Kristuksessa rakkaat esipaimenet, isät, sisaret ja veljet!

”Onnellisia ovat ne, joiden silmät näkevät sen, mitä te näette” (Luuk. 10:23). Kristuksen sanat kantavat sisällään uskon syvintä mysteeriä: autuaaksi julistetaan näkeminen. Mutta mikä on se näky, joka tekee ihmisen onnelliseksi? Evankelista Luukkaan kertomana nämä sanat kaikuvat erityisellä voimalla tänään, kun kunnioitamme Viron marttyyreja Platonia, Mihailia ja Nikolaita, sillä heidän elämänsä ja kuolemansa avaavat meille näkemisen syvimmän merkityksen.

Mitä he näkivät viimeisinä hetkinään? Neuvostovallan synkimpinä aikoina, kun pimeys näytti nielevän Eestinmaan, nämä kolme jumalanpalvelijaa seisoivat valintojensa äärellä. He olisivat voineet sulkea silmänsä totuudelta, kieltää uskonsa, säilyttää maallisen elämänsä. Sen sijaan he näkivät jotain sellaista, mitä monet profeetat ja kuninkaat olisivat tahtoneet nähdä – he näkivät kristallinkirkkaasti sen, mikä todella merkitsee. Kuin Johanneksen evankeliumin sokea mies, he oppivat näkemään ei vain omilla silmillään, vaan uskon katseella. Tämä näkemisen lahja ei syntynyt hetkessä. Kuten sokea mies kulki asteittaisen valaistumisen tien – ensin tunnustaen sokeutensa, sitten uskaltautuen tuntemattomalle matkalle Siloan altaalle, ja lopulta kohdaten Kristuksen kasvoista kasvoihin – niin myös marttyyrimme kulkivat oman näkemisen tiensä.

Heidän matkansa alkoi ehkä huomaamatta, mutta kun pimeys syventyi heidän ympärillään, kun vankilasellin hämärä nielaisi päivänvalon ja kuoleman varjo lähestyi, tämä arkinen näkemisen lahja jalostui kirkkaammaksi, terävöityi kuin miekka. He alkoivat nähdä syvemmin, kirkkaammin: vartijan ankarissa kasvoissa välähdyksen Jumalan kuvasta, sellitoverinsa kärsimyksessä heijastuksen Kristuksen rististä, omassa pelossaan ja vapinassaan kosketuksen Getsemaneen. He kohtasivat maailman, joka ei tahtonut nähdä, joka sulki silmänsä totuudelta. Mutta juuri tässä kohtaamisessa heidän näkönsä kirkastui entisestään. He ymmärsivät, ettei todellinen sokeus ole silmien vaan sydämen tila, ja että näkemisen lahja on samalla sekä armon että rohkeuden hedelmä.

Tämä näkemisen lahja, josta Jeesus puhuu, ei ole itsestäänselvyys eikä pelkkä optinen tapahtuma. Se on armon antama silmien avautuminen – prosessi, jossa ihminen oppii näkemään Jumalan valtakunnan murtautumisen keskelle arkista todellisuutta. Viron marttyyreilla oli tämä hengellinen näkökyky. Uskomme, että viimeisinä hetkinään he näkivät vainoojiensa kasvojen läpi Kristuksen kasvot, he näkivät jumalallisen kirkkauden näennäisen tappionkin hetkellä.

He ymmärsivät jotain olennaista, minkä me niin usein unohdamme: meidän ei tarvitse sovittaa itseämme Jumalan kanssa, sillä Jumala ei ole koskaan kääntänyt katsettaan meistä. Jopa tuona pimeänä hetkenä Jumala oli läsnä, odottaen, juosten heitä vastaan rakkauden käsivarret levitettynä kuin Kristus ristillä. Tämä ymmärrys muuttaa käsityksemme sekä heidän marttyyriudestaan että omista päivittäisistä kamppailuistamme.

Ja nyt, kun muistelemme Viron marttyyreja, emme voi olla ajattelematta uusia marttyyreja, joita syntyy keskellämme Neuvostoliiton perillisen Venäjän käydessä oikeudetonta sotaansa Ukrainassa. Tuhannet marttyyrit – ne joiden nimet tunnemme ja ne lukemattomat, joiden nimiä emme koskaan saa tietää; ne jotka on haudattu rauhassa ja ne, jotka ovat kadonneet joukkohaudoissa Ukrainan mustaan multaan – todistavat meille samasta totuudesta. He todistavat, että pimeyden voimat eivät ole muuttuneet, mutta myös siitä, että Jumalan läsnäolo kantaa yhä kansaansa läpi syvimmänkin yön.

Jokainen kadonnut sielu, jokainen nimettömäksi jäänyt uhri on kirjoitettu Jumalan kirjaan, jokainen kyynel on talletettu, kuten psalmin kirjoittaja todistaa syvässä ahdistuksessaan: ”Sinä, joka merkitset muistiin kaikki elämäni päivät, kerää kyyneleeni talteen. Olethan merkinnyt nekin kirjaasi.” (Ps. 56:9) Tämä muinainen rukous kaikuu yhä keskellämme, muistuttaen ettei yksikään kärsimys jää Jumalalta huomaamatta.

Marttyyriemme todistus kutsuu meitä syvempään näkemisen tapaan. He kutsuvat meitä näkemään Jumalan kätkettynä kaikkeen – ei vain voiton hetkissä, vaan kärsimyksessä; ei vain kirkon pyhäkössä, vaan arjen askareissa. Tämä ei ole pelkkää optimismia tai yritystä sivuuttaa elämän pimeyttä. Se on syvällistä ymmärrystä siitä, että jopa pimeys välkehtii jumalallista läsnäoloa, kun sitä katsotaan uskon silmin.

Tänään, kun pimeät pilvet varjostavat jälleen Eurooppaa, kun vaarat ja uhat heittävät varjonsa maittemme ylle, meidän on erityisen tärkeää muistaa, että marttyyrien todistus ei ole vain menneisyyttä. Se on elävää todellisuutta tämän päivän Ukrainan raunioituneissa kirkoissa, pommisuojien rukoushetkissä, sairaaloiden käytävillä, hautausmailla. Se elää niiden pappien todistuksessa, jotka toimittavat liturgiaa ilmahälytysten aikana; niiden vapaaehtoisten hiljaisessa palvelutyössä, jotka jakavat leipää pimeissä kellareissa; niiden opettajien sitkeydessä, jotka pitävät etäkoulua pommisuojista käsin, jotta lapset eivät menettäisi toivon kipinää. Se säteilee niiden vanhusten kasvoilta, jotka kieltäytyvät jättämästä kotejaan ja kokoontuvat yhä rukoukseen raunioituneiden kirkkojen pihoilla. Erityisen kirkkaana se loistaa niiden hoitajien ja omaisten palvelutyössä, jotka päivästä toiseen huolehtivat sodassa vammautuneista, kantaen heidän kärsimystään ja toivoaan, nähden Kristuksen kasvot särkyneissä ruumiissa ja murtuneissa mielissä, todistaen elämällään, että jokainen ihminen on Jumalan kuva, loukkaamaton ja mittaamattoman arvokas juuri haavoittuvuudessaan. Heidän uskonsa todistaa meille yhä uudelleen ikuista totuutta: Jumalan valo loistaa sitä kirkkaammin, mitä syvempi on pimeys.

Kuten muuan evankeliumin sokea mies, kuten marttyyriveljemme, rohjetkaamme mekin avata silmämme meitä ympäröivälle jumalalliselle läsnäololle. Sillä kun todella näemme niin kuin he näkivät, huomaamme, ettemme ole koskaan olleet yksin. Meidän tarvitsee vain avata silmämme tunnistaaksemme Hänet, joka on aina ollut läsnä, aina odottanut, aina rakastanut. Aamen.

