Arkkipiispa Leo: Vaikeneminen vääryydestä ”kirkon epäpoliittisuuteen” vedoten on hiljaista hyväksymistä
Aamun Koiton toimitukseen on tullut ihmettelevää palautetta, miksi Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leon ”paimenkirjettä” ei ole julkaistu kirkon omilla verkkosivuilla tai Aamun Koitossa. Arkkipiispa Leon mukaan kyseessä ei ole paimenkirje.
Alun perin Keskisuomalaisessa julkaistu teksti sisältää suoraa puhetta liittyen muun muassa Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arsenin ex-sihteerin kannanottoihin sekä Venäjän ortodoksiseen kirkkoon ja sen rooliin Ukrainaan kohdistuvan hyökkäyssodan tukijana. Lisäksi isä esipaimen korostaa, että Suomen ortodoksisen kirkon tulee säilyä yhtenäisenä.
Suomen ortodoksisen kirkon piispat lähettävät paimenkirjeensä yleensä sekä kirkon viestintään että Aamun Koittoon. Näin ollen lukijoiden hämmennys on ymmärrettävä.
”Nyt ilmi tullut tapahtumaketju on signaali laajemmasta johtamiskriisistä”, arkkipiispa Leo kirjoittaa tekstissään, joka on otsikoitu ”Ortodoksisen kirkon tie on uudistumisen ja perinteen tasapaino.”
”Esipaimenen keskeisimpiä tehtäviä on valvoa, että kirkon opetus säilyy ja välittyy ortodoksisena. Samalla hänen on huolehdittava oman henkilöstönsä hyvinvoinnista. Näiden velvollisuuksien laiminlyönti tarjoaa kasvualustan kaikenlaisille kirkkoa sisältäpäin nakertaville näkemyksille, kuten nyt nähtiin. – – – Kirkkomme ei voi sallia toimintakulttuuria, jossa vääristyneitä näkemyksiä hyväksytään hiljaisesti tai jossa esimiehet välttelevät vastuutaan puuttua epäkohtiin”, kirjoittaa arkkipiispa Leo.
”Meidän pitäisi huutaa täyttä kurkkua”
Arkkipiispa Leo ilmaisi jälleen kerran jyrkän tuomitsevan kantansa Venäjän ortodoksisen kirkon ja Moskovan patriarkka Kirillin Venäjän hyökkäyssotaa lietsovien puheiden suhteen. Suomen ortodoksinen kirkko on osa Konstantinopolissa pääpaikkaansa pitävää Ekumeenista patriarkaattia, jota johtaa ekumeeninen patriarkka Bartolomeos. Patriarkka Bartolomeos tunnetaan Ukrainan tukijana.
”Samaan aikaan kun Moskovan patriarkka Kirill puhuu kuolemanrangaistuksen hyväksyttävyydestä, meidän pitäisi huutaa täyttä kurkkua, ettei ortodoksinen kirkko voi hyväksyä väkivaltaa ratkaisuna”, arkkipiispa Leo kirjoittaa.
”Kun ´venäläisen maailman´oppi vääristää evankeliumin sanoman nationalistiseksi ja vääristyneeksi propagandaksi, velvollisuutemme on nousta puolustamaan uskoamme”, hän jatkaa.
Arkkipiispa Leo korostaa kirjoituksestaan myös sitä, että Suomen ortodoksinen kirkko siirtyi omasta tahdostaan jo yli sata vuotta sitten Moskovan patriarkaatista Konstantinopolin Ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen:
”Suomen ortodoksinen kirkko teki profeetallisen valinnan vuonna 1923 liittyessään Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin yhteyteen. Siinä tuli ilmi hengellinen näky siitä, mitä ortodoksisuus voi parhaimmillaan olla: universaalia, vapaata ja aitoa kristillisyyttä ilman nationalistisia kahleita. Jos tätä valintaa ei olisi tehty, olisimme nyt selittelemässä parhain päin tilannetta, jossa kirkko on kaapattu vieraan ideologian työkaluksi.”
Vääryydestä vaikeneminen on hyväksymistä
Arkkipiispa kokee merkittäväksi ongelmaksi myös sen, että metropoliitta Arseni on välttänyt Ukrainan asian esillä pitämistä vedoten kirkon epäpoliittisuuteen.
