Tínos on 9 000 asukkaan saari eteläisellä Egeanmerellä Kykládien saariryhmässä. Panagía Evangelístrian kirkon torni Tínoksen pääkaupungin Chóran yllä hohtaa kauas merelle asti; 1830-luvun alussa valmistunut, saarten marmorista rakennettu kirkko sijaitsee laajoine sivurakennuksineen kaupungin komeimmalla paikalla.

Juhlapäivinä saarelle saapuu laivalla tuhansia ihmisiä muualta Kreikasta ja ulkomailta asti Neitsyt Marian ikonin ihmeitätekevän maineen takia. Megalóchari– ja Panagía Evangelístria -nimillä tunnetun Neitsyt Marian ilmestyksen ikonin merkitys on kreikkalaisille niin suuri, että vuonna 1971 Tínos nimitettiin virallisesti pyhäksi saareksi. Tínoksen juhlista ikonin löytymisen juhlapäivä 30.1. on paikallisille merkittävin, ja se onkin julistettu saarella yleiseksi vapaapäiväksi.

Kolmipäiväinen ikonin löytymisen juhla alkaa juhlan aattona ja koostuu vuosittain toistuvista juhlallisista rituaaleista, mihin kuuluu ikonin saattokulkueita, muistotilaisuuksia, useita palveluksia ja auringonlaskun jälkeinen koko perheen lyhtykulkue, johon tuhannet osanottajat osallistuvat laulaen ja kantaen värikkäitä lyhtyjä. Vuonna 1823 löytyneen ihmeitätekevän ikonin katsotaan liittyvän olennaisesti Kreikan itsenäisyyssotaan (1821–1829), ja siksi myös Kreikan laivasto ja muut kunniavieraat ottavat osaa juhlallisuuksiin.

Kirkko Neitsyt Marian tahdosta

Perimätiedon mukaan Tínoksen Kechrovouníoun luostarin nunna Pelagía sai heinäkuussa 1822 unessaan kolmasti näyn, missä Neitsyt Maria lähestyi häntä pyytäen kaivamaan esiin maahan hautautuneen ikoninsa ja rakentamaan paikalle kirkon. Unessa kerrotusta paikasta, Tínoksen viljelemättömältä maa-alueelta löytyikin antiikin aikainen Dionysoksen temppeli, jonka päälle oli aikanaan rakennettu Pyhän Johannes Kastajan kirkko. Kun kaivauksia jatkettiin, saraseenien noin 850 vuotta aiemmin tuhoaman ja polttaman kirkon raunioista löytyi lopulta tammikuussa 1823 Neitsyt Marian ilmestyksen ikoni.

Kertomuksen mukaan Pelagía ei ollut ensin uskonut itsensä Jumalanäidin lähestyvän häntä, eikä ollut heti vienyt Marian antamaa määräystä eteenpäin. Viimeisessä näyssä Jumalanäiti uhkasi saarta koleralla, ellei hänen toivettaan täytetä. Pelagía heräsi unestaan tähän voimalliseen kohtaamiseen ja ymmärsi lopulta, kenet näki edessään.

Kun aloitetuissa kaivauksissa ei kuitenkaan kirkon raunioiden lisäksi löytynyt ikonia, kaivaminen päätettiin lopettaa. Koleraepidemia koitui kuitenkin tínoslaisten osaksi, mikä sai ikonin etsimisen jatkumaan. Neitsyt Marian ilmestyksen ikonin löytyminen kirkon raunioista 30.1.1823 päätti koleraepidemian saarella, eikä yhtään sairastapausta enää todettu.

Ikonin löytäneen miehen kerrotaan polvistuneen ikonin eteen rukoukseen, vieneen pyhän lähteen vettä ja ikonin päällä ollutta maa-ainesta kotiinsa koleraan sairastuneen poikansa pelastamiseksi, ja seuraavana päivänä tällä seoksella hierottu poika oli tervehtynyt. Tästä lähtien ikonin äärellä rukoilun kerrotaan parantaneen ja auttaneen sen luokse saapuneita ihmisiä lukemattomin tavoin.