Armsad ülemkarjased, isad, õed ja vennad!

„Õndsad on silmad, mis näevad seda, mida teie näete“ (Lk 10:23). Need Kristuse sõnad kannavad endas usu kõige sügavamat salasust: nägemine kuulutatakse õndsaks. Kuid mis on see nägemine, mis teeb inimese õndsaks? Need evangelist Luuka edasijutustatud sõnad kõlavad erilise jõuga täna, kui me austame Eesti märtreid Platonit, Mihhaili ja Nikolaid, sest nende elu ja surm avavad meile nägemise sügavama tähenduse.

Mida nägid nemad oma elu viimastel silmapilkudel? Enamliku võimu kõige süngematel aegadel, kui tundus, et pimedus neelab Eestimaa, seisid need kolm jumalasulast valikute ees. Nad oleksid võinud oma silmad tõe ees sulgeda, loobuda oma usust ja hoida oma maist elu. Selle asemel nägid nad midagi sellist, mida paljud prohvetid ja kuningad oleksid näha tahtnud – nad nägid kristallselgelt seda, mis on tõeliselt oluline. Otsekui pime mees Johannese evangeeliumis, õppisid nad nägema mitte üksnes oma silmadega, vaid ka usupilguga. Sellise nägemise anne ei sündinud ühekorraga. Nagu pime käis samm-sammult valgustumise teed – kõigepealt oma pimedust tunnistades, siis söandades astuda tundmatule teekonnale Siiloa tiigi juurde, ja lõpuks seistes näost näkku Kristusega – nõnda käisid ka meie märtrid oma nägemise teed.

Nende teekond algas võib-olla märkamatult, aga kui pimedus nende ümber süvenes, kui vangikongi hämarus neelas päevavalguse ja surma vari lähenes, siis arenes see argine nä-gemisvõime millekski peenemaks, teravamaks kui mõõk. Nad hakkasid nägema sügavamalt, selgemalt: valvuri karmis näos nägid nad välgatust Jumala kujust, kongikaaslaste kannatustes peegeldust Kristuse ristist, oma hirmus ja värinas Ketsemane puudutust. Nad seisid silmitsi maailmaga, mis ei tahtnud näha, mis pani oma silmad tõe ees kinni. Aga just selles silmitsi seismisega selgenes nende nägemismeel üha enam. Nad mõistsid, et tõeline pimedus pole mitte silmades, vaid südames, ja et nägemise and on samas nii armu kui ka julguse vili.

See nägemise and, millest Jeesus räägib, pole enesestmõistetav ega pelgalt optiline nähtus. See on silmade avanemine Jumala armust – protsess, mille käigus inimene õpib nägema jumalariigi sissetungimist argitegelikkusse. Eest märtritel oli see vaimulik nägemisvõime. Me usume, et oma viimastel minutitel nägid nad oma tagakiusajate nägude taga Kristuse palet, nägid jumalikku hiilgust isegi näilise kaotuse hetkel.

Nad mõistsid midagi olulist, mida me nii tihti unustame: et me ei pea iseend Jumalaga lepitama, sest Jumal pole kunagi pööranud oma pilku meilt ära. Isegi tol pimedal hetkel oli Jumal ligi, oodates, joostes neile vastu armastuse käsivarred avali ngu Kristus ristil. Selle mõistmine muudab meie arusaama nii nende märtrisurmast kui ka omaenese igapäevasest võitlusest.

Ja praegu, kui me mälestame Eesti märtreid, ei või me olla mõtlemata uutele märtritele, kes kannatavad Nõukogude Liidu pärijariigi, Venemaa ülekohtuses sõjas Ukrainas. Tuhanded märtrid – need, kelle nimesid me tunneme ja need, kelle nimesid me kunagi teada ei saa; need, kes on maetud rahus ja need, kes on kadunud ühishaudadesse Ukraina mustmullas – annavad meile tunnistust sellestsamast tegelikkusest. Nad annavad tunnistust sellest, et pimeduse jõud ei ole muutunud, aga ka sellest, et Jumala ligiolek aitab Tema rahvast nüüdki läbi kõige sügavama öö.

Iga kadunud inimene, iga nimetu ohver on kirjas Jumala raamatus. Iga pisar on tallele pandud, nagu psalmikirjutaja oma sügavas ahastuses ütleb: „Minu pagulaspäevad olid sa ära lugenud; pane sina mu pisarad oma lähkrisse; eks need ole su raamatus?“ (Ps 56:9). See muistne palve kõlab ikka meie keskel, tuletades meelde, et ükski kannatus ei jää Jumalal tähele panemata.

Meie märtrite tunnistus kustub meid sügavamalt nägema. Nad kutsuvad meid nägema Jumalat, kes on varjatult kohal kõiges – mitte ainult võiduhetkedel, vaid ka kannatustes; mitte ainult pühakojas, vaid ka argipäeva tegemistes. See pole lihtsalt optimism või katse sulgeda silmi elu pimeduse eest. See on sügavam arusaam sellest, et isegi pimeduses särab Jumala ligiolek, kui seda vaid ususilmi vaadata.

Tänasel päeval, mil Euroopat katavad jälle tumedad pilved, kui ähvardavad hädaohud heidavad meie maade üle varje, on meil iseäranis oluline meeles pidada, et meie märtrite tunnistus pole ainult minevik. See on elav tegelikkus tänapäeva Ukraina varemestes kirikutes, varjendites peetavates palvustes, haiglakoridorides, surnuaedades. See elab nende preestrite tunnistuses, kes peavad liturgiaid õhuhäirete ajal; nende vabatahtlike vaikses halastustöös, kes jagavad leiba pimedates keldrites; nende kooliõpetajate visaduses, kes peavad koolitunde varjendites, et lapsed ei kaotaks lootusesädet. See hiilgab nende vanakeste palgeil, kes keelduvad oma kodusid maha jätmast ja kogunevad ikka palvele varemetes kirikute hoovides. Aga eriti säravana vaatab see vastu nende õdede ja omaste töös, kes päevast päeva hoolitsevad sõjas vigastatute eest, aitavad neil kanda nende vaevu ja lootust, nähes haavatud ihudes ja murdunud hingedes Kristuse palet, tõestades oma eluga, et iga inimene on Jumala kuju, rikkumatu ja mõõtmatult väärtuslik just oma haavatavuses. Nende usk annab meile ikka uuesti tunnistust igavesest tõest, et Jumala valgus paistab seda heledamalt, mida tihedam on pimedus.

Nagu üks pime evangeeliumis, nagu meie vennad märtrid, julgegem meiegi avada oma silmad meid ümbritsevale Jumala ligiolekule. Sest kui me tõesti näeme nii, nagu nägid nemad, siis me märkame, et me pole kunagi üksi. Me peame vaid oma silmad lahti tegema, et ära tunda Teda, kes on alati olnud meie juures, alati oodanud, alati meid armastanud. Aamen.

Juttua on muokattu 14.1.2025 klo 13:55 lisäämällä otsikkoon sitaatti ja ingressiin päivämäärä.

Kuvituskuva ylhäällä arkkipiispa Elian toimeen asettamisesta Uspenskin katedraalissa joulukuussa 2024.

Juttua on päivitetty 14.1.2025 lisäämällä kuva arkkipiispa Eliasta ja metropoliitta Stefanoksesta sekä 15.1.2025 klo 09:06 lisäämällä kuva enkolpionin luovutuksesta.