”Tämä perustelu on kestämätön. Kristillinen kirkko ei voi piiloutua ´epäpoliittisuuden´verhon taakse silloin, kun kyse on perustavanlaatuisista moraalisista kysymyksistä.”
Arkkipiispa Leo korostaa kirjoituksessaan, että ”Kirkkomme ei voi sallia toimintakulttuuria, jossa vääristyneitä näkemyksiä hyväksytään hiljaisesti tai jossa esimiehet välttelevät vastuutaan puuttua epäkohtiin.”
Arkkipiispan mukaan vaikeneminen on pohjimmiltaan hiljaista hyväksyntää:
”Kun viattomat kärsivät, kirkkorakennuksia tuhotaan ja hengellisiä symboleja käytetään väkivallan oikeuttamiseen, vaikeneminen ei ole neutraaliutta vaan hiljaista hyväksyntää.”
Arkkipiispa Leo linjaa niin ikään, että ortodoksisen kirkon tradition pitää tarjota ”elävää tulkintaa tämän päivän ihmisille”.
”Hiippakuntasihteerin homofobiset ja tasa-arvoa ja kirkon ympäristövastuuta vähättelevät kommentit olivat valitettava, mutta myös osuva esimerkki siitä, millaista ajattelua museaalinen käsitys traditiosta voi tuottaa”, arkkipiispa Leo kirjoittaa.
Arkkipiispa Leo kirjoittaa myös, että jutun alussa mainittu kuvasi Suomen ortodoksista kirkkoa sanakääntein, joita hän ei voi allekirjoittaa.
”Meitä ortodokseja on lähes 300 miljoonaa maailman jokaiselta mantereelta, ja tässä monimuotoisuudessa piilee kirkon voima. Meillä paikalliskirkot tekevät päätöksensä yhdessä, yhteiseen näkyyn pyrkien. Moskovan patriarkaatin toiminta on traaginen esimerkki siitä, miten tämä yhteys voi särkyä.”
Kirjoituksensa lopuksi arkkipiispa Leo vetoaa Suomen ortodoksisen kirkon yhtenäisyyteen.
”Keskinäisen syyttelyn ja loanheiton sijaan meidän on nyt kannettava yhteistä vastuuta kirkostamme.”
Keskisuomalaisessa alun perin julkaistua tekstiä on siteerattu näin laajasti ko. lehden päätoimittajan luvalla.
Kirkolliskokousedustajilta kysyttiin, mitä he toivovat uudelta arkkipiispalta – tällaisia vastauksia saatiin
Aamun Koitto toteutti Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokousedustajille kohdennetun kyselyn, jossa tiedusteltiin odotuksia uutta arkkipiispaa kohtaan. Kyselyyn vastasi noin joka viides. Käytännöllisen teologian professori Pekka Metso Itä-Suomen yliopistosta kommentoi kyselyä ja sen tuloksia.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Tapio Tiimonen | Kuva: Esko Jämsä
Suomen ortodoksista kirkkoa vuodesta 2001 johtanut Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo on jäämässä eläkkeelle joulukuun 2024 alussa. Hänen seuraajansa valinnan on määrä tapahtua Valamon luostariin marraskuussa kokoontuvassa kirkolliskokouksessa.
Kirkolliskokouksen kokoonpano on määrätty laissa ortodoksisesta kirkosta, ja se koostuu hiippakuntien piispoista, apulaispiispoista, papiston, kanttoreiden ja maallikoiden edustajista. Kysely kohdistettiin papiston, kanttoreiden ja maallikoiden edustajille eli yhteensä 32 henkilölle. Heistä noin joka viides vastasi. Kyselyyn saatiin vastauksia kaikista kohteena olleista ryhmistä.
Kyselyn sisältö muodostui viidestä kysymyksestä, joihin oli mahdollisuus antaa avoin, kirjallinen vastaus. Yksi vastaaja jätti vastaamatta osaan kysymyksistä
Poikkeuksellisen paljon yhteydenottoja toimitukseen
Kysely poiki poikkeuksellisen paljon yhteydenottoja toimitukseen. Osa kyselyn kohderyhmästä tiedusteli mahdollisuutta vastata anonyymisti. Tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista sikäli, että vastaajien henkilöllisyys on toimituksen tiedossa.
