Magdalan Maria – apostolien apostoli – on yksi kristillisen perinteen mystisimmistä henkilöistä. Varhaiset tekstit (Raamattu, Nag Hammadin tekstikääröt) kertovat hänen erityisasemastaan Jeesuksen rinnalla, ja jotkut ovat jopa leikitelleet ajatuksella, että Magdalan Maria olisi ollut Jeesuksen puoliso. Tällainen ajatus on ristiriidassa ortodoksisen käsityksen (Avaa uuden sivuston) kanssa, joka selviää Magdalan Marian hagiografia (Avaa uuden sivuston)sta.

Idän kirkon ikoneissa Magdalan Maria on perinteisesti kuvattu arvokkaana henkilönä, hiukset päähineellä peitettynä, kädessään öljyastia tai Kristuksen ylösnousemusta symbolisoiva värjätty kananmuna. Sen sijaan läntisen kirkon kuvaston maalauksissa Magdalan Maria esitetään usein aistillisena, Jeesuksen jaloissa armoa anelevana hahmona. 

Kristinuskon varhaisina vuosina Magdalan Marian merkitystä vähäteltiin, ja esimerkiksi paavi Gregorius Suuri päätti saarnassaan vuonna 591 tehdä hänestä prostituoidun. Tämän perättömän väittämän kumosi vasta paavi Paavali IV vuonna 1969.

Raamatun mukaan Magdalan Maria tutustuu Jeesukseen tämän ajettua hänestä pois riivaajahenkiä.Garth Davisin ohjaama ja Helen Edmundsonin sekä Philippa Goslettin käsikirjoittama elokuva Maria Magdaleena (2017) esittää tulkinnan, jossa Maria hylkää vanhempiensa valitsemat aviopuolisoehdokkaat, minkä jälkeen vanhemmat leimaavat hänet järkensä menettäneeksi. Maria karkaa kotoaan ja lähtee seuraamaan Jeesusta. 

Magdalassa sijaitsevan Magdala-instituutin johtaja Jennifer Ristine toteaa puolestaan Independent-lehden haastattelussa (Avaa uuden sivuston), että Magdalan Maria oli todennäköisesti varakas henkilö, jolla oli korkeahko sosiaalinen status. Hänen mukaansa Magdalan Maria seurasi Jeesusta ja tuki tätä sekä opetuslapsia varallisuutensa avulla.

Magdalan Maria oli ensimmäinen, joka näki ylösnousseen Jeesuksen ja juoksi kertomaan tästä muille opetuslapsille. Hän rohkaisi muita opetuslapsia näiden pelätessä omaa kohtaloaan Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen, mutta todennäköisesti hän itse lähti Jerusalemista melko pian.

Provencen alueella Ranskassa uskotaan vahvasti, että Magdalan Maria joutui joko vapaaehtoisesti tai väkisin heitettynä laivaan, jota kukaan ei pystynyt ohjaamaan. Tämän tarinan mukaan hänen kanssaan olisivat olleet hänen sisaruksensa Martta ja Lasarus, mutta kerrotaan isommastakin ihmisjoukosta: esimerkiksi tuleva piispa Maximinus olisi ollut kyydissä mukana.

Rantauduttuaan maihin Magdalan Maria ryhtyi opettamaan evankeliumia. Tuolloin kristittyjä vainottiin, ja Magdalan Maria halusi saada tilanteeseen muutoksen. Hän toisti puheensa kuvernööri Hypatiukselle, joka oli tullut vaimonsa kanssa tuomaan uhria saadakseen lapsen. Kuultuaan Mariaa kolme kertaa hän avasi palatsinsa apostoleille ja pyysi saada opetusta kristinuskossa. Marian esirukouksien ansiosta hän sai lapsen. Hypatius ja koko hänen perheensä kastettiin, ja heistä tuli innokkaita totuuden julistajia.

Ortodoksinen kirkko opettaa, että Magdalan Maria lähti Galliasta ja kiersi julistamamassa Kristuksesta Egyptissä, Foinikiassa, Syyriassa, Pamfyliassa ja muissa paikoissa. Hän vietti jonkin aikaa Jerusalemissa, mutta lähti sitten Efesokseen, missä hän kuunteli pyhän Johannes Teologin opetuksia ja koki samoja koettelemuksia kuin apostolikin.

Ortodoksisen kirkon opetuksen mukaan Magdalan Maria antoi sielunsa Herran käsiin lyhyen sairauden jälkeen, ja hänet haudattiin sen luolan suulle, jossa seitsemän efesolaista marttyyrinuorukaista (4.8.) myöhemmin nukkuivat. Paikalla tapahtui monia ihmeitä, kunnes hurskas keisari Leo VI Viisas lähes tuhat vuotta myöhemmin määräsi reliikkien siirron Konstantinopoliin. Hän kantoi niitä yhdessä veljensä Aleksanterin kanssa ja hautasi ne Pyhän Lasaruksen luostarin kirkon vasemmalle puolelle. Pyhän Magdalan Marian vasenta kättä kunnioitetaan nykyisin Athosvuoren Simonopetran luostarissa, joka pitää pyhää Magdalan Mariaa toisena perustajanaan.

Ranskassa paikalliseen uskomukseen pohjautuva tarina jatkuu täysin eri tavalla. Sen mukaan Magdalan Marian kerrotaan vetäytyneen asumaan noin kolmeksikymmeneksi viimeiseksi vuodekseen Sainte-Baumen vuorialueella sijaitsevaan luolaan, kun hän ensin oli julistanut kristinuskoa eri puolilla Provencea. Enkeleiden kerrotaan tuoneen hänelle taivaallisia aterioita, ja vaatteinaan hänellä olivat vain koko kehon peittävät pitkät hiukset. Ennen kuolemaansa hänen kerrotaan kohdanneen vuorialueelle tulleen erakon ja selittäneen tälle elämäntarinansa. Magdalan Marian kerrotaan pyytäneen erakkoa kertomaan Maximinukselle, että tämä vielä löytäisi hänet kappelistaan. Tämän tarinan mukaan enkelit veivät Magdalan Marian mukanaan vielä viimeiselle ehtoolliselle, ja piispa Maximinus hautasi hänen ruumiinsa paikkaan, jonka viereen hänen oma ruumiinsa myöhemmin laskettiin.

Pyhiinvaellus alkaa

Pyhiinvaellusmatkani seurailee sekä ortodoksisessa että Ranskassa paikallisessa perinteessä Magdalan Mariaan liitettyjä tärkeitä paikkoja – juttu ei ota kantaa teologisiin tai hagiografisiin kysymyksiin sinänsä. Olen matkakertomuksessani pyrkinyt selkiyttämään, mikä jutussa on ortodoksisen uskon tai tradition mukaista ja mikä taas paikallista tulkintaa.

Sainte-Baume sijaitsee alle kahdensadan kilometrin päässä Nizzasta länteen päin. Kun Nizzan seutu oli ennestään tuttua, ja tiesin alueen hyvin toimivan julkisen liikenteen, päätin tehdä pienen pyhiinvaelluksen dominikaaniveljien ylläpitämään paikkaan nimeltä Sanctuaire de Sainte Marie-Madelaine (Magdalan Marian pyhäkkö).