Erityisesti Tampereen, Turun ja Saimaan ortodoksisissa seurakunnissa on aihetta iloon, mikäli asiaa tarkastellaan Suomen ortodoksisen kirkon tuoreiden jäsentilastojen valossa. Tampereen seurakuntaan kirjattiin koko kirkon suurin jäsenmäärän nousu eli 117 jäsentä, joten vuodesta 2023 (4 500 jäsentä) kasvua on kertynyt +2.67 %. Myös Turku jatkoi kasvuaan 60 jäsenellä, ja Saimaan seurakunnassa jäsenmäärä kääntyi kasvuun 18:lla jäsenellä.

Isä Andrei Sõtšovin mukaan Vaasan kappeliseurakunnan jäsenmäärä on kasvanut noin 20 % vuodesta 2018 vuoteen 2024. Kasvua on nähty niin maahanmuuttotaustaisten kuin katekumeeniopetuksen myötä liittyneiden suomen- ja ruotsinkielisten jäsenten joukossa.

– Tämä kertoo siitä, että kirkkomme vetoaa erilaisista taustoista tuleviin ihmisiin, jotka etsivät hengellistä kotia, isä Andrei toteaa.

Työ ukrainalaispakolaisten parissa alkoi Vaasan kappeliseurakunnassa vuonna 2022 Venäjän hyökättyä Ukrainaan.
– Aloimme kutsua ukrainalaisia mukaan jumalanpalveluksiin ja lisäsimme heidän tarpeisiinsa vastaavia liturgisia käytäntöjä, kuten ukrainankielisiä rukouksia ja kaksikielisiä jumalanpalvelusesitteitä.

Vuonna 2024 toimintaa laajennettiin entisestään.
– Olemme luoneet ukrainankielisen verkkosivuston vaasaort.fi/ua, järjestäneet viime kuussa yhteistyössä Filantropia ry:n kanssa pyhiinvaelluksen Valamoon ja syventäneet yhteistyötä maahanmuuttoviranomaisten kanssa. Lisäksi olemme kehittäneet ukrainalaisten lasten ja nuorten tukemista järjestämällä heille koululaisjumalanpalveluksia ja keskustelukerhoja, isä Andrei kertoo.

Merkittäväksi haasteeksi isä Andrei mainitsee resurssien ja henkilöstön rajallisuuden. Vaasan kappeliseurakunnan alue kattaa Pohjanmaan, Keski-Pohjanmaan ja Etelä-Pohjanmaan, joiden kasvukeskuksia ovat Vaasa, Seinäjoki sekä Kokkola-Pietarsaari.
– Mahdollisuus toimittaa säännöllisiä palveluksia sekä osallistua esimerkiksi katekumeeniopetukseen niin lähi- kuin etäopetuksena merkitsee erityisen paljon maantieteellisesti laajoilla ja harvaan asutuilla alueilla, hän toteaa.

Kaikki alkaa tervehtimisestä

Saimaan ortodoksinen seurakunta kirkkoherra, isä Bogdan Grosu huomauttaa, että jäsenkehitys ei ole riippuvainen ainoastaan siitä, kuinka hyvää työtä seurakunnassa on tehty. Asiaan vaikuttaa esimerkiksi muuttoliike ja väestön ikääntyminen.

– Uskon, että kaikissa seurakunnissa tehdään hyvää ja arvokasta työtä, isä Bogdan sanoo.

Isä Bogdan korostaa erityisesti uusien seurakuntalaisten lämpimän vastaanoton ja katekumeeniopetuksen merkitystä.

– Kirkkoon tai muihin toimintoihin tulijoita tervehditään ja yritetään tutustua heihin. Seurakunta on avoinna aina, ja työntekijöihin on helppoa ottaa yhteyttä – puhelinsoittoihin reagoidaan nopeasti. Meidän työyhteisössämme kirkko on osa identiteettiä.

Isä Bogdanin mukaan on oleellista, että seurakuntalaisia ei eriytetä omiin palveluksiinsa esimerkiksi kielen mukaan.

– Meillä palvelukset toimitetaan yhdistelmällä suomi ja muu kieli, esimerkiksi kirkkoslaavi. Kun maahanmuuttajia ei eriytetä muista, he integroituvat nopeasti seurakuntaan.

Isä Bogdanin mukaan vahvuuksia on myös seurakunnan itsenäisyys ja pieni koko.

– Sen seurauksena päätöselimissä vallitsee hyvä ilmapiiri: neuvoston ja valtuuston jäsenet ovat toimineet sopusoinnussa, ja päättäjät pyrkivät keskittymään kirkon ydintoiminnan turvaamiseen ja kehittämiseen. Hallintouudistuksen mietintä jää vähemmälle.

Saimaan ortodoksinen seurakunta tekee yhteistyötä muun muassa terveyspalvelujen tuottajien, muiden kristillisten yhteisöjen, kaupungin tai kunnan, Punaisen ristin, vastaanottokeskuksen ja koulujen kanssa.

Harkittu strategia kantaa hedelmää

Isä Vladimiros Rusanen Turun ortodoksisesta seurakunnasta kertoo, että jäsenmäärän kasvu on seurausta harkitusta strategiasta, jonka ytimessä ovat lapsiperheiden ja nuorten tarpeet sekä monikulttuurisuus. Turun Ortodoksisten Nuorten toiminta luo nuorille mahdollisuuden tutustua kirkon elämään ja löytää paikkansa yhteisössä.

– Painotamme myös lasten osallistamista kirkossa. Esimerkiksi jumalanpalvelusten yhteydessä järjestetään erikseen lapsille suunnattua ohjelmaa.

Isä Vladimiros painottaa myös vuorovaikutteisen katekumeeniopetuksen merkitystä.

– Katekumeeniopetus on entistä monipuolisempaa ja osallistavampaa, mikä edellyttää ymmärrystä siitä, millaisia ajankohtaisia kysymyksiä katekumeeneilla voi olla. Käytämme opetuksessa videoita, kuvia ja etäyhteysohjelmia.

Vahva vapaaehtoistoiminnan kulttuuri edistää yhteisöllisyyttä, jolloin pyritään huomioimaan yksilöiden erityistaidot ja mielenkiinnon kohteet.

– Olemme pyrkineet luomaan ympäristön, jossa eri kulttuuritaustoista tulevat jäsenet voivat löytää paikkansa yhteisössä. Erityisesti ukrainalaisten läsnäolo on ollut tärkeää, ja heidän osallistumisensa on myös tilaisuus rikastuttaa suomalaista ortodoksisuutta. Olemme pyrkineet edistämään arvostavaa ilmapiiriä, joka tukee kulttuurien välistä vuoropuhelua. Tämä on koko yhteisön kehittämistä, jolloin kaikkien ääni tulee kuulluksi, isä Vladimiros sanoo.

Kirkolla pitää olla ”veto- ja pitovoimaa”

Tampereen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Aleksej Sjöberg viittaa yllä mainittuihin ilmiöihin jäsenkehitykseen vaikuttavina tekijöinä. Myös isä Aleksej arvostaa alaistensa työtä hyvin paljon. Hän kehaisee isä Tuomas Kallosen ja Maria Hattusen erinomaista katekumeeniopetusta ja isä Andrei Sõtšovin aktiivista työtä ukrainalaisten keskuudessa – ja luettelee sitten nimeltä mainiten kaikki alaisensa erinomaisen työn tekijöinä.

Isä Tuomas Kallonen huomauttaa, että pelkkä positiivinen muuttoliike ei yksin riitä, vaan lisäksi kirkolta vaaditaan myös ”pitovoimaa” etenkin perheiden, lasten, nuorten ja nuorten aikuisten osalta – ja juuri tämä osa-alue on kehittynyt Tampereella eniten viimeisten vuosien aikana.

Kirkon ”hengellisen vetovoiman” myötä seuraa kirkkoon liittymisiä.