Ihmeitätekevän ikonin löytyminen tulkittiin jumalallisena tukena kreikkalaisten itsenäisyyssodassa Osmanien valtakunnan miehitystä vastaan, ja muiden pyhiinvaeltajien lisäksi jopa tunnetuimmat itsenäisyystaistelijat vierailivat ikonia kunnioittamassa.

Pyhiinvaelluskirkon rakentaminen toteutettiin seuraavan vuosikymmenen kuluessa pitkälti erilaisten lahjoitusten turvin. Ikonin löytöpaikalle rakennettiin ensin pyhän lähteen kappeli Zoodóchos Pigí, joka sijaitsee Evangelístria-kirkon ja ikonin nykyisen sijoituspaikan alapuolella. Siihenkin liittyy mielenkiintoinen seikka: kun uuden kirkon kulmakivi laskettiin paikoilleen, raunioista löytynyt kuivunut kaivo täyttyi yhtäkkisesti vedellä, mitä pidettiin myös ihmeenä. Tänäkin päivänä pyhiinvaeltajat täyttävät pullonsa kappelin vedellä ja uskoen sen parantavaan voimaan vievät vettä mukanaan kotiinsa asti.

Pyhiinvaelluksen juhlaa

Koko Tínoksen pääkaupunki Chóra on kuin suunniteltu pyhiinvaellusta ja sen seremoniallisia rituaaleja varten: muista kreikkalaisten saarten kylistä poiketen kirkonmäelle nousevat kadut ovat suoria, leveitä ja esteettöminä helppokulkuisia. Osa ihmisistä ilmaisee hartauttaan konttaamalla satamasta mäen ylös kirkolle katuun kiinnitettyä pehmustettua alustaa pitkin, toiset käyttäen helpotuksena polvisuojia.

Katukojut odottavat tulijoita: ne ovat täynnä uhri- ja kiitoslahjana Jumalanäidille annettavia metallisia votiiviesineitä, joita kutsutaan Kreikassa nimellä támata, sekä Neitsyt Marian kuvin koristettuja pulloja pyhän veden hakua varten. Lisäksi kaupoissa myydään erikokoisia tuohuksia aina puolitoistametrisiin mehiläisvahasta tehtyihin votiivikynttilöihin asti, jotka sytytetään niille tarkoitetussa tilassa kirkon portilla. Panagía Evangelístrian kirkkoon nousevia portaita peittää punainen matto, ja koko kirkkoa ympäröivä alue on koristettu juhlavaksi lehtiköynnöksin sekä Kreikan sinivalkoisin ja Bysantin punakeltaisin lipuin. 

Kaikkein pyhimmän Marian ilmestyksen kirkko on jumalanpalvelusloistossaan vaikuttava kirkko: ääriään myöten täynnä olevan salin valaisevat paksut tuohukset valtavissa kattokruunuissa ja tilan täyttää huumaava suitsukkeen tuoksu sekä bysanttilaisen perinteen mukainen kirkkolaulu. Väkijoukon yllä roikkuu lukemattomia punaisena hehkuvia lampukoita, joihin on kiinnitetty rukouksen ja kiitoksen merkkinä rukousaiheita kuvaavia eri muotoisia metalliesineitä – ihmisen ja ruumiinosien kuvia, taloja, laivoja, jopa autoja. Vaikka näitä suomalaiselle vieraampia votiiviesineitä näkee muissakin maan kirkoissa ikonien ja reliikkien äärellä, on Tínoksella niitä uskomaton määrä.

