailma. Hyvä siemen ovat ne, jotka kuuluvat taivasten valtakuntaan, huono siemen ovat ne, jotka ovat paholaisen vallassa ja paholaisen kylvöä.
Elonkorjuu on maailmanloppu ja korjuumiehet enkeleitä. Huono kylvö hävitetään polttamalla, kun Ihmisen Poika lähettää enkelinsä kokoamaan valtakunnastaan kaikki, jotka viettelevät pahaan ja harjoittavat vääryyttä. Enkelit heittävä heidät tuliseen pätsiin, jossa on itku ja tuska. Jumalan omat sen sijaan loistavat Isänsä valtakunnassa kuin aurinko.
***
Jeesuksen sanat ovat ankarat: sekä hyvyydellä että pahuudella on oma päätepisteensä. Nämä sanat ovat luonteeltaan opastusta etsimään hyvää elämää ja taivasten valtakuntaa.
Sanoillaan Vapahtaja kutsuu jokaista terveeseen itsetutkisteluun, ei epätoivoon ja pelkoon. Hyvän sadon kylväjä on jokaisen ihmisen lähellä. Huononkin kylvön tilalle voidaan kasvattaa uutta ja hyvää satoa, vaikka se tuntuisi vaikealta.
Matkakertomus Serbiasta: Luostareita ja kirkkoja pyhän Savvan mailla
Tapiolan ortodoksisessa kirkossa toimiva Pyhän Hermanin kuoro lähti kesäkuun alussa tutustumaan Serbian, pyhän Savvan suojeleman maan luostareihin ja kirkkoihin. Lähtijöitä oli kaikkiaan 28, joista osa kuului lapsikuoroon ja muutama huoltojoukkoihin.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Kirsi Maaria Koskelin | Kuva: Kirsi Maaria Koskelin ja Janne Miettinen
Serbiassa on lukuisia luostareita, mutta kolme niistä lasketaan niin kutsuttujen kuninkaallisten lavrojen joukkoon. Tärkein ja hierarkiassa ylin on Serbian ortodoksisen uskon syntypaikkana pidetty Studenica, toisena tulee Žičan luostari ja kolmanneksi lasketaan Sopoćan luostari.
Vierailimme kaikissa näissä, ja vauhdikkaasti bussilla liikkuen ehdimme kuuden päivänä aikana käydä muutamassa muussakin. Tarkoituksemme oli laulaa kirkoissa pääsiäisajan lauluja sekä serbialaista liturgiaa, jota on laulettu Pyhän Hermanin kuorossa vuodesta 2017 lähtien.
Tiistai 4.6.2024
Lähdimme matkaan Helsinki-Vantaalta ja lensimme ensin Budapestiiin, mistä jatkoimme bussikyydillä Serbian puolelle kaupunkiin nimeltä Novi Sad. Iäkkään puoleinen kuskimme veti suorat mutkiksi eli teki omaleimaisia U-käännöksiä sekä vauhdikkaita ohituksia, ja sai ainakin etupenkeissä istuvat pysymään virkeinä.
Trumpettipuiden reunustamassa Sasfeszek Etterem -ravintolassa, vielä Unkarin puolella, nautimme pikaiset gulassit (kalakeiton valinneet saivat syödä karppisoppaa melkein saavillisen) ja jatkoimme nopeasti sujuneen rajan ylityksen jälkeen kohti Serbiaa. Maan pohjoisosa on korkeuseroiltaan turvallisen tasaista, ja kuskimme kuljetti dieselbussia varmoin ottein.
Myöhäisen iltapäivän valossa saavuimme karamellinväreissä hehkuvan Novi Sadin kujille. Meitä oli vastassa osalle jo ennestään tuttu isä Misha (virallisesti Miodrak) sekä kullanarvoiseksi osoittautunut oppaamme Dragan. He tarttuivat reippaina matkatavaroihin ja auttoivat kantamaan niitä pienen kävelymatkan päässä sijaitsevaan tukikohtaamme, hotelli Fontanaan.
Ennen illallista ehti hyvin jaloitella ja tutustua Novi Sadin kaupunkiin. Kerrotaan, että paikassa oli asutusta jo kivikaudella, mutta virallisen kaupungin aseman paikka on saanut vuonna 1748. Entisen kalastajakylän ovat vallanneet matalat kivitalot, jotka tuovat mieleen Välimeren rantakaupungit. Niiden joukossa patsastelevat sulassa sovussa niin ortodoksiset kirkot, roomalaiskatolinen katedraali kuin synagogakin.
Pyhän Savvan katedraali on yksi maailman suurimmmista ortodoksisista kirkkorakennuksista.
Keskiviikko 5.6.2024
Aamulla varhain lähdimme Novi Sadista bussilla kohti Belgradia, Serbian pääkaupunkia. Aurinko porotti, lämpötila oli yli +30 astetta, mutta ilmastointi toimi.