– Kasvanut kiinnostus ortodoksista kirkkoa kohtaan, ja erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten keskuudessa, on valtakunnallinen ja myös kansainvälinen ilmiö. Sen syitä ei voida tarkasti jäljittää, mutta arvelen jälkien johtavan Jumalaan. Olisiko niin, että Tuhlaajapojan uusi kotimaa kaukana Isän kodista (Luuk. 15:11-32) on joutunut hengellisen nälänhädän kouriin? Ja Tuhlaajapoika menee itseensä ja sanoo: ”Ei, nyt minä lähden isäni luo.” Tällaisia hengellisesti nälkiintyneitä tuhlaajapoikia ja -tyttöjä tulee jatkuvasti kirkon ovesta sisään tai ilmaisee kaipuunsa sähköpostin kautta.

Tampereen seurakunnan alueella onkin panostettu uusien jäsenten vastaanottamiseen.

– Eikä vain liittämiseen häthätää jäseniksi, vaan juurruttamiseen aktiivisiksi yhteisön jäseniksi. Tällaisina jäseninä he tarkoittavat myös papeille lisääntyvää työtä: he toivovat erilaisia toimituksia kuten kodinpyhityksiä, minkä lisäksi he osallistuvat säännöllisesti sakramentteihin.

Uusien tulokkaiden myötä erilaiset toimintapiirit ja vapaaehtoistyö elävät uutta kukoistuksen aikaa.

– Innostus ruokkii innostusta, ja vastaavasti apatia ruokkii apatiaa. Nykyään ihan ”tavallisena” sunnuntaina on kirkko melkein täysi ja kirkkokahveilla ja tunnelma katossa. Tällaiset kokemukset vetävät ihmisiä mukaan yhä uudelleen.

Julkisuuskuvalla on merkitystä

Kirkon julkisuuskuvan merkitystä ei sitäkään ole syytä vähätellä.

– Ihmiset kaipaavat sitä, että ortodoksinen kirkko ammentaa omasta traditiostaan menemättä mukaan ajan muoteihin – mutta kirkko ei saa olla kaavoihin kangistunut, vaan kirkon elämän ytimessä on elävä Pyhän Hengen liekki, isä Tuomas Kallonen sanoo.

Monille kaunis kirkkomusiikki toimii johdattajana ortodoksiseen kirkkoon.

Yksi triviaali seikka saattaa liittyä jopa pyhäkön sijaintiin: merkitystä voi olla myös sillä, sijaitseeko kirkko vilkkaassa keskustassa vai laitakaupungilla. Moni satunnainen kulkija on astunut uteliaisuuttaan kauniiseen ortodoksiseen pyhäkköön – ja lopulta tullut jäädäkseen.

Isä Tuomas uskoo, että hengellisen etsinnän aalto on lyönyt nyt ensimmäisenä isoihin kaupunkeihin, mutta se käy vielä läpi koko Suomen.

– Ortodoksisen kirkon tarvitsee vain olla oma itsensä, olla tavoitettavissa, ovet auki ihmisten tulla, kännykät auki ihmisten saada yhteyttä, korvat auki kuulla ihmisten vaikeatkin kysymykset ja murheet, sydämet auki ottaa vastaan uusia yhteisön jäseniä ja hyväksyä yhteisön muutos jokaisen uuden jäsenen myötä, ja tärkeimpänä kirkon hengellinen aarrearkku auki ammentaa uutta elämää.

Tampereen alueelle on muuttanut satoja ukrainalaisia, joita palvellaan erilaisin sakramentin ja toimituksin – ja samalla heistä saadaan uusia seurakunnan jäseniä.

– Meillä Tampereella työ ukrainalaisten parissa ei ole ollut henkilöstöresurssisyistä niin laajamittaista ja etsivää kuin esimerkiksi Vaasassa. Toivomme mukaan seurakuntaan näinä päivinä avautuva kolmannen papin toimi ja sen menestyksekäs täyttäminen helpottaa tätäkin haastetta.

Vakautta, turvaa ja kauneutta

Kauhavalainen Essi Vallbacka, liittyi ortodoksiseen kirkkoon maaliskuussa 2024. Luterilaistaustaisen Vallbackan kiinnostus heräsi alun perin teologisten kysymysten kautta.

– Minua vetivät puoleensa myös kirkon vakaus, turva ja kauneus.

Omassa seurakunnassa Vallbackaa viehättävät aktiivinen seurakuntaelämä ja lämmin ilmapiiri. Kehittämistoiveitakin toki löytyy.

– Kaipaan lisää palveluksia sekä muita tilaisuuksia, joissa saisin tutustua paremmin seurakuntalaisiin. Kirkon kasvun kannalta näkisin hyvänä, että meillä olisi nykyistä enemmän pappeja, kanttoreita ja muita työntekijöitä. 

Seinäjoella asuva Henna Turkki, 37, liittyi ortodoksiseen kirkkoon vuonna 2023. Ratkaisuun johti koko aikuisiän kestänyt ”totuuden etsintä”, ja jo ensimmäinen vigilia Vaasassa 2022 sinetöi päätöksen.

– Seurakuntalaiset ovat sydämellisiä ja ottavat uudet kirkon jäsenet avosylin vastaan. On suuri siunaus, että meillä Seinäjoella on oma rukoushuone, jossa toimitetaan kerran kuussa liturgioita sekä maallikkopalveluksia kahdesti kuussa. Toki toivoisin meidän saavan myös toisen liturgian kuussa.

Lisäksi Turkki on huomannut Seinäjoen Jumalanäidin suojeluksen rukoushuoneen alkaneen käydä ahtaaksi kappeliseurakunnan jäsenmäärän kasvaessa ja ortodoksisuudesta kiinnostuneiden määrän lisääntyessä.

– Toivoisin, että rukoushuoneemme saisi isommat ja toimivammat tilat.

Lisäksi Aamun Koitto haastatteli maaliskuussa 2024 kirkkoon liittyneitä Tampereen ortodoksisen seurakunnan jäseniä muun muassa ortodoksiseen kirkkoon liittymisen syistä.

Pääkuva ylhäällä: Turun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra, isä Ioannis Lampropoulos toimittamassa teofanian aikaan. Kuva: N.L.

Ajatus naisdiakonaatin elvyttämisestä ei ole vieras perinteelle. Toive on periaatteessa sopusoinnussa kirkon historiallisten ennakkotapausten ja naisdiakonaatin pitkän historian kanssa. Perinteen lisäksi on tärkeää huomioida kirkon tehtävä palvella ja tukea jäseniään, kirkon jäsenyyttä etsiviä ja muita apua tarvitsevia.

Päätöstä tehtäessä on huomioitava myös viran elvyttämiseen liittyvät asialliset huolet ja kriittiset näkemykset.

Päätöksenteon mahdollisuuksia

Naisdiakonaattia ei ole koskaan lakkautettu. Siksi päätös viran palauttamisesta voitaisiin teoriassa tehdä hierarkkisen harkinnan pohjalta paikallisena käytäntönä. On kuitenkin huomioitava, että autonominen kirkko on sidoksissa ekumeenisen patriarkaatin synodaaliseen harkintaan.

Viran hiipuminen bysanttilaisen ajan loppukaudella on jättänyt jälkeensä historiallisen tyhjiön: kukaan ei tiedä, millaiseksi virka olisi kehittynyt, jos se olisi jatkunut katkeamattomana nykyaikaan saakka. Tästä syystä naisdiakonaatin palauttaminen passiivisesta tilasta aktiiviseksi viraksi edellyttää kanonisten pääperiaatteiden tulkintaa nykyajan kontekstissa. Mahdollisessa myönteisessä päätöksessä on väistämättä huomioitava kanonisen perinteen tulkintahistoria ja sen myötä ekonomiset poikkeukset, sovellutukset tai todennäköisyydet.