Kirkkoon saapuessaan ihmiset jonottavat kunnioittamaan ihmeitätekevää Megalóchari-ikonia, joka on koristeellisessa marmorikatoksessa vasemmalla puolella kirkkosalia. Tuohukset ikonin edessä ehtivät palaa vain hetken, kun ne jo siirretään sivuun tilan tekemiseksi uusille. Tínoksen pyhää kuvaa suojaa hopeinen riisa ja kullatun kehyksen lasi, jota puhdistetaan tuoksuvalla puuvillavanulla jokaisen kävijän kosketusten jälkeen. Ikonin kuva-aihetta ei pysty juurikaan tunnistamaan, sillä jopa riisa peittyy arvokkaiden korujen ja helmien paljouden alle – puisesta ikonista on näkyvissä vain arkkienkeli Gabrielin ja Marian tummuneet kasvot. Muualla kirkossa on kunnioitettavana muita Marian ilmestys -aiheisia ikoneja, ja punavalkoisella kukkaseppeleellä koristettua ikonin kopiota kannetaan kirkkoväen keskellä osana aattopäivän ehtoopalvelusta.

Juhlapäivien palveluksia ja muistotilaisuuksia toimittaa Síroksen metropoliitta Dorótheos II. Juhlassa muistellaan ikonin löytymiseen liittyviä tapahtumia seremoniallisesti kulkien samoja reittejä kuin vuonna 1823: juhlan aattona ikonia kuljetetaan juhlallisessa saattokulkueessa kirkon ympäri sen löytöpaikkaan pyhän veden kappeliin, missä pyhiinvaeltajat saavat taas mahdollisuuden suudella sitä, sekä juhlapäivänä ristisaatossa kaupungilla kantolaitteessa kahdentoista miehen kantamana.

Ikonin suojana oleva hopealla ja kullalla koristettu kupolikattoinen katos on varsin näyttävä näky satamaan laskeutuvalla leveällä kadulla, sadoista ihmisistä koostuvassa saatossa, jota johtaa orkesterin rytmikäs meno. Ikoni osallistuu myös 1820-luvulla Tínoksella toimineen piispa Gabriélin patsaan seppelöintiin sekä paikallisten kirkon rakennuttajien ja lahjoittajien muistotilaisuuteen. Juhlan aluksi ikonia kantaa piispa ja muut kirkon edustajat, sitten kunniavieraat ja vanhemmat miehet – hetken myös pari naista – ja kirkkoon päin palatessa nuoret miehet sekä lopulta kouluikäiset pojat.

Juhlapäivä huipentuu illan pimetessä, kun paikalle kerääntyneet tuhannet ihmiset, lapsiperheet ja kaikenikäiset, kerääntyvät kirkon aukiolle moniväristen lyhtyjen kanssa ja lähtevät kulkemaan kaupungin katuja laulaen hymnejä ihmeelliselle ikonille. Tämä fanarákia-lyhtyjuhla toistaa ikonin löytymisestä syntynyttä iloa, kun tínoslaiset kauempaa saarelta tulivat lyhtyjensä kanssa katsomaan Marian ilmestystä ensimmäistä kertaa. Nykyään tunnelmallisen juhlan satama-aukiolla päättää ilotulitus ihmeitätekevän ikonin kunniaksi.

Lähteet:

Dubisch, Jill, 2016 (1995). In a Different Place – Pilgrimage, Gender, and Politics at a Greek Island Shrine. Princeton, NJ: Princeton University Press. https://doi.org/10.1515/9781400884414 (Avaa uuden sivuston)

Håland, Evy Johanne, 2021. Celebrating the Construction of the Most Important Pilgrimage Centre in Modern Greece: The Festival of the Finding of the Holy Icon (´Eorté Agias Eureseós) or the Lanterns (Phanarakia). Fieldwork in Religion, 16(1), 73–101. https://doi.org/10.1558/firn.19848 (Avaa uuden sivuston)

The Official site of the Holy Church of Panagia of Tinos. https://www.panagiatinou.gr/eng/ (Avaa uuden sivuston)

Pääkuva ylhäällä: Juhlan aattona ikoni viedään kunnioitettavaksi Evangelístria Panagía -kirkon alle ikonin löytöpaikkaan rakennettuun kappeliin, jossa sijaitsee pyhä lähde.