Määränpäämme oli pyhän Savvan (Avaa uuden sivuston) katedraali, yksi maailman suurimmmista ortodoksisista kirkkorakennuksista. Päätös kirkon rakentamisesta tehtiin jo 1800-luvun puolella, mutta varsinainen rakennustyö käynnistyi vuonna 1935. Toinen maailmansota keskeytti rakennustyöt, ja Saksan armeija käyttikin keskeneräistä kirkkoa varastonaan. Sodan jälkeen Jugoslaviassa vallinneessa kommunistisessa ja ateistisessa ilmapiirissä ortodoksiselle kirkolle ei myönnetty lupaa rakennustöiden jatkamiseen – se saatiin vasta vuonna 1984. Vuonna 1999 rakennustyöt keskeytettiin hetkeksi uudelleen.
Ulkoapäin valkoinen kirkko on sisältä kullanhohtoinen, ja sen sadunomaista tunnelmaa täydentävät heleät ikonit sekä näyttävät mosaiikit. Kupolirakennelmassa on otettu mallia Istanbulissa sijaitsevasta Hagia Sofiasta. Katedraalissa soi taukoamatta ortodoksinen kirkkomusiikki, mikä torppasi kuoromme toiveen saada laulaa itse kirkkosalissa. Pääsimme kuitenkin laulamaan alakerran kryptaan. Piispainkokousta varten sinne sijoitetut kymmenet punaiset tuolit saattoivat kätkeä sisäänsä tilaan leijuneet ääniaallot, kuka tietää. Ehkäpä seuraavassa piispainkokouksessa resonoi jotain outoa värinää. Esityksemme päätti Pyhän Hermanin lapsikuoron suloinen laulu.
Pyhän Savvan katedraalista suunnistimme lounaalle läheiseen puistoravintolaan isä Mishan johdolla. Meidän ryhmämme lisäksi ravintolassa oli ruokailemassa myös iso joukko koululaisia. Vapaana olevia koiria juoksenteli siellä täällä, ja iloinen puheensorina täytti pöydät.
Lounaan jälkeen kuorolaiset hajaantuivat kuka minnekin. Muutamat lähtivät Belgradin vanhaan linnoitukseen, joka sijaitsee Tonavan ja Sava-joen yhtymäkohdassa. Osa suuntasi Pyhän arkkienkeli Mikaelin katedraaliin.
Pyhän arkkienkeli Mikaelin katedraali on rakennettu vuosina 1837–1840, ja sen hämyisä tunnelma on melkein täysi vastakohta Pyhän Savvan katedraalin kultaiselle loistolle. Hienoja ikoneja ja freskoja on kyllä tässäkin katedraalissa, ja suurimman osan niistä on maalannut kuuluisa mestarimaalari DimitrijeAvramović. Kun Dimitrije Avramovićin taustoja tutkii, selviää, että hän on ollut varsinainen monitaituri: kirjailija, ikonografi, maalari, sarjakuvapiirtäjä. Hän on myös kääntänyt muutaman teoksen saksasta serbiaksi sekä kirjoittanut kaksi kirjaa Athos-vuoren luostareista. Ei ihme, että häntä kutsutaan Serbian Michelangeloksi.
Pyhän arkkienkeli Mikaelin katedraali on tärkeä belgradilaisille. Yksi syy sen tärkeyteen on kirkossa sijaitseva aarrekammio, jonka uumenissa lepää pyhien ja patriarkkojen reliikkejä.
Illaksi palasimme Novi Sadiin ja nautimme iltapalan hotellin ravintolassa. Lämmin ilta sai osan vielä seikkailemaan kaupungille. Vilkkaan Zmaj Jovina -kadun varrelta löytyy runsaasti ravintoloita, ja hyvällä tuurilla voi päästä kuuntelemaan myös elävää musiikkia.
Torstai 6.6.2024
Aikaisin aamulla lähdimme matkan pisimmälle ja tärkeimmälle retkelle, eli suuntasimme bussilla kohti Tsrna Rekan (= musta joki) erakkolaa, lähelle Kosovan rajaa. Lämpöä oli noin +31 astetta ja edessä satoja kilometrejä kohti etelää. Bussia ajoi nyt taitavampi kuljettaja, mikä olikin ihan asiallista, sillä Tsrna Rekan erakkola sijaitsee ylhäällä vuoristossa, kapeiden serpentiiniteiden takana.
Jonkin aikaa ajettuamme oppaamme Dragan yllätti meidät jakamalla kaikille pussillisen kirsikoita ja persikoita. Marjat ja hedelmät oli Draganin vaimo poiminut heidän omalta tilaltaan. Alkoi paljastua, että Dragan ei olekaan mikä tahansa opas, vaan asialleen omistautuva sellainen, joka teki koko ajan parhaansa pitääkseen meistä hyvää huolta.
Dragan-opas piti matkalaisista hyvää huolta muun muassa jakamalla vaimon poimimia kirsikoita.
Noin puolessa välissä matkaa pysähdyimme hauskalta kuulostavassa kylässä nimeltä Čakčak. Paikallisessa hotellissa saimme nauttia runsaan lounaan häähuoneistoa muistuttavassa salissa kristallikruunujen alla. Täällä, niin kuin muissakin ruokapaikoissa, lauloimme ennen ruoan siunausta ja ruokailua. Čakčakin jälkeen maisemat muuttuivat: nousu havupuiden peittämille vuorille alkoi, ja me lauloimme taas, mutta emme koko ajan. Keskustelun aiheita kyllä riitti, ja myös isä Misha osallistui keskusteluihin, vastasi kysymyksiin ja kertoi aina, kun olimme ohittamassa jotakin merkittävää.