Naisdiakonaatin laajentuminen filantrooppisesta työstä liturgisiin tehtäviin osoittaa, että varhaisempi kirkko suhtautui diakonaatin muotoihin joustavasti kanonisten rajojensa sisällä. Naisdiakonien tehtävistä kertovat lähteet osoittavat, että tehtävät vaihtelivat paikallisesti. Viran kehitystä voidaankin pitää luonnollisena ja hyväksyttävänä piirteenä.

Historialliset variaatiot saattavat puoltaa sitä, että sovellukset ja päätökset virasta ja tehtävän luonteesta voidaan tehdä paikallisesti ja ihmisten tarpeet huomioiden, kunhan se tapahtuu pyhän synodin vahvistamana. Viran elvyttäminen ei välttämättä edellytä samaa käytäntöä kaikkialla, jolloin päätös voitaisiin tehdä myös tapauskohtaisesti eri paikalliskirkoissa. Tämänkaltaisten johtopäätösten todellinen ja konkreettinen painoarvo päätöksenteolle punnitaan kuitenkin viime kädessä pyhässä synodissa.

Pohdittaessa sitä, miten naisdiakonaatin tulevaisuus pitäisi ratkaista Suomen ortodoksisessa kirkossa, voidaan hahmotella viisi keskeistä ratkaisuvaihtoehtoa.

1.Viran elvyttämisen torjuminen

Torjuvan päätöksen mukaan naisdiakonaatti on tarpeeton. Virkaa ei nähdä tarpeelliseksi elvyttää millään pappeuden asteella käytännöllisistä tai teologisista syistä.

Kritiikkinä voidaan esittää, etteivät kirkon traditio, äitikirkon lausumat ja kirkon tarpeet puolla tällaista ratkaisua. Perusteluna ei voida käyttää sitä, että virkakäytäntö lakkasi, sillä sitä ei koskaan ole lakkautettu.

2. Vihkimyksen rajoittaminen alempaan pappeuteen

Tällaisessa päätöksessä naisdiakonaatti ulotetaan ainoastaan alemman pappeuden vihkimyksiin käytännöllisin tai teologisin perustein.

Kritiikkinä voidaan esittää, ettei kirkon ylemmän pappeuden vihkimisen traditio eivätkä kirkon ja ihmisten tarpeet tue tällaista päätöstä. Se antaisi väärän kuvan naisen asemasta kirkossa eikä mahdollistaisi riittävästi naisten potentiaalin hyödyntämistä ja kutsumuksen huomioimista.

3. Viran palauttaminen bysanttilaisen perinteen kaltaisena

Mikäli päädytään tähän ratkaisuun, naisdiakoni kuuluu ylempään papistoon ja hänet vihitään alttarissa. Naisdiakoni kantaa stikaria ja ristikkäin sidottua oraria (nykyisen vakiintuneen käytännön mukaan alttarissa palvelevat pitävät stikaria). Naisdiakonin tehtävät ovat samat kuin ipodiakoneilla, sillä lisäyksellä, että he saavat ylemmän papiston jäseninä koskea alttaripöytään, ehtoollismaljaan ja diskokseen ja osallistua ehtoollisen valmisteluun alttarissa sekä voivat nauttia ehtoollisen alttarissa.

Tällaisessa ratkaisussa naisdiakoni ei lue ektenioita tai muita rukouksia, mutta voi lukea epistolan ja osallistua esimerkiksi saattoihin. Naisdiakoni voi kuitenkin viedä ehtoollista sairastaville (naisille; käytännössä sairastaville yleensä) ja osallistua seurakunnalliseen opetustyöhön, sielunhoitoon ja muihin seurakunnan vastuutehtäviin kykyjensä mukaan.

Tämän päätöksen mukaisesti naisdiakoneilta joko vaaditaan leskeys tai naimattomuus (akrivia: säännön tiukka noudattaminen) tai vaihtoehtoisesti niitä ei vaadita, koska sitä ei vaadita myöskään miesdiakoneilta ja koska näin voidaan hyödyntää laajemmin tehtävään sopivien naisten potentiaali (ekonomia: säännöstä joustaminen perustelluista syistä). Hierarkkinen järjestys on seuraava: piispa, papit, miesdiakonit, naisdiakonit. Virka ei oikeuta pappeuteen tai piispuuteen.

Naisdiakonin virka-asuna on alus- ja päällysviitta sekä huntu (nykykontekstissa kenties hunnun sijaan tietynmallin päähine, skufia, erotuksena nunnista).

Kriittisesti tarkasteltuna päätöksessä on huomioitu joitakin ekonomisia seikkoja, mutta se jättää huomioimatta yhteiskunnallisen kontekstin, sukupuolinormien ja -roolien muutokset sekä nykypäivän haasteet ja tarpeet. Päätös antaa negatiivisen viestin naisen asemasta kirkossa (“nainen ei täysin kelpaa diakonaattiin”), vaikka asiaa voitaisiinkin perustella viran erityisluonteella. Lisäksi se voi olla liturgisesti hieman sekava käytäntö.

4. Viran palauttaminen perinnettä soveltaen

Tällaisen päätöksen mukaan ylempään papistoon kuuluva naisdiakoni toimii ja palvelee samoin kuin miesdiakonit ilman erotusta. Myös liturgian ulkopuolisissa tehtävissä naisdiakonit toimivat samoin kuin miehet kykyjensä mukaan.

Naisdiakoneilta ei tällöin vaadita leskeyttä tai naimattomuutta, koska sitä ei vaadita miesdiakoneilta ja koska näin voidaan hyödyntää laajemmin tehtävään sopivien naisten potentiaali (ekonomia: säännöstä joustaminen perustelluista syistä). Liturginen järjestys on seuraava: piispa, papit, diakonit (kukin vihkimisiän ja arvoasteensa mukaan). Virka ei oikeuta pappeuteen tai piispuuteen.

Kritiikin mukaan päätös tekee liturgisen ohjeistuksen selkeäksi ja huomioi nykypäivän muutokset miesten ja naisten aseman suhteen, mutta kirkollinen traditio ei vahvista kaikkia esitettyjä tehtäviä. Tällöin on painotettava ekonomiaa (piispallista oikeutta soveltaa periaatteita tarpeen mukaan). Toiseen suuntaan menevän kritiikin mukaan päätöksestä puuttuu pappisoikeuden avaaminen naisille eikä ratkaisua siksi voida pitää riittävänä tämän päivän kontekstissa.

5. Viran perustaminen pappisoikeuksin

Pappeutta korostavan päätöksen mukaan naisdiakoni toimisi miesdiakonin tavoin ja hänet voidaan vihkiä edelleen papiksi ja piispaksi.

Kritiikin mukaan kirkolla ei ole tarvetta rajoittaa asiasta käytävää keskustelua tai tutkimusta, mutta perinne ei tunne naispappeutta tai –piispuutta aikaisemmilta ajoilta. Mikäli muutos nähdään mahdolliseksi, se edellyttää laajaa konsensusta ortodoksisessa maailmassa, mahdollisesti ekumeenista kirkolliskokousta.

Vastakritiikin mukaan naisten yhteiskunnallinen ja sosiaalinen rooli on muuttunut. Traditiota ei voi tämän kriitikin mukaan käyttää kielteisen kannan perusteluna, sillä perinne ei ole luonteeltaan staattista. Sitä on aina sovellettu kulloiseenkin aikaan sopivasti.

Oman aikamme vastaus

Kuten on jo todettu, aiemman naisdiakonaatin mahdollinen palauttaminen oman kirkkomme kontekstissa voi toteutua vain piispojen päätöksellä ja ekumeenisen patriarkaatin vahvistuksella. Avoin keskustelu naisdiakonaatista on silti kirkolle hyödyllistä ja voi parhaimmillaan tukea päätöksentekoa.