Kun astun viulunrakentajan pajaan, taustalla soi suomalaista pop-musiikkia ja tuuletin hyrrää omaa lauluaan.

Tummatukkainen Natanael Sasaki, 44, katsoo työn alla olevan viulun sisään. Hän käyttää pientä kengännauhan kokoista LED-valoa. Valo hohtaa, mutta ei lämmitä instrumentin sisäpuolta.

– On tärkeää, etteivät liimat ja lakat pehmene, selittää Natanael Sasaki työpajassaan Calgaryssa.

Viulun kansi kiiltää valojen alla. Ympärillä on monenlaisia vaahterapuusta tehtyjä osia, puu- nauloja, lakkapurkkeja ja suorastaan erikoisia työkaluja. Viulun uudistus tapahtuu taitavissa mestarin käsissä.

Eikä ihme, sillä Sasaki tuntee instrumentin hyvin. Hän ei ainoastaan rakenna viuluja, vaan on ollut lapsesta asti niiden soittaja.

Hänen äitinsä Marja Sasaki oli ikonitaiteilija, joka harrasti myös viulunsoittoa. Myös isä, Petros Iwao Sasaki, oli viulunsoittaja ja ikonimaalari.

Petros Sasaki päätyi nuorena miehenä Japanista Kreikan kautta Suomeen. Kreikkaan hän oli mennyt opiskelemaan teologiaa sekä ikonimaalausta. Suomeen hän tuli arkkipiispa Paavalin kutsusta.

Ikonimaalauskurssilla Petros Sasaki tapasi Marjan, ja he rakastuivat. Savolainen Marja ja samuraisukuinen Sasaki perustivat kodin, jossa taide ja musiikki kasvoivat. Samalla kasvoivat myös kolme miehenalkua, joille tietysti opetettiin viulunsoittoa.

Viulunsoitto alkoi kolmevuotiaana

Marja-äiti oli ensimmäinen opettaja kolmevuotiaalle Natanaelille. Joskus hänen oli lahjottava poikansa leluilla harjoittelemaan. Kun Natanael Sasaki täytti neljä vuotta, Marja oli sitä mieltä, että Kuopion konservatoriossa poika edistyisi nopeammin kuin kotona.

Poika ja äiti menivät yhdessä opettajien arvosteltaviksi, mutta poika ei uskaltanut soittaa herrojen edessä, ja hänet passitettiin ulos. Konservatorion rappusilla hän soitti kuin virtuoosi. Soitto kuului sisällä olevien opettajien korviin asti. ”Osaathan sinä soittaa”, todettiin konttorista.

Viisivuotiaana Natanael Sasaki siirtyi konservatorioon Seija Mönkkösen oppilaaksi.

Hyvin edistyvälle ja hienokäytöksiselle oppilaalle avautuivat ovet Suomen arvokkaimpaan musiikkiopinahjoon, Sibelius-Akatemiaan Zoja Istominan oppilaaksi. Natanael oli silloin yhdeksänvuotias. Tämä venäläisen viulukoulun mestari osasi taidokkaasti opettaa Natanaelia niin, että viulunsoitosta tuli pojalle kuin jokapäiväinen elämisen ehto.

Esiintyminen on pidättyväiselle suomalaiselle vaikeaa. Istominan alaisena nuorukainen kehittyi kurinalaiseksi ja luottamuksellinen suhde kasvoi samalla oppilaan ja opettajan välille. Se ei ole itsestäänselvyys taidealalla, joka vaatii kaiken.

Kokemuksia koulukiusaamisesta 

Näin tuleva ura sai alkunsa. Viikolla Natanael Sasaki kävi Kuopiossa peruskoulua ja viikonloput hän opiskeli Helsingissä Sibelius-Akatemiassa.