Rajakaupunki Novi Pazaria lähestyessämme maisemat muuttuivat jälleen. Kaupungin muslimienemmistöisyyden pystyi päättelemään jo minareettien määrästä, hunnutetuista naisista ja talojen pyykkinaruilla liehuvista huiveista.
Tänne meidän oli tultava päästäksemme Tsrna Rekaan, ja perille pääsy edellytti bussin vaihtamista koulukuljetuksiin tarkoitettuihin pakettiautoihin. Saattaa kuulostaa turvalliselta, mutta todellisuudessa istuimme 15 henkeä autoa kohden – muutamaa etupenkkiläistä lukuun ottamatta – pakettiauton takatilaan viritetyillä lankuilla. Kuljettaja kiskoi raskasta lastia ylös vuoren rinnettä kytkin savuten, mutta kuljetettavia nauratti.
Erakkolan pihalla aika pysähtyi. Kallioluolaan, vuoren seinämään rakennettu pyhättö seisoi edessämme vaatimattomana mutta ylväänä, linnut lauloivat, ja rakennusmiehet tekivät korjaustöitä hyvin hoidetulla nurmikentällä. Kokoonnuimme laulamaan ennen kuin seurasimme opastamme munkki Peteriä erakkolan sisään.
Tsrna Reka huokuu korutonta ylväyttä.
Luolan perukoilla, piskuisessa kirkkosalissa, munkki Peter kertoi erakkolan perustajasta, pyhästä Pietari Korisalaisesta tämän reliikkien edessä:
Pyhä Pietari Korisalaisen kerrotaan alkuun parantaneen sairaita, minkä johdosta hän alkoi saada mainetta askeettisena ihmetyöntekijänä. Myöhemmin hän toimi munkkien (Avaa uuden sivuston) opettajana, ajautui ristiriitoihin ja pakeni Tsrna Rekan luolaan. Pyhä Pietari kuoli vanhuuteen 1300-luvulla. Perimätiedon mukaan hänen kuollessaan luolasta näkyi lukuisten kynttilöiden valo ja kuului enkelten laulua.
Munkki Peter tuntui myös säteilevän ihmeellistä valoa ja hiljaista iloa siinä seistessään ja kertoessaan meille pyhästä Pietari Korisalaisesta. Lauloimme pienessä kirkossa, ja lapset lauloivat vielä erikseen. Tsrna Rekasta lähdimme takaisin Novi Pazariin samoilla pakettiautoiila kuin olimme tulleetkin.
Hotellimme Novi Pazarissa oli hieno, itämaisvaikutteinen kupoleineen ja suihkulähteineen. Maittavan päivällisen jälkeen osa lähti vielä iltakävelylle, osa kaipasi lepoa päivän matkustelun jälkeen. Kesken unien saimme havahtua jo neljän aikaan aamuyöstä minareettien rukouskutsujen soidessa.
Munkki Peter.
Perjantai 7.6.2024
Aamulla taas aloitimme paluun takaisin kohti pohjoista. Matkan aikana kävimme kuitenkin useammassa luostarissa, ja niitä ennen Novi Pazarissa sijaitsevassa Petrova Crkvassa, 800-luvulta peräisin olevassa Pyhien Pietarin ja Paavalin kirkossa.
Sopoćanin luostari, Djurdjevi Stupovin luostari sekä pyhien apostolien Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkko muodostavat yhdessä Rasin kaupungin kanssa arkeologisen alueen, joka on valittu Unescon maailmanperintökohteeksi.
Pyhien Pietarin ja Paavalin kirkko on Balkanin alueen vanhin kirkko, ja jo ennen sen rakentamista paikka on ollut pakanallinen palvontapaikka. Katon kupolin Pantokrator (Kristus Kaikkivaltias) oli menettänyt kasvoistaan keskustan, mutta fresko hallitsi silti korkean kirkkorakennuksen tilaa. Lauloimme täälläkin, ja hyvin kuoromme soi.
Petrova Crkvasta jatkoimme jyrkän mäen päälle rakennettuun Djurdjevi Stupovin luostariin, tämäkin vielä Novi Pazarin laitamilla. Yli +30 asteen kuumuudessa kapuaminen ylös jyrkkää rinnettä tuntui melkein pyhiinvaellukselta. Djurdjevi Stupovin pieni luostari on rakennettu noin vuonna 1170 Stefan Nemanjan lahjoituksena ja se on korjattu osittain vuonna 2000. Lumi, sade ja muut luonnonilmiöt olivat päässeet vaurioittamaan luostaria pahasti.
Huomaa ikonostaasin kankaiset, taitavasti kirjotut ovet: oikealla ylienkeli Gabriel maalatun Kristus-ikonin vieressä ja vasemmalla ylienkeli Mikael Jumalansynnyttäjän ikonin vieressä. “Angel doors” (Enkelien ovet), sanoi isä Misha, kun keskustelimme niistä.