Lisäksi toimitukseen oltiin yhteydessä ja ilmaistiin huoli siitä, että kyselyyn vastaaminen voisi vaikuttaa työhön kirkon palveluksessa – riippuen siitä, kuka tulee valituksi arkkipiispan tehtävään.
Toimituksessa asiasta käytiin keskustelua, minkä jälkeen päätettiin pidättäytyä julkaisemassa vastaajien nimiä. Näin haluttiin suojella haavoittuvassa asemassa olevia vastaajia, minkä lisäksi kaikkia vastanneita haluttiin kohdella samalla tavalla.
Osa yhteydenottajista kehui kyselyä ja piti sitä kiinnostavana, mutta ilmoitti erikseen, että ei aio vastata kyselyyn.
Käytännöllisen teologian professori Pekka Metso. Kuva: Talvikki Ahonen
”Mietin, mikä on syynä arkailulle”
Kyselyyn vastasi noin joka viides. Käytännöllisen teologian professori Pekka Metso pohtii mahdollisia syitä matalaan aktiivisuuteen.
– Matala aktiivisuus yllättää ja harmittaa. Mietin tätä kirkon hallintoon kuuluvan demokratian ja edustuksellisuuden näkökulmasta. Kirkolliskokousedustajat on valittu edustamaan kaikkia kirkon jäseniä kaikissa ryhmissä – työntekijöiden ja seurakuntalaisten ryhmissä. Arkkipiispan valinta tämän vuoden kirkolliskokouksessa on keskeinen tehtävä, jota edustajat muiden puolesta hoitavat, ja sitä vasten tuntuu erikoiselta, että heillä ei ole halua kertoa näkemyksistään.
– Mietin, mikä on syynä arkailulle, oman käsityksen ilmaisulle siinä luottamustehtävässä, jossa nämä ihmiset toimivat. Onko kirkolliskokousedustajien joukossa kysymys siitä, että ei ole sopivaa käsitellä asioita julkisuudessa? Mikä on tietysti huono asia yhteisen hallinnon kannalta. Vai koetaanko pelkoa siitä, että sanomisista voisi seurata jotakin? Onko kysymys huonosta hallintokulttuurista tai henkilösuhteista?
– Jotain oireellista siinä (alhaisessa vastausprosentissa) mielestäni on. Tämä on yhteisön hallintokulttuuriin liittyvä asia, josta olisi hyvä puhua. Kun seuraavan kerran, joskus vuosien päästä, valitaan seuraavaa arkkipiispaa, toivoisin, että ihmiset ilomielin kertoisivat tuossa tehtävässä käsityksiään.
Toimitukseen oltiin yhteydessä ja esitettiin huoli, että omalla nimellä vastaaminen voisi vaikuttaa työhön. Mistä tällainen huoli kertoo?
– Kyllä se varmaan kertoo siitä, että on jotain kokemusperäistä, kannattako omia johtajiin ja johtajuuteen liittyviä käsityksiä tuoda esille – että siitä voi olla haitallisia seurauksia. Eihän se hyvää kerro.
Näitä kysyttiin – ja näin vastattiin
Mitä pidät arkkipiispan tärkeimpinä tehtävinä?
Kaikki vastaajat näkevät arkkipiispan tärkeimpänä tehtävänä johtajuuden. Vastauksista ilmeni odotuksia sille, että arkkipiispa toimii hengellisenä johtajana, mutta myös hallinnollisena johtajana. Lähes kaikissa vastauksissa yhtenä tehtävänä nähtiin edustajana toimiminen muihin ortodoksisiin paikalliskirkkoihin, muihin kuin ortodoksisiin kirkkoihin sekä valtiovaltaan nähden. Muutamissa vastauksissa esitettiin odotuksia sille, että tuleva arkkipiispa olisi ”yhdistävä tekijä”.