Koulussa kaverit kiusasivat poikaa, jolla ei ollut aikaa pallopeliin, koska kaikki hänen vapaa-aikansa kului viulun kimpussa. Kiusaaminen muuttui kunnioitukseksi, kun Natanael Sasakin viulusta lähtevät sävelet pehmittivät ilkeämielisten poikien tunteet.

Sibelius-Akatemiassa tunnetusti opetettiin parhaat ja tarkat metodit venäläistyyliseen viulunsoittoon. Natanael Sasaki muistaa hyvin, kuinka avulias oli Hagai Shaham, mestariviulisti Israelista. Tämä viisas soittaja opetti, ettei soiton ydin ollutkaan vain teknisesti täydellinen soitto. Tärkeämpää oli, että musiikki sai syntyä sydämestä.

Igor Bezrodny, tunnettu viulisti ja aikoinaan Turun kaupunginorkesterin ylikapellimestari, selitti nuorukaiselle, kuinka tärkeää esiintymisessä oli mielen harjoitus. Se, että Bezrodny hallitsi viulunsoiton, jossa tekninen ja tunteellinen taso pääsivät täydellisesti oikeuksiinsa, teki suuren vaikutuksen Sasakiin.

Vaikka Bezrodny oli maailmankuulu soittaja ja opettaja, hän ei koskaan kerskaillut soittotaidollaan. Tästä ominaisuudesta Natanael otti mallia ja edistyi teini-ikäiseksi viuluneroksi.

Kun rakas professori Bezrodny kuoli yhtäkkiä, tuntui kuin maa olisi auennut Sasakin jalkojen alla lohikäärmeen kidan tavoin.

Oli vuosi 1997 ja Sasaki oli juuri hakeutumassa Sibelius-Akatemian jatko-opintoihin. Muut professorit eivät tunteneet silloin 18-vuotiasta Sasakia, kuten Bezrodny oli hänet tuntenut. Koska hänet nähtiin aikuisoppilaana, häntä ei hyväksytty jatko-opintoihin.

– Sitten sain kutsun armeijaan, Natanael Sasaki kertoo.

– Olkapää oli jo kipeytynyt, niin kuin jokaisella vakavalla viulunsoittajalla. Armeijassa kannettiin painavia reppuja, jotka lisäsivät olkapään rasitusta. Tajusin sotaharjoituksissa, että elämänurani viulunsoittajana oli haudattava. Silloin välähti mieleen, että voisinhan alkaa viulunrakentajaksi!

Töihin Kanadaan

Armeijapalveluksen jälkeen Sasaki haki ja sai paikan Englannissa, Newarkin viulunrakennuskoulussa. Valmistuttuaan Newarkin koulusta hän opiskeli vielä jousenvalmistusta Cambridgessa.

Paljon varoja vaatinut koulutus kesti neljä vuotta. Sotaveteraanit Suomessa, joiden laulujuhlissa Sasaki oli usein soittanut ilmaiseksi, auttoivat häntä rahallisesti. Natanael Sasaki uskoo karmaan.

Koulun seinällä Sasaki huomasi ilmoituksen. Kanadaan Albertaan haettiin viulujen korjaajaa. Natanael kertoo kahden opiskelijakaverinsa kanssa hakeneensa paikkaa. Onnekseen hän sai paikan, sillä hän halusi nähdä Banffin ja sen kuuluisan luonnonpuiston. Hän piti työstään ja Kanadasta – niinpä hän jäi.

Sasaki kertoo päässeensä viulumestarin tasolle. Vickie Hill, hänen esimiehensä ja V. A. Hill Fine Stringsin omistaja, tietää kuinka kullanarvoinen Natanael on, sillä tällä mestarilla on aivan erityinen ymmärrys viuluista. Ei ihme. Sasaki ei ole ainoastaan nero viulisti. Hän on myös vertaansa vailla oleva viulunrakentaja.

Autististen aikuisten tukena

Vuonna 2017 Sasaki avioitui meksikolaisen kaunottaren, Veronican kanssa ja perusti Calgaryn kotiinsa N. Sasaki Luthier Mentorship and Fine Violins –nimisen verstaan.