Djurdjevi Stupovin luostarista matka jatkui Sopoćanin luostariin, joka on yksi kolmesta kuninkaallisesta lavrasta. Sopoćanin luostarin rakennutti Serbiaa hallinnut kuningas Uroš 1200-luvun loppupuolella. Luostarissa on upeat freskot, joita pidetään Bysantin keskiaikaisen maalaustaiteen mestariteoksina. Kuningas Uroš olikin valinnut niiden toteuttajiksi Konstantinopolin parhaat maalarit. Freskot on sijoitettu eräänlaiseen kehään (vrt. Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkko (Avaa uuden sivuston)), tavalla, jollaista Serbiassa ei aiemmin ollut toteutettu. Vierailumme aikana kirkon rakenteita ja freskoja kunnostettiin parhaillaan.
Sopoćanin luostari, Djurdjevi Stupovin luostari sekä pyhien apostolien Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkko muodostavat yhdessä Rasin kaupungin kanssa arkeologisen alueen, joka on valittu Unescon maailmanperintökohteeksi.
Sopoćanista suuntasimme kohti naisluostari Gradacia, mutta ennen sinne saapumistamme kävimme tankkaamassa eksoottisessa ja itämaisvaikutteisessa ravintolassa nimeltä Ras. Alueen nurmikentillä käyskenteli hääpari, ruoka oli raikasta ja muutkin fasiliteetit kohdillaan. Vielä puolisentoista tuntia matkan tekoa, ja päästiin Gradaciin.
Naisluostari Gradacin perustajana pidetään ranskalaistaustaista Anjoun Helenaa (Hélène d’Anjou), joka on haudattu luostariin vuonna 1314.
Naisluostari Gradacin perustamisen tarkkaa ajankohtaa ei tiedetä, mutta oletetaan, että se on rakennettu 1200-luvun loppupuolella. Kuningas Uroš I:n puoliso, ranskalaistaustainen Anjoun Helena (Hélène d’Anjou) on haudattu sinne vuonna 1314. Kuningatar Helenaa pidetään luostarin perustajana mutta joidenkin lähteiden mukaan myös Kuningas Uroš olisi osallistunut hankkeeseen.
Jumalansynnyttäjälle pyhitetyn kirkon rakenteissa ja koko luostarissa on nähtävissä vaikutteita niin idästä kuin lännestä. Ehkä tähän on syynä se, että kuningatar Helena oli itse kasvanut kahden kirkollisen kulttuurin vaikutuspiirissä: hän oli syntyjään roomalaiskatolilainen ja myöhemmin avioiduttuaan ortodoksi. Kirkon alkuperäiset freskot ovat heikosti hahmotettavissa, ja huomio kiinnittyikin uudempiin, tyylikkään harmaasävyisiin ikoneihin, jotka on maalannut yksi sisarista.
Saimme luvan laulaa, ja laulettuamme kiiri jostakin tieto, että luostarin igumenia haluaa tarjota meille kahvit. Itse hän ei paikalle ehtinyt, mutta ne tarjoili meille yksi sisarista. (Isä Petri Hakonen kertoi myöhemmin, että kyseinen nunna oli juuri saanut valmiiksi apostoli Paavalin lähetyskirjeitä käsittelevän väitöskirjansa.) Istuimme vanhalla kivisellä ulkoterassilla, kissat käyskentelivät ympärillämme, ja puutarhassa lekotteli useampikin koira. Rauhaisa hetki ennen seuraavaa bussitaivalta.
Tarkoitus oli, että olisimme suunnanneet Gradacista suoraan Studenicaan, mutta päivä oli jo niin pitkällä, että jatkoimme suoraan seuraavaan yöpymispaikkaamme, hotelli Radočeloon. Tie näytti luikertelevan yhä syvemmälle havupuiden siimekseen, lopulta Studenica-jokea myötäillen. Matkan varrella ylhäällä vuorella näimme pyhän Savvan erakkoluolan. Isä Mishan paljastama pyhättö erottui korkealta kallioseinämään maalatun ison valkoisen ristin ansiosta.
Kolmen luostarin ja yhden kirkon päivä päättyi hotelli Radočelon terassille, Studenica-joen partaalle. Ilma oli jo vähän viilentynyt, pöytiin tuotiin hiillostettua taimenta ja paikallista viiniä, joki solisi rentouttavasti. Kun vielä oppaamme Dragan ystävällisesti kantoi matkalaukkujamme huoneisiin, oli olo lähes taivaallinen.
Studenican Jumalanäidin ikoni.
Lauantai 8.6.
Lähdimme aamuseitsemältä kohti Studenican luostaria. Luostari on Balkanin tärkein ja vaurain luostari. Sen perusti vuonna 1190 keskiaikaisen Serbian valtion perustaja Stefan Nemanja (Avaa uuden sivuston) (myöh. pyhittäjä Simeon). Luostarissa on kaksi valkoisesta marmorista rakennettua kirkkoa: Pyhän Neitsyen kirkko ja Kuninkaan kirkko.