Eräs vastaaja linjasi odotuksiaan seuraavasti:
“Arkkipiispan tulisi olla kirkkoa yhdistävä tekijä, ennen kaikkea hengellinen johtaja, joka omalla toiminnallaan pystyisi olemaan esimerkkinä. Toisaalta arkkipiispa on myös monissa asioissa hallinnollinen johtaja, joka vastaa mm. kirkon suhteista ulkomaille ja Suomessa suhteista valtionhallintoon ja muihin kirkkokuntiin, myös näiden osa-alueiden vahva osaaminen on välttämätöntä.”
Millaista osaamista / vahvuuksia odotat?
Toinen kysymys aiheutti vastauksissa ensimmäistä kysymystä enemmän hajontaa. Suurimmassa osassa vastauksissa nostettiin esille sosiaaliset taidot, kielitaito ja teologinen osaaminen.
Muutamassa vastauksessa ilmeni myös odotuksia siitä, että tuleva arkkipiispa kykenisi seuraamaan aikaansa ja ohjaamaan kirkkoa tässä ajassa. Samoin johtamistaidot nimettiin erikseen muutamassa vastauksessa. Lisäksi yksittäisissä vastauksissa toivottiin kykyä nähdä asiat koko kirkon perspektiivistä, yhteistyökykyä ja helppoa lähestyttävyyttä.
Vastaajat toivat esille myös ominaisuuksia, joita eivät haluaisi uudelta arkkipiispalta löytyvän, vaikka tätä ei kysytty. Näitä olivat muun muassa ”provosointi ja jyrkkyys”, sekä ”asioiden näkeminen omasta näkökulmasta” ja ”omista tunnetiloista käsin”.
Pitääkö arkkipiispan olla vahva arvojohtaja ja yhteiskunnallinen keskustelija? Jos, niin missä asioissa?
Kaikki vastaajat näkivät, että arkkipiispa voi olla yhteiskunnallinen keskustelija. Vastaajien kanta siihen, kuinka paljon arkkipiispa voi olla esillä, oli jakautunut. Osa toivoi aktiivisempaa roolia ja osa puolestaan pidättyväisempää linjaa. Lähes kaikki vastaajat ilmaisivat toiveen arvojohtajuudesta.
Vastauksissa esitettiin näkemyksiä esillä pidettävistä asioista. Yleisin ja vastausten perusteella keskeisin toive oli kirkon näkökulman esillä pitäminen. Yksittäisissä vastauksissa nousivat esille myös heikommassa asemassa olevien puolustaminen, ympäristöasiat ja ihmisarvo.
Eräs vastaaja kiteytti näkemyksensä seuraavasti:
”Arkkipiispan tulisi olla arvojohtaja, joka etenkin omalla esimerkillään tuo ilmi ortodoksista elämäntapaa ja arvomaailmaa. Yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuminen on toivottavaa kirkolle tärkeissä ajankohtaisissa asioissa, esimerkiksi ihmisoikeudet ja perusoikeudet sekä toisaalta erityisesti vähemmistöjen asema olisivat tärkeitä asioita pitää esillä.”
Toinen vastaaja toivoi maltillisessa määrin osallistuvaa linjaa:
”Arkkipiispan ei tule olla vastausautomaatti ja jatkuvasti julkisessa keskustelussa näkyvillä oleva, mutta joskus voi olla tilanteita, joissa arkkipiispan on hyvä kertoa kirkon kanta johonkin pinnalla olevaan asiaan tuodakseen esille kirkon kannan ja joskus rauhoitellakseen ihmisiä jonkun tapahtuman johdosta. Ei ole hyvä langeta populismiin ja antaa lausuntoja vain kansaa kosiskellakseen.”
Kolmas vastaaja haluaa arkkipiispan ottavan kantaa:
”Pitää olla vahva arvojohtaja ja ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Erityisesti eettisissä ja hengellisissä asioissa, mutta myös esim. ympäristöasioissa ja kulutuskulttuuriin liittyvissä kysymyksissä.”
Miten oleellinen asia mielestäsi on uuden arkkipiispan suhtautuminen Venäjän Ukrainaan kohdistamaan hyökkäyssotaan ja Moskovan patriarkaattiin? Millainen linja tässä suhteessa on mielestäsi oikea?