Hän korjaa ja rakentaa viuluja, opettaa nuoria viulunsoittajia ja soittaa orkesterissa. Jostain hän löytää vielä viikostaan aikaa auttaakseen autistisia aikuisia.

Natanael Sasakilla itselläänkin on diagnosoitu ADHD, aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö. Hänen mielestään ADHD on tuonut mukanaan hänelle innovatiivisen mielen.

Vierailin äskettäin uudelleen Sasakin kodissa, ja hän kertoi, kuinka oli saanut oppilaakseen nuoren autistisen miehen. Tämä oli sosiaalisesti pidättyväinen.

Sasakin avulla tämä mies oppi rakentamaan viulun, ja hän huomasi, että hänellä oli taitoja, joista hän ei ollut aiemmin ollut tietoinen. Se antoi hänelle itseluottamusta. Mies sai työpaikan ja on nyt koulussa.

Kuka olisi voinut arvata, että viulun rakentaminen voi olla parasta terapiaa!

Taustakuvituskuva ylhäällä: Petros Sasaki maalaamassa Jumalanäidin Ennusmerkki-ikonia (kuvaaja: Vesa Takala) ja hänen poikansa, viuluseppä Natanael Sasaki (kuvaaja: MIrjam Rand).

Juttu on julkaisu ensimmäisenä painetussa Kanadan Sanomissa (Avaa uuden sivuston) 11.3.2025, ja se julkaistaan Aamun Koitossa Kanadan Sanomien luvalla ja lehtien välisen juttuvaihdon tuloksena.

Juttua on muokattu 12.3.2025 klo 14:54 korvaamalla sana ”viuluseppä” sanalla ”viulunrakentaja”.

Kriisien keskellä olen huomannut, että uskonto ja rukous auttavat minua kestämään henkisesti raskaat tilanteet, vaikka Suomessa en ole erityisen uskonnollinen.

Avustustyössä olen nyt kahdesti onnistunut pääsemään sisälle ortodoksiseen yhteisöön ja kokemaan, kuinka syvästi uskonto on osana elämää. Ensimmäinen kerta oli kolme vuotta sitten Sudanissa Etiopian vastaisella rajalla, jossa olin pakolaisleirillä lääkärinä.

Pakolaisleirillä oli pohjoisetiopialaisia Tigrayn alueen pakolaisia, jotka lähes kaikki ovat ortodokseja. Kuukausittain olen yhteydessä kahteen ystävääni, jotka edelleen elävät Sudanin puolella rajaa pakolaisina. Ortodoksisuus ja yhteinen kokemus elämästä pakolaisleirillä yhdistää meitä edelleen.

Elämää omilla ”saarilla”

Israelin ja Hamasin välinen sota on noussut uutisiin viime aikoina, jolloin on käsitelty erityisesti Gazan ja Libanonin rintamia. Kuitenkin sota on ollut sota käynnissä myös Länsirannalla, missä palestiinalaiset ja juutalaissiirtokuntalaiset elävät omilla alueillaan, joita voisi ajatella eräänlaisina saarina. Alueiden välissä kulkevat autotiet ovat yhteisessä käytössä.

Kaikilla Nablukseen vievillä teillä oli sotilaiden tarkastuspisteet. Lisäksi Nabluksen yllä lensi droneja valvomassa, ja ympärillä olevilla vuorilla oli sotilastukikohtia.

Sotatilan koin parhaiten tarkastuspisteillä, jossa usein tarkastettiin passimme. Monesti jonotimme tunteja tarkastuspisteillä. Kerran heräsin yöllä ampumiseen ja valoraketteihin, ja joskus kuulin räjähdyksiä. Kokonaisuudessaan koin kuitenkin elämäni Länsirannalla turvalliseksi.