Kirkon uutisista olemme saaneet lukea, että naisdiakonaattikysymys etenee piispainkokouksen käsittelyyn sen jälkeen, kun piispojemme harkinnan tueksi laadittu julkinen selvitys on esitetty kirkolliskokousseminaarille kesäkuussa 2025. Selvityksessä tullaan laajemminkin tarkastelemaan naisten asemaa ja palvelutehtäviä kirkossa.

Naisdiakonaattiin liittyvien tarpeiden ja hyötyjen arvioinnissa tarvitaan avointa ja kunnioittavaa keskustelua – kuten naisten asemasta ja tehtävistä puhuttaessa muutenkin – ja ymmärrystä viran historiallisesta luonteesta. Tarpeiden arviointi ja päätöksenteko naisdiakonien mahdollisuudesta kirkossamme on perusteltua. Tähän viittaa jo pelkästään pyhän Johannes Krysostomoksen naisdiakonaattia koskeva näkemys: “Sillä tämä järjestys on kirkossa tarpeellinen, hyödyllinen ja kunnioitettava.”

Artikkelisarjan muut osat:

https://aamunkoitto.fi/ajassa/naisia-diakoneina-diakonaatin-kehittyminen-osa-1

https://aamunkoitto.fi/ajassa/naisia-diakoneina-kritiikkia-ja-puoltavia-nakemyksia-osa-2

Lähteet: Edellisten artikkeleiden aineisto sekä Johannes Krysostomos, 1. Timoteuskirjeen saarna 11 (PG 62.553)

Kuvituskuva ylhäällä: Mosaiikissa Jumalansynnyttäjän vasemmalla puolella keisari Justinianos pitelee käsissään Hagia Sofiaa ja oikealla puolella keisari Konstatinos Suuri kannattelee Konstantinopolia. Hagia Sofia.

Naisdiakonaatti oli elävä osa idän kirkon palvelutyötä 1000-luvun alkupuolelle saakka. Perinne muovautui eri aikoina, ja tehtävät vaihtelivat alueellisesti. Virkaa ei koskaan lakkautettu, vaikka se lopulta hiipui.

Lähtökohtana keskustelulle on tietoisuus naisdiakonien viran historiasta. Keskusteluun liittyvät kirkon jäsenten ja apua tarvitsevien ihmisten tarpeet, yksilöiden kutsumus ja kriittiset näkökulmat.

Kritiikin perusteluja:

Kielteisiä näkemyksiä naisdiakonaatin elvyttämistä kohtaan perustellaan sekä teologialla että käytännöillä. Keskusteluissa esiintyy myös jyrkkiä äänenpainoja.

1. Perinteen muutos estää viran elvyttämisen

Tämän käsityksen mukaan naisdiakonaatti on ristiriidassa ortodoksisen kirkon pitkäaikaisten käytäntöjen kanssa. Viran päättymisen jälkeistä miesdiakonaattia pidetään vakiintuneena, ajan pyhittämänä muotona ja siksi säilyttämisen arvoisena. Naisdiakoneista kerrotaan varhaisissa lähteissä niukasti, koska heidän lukumääränsä ja roolinsa olivat muutenkin vähäiset.

Naisdiakonaatin ajatellaan saavuttaneen historiallisen päätepisteensä, jonka vuoksi se ei ole enää osa kirkon elävää perinnettä. Siksi todetaan, etteivät naisdiakonaattia käsittelevät ekumeenisten kirkolliskokousten määräykset velvoita nykyistä kirkkoa. Viran päätyttyä vanhojen määräysten yhteyteen kasvanut perinne nähdään muuttumattomana osana kirkon kanonista perinnettä. Muinoin vallinnutta käytäntöä ei myöskään voi elvyttää siellä missä sitä ei ole koskaan ollut.

Toisinaan varhaisen kirkon tai nykypäivän opettajien tai kilvoittelijoiden vastustavat kannanotot nähdään todisteina siitä, ettei naisdiakonaattia voida enää perustaa uudelleen. Jotkut myös esittävät, ettei kirkolla ole enää oikeutta tai valtaa vihkiä naisdiakoneja.

2. Teologia ei puolla yksiselitteisesti viran elvyttämistä

Eräiden tulkintojen mukaan varhaisen kirkon tekstit eivät anna riittävän yksiselitteistä vahvistusta naisdiakonien viran elvyttämiselle. Viran uudelleen perustaminen voi tämän ajattelutavan mukaan jopa vääristää kirkon teologiaa.

Käsitystä, jonka mukaan diakonin virka on pyhitetty vain miehille, käytetään melko usein teologisena perusteluna sille, että ainoastaan miesdiakonit (kuten papitkin) voivat olla mieheksi syntyneen Kristuksen kuvia. Joskus perusteena pidetään sitä, että Kristus valitsi apostoleiksi ainoastaan miehiä tai sitä, että Apostolien teoissa mainitut diakonit olivat miehiä (Ap.t. 6). Tällöin muut Uuden testamentin kohdat tulkitaan niin, etteivät ne kerro naisista diakoneina, vaan muina seurakunnan palvelijoina. Perusteluna esiintyy myös näkemys, jonka mukaan nainen ei voi opettaa, hallita tai tehdä miehille tarkoitettuja tehtäviä. Käsitystä perustellaan myös luomisteologialla.

Jotkut uskovat, että naisdiakonaatin elvyttämisen tarkoitus on purkaa laajemmin naisiin liittyvää kirkon opetusta, kuten rituaalipuhtauteen liittyviä sääntöjä. Ekonomia eli perinteen soveltamisen mahdollisuus nähdään vähäisenä.

Joidenkin uhkakuvien mukaan ajatus viran elvyttämisestä on syntynyt kirkolle vieraan teologisen ajattelun pohjalta. Tästä syystä pyrkimys viran herättämiseksi nähdään osana kehitystä, joka murentaa kirkon ortodoksisuutta ja muuttaa kirkkoa Suomessa “maailman luterilaisimmaksi ortodoksiseksi kirkoksi”. Näkemyksellä tarkoitetaan sitä, että ortodoksista ajattelua ja elämäntapaa muokataan toisen kirkon (kuvitellusta) vaikutteesta länsimaisen maallisen tai teologisen ihanteen mukaiseksi. Jotkut jopa ehdottavat kärjekkäästi, että viran kannattajat voivat siirtyä protestanttisiin kirkkoihin.

3. Viran tarveperustetta ei ole enää olemassa

Tämän näkemyksen mukaan kirkon palvelutehtävät ja rakenteet sisältävät nykyään kaikki ne toiminnat, joita naisdiakonit tekivät aiemmin. Ajatuksena on, ettei naisdiakoneja enää tarvita, koska kirkolla tai ihmisillä ei ole enää sellaisia tarpeita, joihin aiempi virka vastasi. Perusteluun tarpeiden muutoksesta liittyy toisinaan jo edellä esitetty käsitys, jonka mukaan kirkossa toteutuu viran koko täyteys nykyisessä muodossaan ilman naisdiakoneja.

Varovaisen myönteisissä, mutta kriittisissä näkemyksissä viitataan joskus Aleksandrian patriarkaatin 2000-luvulla toteuttamiin naisdiakonien ja -alidiakonien vihkimyksiin. Niihin liittyen todetaan, että patriarkaatin tietyillä alueilla on ehkä olemassa missiologinen, sosiaalinen tai sosiologinen tarve vihkimyksille, mutta samaa tarvetta ei ole Suomessa tai Euroopassa.