Stefan Nemanjan nuorimmasta pojasta tuli myöhemmin pyhä Savva. Juuri täällä pyhä Sava kirjoitti ensimmäiset ortodoksiset tekstit serbiaksi ja perusti Serbian ortodoksisen kirkon vuonna 1219. Osallistuimme liturgiaan Kuninkaan kirkossa ja lauloimme läpi liturgian, niin aikuiset kuin lapset, maailman kauneimpien kirkkomaalausten keskellä.
Niiden tekijöiksi on mainittu Thessalonikista tulleet maalarit Michael ja Eutychios. Maalaukset ovat tarkasti ottaen seccoja, eivät siis freskoja. Näiden kahden maalaustekniikan ero on siinä, että secot tehdään kuivalle laastipinnalle, freskot puolestaan märälle. Myös Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkkoon Tapiolassa on ikonografi Alexander Wikström tehnyt seinämaalaukset seccotekniikalla (Avaa uuden sivuston). Yleisbysanttilaiseen tyyliin maalattu pyhien rivistö kirkon alaosassa muistuttaa sekin Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkon vastaavaa. Liekö Alexander Wikström saanut vaikutteita täältä? Ainakin hän on vieraillut myös Studenicassa opiskellessaan läheisessä Žičan luostarissa vuonna 1987.
Lauloimme läpi liturgian, ja lapset lauloivat vielä erikseen. Studenicassa on Pyhän Savan äidin reliikit, kuten myös pyhän Savan veljen, kuningas Stefanin. Kävimme muun kirkkoväen tapaan suutelemassa reliikkejä ennen ehtoollista.
Studenicassakin meille tarjottiin kirkkokahvit. Igumeni kutsui meidät tyylikkääseen saliin, missä saimme vahvan kahvin lisäksi tyhjiin vatsoihimme paikallista viinaa, rakijaa. Niiden voimin jatkoimme matkaa kohti Žičan luostaria.
Žiča kuuluu kolmen kuninkaallisen lavran joukkoon ja on Studenican luostarin tavoin kuningas Stefanin ja hänen veljensä pyhän Savan perustama. Isänsä pyhittäjä Simonin (jonka etunimi oli myös alkujaan Stefan) haudalla veljekset olivat tehneet päätöksen luostarin rakentamisesta 1200-luvun alkuvuosina. Serbialaiset pitävät Žičaa jonkinlaisena Serbian kansan symbolina, sillä serbialaisten tavoin luostari on kokenut niin nousuja kuin laskuja sekä joutunut ajoittain välikappaleeksi idän ja lännen välille. Nykyään Žiča on nunnaluostari, ja siellä on peräti kolmisenkymmentä nunnaa. Luostarin kaupassa olikin tähän mennessä suurin valikoima erilaista yrttikosmetiikkaa ja liköörejä. Myös kirjallisuutta oli paljon.
Nykyään Žiča on nunnaluostari.
Matka jatkui kohti Novi Sadia. Kaikilla tuntui olevan nälkä, mutta lounaspaikkoja ei niin vain löytynytkään isolle ryhmälle Oppaamme Dragan soitteli eri ravintoloihin, ja viimein meidät otettiin vastaan Milunca Savicille, entiselle naissotilaalle, omistetussa ravintolassa.
Milunca Savicin elämäntarina on mainitsemisen arvoinen: hän lähti taistelemaan ensimmäiseen Balkanin sotaan sairaalloisen veljensä puolesta ja tämän henkilöllisyydellä vuonna 1912. Hän taisteli myös toisessa Balkanin sodassa sekä myöhemmin I maailmansodassa. Hän on saanut enemmän kunniamerkkejä kuin kukaan muu naissotilas. I maailmansodan jälkeen Ranska olisi tarjonnut hänelle eläkettä ja asuntoa, mutta hän päätti jäädä Serbiaan. Köyhänä kolmen lapsen yksinhuoltajana (näistä kaksi oli adoptoituja) hän elätti perheensä vaatimattomilla siivoustöillä. Vasta elämänsä viimeisinä vuosina hän pääsi Serbian valtion kustantamaan asuntoon. Huikea naiskohtalo, jonka koskettavuutta lisäsi vielä se, että isä Misha kertoi oman isoisänsä isän taistelleen rintamalla Miluncan kanssa samassa joukko-osastossa.
Sunnuntai 9.6.2024
Heräsimme aamulla Novi Sadissa ja lähdimme jo varhain liturgiaan Kolmen pyhän esirukoilijan kirkkoon. Pääsimme laulamaan parvelle kirkon oman kuoron kanssa. Me saimme laulaa liturgian alussa, sitten paikalliset, välillä lapsikuoro ja lopuksi lauloimme kaikki yhdessä. Saimme oikein lämpimän vastaanoton ja kutsun kirkkokahveille. (Isä Petri Hakonen, Stiina Hakonen sekä isä Misha tosin kutsuttiin tapaamaan Backan piispa Irinejtä).