Kun harjoituksesta tuli totta

Nabluksessa tein töitä traumakouluttajana. Koulutin kahdessa sairaalassa päivystyksissä lääkäreitä ja lääketieteen opiskelijoita sekä ensihoitoryhmiä. Suomessa teen töitä ison sairaalan päivystyksessä ja koulutan lääkäreitä ja lääketieteen opiskelijoita. Aiemmin olen kouluttanut myös ensihoitajia, joten Nabluksen koulutustyö oli minulle tuttua.

Päivystysten koulutukset olivat lyhyitä, joten päivässä oli runsaasti aikaa myös potilastyöhön. Tutkimme potilaita yhdessä tulkkini, paikallisten lääkäreiden ja sairaanhoitajien kanssa.

Ensihoitoryhmien koulutukset olivat kolmipäiväisiä. Yksi koulutuksen painopisteistä oli ampuma- ja räjähdysvammojen hoito. Jokaisessa koulutuksessa perehdyttiin suuronnettomuustilanteisiin, joissa potilaita oli samanaikaisesti runsaasti.

Eräänä päivänä olimme harjoitelleet suuronnettomuustilannetta, ja samana päivänä Jeninin pakolaisleiriin kohdistuneessa hyökkäyksessä loukkaantui 35 ja yhdeksän kuoli. Koulutettavamme olivat erittäin motivoituneita, sillä he kohtasivat sotavammoja työssään oikeasti.

Hätkähdyttävä ikoni katedraalissa

Uudessa testamentissa Jeesus kohtaa Jaakobin kaivolla samarialaisen naisen. Tämä kaivo sijaitsee Nabluksessa. Kaivon päälle on rakennettu ortodoksinen katedraali, jonka alueen ortodoksit saivat haltuunsa 1800-luvulla. 1900-luvun aikana paikalle rakennettiin katedraali.

Kävin katedraalilla paikallisen ortodoksiystäväni, Nasserin, kanssa. Nasser on lähes valmis lääkäri, ja tutustuin häneen päivystyksessä Nabluksessa, kun tutkimme yhdessä potilaita. Sittemmin tutustuin myös Nasserin perheeseen ja paikalliseen ortodoksiseen yhteisöön.

Katedraaliin portti on metallinen, ja siinä on luodinreikiä. Ymmärsin, että kaikki eivät pidä ortodoksisesta kirkosta keskellä muslimiyhteisöä. Muurin sisäpuolella vallitsi rauha. Kun menimme Nasserin kanssa upeaan persoonalliseen katedraaliin, olimme ainoat vierailijat. Ennen sotaa katedraalissa kävi bussilasteittain turisteja.

Katedraalissa on runsaasti ikoneja ja freskoja. Muutamassa ikonissa kuvataan, kun Jeesus tapaa samarialaisen naisen. Yhden ikonin kohdalla pysähdyin. Siinä hattupäinen mies on lyömässä kirveellä polvillaan olevaa pappia. Nasser kertoi, että vuonna 1979 katedraalin pappi, isä Philoumenos murhattiin. Isä Philoumenos kanonisoitiin vuonna 2009 pyhäksi marttyyriksi. Hänen hauta-arkkunsa on kirkon sisällä. Hauta-arkun luona oli hyvä polvistua, ja rukoilimme yhdessä Nasserin kanssa.

Menimme portaita alas, ja sieltä löytyi Jaakobin kaivo. Nasser tarjosi kupista kaivon pyhää vettä. Nasser kertoi, että tämä on yksi Palestiinan pyhimpiä paikkoja.

Myöhemmin Nasserin kotona katsoimme videoidun jumalanpalveluksen, jolloin Jerusalemin patriarkka oli vierailulla katedraalissa.

Neitsyt Marian ilmestyksen kirkossa

Neitsyt Marian ilmestyksen kirkossa kävin aina, kun opin sen aukioloajat – ja kun pääsin töiltäni. Nabluksen kirkko kuuluu Jerusalemin patriarkaattiin, ja siellä noudatetaan juliaanista kalenteria.