4. Asiassa tarvitaan laaja teologinen konsiili

Tämän käsityksen mukaan pitkään vallinneita perinteisiä ja voimassa olevia rooleja ei pidä muuttaa ilman laajempaa teologista keskustelua. Joissakin mielipiteissä painottuu ajatus, että viran mahdollisuudesta keskustelu on uhka kirkon kanoniselle järjestykselle.

Toisinaan huomautetaan kärjekkäämmin, ettei asian käsittely kuulu piispainkokousten ulkopuolelle. Muiden ei tulisi sen vuoksi käsitellä asiaa lainkaan tai ainakin pidättäytyä puuttumasta piispainkokousten työskentelyyn ehdotuksillaan.

5. Viran elvyttäminen synnyttää ristiriitoja

Viran elvyttämisen ajatellaan aiheuttavan ristiriitoja kirkossa. Tästä syystä todetaan, ettei tällaisiin hankkeisiin pidä ryhtyä. Näkemykset saattavat nojata teologisiin perusteisiin, mutta pääpaino on ristiriitojen välttämisessä. Huomiota ei välttämättä kiinnitetä juurikaan vastakkaisiin kokemuksiin ja näkemyksiin.

Jotkut huomauttavat, että useimmat ovat hyväksyneet vallitsevat käytännöt, vaikka kaikki eivät ole siihen tyytyväisiä. Siten olisi parempi pysyttäytyä nykyisessä virkamallissa, koska nykytilanne tunnetaan ja uusi olisi epävarmaa, ja näin välttää riitoja.

6. Kysymyksessä on vallan tavoittelu

Tämän perustelun mukaan diakonin vihkimystä tavoittelevat naiset ovat kiinnostuneet kirkollisen aseman tuomasta vallasta ja arvonannosta, vaikka diakonin tehtävä ei palvelevan luonteensa vuoksi niitä tarjoa.

Jotkut muistuttavat, että naisten tulisi suhtautua nykyisiin rooleihinsa nöyrästi ja kiitollisesti, sillä heille on jo riittävästi tilaa ja mahdollisuuksia kirkossa. Lisäksi korostetaan, etteivät kaikki voi muutenkaan saada vihkimyksiä. Toisinaan esiin nousee epäilys virkaa tavoittelevista naisista, joilla on väärät motiivit tai jotka ovat ymmärtämättömiä viran luonteesta. Käsityksiin liittyy myös huoli kirkon vakiintuneen hierarkian heikentymisestä ja miesten roolin kaventumisesta.

7. Pyrkimyksessä on kyse arvojen muutoksesta

Jotkut tulkitsevat ajatuksen naisdiakonaatin palauttamisesta merkiksi kirkon perinteiden ja arvojen heikkenemisestä osana suurta yhteiskunnallista muutosta. Viran elvyttämisen ajatellaan rikkovan kirkon ykseyden periaatetta.

Toisinaan esitetään, ettei viran elvyttämisen tarkoitus ole bysanttilaisen perinteen palauttaminen, vaan kokonaan uuden naisten viran perustaminen, joka on yhtäläinen miesdiakonien tehtävän kanssa ja joka sen vuoksi vääristää modernin arvopohjansa vuoksi kirkon perinnettä. Ekonomiaa eli perinteen kirkollista soveltamista perustelluista syistä ei pidetä mahdollisena.

Lähelle edellistä tulevat näkemykset, jotka huomioidaan selkeästi viran historia. Tähän liittyen todetaan, että naisdiakonaatti tulisi palauttaa tarkalleen entisenlaisessa muodossaan, jos sen elvyttämistä harkittaisiin. Bysanttilaisen kauden kirkossa naisten rooli oli rajattu, eivätkä miehet voineet lähestyä naisia vapaasti: naisdiakoneja tarvittiin tekemään työtä naisten parissa. Koska samaa tarvetta ei enää ole olemassa, virka nähdään tarpeettomaksi. Lisäksi saatetaan todeta, etteivät bysanttilaisen ajan aineistot kerro riittävästi viran luonteesta ja siihen kuuluvista tehtävistä.

Jyrkimpien näkemysten mukaan osa naisdiakonaatin kannattajista kätkee perimmäiset pyrkimyksensä, joita voivat olla esimerkiksi naispappeuden tavoittelu, sukupuoliroolien sekoittaminen, moderni feminismi tai LGBTQ-aktivismi. Näihin liittyvät kommentit yleistetään helposti koskemaan kaikkia naisdiakonaatin elvyttämistä kannattavia.

Esiin nousee myös eskatologisia käsityksiä, joiden mukaan pyrkimys naisdiakonaatin palauttamiseksi ja siihen liittyvät salatut tarkoitusperät kertovat aikojen lopun koittamisesta ja kirkon luopumuksesta. Naisdiakonaattia kannattavat naiset ja miehistä erityisesti papit ja piispat saatetaan nähdä jopa antikristuksen lähettiläinä.

Puoltavia näkemyksiä:

1.Ihmiset ja kirkko tarvitsevat naisdiakoneja

Tämän näkemyksen mukaan keskustelu naisdiakonaatin palauttamisesta on havahduttanut ymmärtämään, että kirkko on menettänyt naisdiakonaatin tuoman siunauksen historiallisten kehityssuuntien vuoksi. Osa kritiikistä saattaa kuitenkin johtua tietämättömyydestä viran historian suhteen.

Tradition elvyttäminen nähdään kirkon jäsenten ykseyden vahvistamisena palveluviran kautta. Viran elvyttämisen ajatellaan johdattavan ihmisiä yhä syvemmin kirkon jäsenyyteen, koska se vastaa todellisiin tarpeisiin. Myös kirkolla Suomessa on missiologinen, sosiaalinen ja sosiologinen tarve naisdiakonien palvelutehtävälle.

Uhkakuvan mukaan viran elvyttäminen rikkoo kirkon ykseyttä. Tähän liittyen huomautetaan, että kirkko vaalii ykseyttä, mutta ykseys ei merkitse kirkon ja ihmisten tarpeiden ohittamista kysymyksessä, jolle on olemassa kanoniset perusteet.

Maltillisten näkemysten mukaan viran elvyttäminen edellyttää harkintaa, konsensuksen rakentamista ja kirkon opillisten perustelujen tarkastelua. Tämä ei kuitenkaan tarkoita päätösten tekemistä kielteisistä asenteista tai yksilöiden vahvoista mielipiteistä johtuen. Siksi ajatellaan, että päätös viran elvyttämisestä ei voi perustua uhkakuviin, sillä kirkon tulee elää Pyhän Hengen ohjauksessa. Ykseyden vaalimiseen liittyen tunnustetaan, että viran mahdollinen elvyttäminen herättää myös ristiriitoja. Tähän vastauksena pidetään opetusta ja pastoraalista ohjausta.

Joissakin näkemyksissä korostuu, että on tärkeää löytää hyvä tasapaino kirkon perinteen ja viran elvyttämisen välillä. Ykseyden vaatimuksen perustasona pidetään paikallisen kirkon hyväksyntää ja pyhän synodin vahvistamaa päätöstä.

Perusteluina esitetään myös, että kysymystä viran elvyttämisestä täytyy lähestyä kirkon tradition ja varhaisemman naisdiakonien toimenkuvan pohjalta. Samalla on huomioitava nykypäivän tarpeet ja ekonomia. Vaikka kirkko on traditionaalinen, se ei tarkoita sitä, ettei jotakin unohtunutta perinnettä voi enää elvyttää, jos kirkolla on siihen perusteet ja jos sen avulla voidaan vastata paremmin ihmisten tarpeisiin.

2. Kirkko tarvitsee naisia, joilla on diakonin kutsumus

Kutsumukseen liittyvän perustelun mukaan toivetta, joka perustuu kirkon aiempaan käytäntöön, ei voi torjua sillä perusteella, että naisdiakonien tehtävät voi hoitaa myös joku muu.