Kaikki kysymykseen vastanneet yhtä lukuun ottamatta ilmaisivat vastauksissaan, että tuomitseva linja Venäjän hyökkäyssotaan on ollut oikea, ja seuraavan arkkipiispan tulisi jatkaa samalla linjalla. Arkkipiispa Leo ja tämän linja sai kiitoksia puolessa vastauksista.
Osa vastaajista toivoo tulevaisuudessa kovaa linjaa suhteessa Moskovan patriarkaattiin.
Eräs vastaaja muotoilee asian näin:
”Venäjän hyökkäyssota on selkeästi tuomittava. Moskovan suhteen seurataan oman patriarkaattimme linjauksia. Vaikka sota loppuisikin ja vaikka Venäjän kirkon johto vaihtuisi, säilyisi siellä sama eetos, koska koko ylin johto on siinä niin syvällä.”
Toinen vastaaja puolestaan näkee, ettei tuleva arkkipiispa voi olla tuomitsematta hyökkäyssotaa:
”Tämä on erittäin oleellinen asia. Hyökkäyssotaa käyvä Venäjän valtio ja sitä tukeva Moskovan patriarkaatti ovat toiminnassaan täysin kristinuskon perusasioiden vastaisia. Tuleva arkkipiispa ei voi olla henkilö, jolla on sidoksia em. tahoihin, ja joka ei selkeästi ilmaise hyökkäyssodan olevan täysin tuomittava teko.”
Toisaalta yksi vastaajista tuo esille odotuksen linjan muutoksesta sekä mahdollisuudesta avata keskusteluyhteys tulevaisuudessa:
”Nykyisen arkkipiispan sodan tuomitseva lausunto on ehdottomasti oikea. Toivoisin, että tulevaisuudessa pystyttäisiin keskusteluun, jonkinlaiseen toisiaan kunnioittavaan yhteydenpitoon. Nyt tällainen tuntuu tosin mahdottomalta. Yleensä pelkään vaihtoehtoa, jossa toinen osapuoli mitätöidään, suljetaan ovi toisen edestä…”
Yksi vastaaja huomioi vastauksessaan arkkipiispan mahdollisesti pitkänkin toimikauden ja maailman muutosalttiuden.
”Tilanteet muuttuvat, ja oletukseni on, että tämä kysymys ei tule olemaan yhtä tärkeä koko tulevan arkkipiispan kauden ajan, eikä sen siksi pitäisi olla kovin tärkeässä roolissa arkkipiispan valinnassa. Oikea linja tässä kysymyksessä olisi mielestäni sellainen, jossa ei anneta valtaa omille tunteille, vaan katsotaan asiaa rauhallisesti ja realiteetit huomioon ottaen. Venäjä ja Moskovan patriarkaatti tulevat olemaan vieressä tulevaisuudessakin, ja sen elämässä on ollut aikaisemminkin erilaisia vaiheita ja tulee olemaan erilaisia vaiheita myös tulevaisuudessa. On hyvä pitää yllä suhteita sitä odotellessa, että tilanteet muuttuvat. On tarpeellista lausua kannanottoja silloin, kun jossain toimitaan väärin, mutta yhden tietyn asian ei tule antaa muuttua kaikkea hallitsevaksi. Eikä kirkon pidä politisoitua. Jos politisoidutaan, silloin oikeastaan langetaan samaan ansaan kuin Moskovan patriarkaatti.”
Pekka Metson mukaan arkkipiispa Leon linjaus suhteessa Venäjän hyökkäyssotaan ja sitä tukevaan Moskovan patriarkaattiin on ollut hyvin selkeä.
– Arkkipiispa Leo otti hyökkäyssodan alkaessa vahvasti kantaa, ja on johdonmukaisesti tuominnut hyökkäyksen. Kun on tullut lisää tietoa siitä, kuinka Venäjällä kirkko on myötäillyt valtionhallintoa ja antanut sille lausunnoillaan hengellistä ja moraalista oikeutusta laittoman hyökkäyssodan käymiseen, arkkipiispa Leo on vielä täsmentänyt ja kirkastanut kantaansa: kirkkoa ei voi käyttää tällä tavalla laittoman sodan palvelukseen, Metso sanoo.