Kirkkokahvit nautittiin pienen kävelymatkan päässä salissa, jossa pöydät notkuivat suolaista ja makeaa, kahvia ja rakijaa tarjoiltiin paikalliseen tapaan. Vilkasta keskusteltua taisi syntyä eri pöydissä, ja ensimmäistä kertaa sivuttiin vähän politiikkaakin, mutta ilmeisen hyvässä hengessä. Paikassa olisi viihtynyt pidempäänkin, mutta viimeisen päivän suunnitelmat odottivat vielä toteutumistaan. Osa suuntasi vapaaehtoiselle luostariretkelle Kaćin ja Koviljivin luostareihin, osa halusi sukeltaa Tonavaan, ja joku lähti koluamaan lähikaupunki Sremski Karlovcin viinikellareita. Illalla kokoonnuimme vielä yhteen isäntäseurakuntamme väen kanssa. Lauloimme kirkkolaulujen lisäksi kansanlauluja, maistelimme monenlaisia suolapaloja ja joimme Draganin oman panimon olutta sekä muita virvokkeita.
Pyhän Hermanin kuoro yhteiskuvassa serbialaisen kuoron kanssa. Kuva: Janne Miettinen
Maanantai 10.6.24
Kotimatkalle lähdimme heti aamiaisen jälkeen. Vähän jännitimme, pääsemmekö Serbian ja Unkarin rajalla mahdollisista tarkastuksista sujuvasti läpi. Joku tiesi kertoa, että viikkoa aikaisemmin jokin ryhmä oli joutunut odottamaan rajan ylittämistä kymmenisen tuntia. Meillä oli hyvää onnea matkassa, sillä pääsimme EU:n puolelle melkein yhtä pikaisesti kuin tullessamme. Stiinan Hakosen etukäteen tilaamat lounaat odottivat meitä samassa unkarilaisessa ravintolassa, jossa olimme syöneet tulomatkalla. (Tämä oli taas yksi hyvä esimerkki Stiinan uskomattomista organisointitaidoista). Pääsimme kotiin vielä saman vuorokauden puolella, Jumalan kiitos. Suurkiitokset myös Stiinalle ja isä Petri Hakoselle, kuoromme johtajalle. Näin hienosti järjestetylle matkalle pääsee harvoin.
Lähteet:
Arkkimandriitta Teoktis (Knezević): Monastery of Sopoćani
Branislav Todić: The Eight Centuries on the Zica Monastery
Olivera Kandić: Le monastere de Gradac
Isä Mishan esitykset
Puhelinkeskustelu Alexander Wikströmin kanssa 18.6.24
Unesco.org
Pääkuva ylhäällä: Pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin kirkko
Minisaarna: Jeesuksen sanat kehottavat meitä muistamaan pientä alkua ja suurta tehtävää
Keskiviikko 26.6.2024. Matteuksen kuudennen viikon keskiviikko.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Wikimedia Commons
(Matt. 13:31–36)
Evankeliumissa Jeesus vertaa taivasten valtakuntaa sinapinsiemeneen, jonka mies kylvää maahansa. Tämä pienin kaikista siemenistä kasvaa puutarhan kasveista suurimmaksi. Lopulta se on kuin puu, jonka oksille taivaan linnut pesivät.
Toisessa vertauksessaan Jeesus kertoo toisen vertauksen taivasten valtakunnasta, joka on kuin hapate, joka jauhoihin sekoitettuna hapattaa koko taikinan.
***
Jeesuksen vertaus kuvaa evankeliumin leviämisen ja kirkon kasvun ihmettä. Vähäisestä kasvaa kaikki yhteen kokoava ja pienestä kohoaa suuri, maailman ruokkiva leipä.
Kirkon suuruus ei ole vallan tai aseman suuruutta, vaan yhteen kokoamista ja elämän leivän ojentamista.
Suureksi kasvettuaan kirkolla on monenlaista voimaa ja valtaa, mutta aidoimmillaan se tulee julki, kun ihmiset löytävät Vapahtajan ihmisrakkauden ja Jumalan laupeuden. Jeesuksen sanat kehottavat meitä muistamaan pientä alkua ja suurta tehtävää, kirkon perimmäistä kutsumusta, Jumalan työtä jokaisen ihmisen ja koko maailman edestä.
Soili Perkiö ja Hannele Huovi rohkaisevat kanttoreita säveltämään lapsille: Kirkossa kiemurtelu -laululle olisi tilausta
Säveltäjä Soili Perkiö ja kirjailija Hannele Huovi sanovat käyneensä vahvaan taisteluun lapsuuden puolesta. Lisäksi he haluavat kannustaa kanttoreita säveltämään lapsille omia lauluja ja sepittämään ortodoksisesta näkökulmasta syntyviä loruja.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Soili Perkiön kotialbumi
Suomessa on varttunut jo useampi sukupolvi, joiden lapsuuden lorut ja laulut ovat säveltäjä Soili Perkiön ja kirjailija Hannele Huovin käsialaa. Esimerkiksi Vauvan vaaka -kokoelman loruista vauvamuskarissa ensimmäisinä nauttineet ovat pian kolmekymppisiä ja monet itsekin vanhempia. Sekä tämä ikäluokka että monet sen jälkeen ovat oppineet myös lukemaan Perkiön ja Huovin houkuttelemina: kaksikko on sommitellut aakkoslorut jo useampaan aapiseen.