Koska matkani ajoittui helatorstain tienoille, varasin majoituksen Hôtellerie de la Sainte-Baumesta (edullinen paikka, vuorokausihinta 45 euroa, puolihoidolla parikymppiä enemmän) jo hyvissä ajoin ja maksoinkin sen. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt, että nilkkani murtuisi seitsemän viikkoa ennen matkalle lähtöä ja joutuisin jännittämään, pääsenkö lainkaan lähtemään. Lukuisat esirukoukset kuitenkin kantoivat. Onnen kantamoisena sain myös arkkipiispa Leon siunauksen matkalleni, sillä tapasin hänet eräässä Helsingin metropoliittakunnan säätiön järjestämässä tilaisuudessa lähtöä edeltävänä iltana.

Olin selvitellyt jatkoyhteyksiä Nizzasta Sainte-Baumeen ensin Google Mapsin avulla, mutta mielestäni saamani tiedot olivat epäloogisia. Kokeilin myös tekoälyä, ChatGPT:tä, ja kysyin siltä parhaita mahdollisia reittejä. Lopulta olin yhteydessä Hôtellerie de la Sainte-Baumeen, mistä minut ohjattiin ottamaan yhteyttä Saint Maximinin matkailutoimistoon. Vastaus kesti jonkin aikaa, mutta se olikin sitten täydellinen: kolmen bussin aikataulut mennen tullen ja lisäksi lista taksien puhelinnumeroista.

Matkasin helatorstain aattona varhaisella aamulennolla Nizzaan, ja kun pääsin sinne, kaupunki alkoi vasta heräillä – kiitos aika- ja kulttuurierojen. Lentokentältä olisi päässyt jatkamaan matkaa suoraan bussilla nro 60 eteenpäin, mutta koska odotteluaikaa oli, suuntasin raitiovaunulla Nizzan keskustaan. Linja-autoasema, joka sijaitsi aikaisemmin aivan kaupungin keskustassa, olikin vaihtanut paikkaa syrjemmälle. Raitiovaunulla pääsi hyvin sinnekin, kunhan vaihtoi keskustassa vaunua kakkosesta ykköseen. Lähikuppilan edullisen aamiaisen jälkeen nousin bussiin nro 60 ja lähdin kohti Brignolesia. Tämä oli maaosuuden pisin taival, yli kaksi tuntia.

Matkalukemiseksi olin kopioinut ja kirjoitellut lainauksia Nag Hammadin kirjastosta, kohdista, jotka käsittelivät Magdalan Mariaa. (Nag Hammadin kirjastoksi kutsutaan Egyotistä al-Qasrin kylästä läheltä Nag Hammadia joulukuussa 1945 tehtyä tekstilöytöä, joka sisältää varhaiskristillisiä sekä gnostilaisia tekstejä. Osa näistä teksteistä on jopa vanhempia kuin Raamattuun valikoituneet tekstit.) Tunnetuin Nag Hammadin teksteistä on Tuomaan evankeliumi, mutta Magdalan Mariasta kerrotaan erityisesti Filippuksen evankeliumissa sekä hänen omassa evankeliumissaan, Marian evankeliumissa.

Filippuksen evankeliumissa käytetään Magdalan Mariasta nimitystä Jeesuksen kumppani. Se saattaa tarkoittaa aviokumppania, mutta niin Raamatussa kuin Nag Hammadin muissakaan teksteissä Magdalan Mariaa ei esitetä Jeesuksen aviopuolisona. Alkuperäisessä, Filippuksen evankeliumin koptinkielisessä tekstissä käytetään vaimosta puhuttaessa eri termiä. On mahdollista tulkita Magdalan Mariasta käytetyn nimityksen ”kumppani” tarkoittavan hengellistä puolisoa. Näin ymmärrettynä Jeesus ja Magdalan Maria olisivat jo varhain muodostaneet hengellisen kumppanuussuhteen.

Näitä pohtiessani bussi saapuu Brignolesiin. Olin suunnitellut löytäväni sieltä jonkin kahvilan heti linja-autoaseman tuntumasta, mutta linja-autoasema on muutama bussikatos torin laidalla eikä kahviloita näy lähipiirissä. Löydän kuitenkin pienen sekatavarakaupan, josta ostan hedelmiä ja vettä loppumatkaa varten. Reilun tunnin odottelun jälkeen astun bussiin nro 94, suuntana Saint Maximin. Tämä taival kestää vain 30 minuuttia, ja seuraan maisemia jännittyneenä: sade yltyy ja taivas tummenee.

Päästessäni Saint Maximiniin totean ”linja-autoaseman” olevan täälläkin vain muutama bussikatos paikallisen lyseon edustalla. Lukiolaisten koulupäivä on juuri päättynyt, ja opiskelijat ovat täyttäneet bussikatokset. Sade on muuttunut rankaksi. Nyt on päätöksen paikka: jäänkö odottamaan vasta tunnin kuluttua lähtevää bussia 114 vai otanko taksin? Kun kuulen nuorten puhuvan, että jokin toinen bussi ajaakin tänään bussin 114 reitin, päätän luovuttaa. Tavoitteeni oli nimittäin kävellä reitin viimeinen, alle neljä kilometriä pitkä osuus Plan d’Aupsin pysäkiltä Hôtellerie de la Sainte-Baumeen.

Taksin saaminen ei olekaan aivan helppoa. Olin saanut matkailutoimistosta neljän eri taksiyrittäjän puhelinnumerot, joita alan tapailla hiljalleen sateeseen liukenevasta paperista. Ensimmäinen kertoo ehtivänsä paikalle noin 40 minuutin kuluttua, seuraava kertoo olevansa yli 60 kilometrin päässä Marseillessa ja kolmas ei vastaa. Soitan uudestaan sille ensimmäiselle, ja hän tulee luvattuun aikaan paikalle. Tuntuu helpottavalta päästä  lämpimään taksiin, pois sateesta ja lukiolaisten pössyttelystä. Vielä helpottuneemmaksi olo muuttuu, kun huomaan, että viimeinen osuus Plan d’Aupsista Hôtellerie de la Sainte-Baumeen olisikin ollut yhtä nousua pitkin kapeaa vuoristotietä.

Sanctuaire de Sainte Marie-Madeleinen suojissa

Saavun perille suoraan illallispöytään. Täällä ruokailuajat ovat täsmälliset. Kun päiväohjelmassa lukee, että illallinen alkaa klo 19:15, ruokarukous käynnistyy tarkalleen silloin. Dominikaaniveljet valitsevat kullekin tulijalle istumapaikan niin, että pöydät täytetään mahdollisimman tiiviisti. Veljet myös tarjoilevat ruuat isoista vadeista ja vinkkaavat tarvittaessa jonkun avukseen.

Pääsen istumaan läheltä Sveitsin rajaa tulleen pariskunnan viereen. He osaavat jonkin verran englantia, ja ranskaksi pidetyn esittäytymiskierroksen jälkeen vaihdan heidän kanssaan englantiin. Ranskalaiseen tyyliin syödään kolmen ruokalajin illallinen. Viinipullot kiertävät pöydissä, ja ruoka on vaatimatonta perusruokaa, joskin hyvin maustettua.