– Tämä on poikkeuksellisen kirkas ja selkeä ihan yleisortodoksisesti. Ei ole kovin monen paikallisen kirkon johtajalta kuultu vastaavaa, selkeää ja rohkeaa kritiikkiä Moskovan patriarkaattia kohtaan ja siellä esitettyä teologisten näkemysten ohuudesta ja ehkä sopimattomuudestakin tallaiseen tilanteeseen. Siinäkin mielessä arkkipiispa Leo on ollut ortodoksisessa maailmassa poikkeuksellisen näkyvä ja linjakas kannanotoissaan. Enkä näe, että olisi Suomen ortodoksiselle kirkolle haitaksi, että seuraava arkkipiispa jatkaisi tällä linjalla.
Millä tavalla toivoisit uuden arkkipiispan suhtautuvan a) kysymykseen naisdiakonaatista b) seksuaalivähemmistöjen huomioimiseen kirkossa?
On tärkeää huomata, että kysymyksessä käsiteltyjä asioita ei päätetä paikallisesti Suomen kirkon piirissä, vaan niistä tehtävät linjaukset vaativat laajemman käsittelyn eri paikalliskirkkojen kesken. Teemoista kuitenkin haluttiin kysyä niiden merkityksen ja ajankohtaisuuden vuoksi.
Kysymys osoittautui hankalaksi, ja valtaosa toi esille vastaajan omaa näkemystä kysymykseen, eikä niinkään toivetta arkkipiispan kannasta. Asiaa täsmällisimmin kommentoinut vastaaja toivoo tulevan arkkipiispan seurailevan kirkon perinteistä linjaa.
”Arkkipiispan tulee pohjata näkemyksensä molempiin kysymyksiin ainoastaan ortodoksisen kirkon perinteeseen. Ei tule tehdä linjauksia, joilla Suomen ortodoksinen kirkko erottautuu muiden ortodoksisten paikalliskirkkojen yleislinjasta.”
Kuitenkin naisdiakonaatista toivottiin avointa keskustelua. Naisdiakonaatilla viitataan ortodoksisessa kirkossa naisten vihkimiseen diakonissoiksi ja heidän toimimiseensa diakonissan tehtävässä. Käytäntö on jäänyt pois käytöstä keskiajalla. Aamun Koitto on aiemmin julkaissut naisdiakonaattia käsittelevän artikkelin.
Seksuaalivähemmistöjä koskevissa vastauksissa tuotiin esille, että kirkon on osattava huomioida niiden edustajat, suhtautua kaikkiin ihmisiin kunnioituksella ja toivottaa tervetulleeksi kirkon toimintaan. Vastauksissa tiedostettiin, ettei samaa sukupuolta olevien avioliitto ole paikalliskirkkomme päätettävissä oleva asia.
”Keskustelua naisdiakonaatista kannattaa mielestäni käydä. Huolellista pohdintaa siitä, miten naisdiakonaatti sopisi kirkkomme oppiin. Seksuaalivähemmistöihin kuuluvia tulee kunnioittaa kirkossa kuten kaikkia ihmisiä. En osaa ottaa kantaa siihen, mitä heiltä puuttuville oikeuksille tulisi tehdä.”
Toinen vastaaja haluaa, että keskustelua käydään Äitikirkon kanssa.
”Naisdiakonaatin mahdollisuutta tulee selvittää yhdessä Äitikirkkomme kanssa. Muutenkin naisten osallistumiselle on annettava enemmän mahdollisuuksia. Seksuaalivähemmistöihin tulee suhtautua pastoraalisella huolenpidolla ja toivottaa heidät tervetulleiksi kirkkomme toimintaan. Samaa sukupuolta olevien avioliitto ei ole oman kirkkomme päätettävissä oleva asia.”
Lisäksi muuan vastaaja toteaa, että keskustelua käydään, ja sitä ei tule pelätä.
”Näistä asioista keskustellaan joka tapauksessa, joko kirkon sisällä tai kirkon ulkopuolella. Näiden asioiden osalta ei voida laittaa päätä pensaaseen ja ajatella, ettei kysymyksistä tarvitsisi edes keskustella. Kirkon ei tarvitse pelätä avointa keskustelua.”