Kukaan ei ole kirkon työssä korvaamaton, mutta jokaisella on oma kutsumuksensa. Tätä kuvaa myös apostoli Paavali todetessaan, että palvelutehtäviä on monenlaisia. Kukaan Kristuksen jäsen ei voi sanoa toisesta ruumiin jäsenestä, että se on tarpeeton. (1. Kor. 12:4–21) Käsityksen mukaan vanhakirkollisen naisdiakonaatin elvyttämisessä on kysymys sen tunnustamisesta, että kirkko on aina kutsunut ja tarvinnut naisia palvelutyöhönsä.

3. Myös naiset tarvitsevat armolahjan tuomaa valtuutusta

Viran palauttamisesta keskusteltaessa huomautetaan, ettei kysymys ole vallan ja aseman tavoittelusta, vaan hengellisestä ja kirkkoa rakentavasta vaikutusvallasta sekä palvelutyön armolahjasta, kutsumuksen tunnistamisesta ja tunnustamisesta sekä tämän kutsumuspotentiaalin hyödyntämisestä.

Lisäksi painotetaan, että vihkimys antaa vihitylle kirkon suomat valtuudet ja välittää siihen tarvittavat Hengen lahjat, ja saattaa vihityn kirkon paimenten ohjaukseen. Tämä rakentaa yhtenäisyyttä ja vahvistaa kirkon vaikutusta ja evankeliumin todistusta maailmassa.

Naiset tekevät jo nyt arvokasta työtä kirkon eri tehtävissä. Naisten palvelutyön ajatellaan täydentyvän, jos kirkko perinteensä mukaisesti vihkii kutsumuksen omaavia ja tehtäviin sopivia naisia diakoneiksi.

4. Viralle on olemassa sielunhoidollinen ja sosiaalinen tarve

Tämän käsityksen mukaan tehtävään vihityt naisdiakonit palvelevat kirkkoa omien erityispiirteidensä ja lahjojensa mukaan. He voivat antaa paljon kirkon työlle ja palveluviralle esimerkiksi auttamalla sielunhoitoon, avioliittoon, avioeroon, seksuaaliseen hyväksikäyttöön, raskauteen, hedelmällisyyteen, lasten kasvatukseen, nuorten naisten tukemiseen ja ikääntymiseen liittyvissä asioissa.

Naisdiakonit voivat toimia kanssakulkijoina ja hengellisinä äiteinä. Siten virka vastaa naisten sielunhoidollisiin tarpeisiin ja tukee pappien tekemää palvelua katumuksen sakramentissa.

5. Virka vahvistaa eukaristista yhteisöä

Näkökulman mukaan naisdiakonit voivat kirkon tradition pohjalta ja diakonin toimenkuvan mukaisesti elävöittää liturgista ja sakramentaalista palvelutyötä. Lisäksi he voivat tehdä kotikäyntejä ja viedä ehtoollista esimerkiksi sairastaville, mikä laajentaa kirkon palvelumahdollisuuksia.

6. Virka vahvistaa kirkollista opetustyötä

Tämän perustelun mukaan naisdiakonit voivat osallistua kirkon katekumeeniopetukseen, hallintoon ja moniin muihin tehtäviin koulutuksensa ja lahjojensa mukaan, kirkollisesti saamansa siunauksen vahvistamina ja valtuuttamina.

Tehtävään vihittyjen ja koulutettujen naisten panoksen opetustyössä ajatellaan vahvistavan kirkollista opetusta entisestään ja tuovan siihen lisää näkökulmia.

7. Kirkko tarvitsee diakonaattinsa vahvistamista

Naiset ovat jo nyt tärkeässä roolissa kaikissa kirkon ja seurakuntien maallikoille ulottuvissa tehtävissä Suomessa. Tämän ei nähdä vähentävän naisdiakonien tarvetta, vaan päinvastoin lisäävän sitä, koska aktiivinen kirkko tarvitsee naisia myös tehtävään vihittyinä diakoneina.

Teologisesti koulutetut ja vihityt naisdiakonit voivat palvella kirkkoa palkattuina työntekijöinä eri tehtävissä. Virkaa elvytettäessä ei voida kuitenkaan ajatella vain palkkasuhdetta, sillä kirkollamme on kokonsa vuoksi vähän palkattuja diakoneja. Kyse on suuremmasta asiasta kuin palkkasuhteesta: kysymys on armolahjasta ja kutsumuksesta sekä diakonaatin ja palvelutyön vahvistamisesta.

Muutamissa seurakunnissa toimii palkattuja diakoniatyöntekijöitä. Naisdiakonaatin elvyttämistä puoltavan näkemyksen mukaan tämä ei vähennä naisdiakonien tarvetta, sillä se täydentää ja tukee jo tehtyä diakoniaa. Naisdiakonit eivät korvaa ammatillisesti pätevöityneitä diakoniatyöntekijöitä, vaikka voivat hakea tehtäviä pätevyysehtojen täyttyessä.

Koska palkattuja diakoniatyöntekijöitä on vain muutamissa seurakunnissa, ajatuksena on, että heidän lisäkseen tarvitaan oman toimen ohella palvelevia naisdiakoneja, jotka voivat vahvistaa diakoniatyötä pienemmissä seurakunnissa.

Kriittisten ja puoltavien näkemysten keskeiset seikat

Naisdiakonaattia koskevilla kriittisillä näkökulmilla pyritään puolustamaan kirkon virkakäsityksen pysyvyyttä sen nykyisessä muodossa. Nykytraditiota pidetään kirkon kanonisuuden täytenä ilmaisuna. Jo kauan sitten lakannut virka nähdään menneisyyden ilmiönä.

Kirkolla ei tämän käsityksen mukaan ole sellaisia tarpeita, joita ei voitaisi nykyisessä muodossa muutenkin hoitaa. Lisäksi korostetaan kirkon ykseyden periaatetta. Näistä syistä viran elvyttäminen torjutaan.

Viran elvyttämistä puoltavissa perusteluissa korostuu kutsumuksen merkitys, mutta myös viran teologinen, liturginen, sakramentaalinen ja historiallinen oikeutus ja merkitys. Elvyttämisen perusteena pidetään myös seurakunnan jäsenten, kirkkoa etsivien ja apua tarvitsevien tarpeita.

Ykseyden periaatteen toteutumisen tulkitaan tarkoittavan sitä, että virka tulee elvyttää paikalliskirkossa synodaalisesti. Päätöstä tehdessä on oleellista huomioida ihmisten ja kirkon tarpeet, sillä näin ykseys voi vahvistua arjen tasolla. Vaikka virka käytännössä lakkasi tarpeiden vähentyessä, se voidaan tarpeiden ilmaantuessa myös elvyttää.

Kohti perusteltuja päätöksiä

Edellä esitetyt monisyiset näkemykset osoittavat, että naisdiakonaattia koskevalle keskustelulle on tarvetta niin kirkossa yleensä kuin myös omassa autonomisessa kirkossamme. Keskustelun lisäksi tarvitaan silti myös uskottavia ja hyvin perusteltuja päätöksiä. Mahdollisia päätösvaihtoehtoja tarkastellaan lähemmin seuraavassa artikkelissa.

Artikkelisarjan muut osat:

https://aamunkoitto.fi/ajassa/naisia-diakoneina-diakonaatin-kehittyminen-osa-1

https://aamunkoitto.fi/ajassa/naisia-diakoneina-mahdollisia-ratkaisuja-osa-3

Kuvituskuva ylhäällä: Mosaiikissa Jumalansynnyttäjän vasemmalla puolella keisari Justinianos pitelee käsissään Hagia Sofiaa ja oikealla puolella keisari Konstatinos Suuri kannattelee Konstantinopolia. Hagia Sofia