Helatorstain messu pidetään kello 11:00 Sainte Baumen luolassa; siellä, missä läntisen tulkinnan mukaan Magdalan Marian uskotaan asuneen kolmenkymmenen vuoden ajan. Koska jalkani on vielä puolikuntoinen, lähden nousemaan vuorelle hyvissä ajoin ennen muita.

Luolalle johtaa kaksi reittiä, Chemin du Canapé ja Chemin des Roys. Molemmat ovat suunnilleen saman pituisia, alle kaksi kilometriä, mutta Chemin des Roys’n sanotaan olevan helpompi. Kun pääsen polkujen haarautumispisteeseen, päätän kuitenkin valita Chemin du Canapén, koska se vaikuttaa vehreämmältä ja jännittävämmältä. Polku on alkuun varsin helppokulkuinen: poimuuntuneet kalliot ja puunrungoilla pengerretty maa-aines muodostavat loivat portaat, joita pitkin on helppo nousta ylös. Välillä levähdän kaatuneista puunrungoista tehdyille penkeille ja katselen ikiaikaisia kallioita. Jos Magdalan Maria on täällä liikkunut, hän on nähnyt nämä samat kivimuodostelmat ja noussut luolalle samoja kivenmurikoita kierrellen.

Olen perillä hyvissä ajoin. Kiertelen ympäri luolaa, jota on vahvistettu erilaisin tukirakennelmin. Perällä on komea alttari ja jälkeenpäin rakennetun, tyylikkään fasadin ikkunoissa hienot lasimaalaukset. Luola on todella iso, paljon suurempi kuin kuvittelin. Tänne mahtuisi asumaan pienen kylän verran ihmisiä.

Luolaan alkaa valua väkeä, tuttujen hotelliasukkaiden lisäksi muualta tulleita. Jotkut tuovat mukanaan luonnonkukkia ja asettavat niitä isoina kimppuina alttarin eteen. Kynttilöitä on monta kokoa, ja sytytän omani sivualttarille syvemmälle luolaan. Papin aloittaessa puheensa en ensin alkuun hahmota siitä yhtään mitään. Kuuloni terästäytyy, kun kuulen lauseen “Ne me touche pas” eli “älä koske minuun”.

Pappi keskittää sanomansa tuohon Raamatun kohtaan, jossa Magdalan Maria kohtaa haudalla ylösnousseen Jeesuksen, eikä alkuun tunnista häntä, vaan luulee häntä puutarhuriksi. Harmittaa, että en osaa ranskaa niin hyvin, että ymmärtäisin kaikki papin puheen nyanssit. Tuo kyseinen Raamatun kohta on niin kiistelty, että olisi tärkeää kuulla hänen tulkintansa siitä.

Johanneksen evankeliumin 20. luvussa Jeesus sanoo: ”Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo. Mene sinä viemään sanaa veljilleni ja sano heille, että minä nousen oman Isäni ja teidän Isänne luo, oman Jumalani ja teidän Jumalanne luo.” Miksi Jeesus sanoi: ”Älä koske minuun”

Lähden messusta, kun katolilaiset aloittavat ehtoollisensa. Käväisen vielä luolan suuaukon tuntumaan rakennetussa pyhiinvaeltajille tarkoitetussa tilassa. Kivisessä rakennuksessa on takka täynnä polttopuita, pitkä pöytä, penkit, astioita ja mikroaaltouunikin. Syön eväshedelmäni ja tyhjennän vesipulloni ennen kuin suuntaan alas vuorelta. Vesisade on yltynyt jo todella rankaksi, ja kallioiset portaat ovat muuttuneet liukkaiksi. Vaikka olin ajatellut palata takaisin sitä helpompaa reittiä, valitsen kuitenkin Chemin du Canapén. Luotan siihen, että sen ikivanhat penkereet pysyvät paikoillaan rankkasateellakin – siitä toisesta reitistä en tiedä. Alastulo on kuitenkin paljon vaativampaa kuin oletin. Maa-aines on liejuuntunut ja levinnyt liukkaille kiville. Koska nilkkani on vielä luutumistilassa, taiteilen jokaisen askeleen huolella, etten vain loukkaisi sitä uudelleen. Ukkonen on alkanut jyristä ja maa täristä.  Jumalan kiitos, pääsen ilman kompurointia lopulta tasaiselle maalle.

Lounas on messun vuoksi tavallista myöhempään, ja huomaan ruokasalin täyttyneen koululaisryhmistä. Dominikaaniveli sijoittaa minut ilokseni jo edellisenä iltana tutuksi tulleen pariskunnan viereen. He kertovat lähtevänsä heti lounaan jälkeen Saint Maximiniin. Siellä basilikassa on Magdalan Marian pääkallona pidetty reliikki. Olin jotenkin unohtanut sen kokonaan! Olin kyllä lukenut pääkallosta ja sijoittanut sen mielessäni virheellisesti tänne Sanctuaire de Sainte Marie-Madeleineen. Kun siitä ei ollut täällä mitään havaintoa, en muistanut koko asiaa.

Kaakaota ja evankeliumia

Lepäilen lounaan jälkeen huoneessani ja kuuntelen rajuilmaa. Ikkunan raoista tuulee sisään eikä huoneessa ole minkäänlaista lämmitystä. Vanhan kivirakennuksen lattia on jääkylmä, ja ainoa vähän lämpimämpi paikka on kylpyhuone. Käväisen alakerran kirjastossa selailemassa satoja vuosia vanhoja hauraita kirjoja – niin hauraita, että ne tuntuvat murenevan pelkästä kansien avaamisesta. Joidenkin kirjojen välistä löydän vankempaa tekoa olevia postikortteja, ehkä jonkun lukijan vanhoja kirjanmerkkejä. Yritän varata paikan illallispöytään, mutta kuulen koululaisryhmän täyttäneen ruokasalin niin, ettei sinne enää mahdu.. Pitäydyn sitten alkuperäisessä suunnitelmassani ja keskityn lukemaan Marian evankeliumista kopioimiani sivuja. Vaikutun kohdasta, jossa Magdalan Maria kuvataan muiden apostolien lohduttajana. Miten viisaasti Magdalan Maria toimiikaan! Todellinen apostolien apostoli, joka pystyy valamaan muihin opetuslapsiin rohkeutta ja luottamusta. Käväisen hakemassa kuumaa kaakaota alakerran automaatista. Se maksaa 50 senttiä kuppi, ja iloitsen, kun repustani löytyy peräti kaksi automaattiin sopivaa kolikkoa – saisin illan mittaan vielä toisenkin kaakaon.

Marian evankeliumi jatkuu tekstillä, jossa päädytään niin kutsuttuun Marian näkyyn. Muut opetuslapset alkavat keskustella Vapahtajan Magdalan Marialle lausumista sanoista. Maria kertoo näkynsä, joka käsittelee sielun matkaa taivaaseen. 

Katselen ikkunaluukkujen välistä edelleen jylläävää sadetta. Haen alakerrasta illan viimeisen kaakaon ja päätän muuttaa suunnitelmiani. En jäisikään seuraavaksi päiväksi enää Sainte-Baumeen, vaan lähtisin Saint Maximiniin Magdalan Marian reliikille taksilla heti aamusta. Vuorille en uskaltaisi enää mennä liukastelemaan, eikä alueella ole oikeastaan muuta tekemistä, koska matkamuistokauppakin on jo koluttu. Lähetän tekstiviestin Taxi Cedricille, jolta sain kyydin hotellille ja kysyn, ehtisikö hän paikalle aamukymmeneksi. Kuittaus tulee välittömästi “Slt ok”.