Naisdiakonaatti on esillä kirkolliskokouksessa – kunnioittavalle keskustelulle on tarvetta
Vuoden 2024 kirkolliskokoukselle on tehty esitys, jossa ehdotetaan selvityksen tekemistä naisdiakonaatista. Aloitteessa esitetään myös pohdittavaksi sitä, miten asiaan voitaisiin reagoida Suomen ortodoksisessa kirkossa. Samassa yhteydessä esitetään selvitettäväksi naisten asemaa suhteessa kirkollisiin toimituksiin – muun muassa naisponomareja eli alttariapulaisia koskien.
Aihe herättää todennäköisesti monenlaisia tunteita ja mielipiteitä. Miten meidän tulisi suhtautua ajatukseen naisdiakonaatista? Entä miten siitä tulisi keskustella?
Aamun Koitto julkaisee aiheeseen liittyen pastori Marko Mäkisen päivitetyn artikkelin, joka on julkaistu ensimmäisen kerran 27.9.2023.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Minna Jalovaara, Wikimedia Commons
Varhaisessa kirkossa tunnettiin diakonin tehtävä, johon valittiin sekä miehiä että naisia. Tehtävä ei vielä tässä vaiheessa ollut keskeisiltä osiltaan liturginen (Ap.t. 6).
Esimerkki naisdiakonien tärkeästä roolista on apostoli Paavalin suositus, jonka hän antoi Foibelle, Kenkrean seurakunnan diakonille. Rooman seurakunnan tuli suosituksen mukaan ottaa hänet vastaan ”Herran palvelijana”. (Room. 16:1–2) Pyhän Johannes Krysostomoksen (347–407) mukaan Paavali mainitsi erikseen, että sisar Foiben status oli diakoni (diakonos) (Roomalaiskirjeen saarna 30).
Apostoli Paavali kuvailee myös diakonien vaatimuksia ja mainitsee tekstinsä lopussa, että myös naisten tuli samoin olla arvokkaita, raittiita ja luotettavia (1. Tim. 3:8–11). Kirjeen kommentaarissa Johannes Krysostomos toteaa joidenkin ajattelevan (eri näkemyksiä siis esiintyi), että Paavali puhuu tässä naisista yleensä, mutta kysyy sitten, miksi Paavali lisäisi tekstiinsä yhtäkkiä tällaisen kuvauksen. Johanneksen mukaan apostoli puhuu diakonin arvon saaneista. Siten diakoneille asetettujen vaatimusten periaatteet koskivat myös tähän tehtävään asetettuja naisia (Saarna 11).
Varhaiselta ajalta Bysanttiin
Varhaisen kirkon ajalta aina keskibysanttilaiselle ajalle saakka varhaiset kirjalliset lähteet ja hautakivet kertovat useista kymmenistä naisista, jotka toimivat diakoneina jo pelkästään Vähän-Aasian alueella eli idän kirkon sydänmailla. Moni lienee jäänyt myös tuntemattomaksi.
Eräs maineikkaimmista on pyhänä kunnioitettu diakonissa Olympias (k. 408; ks. Synaksarion 25.7.). Hänet vihittiin tehtäväänsä jo kolmekymmentävuotiaana, vaikka yleinen ikäraja naisdiakoneille oli vielä tuolloin kuusikymmentä vuotta (ikärajat olivat siten periaatteita, joista voitiin joustaa). Olympias toimi muun muassa patriarkka Nektarioksen neuvonantajana ja pian myös patriarkaksi valitun Johannes Krysostomoksen läheisenä työtoverina ja tukijana. Hänen reliikkinsä sijoitettiin aikanaan Apostoli Tuomaan luostarin kirkkoon Konstantinopoliin.
Johannes Krysostomoksen tiedetään monien muiden kirjoittajien tavoin laatineen lukuisia paimenkirjeitä muun muassa Konstantinopolissa diakonissana toimineelle Amprouklalle (esim. kirjeet 96 ja 103).
Kysymys diakoneina toimineista naisista päätyi myös ekumeenisten kirkolliskokousten määräyksiin.