– Olemme riemuksemme kuulleet, että tuoreiden ylioppilaiden illanvietoissa on hoilattu yhteislauluina näitä aapislauluja, jotka ovat rekisteröityneet mieleen yhteiseksi omaisuudeksi. Se on hieno palaute, toteaa Perkiö.
Palautetta on toki tullut vuosikymmenten varrella virallisiltakin tahoilta. Yhteistyötä jo vuosikymmeniä tehneet ystävykset saivat esimerkiksi vuonna 2009 lastenkulttuurin valtionpalkinnon loruperinteen uudistamisesta. Molemmat on palkittu myös Pro Finlandia -mitalilla.
Kaikki alkoi, kun Perkiö löysi Huovin runot.
– Tein 1980-luvun lopulla muutamiin Hannelen runoihin melodioita ja tuntui siltä, että ne vievät jotenkin mennessään. Ajattelin että olisi kiva kysyä lupa tekstien käyttöön. Menin varhaisiän musiikkikasvatuksen grand old ladyn eli Maisa Krokforsin kanssa käymään Hannelen luona ja meillä synkkasi heti. Ensimmäiset laulut syntyivät valmiisiin teksteihin, mutta pian aloimme ideoida yhdessä.
Yksi ensimmäisistä yhteisistä hankkeista oli kokoelma Huovin Urpo ja Turpo -kirjoihin liittyviä lauluja.
– Niihin aikoihin musiikkikasvattajien keskuudessa puhuttiin paljon poikien laulamattomuudesta. Urpon ja Turpon laulut olivat nimenomaan raisummille lapsille sävellettyä energistä musiikkia, kertoo Huovi.
Tavoitteena oli houkutella poikia laulamaan, mutta myös – ja ehkä jopa ennen kaikkea – kuuntelemaan ja tutkimaan maailmaa rytmin, melodian ja niiden kautta jäsentyvän aistimisen ja ihmettelyn kautta. Tämän teeman ympärille kietoutuu oikeastaan koko voimakaksikon elämäntyö.
Taistelu lyhenevästä lapsuudesta
Perkiön ja Huovin yhteistyö on tuottanut valtavan taidekasvatuksen materiaaliaarteen musiikkiopistojen, päiväkotien ja koulujen käyttöön. Itse tekijät kuitenkin kavahtavat kasvatus-sanaa – varsinkin Perkiö, joka toimii taiteellisen työnsä lisäksi Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen lehtorina eli tulevaisuuden musiikkikasvattajien opettajana.
– Kasvatus on sanana rankka. Me puhuisimme mieluummin taiteen kokemisesta ja maailman aistimisesta. Se on meidän työssämme tärkeintä. Lapsen olemuksessahan kaikki aistit ovat yhteistä virtaa: lapsi kokee ja ilmaisee asioita hyvin kokonaisvaltaisesti. Aistit ovat jo Hannelen teksteissä aivan keskeisellä sijalla – yritämme kannustaa lapsia havainnoimaan maailmaa ja ihmettelemään sitä, mitä näistä havainnoista syntyy: laulua, tanssia, piirustuksia, leikkejä, ääniä…
Lapsuuden luova kaaos on kuitenkin uhattuna monella eri tavalla.
– Olen käynyt ihmeellisen ihanissa kouluissa, joissa toteutetaan viisasta lapsilähtöistä pedagogiikkaa. Yleisesti ottaen voi kuitenkin todeta, että koulupäivän rytmi ja jako oppiaineisiin vaikeuttavat lapsille ominaista kokonaisvaltaista oppimista. Lapselle tärkeät nyt-hetket jäävät liian usein aikuisen määrittämien aikataulujen jalkoihin, suree Perkiö.
Lapsuus on myös lyhentymässä, toteaa Hannele Huovi.
– Olen kuullut sanottavan, että Suomessa lapsuus tunnettiiin vuodesta 1910 vuoteen 2010. Ennen vanhaan lapset puettiin kuin pienet aikuiset ja heille saatettiin sälyttää jo varhain paljon vastuuta. Nyt lapsuutta lyhentää varhaisnuorten kulttuuri, joka alkaa vaikuttaa jo kuudesta ikävuodesta eteenpäin. Me käymme Soilin kanssa vahvaa taistelua lapsuuden puolesta!
Kohti omaa ortodoksista lastenlaulukulttuuria
Ajatus ortodoksisen lastenlaulukulttuurin rikastamisesta on elänyt kirkossa eri tavoin jo pitkään. Valamon opistossa järjestettiin vuosien ajan aiheeseen liittyviä kesäkursseja, joiden opetuksesta Huovi ja Perkiö vastasivat. Kesä erilaisine leireineen ja vuosiloma-aikoineen ei ollut ehkä paras ajankohta kanttoreille suunnatuille opinnoille ja niin ”saalis” jäi vähäiseksi.