Saint Maximinin basilika on nimetty aiemmin mainitun piispa Maximinuksen mukaan. Se on reliikkiensä vuoksi kuuluisa pyhiinvaelluskohde. Taksi tuo minut suoraan sen pääoven eteen ja huikkaa perääni “Bon courage!”.

Basilikassa on näin varhain vain muutamia turisteja. Lähden kiertelemään isoa tilaa ja luotan, että Magdalan Marian pyhänä pääkallona pidetty reliikki tulee kyllä vastaan. Jostakin kuuluu laulua, mutta äänen suuntaa on vaikea hahmottaa. Lopulta, kun olen kiertänyt koko basilikan, huomaan, että laulu tulee alhaalta kryptasta. Huomaan myös kryptan edustalla olevan kyltin, joka kertoo, että siellä se reliikki on.

Ahtaassa kammiossa on jonkinlainen palvelus meneillään, ja jään odottamaan sen päättymistä. Laskeudun sitten ikivanhoja portaita alas ja hahmotan ensin vain kryptan seinustalla olevat sarkofagit. Tilaan jäänyt pappi kääntyy puoleeni ja kysyy, haluanko nähdä Magdalan Marian reliikin. Kun vastaan myöntävästi, hän osoittaa suoraan edessäni olevaa, kultaisten enkeleiden ympäröimää pääkalloa. Jostakin syystä en huomannut sitä, vaikka se hohtaa voimakkaasti pienessä tilassa. Näky on vaikuttava. Tummunut kallo ja mustat silmäaukot muodostavat kullan kanssa rajun kontrastin.

Kylmäävä ajattomuuden tunne virtaa tilaan. Onko tuossa otsa, jota Jeesus on suudellut? Ajatus on tosi yhtä paljon kuin epätosi. Vaikka ei se olisikaan totta, niin monet tuhannet ihmiset ovat seisseet tässä ja ajatelleet sen todeksi.

Kun pääsen ulos kryptasta ja basilikasta, lähden kiertämään pientä ja idyllistä Saint Maximinin kaupunkia. Aurinko on alkanut paistaa. Reliikki vetää kuitenkin magneetin lailla puoleensa, ja palaan basilikan edustan kahvilaan tunnelmoimaan ja miettimään vanhojen luunpalasten merkitystä.  Kristityt ovat toiselta vuosisadalta lähtien vaalineet marttyyreille ja muille pyhille kuuluneita luunpalasia ja muita jäänteitä uskoen, että nämä tuonilmaisiin menneet henkilöt olivat läheisemmässä yhteydessä Luojaan ja voisivat siksi toimia meidän esirukoilijoinamme ja suojelijoinamme. Siksi heidän reliikkejäänkin alettiin etsiä ja taltioida.

Magdalan Marian reliikkejä uskotaan olevan muuallakin: Vezelayn kirkossa Burgundissa, minne ne todennäköisesti on siirretty Saint-Maxiministä. Vähän ennen pyhiinvaellusmatkaani kuulen yllättäen kerrottavan, että myös Föglön kirkosta Ahvenanmaalta on todennäköisesti löydetty hänen pieni reliikkinsä. Se on sittemmin kadonnut. Mutta onhan sen oltava jossakin, mietin, ja jos se on jossakin, se on myös löydettävissä.

Palaan Nizzaan samaa reittiä kuin tulinkin, eli Saint Maximinista Brignolesiin ja sieltä Nizzan linja-autoasemalle. Vietän Nizzan ihmisvilinässä vielä yhden yön ja päivän ja totean, että matka olisi ollut viisaampaa ajoittaa niin, että ensin olisin viettänyt muutaman päivän Nizzassa ja lähtenyt vasta sitten pyhiinvaellukselle. Paluu pyhäkön rauhasta turistikaupunkiin on nimittäin pieni shokki, vaikka kaupunki on yhtä ihana kuin joskus ennenkin.

Kotiin päästyäni huomaan kaipaavani vielä lisävalaistusta kaikkeen lukemaani ja kokemaani. Mietin pitkään, uskallanko ottaa yhteyttä emeritusprofessori Antti Marjaseen, jonka kirjoittamia tekstejä olen paljon lukenut ja siteerannut. Löydän hänen yhteystietonsa Helsingin yliopiston sivuilta ja kirjoitan viestin. Antti Marjanen vastaa muutamien päivien kuluttua ja suosittelee luettavakseni Susan Haskinsin kirjaa Mary Magdalen – Myth and Metaphor. Lataan kirjan välittömästi Amazonista ja täydennän tekstiäni erityisesti Magdalan Marian Provenceen saapumiseen, siellä vietettyihin alkuvuosiin sekä reliikkeihin liittyvillä tiedoilla ja uskomuksilla.

Retki Efesokseen

Mieltä jää askarruttamaan vielä idän kirkon opetus Magdalan Marian kohtalosta. Sen mukaanhan hän olisi lähtenyt Jerusalemista yhdessä apostoli Johanneksen ja Jeesuksen äidin, Marian, kanssa Efesokseen. Efesos kuuluu nykyään Turkkiin, mutta Kreikan Samokselta voi tehdä sinne edestakaisen laivamatkan päiväseltään. Kesäkuussa 2024 lähdemme perheen kanssa lomalle Samokselle, mistä sitten teen yksikseni retken Turkin puolelle.

Muutaman tunnin Egeanmeren syvänsinisillä aalloilla seilattuaan laiva on perillä Kuşadasissa, mistä retkeni jatkuu kansainvälisen ryhmän mukana pikkubussilla kohti Efesosta. Matkaa johtaa paikallinen turkkilainen opas, reipas naisihminen, joka tekee heti alkuun selväksi, että hänen näkökulmansa kaupungin historiaan ei ole kovinkaan kristillinen. Saamme kuulla paljon amazoneista, naissotureista – jotka oppaan mukaan perustivat Efesoksen – sekä Artemiksesta, hedelmällisyyden jumalattaresta, jota kaupungissa palvottiin ennen kristinuskon tuloa ja vielä kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana.

Valkoisilla marmorilaatoilla päällystettyjä leveitä katuja pitkin kulkiessamme opas kyllä mainitsee apostolit Johanneksen sekä Paavalin. Jonkinlaisen silmiä avaavan näyn koen tajutessani, miten hienossa ympäristössä he ovat julistaneet kristinuskoa. Tietenkin täällä – täällä ovat olleet sen ajan arvovaltaisimmat henkilöt, ja heidän käännyttämisensä pois Artemiksen palvonnasta on ollut tärkeää. Voin hyvin kuvitella apostoli Johanneksen viihtyneen Efesoksessa pitkäänkin kirjoittamassa omaa evankeliumiaan.

Jerusalemin patriarkka Modestus (632–634) on esittänyt, että Magdalan Maria olisi tullut Efesokseen vasta Jeesuksen äidin kuoleman jälkeen. Mielenkiintoinen teoria tämäkin. 