Palestiinassa, joka on muslimienemmistöinen maa, perjantai ja lauantai ovat vapaapäiviä. Sunnuntaina en päässyt kirkkoon, mutta onneksi palveluksia toimitettiin myös perjantaisin ja lauantai-iltaisin. Useimmiten jumalanpalveluksissa kävi 10–40 ihmistä.

Lapsia ja nuoria oli suhteellisesti paljon kävijöistä. Kirkkokuoro oli aktiivinen, ja siinä oli parhaillaan kymmenen laulajaa. Paikallinen kirkollinen elämä on elävää. Minua ei haitannut, vaikka jumalanpalvelus oli arabiaksi: nautin kirkon tunnelmasta. Ortodoksnen iyhteisö tuntui henkiseltä kodiltani. Kirkossa pääsin osallistumaan ehtoollisesta ja vedenpyhitykseen.

Kynttilänvalossa Vanhassa kirkossa

Nabluksen vanha ortodoksinen kirkko on 700 vuotta vanha. Siinä on paksut kiviseinät, ja iästään huolimatta kirkko on hyvässä kunnossa.  Kävin siellä vain kerran, ja tuolloin pieni kirkko täyttyi ääriään myöten. Kirkossa ei ollut sähköjä, joten olimme kynttilöiden valossa. Tuossa kirkossa pappi voiteli osallistujien otsat ja kädet pyhitetyllä öljyllä.

Olin kirkossa kolme tuntia. Neitsyt Marian ilmestyksen kirkossa on penkit, joten kynttilöiden hämärässä valossa uni oli tulla, sillä jumalanpalvelus kesti lähes puolille öin.

Nabluksessa on myös kaksi katolista kirkkoa, joihin kävin myös tutustumassa, ja koin olevani ortodoksina tervetullut.

Nabluksessa uskonnot elävät rinnakkain

Olen nyt työskennellyt viidessä muslimimaassa lääkärinä. Islamin tavat, moskeijat ja Koraani ovat tulleet tutuiksi. Nabluksessa lähimmät työkaverini olivat muslimeja, ja keskustelimme usein uskonnosta. Islamin tärkeimpiä asioita ovat muiden ihmisten auttaminen, ahkeruus työssä ja toisten kunnioittaminen. Näitä samoja arvoja noudatan lääkärin työssäni. Kunnioittamalla islamin tapoja, minun on ollut helppo elää ja työskennellä lääkärinä muslimimaissa.

Kristittyjä on Nabluksessa vain 800. Kristittyjen ja ortodoksien elämä ja kulttuuri vaikuttavat turvatulta, vaikka ympäristö luo paineita. Kristityt elävät palestiinalaisessa yhteisössä ja ovat osa sitä.

Nabluksessa on myös maailman ainoa samarialaisyhteisö. Samarialaiset ovat eläneet alueella tuhansia vuosia ja elävät kaikkien uskontojen kanssa rauhassa.

Juutalaissiirtokuntalaiset elävät näköyhteyden päässä aitojen suojaamina. Sodasta ja väkivallasta johtuen on vaikea nähdä, että väkivalta alueella loppuisi lähitulevaisuudessa.  Historiassa kristityt, muslimit, juutalaiset ja samarialaiset ovat onnistuneet elämään pitkiä rauhallisia aikoja. Rauhan ja väkivallattomuuden aika koittaa toivottavasti joku päivä Palestiinassa.

Pääkuva ylhäällä:

– Kriisien keskellä olen huomannut, että uskonto ja rukous auttavat minua kestämään henkisesti raskaat tilanteet, vaikka Suomessa en ole erityisen uskonnollinen, kertoo turkulainen lääkäri Mikko Lintu.

Palestiinassa sota- ja väkivalta on jatkunut vuosikymmeniä. Ortodoksinen yhteisö elää ympäristön paineessa ja on myös joutunut kärsimään väkivallasta.