Tampereella työskennellyt kanttori Heikki Hattunen oli kuitenkin innostunut aiheesta ja kutsui Huovin kahville kotiinsa. Pitkän ja polveilevan keskustelun käänteet jäivät pyörimään Huovin mieleen ja niistä syntyivät ensimmäiset lauluset, kuten Huovi sanoo. Ensimmäinen on eri kuukausien mukavista puolista kertova Monia vuosia ja toinen kertoo ponomarin tehtävästä. (Nuottiliitteet näihin löytyvät jutun lopusta.)
Tänä keväänä Itä-Suomen yliopisto pyysi Huovia ja Perkiötä luennoimaan ortodoksisille kanttoreille ja kirkkomusiikin opiskelijoille lasten musiikillisesta varhaiskasvatuksesta. Tällä kertaa aiheen äärelle saatiin suuri ja innostunut joukko eri seurakunnista.
Tavoitteena oli antaa kanttoreille uusia eväitä esimerkiksi muskareiden, perhekerhojen ja lastenleirien yhteismusisointiin.
– Koulutuksen aluksi kävimme läpi vähän teoreettisempia asioita: miten lapsi orientoituu ääniin jo äitinsä kohdussa, ja millaiset musiikilliset rakenteet tai tekstit ovat lapselle helppoja hahmottaa, kertoo Perkiö.
Päivän painopiste oli kuitenkin siinä, missä Perkiön ja Huovin työssä aina: lapsen kuuntelemisessa ja havainnoimisessa sekä näiden kokemusten ja havaintojen ymmärtämisessä.
– Lasten uteliaisuus on jotain suurenmoista. Aikuisilta peräänkuuluttaisin ensisijaisesti uteliaisuutta lasta kohtaan: vuorovaikutuksessa lasten kanssa aikuinenkin voi löytää maailmasta uusia ja yllättäviä asioita, summaa Huovi.
Monet ortodoksiset kanttorit ovat käyttäneet seurakunnissa soveltuvin osin evankelis-luterilaisen kirkon tuottamaa kirkkomuskariaineistoa. Koulutuspäivän aikana Huovi ja Perkiö rohkaisivat kanttoreita säveltämään omia lauluja ja sepittämään omia, ortodoksisesta näkökulmasta syntyviä loruja.
Varsinkin tekstin tuottaminen tuntui monista osallistujista vaikealta. Kuinka omat luovat kyvyt saisi houkuteltua esiin? Hannele Huovilla oli antaa monta yksinkertaista ohjetta:
– Pitää vain avata tulppa ja ruveta tuottamaan jotain ilman mitään kontrollia. Jotain vain paperille ilman mitään jahkailua. Itsekritiikki iskee helposti, jos alkaa kirjoittaessa pohtia liikaa. Jälkeenpäin voi sitten lukea ja katsoa, mitä syntyi. Kelloakin voi käyttää: anna itsellesi tietty aikaraja, muutama minuutti ja katso, mitä saat sen sisällä aikaan. Kannattaa tutkia omaa luovuutta. Joitakin auttaa myös yhdessä tekeminen tai aiheiden pallottelu. Valamossa järjestettiin kymmenen vuotta runopajoja, joissa ihmiset tuottivat tekstejä melko lailla näillä ohjeilla ja aina syntyi valtavan hienoja. Itse teen usein laulutekstejä autoa ajaessani, hyrinän keskellä.
Soili Perkiö muistuttaa, että ortodoksinen lastenmusiikkiperinne on niin ohutta, että tarjolla on pioneerin osa.
– Ruvetkaapa vain tekemään! Aloittaa voi vaikka ottamalla käsittelyyn tutun melodian ja tekemällä siihen sopivat sanat.
Aiheista ei ainakaan ole pulaa. Se huomattiin kanttoreiden ryhmätyöskentelyn aikana. Ideoita syntyi pitkä ja riemukas lista, kertoo Perkiö:
– Kuulisin joskus mielelläni näitä aiheita valmiiksi jalostettuina. Kuka säveltää esimerkiksi pienen lapsen tylsistymistä kirkossa käsittelevän kirkollisen kiemurtelulaulun, virpolaulun, tuohuslaulun, sinapinsiemenlaulun, kirkollisen tarkkailulaulun tai jumalanpalveluksen aistielementtejä käsittelevän laulun?
Kanttorien aihelistalta löytyivät myös esimerkiksi kirkkomatkat, mukavat kirkkomummot, kirkonkellot, suojeluspyhät ja kirkkokaverit.
Perkiö on varma, että kanttorikunnasta löytyy monia potentiaalisia lauluntekijöitä. Hän suosittelee luovaa työskentelyä myös työhyvinvointinäkökulmasta.
– Olen vetänyt opettajille täydennyskoulutuskursseja, joiden jälkeen opettaja on saattanut soittaa kesken iltalenkin ja pyytänyt ottamaan nauhalle laulun, joka on putkahtanut päähän juostessa. Laulujen maailmaa voikin lähestyä virkistävänä hiekkalaatikkona, jossa leikkimisen ei tarvitse johtaa mihinkään. Silloin ollaan lähellä lapsenkaltaista luovuutta, lähellä jotain uutta.
Kuuntele