Ensimmäisten vuosisatojen aikana Efesos oli vielä satamakaupunki. Nykyään se sijaitsee noin viisi kilometriä syvemmällä sisämaassa, sillä joen suisto on vuosisatojen aikana pikkuhiljaa liettynyt. Satamasta on oletettavasti voinut melko helpostikin lähteä Välimerelle ja kohti Provencen rannikkoa. Jospa Magadalan Maria olisikin lähtenyt ensin Provenceen, tullut sieltä sitten apostoli Johanneksen seuraksi Efesokseen ja ehkä palannut taas elämänsä loppuvuosiksi Provenceen. Ranskan etelärannikolla on kaupunki nimeltä Saintes-Maries-de-la-Mer, jota on kutsuttu myös nimellä Artemis. Tarinan mukaan sinne saapuneet pyhät (saintes) tulivat Efesoksesta, jossa palvottiin Artemista.

Lähteet:

Raamattu, Uusi testamentti

Antti Marjanen: The Woman Jesus Loved – Mary Magdalene in the Nag Hammad Library & Related documents (Brill 1996)

Ismo Dunderbergin ja Antti Marjasen kirja Nag Hammadin kätketty viisaus – Gnostilaisia ja muita varhaiskristillisiä tekstejä. (WSOY 1999)

Susan Haskins: Mary Magdalen – Myth and Metaphor (Pimlico 2005)

Isabela Miszczak: The Secrets of Ephesus (ASLAN Publishing House 2020)

https://www.independent.co.uk/news/world/middle-east/mary-magdalene-feminism-metoo-jesus-disciples-apostle-christianity-judaism-pope-francis-vatican-a8281731.html

https://www.ancientportsantiques.com/the-catalogue/france/ (Avaa uuden sivuston)

Helena Nikkanen jäi eläkkeelle Valamon luostarin konservointilaitokselta johtavan konservaattorin virasta vuonna 2010. Maailmalla opiskelleen ja paljon matkustelleen Nikkasen haaveena oli eläkkeellä ollessaan saada jatkaa rakasta, koko elämän mittaista harrastustaan ikonimaalausta paikassa, jossa olisi hyvä valo.

– Suomessa sai lähes aina maalata keinovalossa. Haaveilin esimerkiksi Italian valosta, mutta päädyin etelämmäksi, Nikkanen kertoo.

Hän on jo kymmenisen vuotta elänyt osan vuodesta Egyptin pääkaupungin Kairon kupeessa aavikon laidalla sijaitsevassa luostarimaisessa Egyptin koptiortodoksisen kirkon Anafora-yhteisössä.

Ensimmäisen Egyptin-matkansa Nikkanen teki yli viisi vuosikymmentä sitten. Hän on yksi Suomen Egyptologisen seuran perustajajäsenistä.

Anafora toi elämään ekumeenisuuden

Sana ”anafora” tarkoittaa ”ylös nostamista”.

– Isoimmat yllätykset Anaforassa ovat olleet avarakatseisuus ja suvaitsevaisuus. En ole aiemmin ollut ekumeeninen, mutta Anaforassa minusta on tullut ekumeeninen, Nikkanen sanoo.

Anaforan on perustanut Egyptin koptikirkon piispa, nykyinen metropoliitta Thomas. Hän on Anaforan yhteisön henkinen johtaja, joka jakaa aikansa Anaforan ja oman hiippakuntansa Qusseian välillä.

– Metropoliitta Thomas opettaa kaikkien olevan Jumalan lapsia. Anaforassa ei käännytetä ketään, jokainen ihminen nähdään Jumalan kuvana. Suvaitsevaisuus ja toisten arvostaminen ovat kaiken ytimessä Anaforassa, Nikkanen kertoo.

Keskeinen ajatus ihmisten kohtaamiseen Anaforassa on myös ajatus siitä, että jokainen ihminen, jonka tapaat, on lahja.

Anaforassa myös iloitaan kauneudesta.

– Pukeutumisessa ei ole vaatimattomuuden ihannetta. Anaforassa ei yritetä naamioitua 1800-luvun naisiksi. Minulle ostetaan usein lahjaksi sieviä vaatteita, hiuskoristeita ja kaulakoruja. Askeettinen tyylini on heille vieras, Nikkanen sanoo.

Nikkanen on vuosien ajan seurannut egyptiläisten ortodoksien arjen tapoja ja juhlia. Joitain pieniä eroavaisuuksia Suomeen löytyy.

– Keskimäärin isoin ero Egyptin ja Suomen välillä on kirkkokansassa. Egyptissä kirkossa näkee paljon eri ikäisiä ihmisiä. Lapsille ja nuorille on itsestään selvää, että osallistutaan liturgiaan ja palveluksiin.

Osassa Egyptin ortodoksisista kirkoista on penkit, luostarikirkoissa yleensä seistään. Anaforassa kirkossa on seinän vierustalla tuoleja ja lattialla puisia polvistumisjakkaroita.

Nikkasen mukaan Egyptissä ei ole – eikä varsinkaan Anaforassa – myöskään toiveita naisten pukeutumisesta kirkossa. Lähes kaikki naiset, vanhemmatkin, ovat kirkossa pitkissä housuissa. Ehtoollisella naiset peittävät päänsä liinalla.

– Olen teettänyt huonekalukankaasta kirkkohameen, joka on hyvin väljä, ja joka peittää vaikkapa likaiset farkut ja saa minut siistin näköiseksi. Sitä käytän Anaforassa osallistuessani jumalanpalveluksiin ja käydessäni muualla luostareissa tai kirkoissa, Nikkanen kertoo.

Juhlat juliaanisen kalenterin mukaan

Nikkanen on vuosien varrella viettänyt Anaforassa niin pääsiäisiä kuin joulujakin. Molempia vietetään Egyptissä eri aikaan kuin Suomessa eli juliaanisen kalenterin mukaan. Nikkasen mukaan joulunvietossa ei ole isoja eroja Egyptin ja Suomen välillä. Keskiössä on kulutusjuhlan sijaan joulun sanoma, Kristuksen syntymä.

Pääsiäisen vieton erona Suomen ja Egyptin välillä ovat erityisesti palvelusten kestot. Pääsiäisviikolla kirkossa luetaan kokonaan kaikki evankeliumit. Egyptissä ole erillisiä pääsiäisruokia, mutta palmunoksat ovat oikeita palmun oksia, joista punotaan taitavia asetelmia sekä vaikkapa sydämiä ja aaseja.

Paastosääntöjä Egyptissä noudatetaan tiukasti.

– Jokainen keskiviikko ja perjantai ovat paastopäiviä, jolloin ei syödä kalaa. Tarkimmat paastoajat haluavat tarkistaa myös vaikkapa makeisista, ettei niissä ole liivatetta. Etiopiassa ortodoksit tosin noudattavat paastoa vielä tarkemmin: he eivät syö mitään ennen kello kolmea iltapäivällä.

Kirkon maalaustalkoissa myös suomalaisia

Anaforan perustaja metropoliitta Thomas kutsui Nikkasen alun perin Anaforaan opettamaan nunnille koptiperinteen mukaista ikonimaalausta. Aiemmin Anaforassa oli lähinnä kopioitu moderneja painokuvaikoneita. Pian ikonien maalaaminen vaihtui kirkon seinämaalauksiin.

Nyt Anaforan uuden kirkon seinät on maalattu jokaista neliösenttiä myöden ikonityyppisillä kuvilla Uuden testamentin kertomuksista. Työhön kului 11 vuotta. Nikkasella oli apunaan kaksi nunnaa ja vaihteleva joukko talkoolaisia. Myös suomalaisia on osallistunut kirkon maalaustalkoisiin.

– Keväällä 2022 Anaforaan tuli kokonainen ikonikerho Suomesta. Oli suurenmoista saada tehdä yhteistyötä Helena Saaristo-Parovuoren ja hänen oppilaidensa kanssa, Nikkanen muistelee.

Erittäin arvokasta apua Nikkanen sai Tapiolan ortodoksisen kirkon ikonit kaseiinitemperalla maalanneelta Alexander Wikströmiltä.

– Hän kertoi täysin avoimesti oman reseptinsä, kokemuksensa ja huomionsa, mitkä ratkaisevasti auttoivat meitä anaforalaisia. Käytimme hänen reseptiään hieman heikompana liuoksena ja korvasimme ammoniakin boraksilla, Nikkanen kertoo.

Nikkasen lähimmät työtoverit niin ikoniateljeessa kuin kirkossa ovat nunnat Martha ja Hanuna.

– Yhteistyömme on nykyään saumatonta, täydennämme toinen toisiamme. Nunnat ovat kehittyneet valtavasti vuosien myötä, Nikkanen sanoo.

Nikkanen on jo aloittanut kirkon ulkoseinien maalausurakan. Ulkoseinien syvennyksiin tulee kohtauksia Vanhasta testamentista.

– Ajatuksena on, että kuvien kautta Raamatun tapahtumat avautuvat lukutaidottomillekin.

Ortodoksisuus tutuksi jo lapsena

Helsingissä syntyneen Nikkasen äiti oli ortodoksi.

– Elin ortodoksista elämää äidin kanssa jo lapsena pyhiinvaelluksineen. Isäni halusi, että meidät lapset kastetaan luterilaisiksi. Sain tehdä oman päätökseni 18-vuotiaana, jolloin minusta tuli virallisesti ortodoksi, vaikka mitään uskonnollista herätystä ei ollutkaan, Nikkanen kertoo.

Nikkasta kiehtoi konservaattorin työ, mutta Suomessa ei tuolloin ollut konservaattorikoulutusta.

– Valmistuin Ateneumista kuvaamataidon opettajaksi vuonna 1972 ja opiskelin myös taidehistoriaa, Nikkanen kertoo.

Hän seurasi unelmaansa konservaattoriopinnoista ja valmistui Italian valtion konservaattorikoulusta Roomassa konservaattoriksi vuonna 1978. Lopputyönsä hän teki St. Cecilia in Trastevere -kirkon Calidarium-kappelin kosteusongelmista.

– Opiskelin konservointia myös Leningradissa, mistä oli myöhemmin se hyöty, että pystyin tulkkaamaa konservointikeskusteluja sekä italiaksi että venäjäksi kansainvälisissä ikonikonservointikonferensseissa, Nikkanen kertoo.

Työurastaan valtaosan Nikkanen teki Valamon luostarin konservointilaitoksella. Vuosina 1997–2001 hän toimi päätyönsä ohella kansainvälisen ICOM-museojärjestön avustavana koordinaattorina, jolloin hän osallistui kansainvälisten ikonikonservaattorien konferenssien järjestämiseen eri puolilla Eurooppaa.

Nikkanen on luonteeltaan hyvin vaatimaton. Hän puhuu mieluummin muiden ansioista kuin omistaan.

– Suurin saamani tunnustus lienee Kulttuurirahaston palkinto vuonna 1995, Nikkanen suostuu paljastamaan. 

Nikkasen työ Anaforassa ikonien ja kirkon seinämaalausten parissa jatkuu. Kesäkuukaudet hän asuu Heinävedellä, ja talven kylmimmät kuukaudet hän viettää nykyään Helsingin-kodissaan. 

Viimeisin isoin urakka valmistui keväällä: Valamo Kustannuksen julkaisema kirja Anaforan kuvakirkko ilmestyi huhtikuussa.

Anaforan kirkon maalaustyö vei Nikkasen myös Suomen Egyptologisen seuran ja sen julkaiseman koptin kielen oppikirjan pariin.

– Johdatus koptin kieleen on ollut minulle tärkeää oheislukemistoa, vaikka kielioppi onkin vaikeaa. Kaikki Anaforan kirkon tekstit ovat koptin kieltä, jota hyvin harva egyptiläinen kopti enää osaa.

Pääkuva ylhäällä: Helena Nikkanen iloitsee eritoten Anaforan suvaitsevaisuudesta ja ekumeenisuudesta.

– Anaforassa ei käännytetä ketään, jokainen ihminen nähdään Jumalan kuvana.

Pyhä Maria Pariisilainen eli äiti Maria (Skobtsova), aikaisemmalta nimeltään Elisabeth Pilenko, syntyi vuonna 1891 Riiassa ja kuoli vuonna 1945 Ravensbückin keskitysleirillä Saksassa. Hän oli alkujaan venäläinen aatelisnainen ja runoilija. Hän oli myös Pietarin teologisen akatemian ensimmäinen naispuolinen opiskelija. Myöhemmin hän lähti Ranskaan ja vihkiytyi siellä nunnaksi. Luostariin vetäytymisen sijaan hän omistautui venäläispakolaisten, huono-osaisten sekä juutalaisten auttamiseen ja oli Ranskan vastarintaliikken aktiivinen jäsen. Hän ehti olla naimisissa kaksi kertaa: ensimmäisessä avioliitossa sukunimenä Kuzmina-Karavajeva, toisessa Skobtsov.

Äiti Maria luettiin pyhien joukkoon Ekumeenisen patriarkaatin Pyhän Synodin päätöksellä vuonna 2004. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun ortodoksinen kirkko kanonisoi Länsi-Euroopassa asuneita henkilöitä.

Liittyessäni ortodoksiseen kirkkoon keväällä 2018 sain isä Petri Korhosen kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen omaksi nimikkopyhäkseni Äiti Maria Pariisilaisen. Olin näin toivonutkin, koska Äiti Marian pragmaattinen suhtautuminen uskon toteuttamiseen oli lähellä omaa käsitystäni kristillisyydestä. Myös mahdollisuus päästä tekemään pyhiinvaelluksia niinkin lähelle kuin Pariisiin tuntui kiehtovalta.

Jo lukkoon lyödyt suunnitelmat ja myöhemmin koronasulut estivät kuitenkin matkanteon ennen näitä heinäkuisia päiviä 2022. Olin etsinyt aina silloin tällöin tietoa Maria Pariisilaisesta (Ranskassa hänet tunnetaan paremmin nimellä Mère Marie Skobtsov) erilaisista lähteistä ja saanut selville, että jossakin päin Pariisia on paikka nimeltä Centre Culturel Mère Marie Skobtsov. Sen tarkempaa tietoa paikasta ei kuitenkaan löytynyt, mutta yhden vanhan nettiartikkelin yhteydessä oli kulttuurikeskuksen sähköpostiosoite. Kirjoittamalla sinne paljastui, että paikalla ei olekaan mitään fyysistä sijaintia. Centre Culturel Mère Marie Skobtsov toimii lähinnä järjestämällä Maria Pariisilaiseen jotenkin liittyviä tapahtumia.

Centre Culturel Mère Marie Skobtsovin puheenjohtaja Nadia Tchinaev toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi Pariisiin, ja tarkoituksemme oli yhteisellä aamiaisella keskustella Äiti Maria Pariisilaisen elämästä. Hän halusi myös tulla oppaakseni 15. kaupunginosaan kulmille, joilla Maria Pariisilainen oli vaikuttanut. Nämä hienot suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet, sillä Nadia Tchinaev ilmoitti muutama päivä ennen heinäkuun alkuun sovittua tapaamistamme, että hänellä on korona. Sain häneltä kuitenkin tärkeät koordinaatit pyhiinvaellukselleni.

Mémorial de la SHOAH ja vihreä huivi

Shoah on hepreaa ja tarkoittaa joukkotuhoa (holokaustia). Nadia oli kertonut, että keskitysleirien historian muistolle perustetussa museossa Mémorial de la SHOAHissa on parhaillaan näyttely nimeltä ”By the Grace of God” – The Churches and The Holocaust ja tässä näyttelyssä on esillä Maria Pariisilaisen Ravensbrückin keskitysleirillä kirjoma huivi. En tiedä, missä huivia muutoin säilytetään, mutta tässä näyttelyssä se on nähtävillä 23.2.2023 asti. 

Toisen matkapäiväni aamuna suunnistin jo varhain kohti hipsterialueenakin tunnettua Marais’n kaupunginosaa. Mitä syvemmälle juutalaiskortteleihin eteni, sitä hiljaisemmaksi tunnelma muuttui. Mémorial de la SHOAHin edessä (osoitteessa 17 Rue Geoffroy l’Asnier) tuntui siltä kuin kaikki äänet olisivat nauliutuneet muistopaikan jylhiin rakennelmiin. Repun läpivalaisun ja turvalukitukset läpäistyäni pääsin sisään askeettiseen museoon. Infosta minut ohjattiin 1. kerroksen näyttelyyn, jonka mustille seinille sekä vitriineihin oli aseteltu mm. tekstejä ja lehtileikkeitä toisen maailmansodan ajalta. 

Näyttelyn tarkoituksena on valaista niitä asenteita, joita niin protestanteilla, ortodokseilla kuin katolisella kirkolla oli juutalaisvainoja kohtaan. Heti sisään astuttaessa on seinällä luettavissa lainaus Albert Camus’n vuonna 1944 julkaisemasta artikkelista Combat, jossa hän kritisoi paavi Pius XII:tta ja muitakin uskonnollisia johtajia siitä, että nämä eivät asettuneet vastustamaan toisen maailmansodan kauheuksia – miten natsihallinto pystyi murhaamaan juutalaisia kristillisen Euroopan sydämessä, kirkon silmien edessä? ”Maailma ei tarvitse hailakoita sieluja. Se tarvitsee palavia sydämiä”, lukee Camus’n artikkelista kertovan tekstin alla. 

Sanat koskettivat, ja tunsin olevani oikeassa paikassa, Maria Pariisilaisen poluilla. Hän jos kuka oli palavasydäminen, rohkea kristitty, joka pelottomasti auttoi juutalaisia päätyen toimintansa vuoksi itsekin kaasukammioon. Jokainen näyttelyssä vieraileva kokee varmasti myös tekstien ajankohtaisuuden: Me olemme vuorostamme todistamassa kansanmurhaa, tosin omat uskonnolliset johtajamme ovat sen vahvasti tuominneet. Mitä voisimme tehdä paremmin?

Kiersin näyttelyn useampaan kertaan, mutta huivia en nähnyt missään. Palasin uudelleen alimman kerroksen infoon, mutta siellä kukaan ei tiennyt Marie Skobtsovista tai huivista mitään. Sain vinkin käydä 4. kerroksen arkistossa, ja asiaa vastaanottotiskillä selittäessäni eräs keskustelua sivusta kuunnellut henkilö osasi viimein neuvoa tarkemmin huivin sijainnin. Olihan se siellä 1. kerroksessa, vähän huomaamattomissa vitriinin alla. Yksi rukouspyyntö Äiti Marialle kuitenkin tarvittiin ennen kuin löysin sen.

Huivi ei ollut yksin. Sen vieressä oli Maria Pariisilaisen kirjoma kaunis nenäliina. Teksteissä kerrottiin, että Maria Pariisilainen oli ojentanut käsityöt keskitysleiritoverilleen Simone Gournaylle ennen joutumistaan kaasukammioon. 

Vihreään huiviin on kirjottu Normandian maihinnousu. Kun tieto liittoutuneiden maihinnoususta oli kiirinyt leirille, oli Maria Pariisilainen halunnut ikuistaa tapahtuman kankaalle. Kirjonnassa on käytetty nk. Bayeux’n seinävaatteen tyyliä, ja tällä Äiti Maria on halunnut todennäköisesti viitata erääseen toiseen maihinnousuun, Ranskan ja Englannin väliseen sodankäyntiin ja Englannin valloitukseen vuonna 1066, jota Bayeux’n seinävaate kuvaa. Hän on tehnyt kirjonnan ilmaan mitään mallia, muiden keskitysleirillä olleiden avustuksella. Neuloja on tarvittu ja niitä on varasteltu, lankoja värjätty salassa. Osa langoista on irrotettu värillisistä sähkökaapeleista. Näin huivista tuli jonkinlainen yhteinen toivon symboli kaikille sen tekemiseen osallistuneille.

Huivin viereen sijoitettu Maria Pariisilaisen kirjoma nenäliina on liikuttava. Oletetaan, että se on tarkoitettu hänen pojalleen Sergei Skobtsoville (Jurille), koska kuvio muodostaa kirjaimet S S. On helppo eläytyä siihen, miten äiti on ajatellut muualla keskitysleirillä ollutta poikaansa jokaisella neulanpistolla. Tämä käsityö kuuluu Champigny-sur-Marnessa sijaitsevan Musée de la Resistance nationalen kokoelmiin.

Simon Gournay, joka kuljetti käsityöt (ainakin nenäliinan) pois keskitysleiriltä, jäi siis henkiin ja toimi vapautumisensa jälkeen aktiivisesti Ravensbrückin entisten vankien kansainvälisen komitean jäsenenä. Hän kuoli vasta vuonna 2014.

77 Rue de Lourmel ja rue Mère Marie Skobtsov

Pariisin metrokarttoihin vaaleanpunaisella merkitty linja numero 8 vie 15. kaupunginosan asemalle nimeltä Félix Faure. Metron ulostuloaukon kohdalla on pieni kahvila, jonka terassille kannattaa ehkä hetkeksi istahtaa ennen kuin suunnistaa kohti Rue de Lourmelia, Äiti Maria Pariisilaisen kulmia. Terassille kuuluu silloin tällöin läheisen kappelin kirkonkellojen ääni, ja jos sulkee silmänsä voi kuvitella nunnan pukua kantavan hahmon vilahtavan kulman taakse savuke kädessään. (Sellainen Äiti Maria oli: poltti tupakkaa ja istui laitapuolen väen kapakoissa etsimässä mahdollisia suojatteja hostelliinsa.) Kun Gauloises-savukkeen tuoksu on haihtunut, on aika suunnata kohti kappelia, jatkaa tietä vielä vähän matkaa eteenpäin ja kääntyä sitten vasemmalle ja vielä kerran vasemmalle. Siinä on Rue de Lourmel. 

Elisabeth Skobtsov saapui perheineen Pariisiin moninaisten vaiheiden jälkeen vuonna 1926. Nunnavihkimyksen hän sai vuonna 1932. Koska hänen oma nimikkopyhänsä oli Maria Egyptiläinen (Marie l’Égyptienne), tuli hänen nunnanimekseen Äiti Maria (Mère Marie). Ennen asettumistaan Lourmel-kadulle hän oli käynyt tutustumassa luostareiden toimintaan muun muassa Pühtitsan nunnaluostarissa Virossa ja Laatokan Valamossa (kyllä, näin kerrotaan Xenia Krivochéinen kirjassa La Beaute Salvatrice, Mère Marie (Skobtsov)). Hän ei kuitenkaan kokenut luostarielämää itselleen sopivimpana tapana palvella Jumalaa sekä lähimmäisiä ja arvostelikin myöhemmin kirjoituksissaan mm. Athosvuoren ja Valamon luostareita siitä, että ne kieltäytyvät kaikessa pyhyydessään näkemästä maailmassa parhaillaan meneillään olevaa repivää julmuutta, tuhoa ja vainoja keskittyessään pääasiassa riitelemään siitä, pitäisikö käyttää vanhaa vai uutta liturgista kalenteria.

Osoitteessa 77 Rue de Lourmel ei enää ole sitä samaa rakennusta, joka siinä oli Äiti Marian elinaikana. Nykyisen rakennuksen porraskäytäväsyvennyksen sisäseinässä on kuitenkin kyltti, joka kertoo, että tällä paikalla sijaitsi Ortodoksisen aktion (Äiti Marian käynnistämä liike) talo ja kappeli, jossa Äiti Maria ja Isä Dimitri Klepinine tekivät työtä köyhien hyväksi. Kyltti kertoo myös, että Gestapo pidätti heidät vuonna 1943, koska he olivat auttaneet juutalaisia ja että he kuolivat karkotettuina ollessaan. Valkoinen kyltti on melkein huomaamaton valkoista seinää vasten.

Äiti Maria oli perustanut ensin eräänlaisen hostellin Rue Villa de Saxelle. Hänen hoivissaan oli alkuun pääasiassa venäläisiä emigranttinaisia, mutta toiminnan laajentuessa tarvittiin isompi tila ja se löytyi vuonna 1935 Rue de Lourmelilta. Hostellin yhteyteen rakennettiin kappeli, johon Äiti Maria maalasi ikonit ja kirjoi kirkkotekstiilit. Tila toimi myös kulttuurikeskuksena, jossa pidettiin mm. seminaareja ortodoksisesta teologiasta ja hengellisyydestä. Äiti Maria kävi Pariisin halleilta pyytämässä elintarvikkeita ja teki ruokaa suojateilleen. Kun juutalaisvainot alkoivat, Rue de Lourmelin talo tarjosi piilopaikan juutalaisille. Äiti Maria laajensi käsityötaitojaan ja alkoi väärentää juutalaisille kristittyjen henkilöpapereita. Tämä koitui hänen kohtalokseen. 8.2.1943 Gestapo teki taloon etsinnän, ja Äiti Maria sekä hänen poikansa Juri Skobtsov vietiin keskitysleirille. Rue de Lourmelin talon jumalanpalveluselämästä vastannut isä Dimitri Klepinine vietiin leireille päivää myöhemmin.

Nyt talon alakerrassa on jonkinlainen seimi, mutta ei oikeastaan mitään, mihin pyhiinvaeltajaturisti voisi tarttua. Kirjakauppa, joka tarjoaisi Maria Pariisilaisen koottuja tekstejä, postikortteja tai vaikka hänen nimeensä tehtyjä rukousnauhoja, saisi ainakin minusta asiakkaan. Viistosti 77 Rue de Lourmelia vastapäätä kunnioitetaan kuitenkin Äiti Marian muistoa. Siitä alkaa hänen oma katunsa, Rue Mére Marie Skobtsov. Katu ei ole pitkä.

Katukyltti kertoo, että Mére Marie Skobtsov (1891–1945) oli venäläinen taiteilija, runoilija, ortodoksinen nunna ja vastarintaliikkeen edustaja, joka tapettiin Ravensbrückissä.

Maria Pariisilainen oli myös syvällinen teologinen ajattelija. Hän piti rakkauden kaksoiskäskyä – Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi – kaikkein tärkeimpänä, sillä se oli ainoa käsky, jonka Kristus meille antoi. Kaikki muu Raamatussa on hänen mukaansa näiden kahden käskyn edelleen jalostamista. Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen olivat hänen käsityksensä mukaan yksi ja ainoa totuus, kaiken mitta. Totuus on löydettävissä siitä, miten ne linkittyvät yhteen: rakkaus vain ihmistä kohtaan johtaa antikristillisyyden pimeille kujille ja rakkaus, joka kohdistuu vain Jumalaan, on tuomiollista. Jumala tulee saavuttamattomaksi ihmissielulle, jos se hylkää ihmisyyden, sillä hylätessään ihmisyyden hylkää myös sen, mikä on inhimillistä omassa sielussa. Inhimillisyys on kuitenkin Jumalan kuva sinussa ja ainoa keino tavoittaa tuon kuvan prototyyppi.

Maria Pariisilainen kirjoittaa kauniisti myös Jumalanäidin kuvasta sielussamme. Hän katsoo, että ihminen ei ole pelkästään Jumalan kuva vaan myös Jumalanäidin kuva. Näin tuntiessamme Jumalan kaltainen äidillinen sielumme alkaa nähdä muut ihmiset lapsinaan ja omii heidät itselleen. Tämä ajatus kirkastaa Maria Pariisilaisen toiminnan ydintä. Hän oli kohdannut sisällään niin Jumalan kuin Jumalanäidin kuvan, huolehti vainotuista ja varjopuolen kulkijoista kuin omista lapsistaan. Oman henkensä uhalla.

Lähden astelemaan takaisin kohti Felix Fauvren metroasemaa. Pariisista on löytynyt ihan uusi ulottuvuus, johon palaan varmasti uudelleen. Kävellessäni alan tuntea vähän ikävää Äiti Mariaa kohtaan. Hänen kaltaistaan palavaa sielua tarvittaisiin täällä maan päällä nyt. 

Lähteet:

Michael Plekon: The ”Sacrament of the brother/sister” in the lives and thought of Paul Evdokimov and Mother Maria Skobtsova
Internet: http://mere-marie.com/creation/la-beaute-salvatrice-mere-marie-skobtsov/ (Avaa uuden sivuston) 

Juttu on julkaistu ensi kertaa heinäkuussa 2022, mutta se sopii luettavaksi myöhemminkin, etenkin pyhän Maria Pariisilaisen muistopäivän aikoihin. Juttua on muokattu 16.7.2024 vaihtamalla pääkuva Maria Pariisilaisen kuvaksi.