Niinpä esimerkiksi jo ensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous (325) ohjeisti, että tietyistä harhaopeista kääntyneet naiset, jotka olivat toimineet diakonissoina (terminä kreikan sana diakonissa), tuli kastaa muiden tavoin ja sen jälkeen vihkiä tehtäväänsä uudestaan. Jos he olivat tehtävään sopimattomia, heidät tuli ”erottaa kleeruksesta” eli papistosta samalla tavoin kuin tehtävään sopimattomat miehet. Diakonissoilla kokous tarkoittaa ”ainoastaan niitä, joita puvun mukaan pidetään sellaisina” eli niitä, jotka on asetettu tehtäväänsä kantamaan diakonille kuuluvaa pukua. (Kanoni 19)
Neljäs ekumeeninen kirkolliskokous (451) alensi diakoneina (diakonos) toimiville naisille asetetun ikärajan kuudestakymmenestä vuodesta neljäänkymmeneen vuoteen. Avioliiton solmiminen vihkimyksen jälkeen kiellettiin samoin kuin muun papiston kohdalla. (Kanoni 15)
Molempien tekstien mukaan vihkiminen tapahtui kättenpäällepanon kautta, mistä käytetään termiä kheirotonia. Näin vihittiin myös diakoneina toimivat miehet ja muu papisto. Alempi papisto, kuten lukijat ja alidiakonit vihittiin (siunattiin) – kuten yhä nykyään – alttarin ulkopuolella kirkkosalissa niin sanotulla kheirotesialla, jota ei edellisen tavoin pidetä pappeuden sakramenttina.
Joissakin varhaisemmissa lähteissä eri vihkimysten termejä käytetään myös rinnasteisina, mutta ekumeenisten kirkolliskokousten määräykset eivät tällaista lukutapaa näytä tukevan.
Tarkasti ottaen Nikean kokouksen määräys toteaa, että harhaoppisissa liikkeissä kheirotesialla (”alemman pappeuden vihkimys”) tehtävään asetetut diakonissat tuli kääntymyksensä jälkeen vihkiä kheirotonialla (”ylemmän pappeuden vihkimys”). Muussa tapauksessa heidät tuli lukea maallikkojen joukkoon.
Jo aiemmin, 300-luvulla kootuissa tai laadituissa Apostolisissa konstituutioissa mainitaan erilliset diakoniksi vihkimisen rukoukset miehille ja naisille (8.19–20).
Diakonissojen tehtävät ja viran katoaminen
Suoranaisia sakramentaalisia tehtäviä, mysteerien varsinaista toimittamista, diakoneille (miehille tai naisille) ei Apostolisissa konstituutioissa osoiteta: ne kuuluivat piispoille ja papeille. Tekstin mukaan naispuoliset diakonit avustivat muun muassa naisten kasteissa ja suorittivat heidän voitelunsa pyhällä öljyllä. Teksti viittaa myös siihen, että heidän tehtävänsä erosivat joiltakin osin miespuolisista diakoneista. (8.28)
Erään lähteen mukaan diakonissat avustivat myös alttarissa, ainakin joillakin maantieteellisillä alueilla. Tämän mukaan heillä oli esimerkiksi muiden diakonien tavoin oikeus koskea ehtoollismaljaan alttarissa, vaikka he eivät saaneetkaan jakaa ehtoollista (Herran testamentti 2, 20.7; 500-luvun Syyria/Egypti).
1000-luvulle tultaessa diakonissojen tehtävä alkoi vähitellen kadota. Joissakin aikalaislähteissä tätä muutosta perustellaan naisten heikkoudella. Perustelut liittyvät usein – ehkä vähän yllättäenkin aiempaan traditioon verrattuna – naisten kuukautisiin eli rituaalipuhtauteen. Tällä perusteltiin osin myös sitä, etteivät naiset voi yleensäkään päästä alttariin. Tämän käsityksen mukaan diakonissan vihkimys nähtiin kehäpäätelmän tavoin tarpeettomaksi, koska alttariin pääsy oli jo muutenkin kielletty.
Perinteen muutokseen vaikutti luultavasti kristinuskon voittokulun myötä tapahtunut aikuisena kääntyneiden kasteiden määrän vähentyminen kirkon ydinalueilla. Samalla diakonien tehtävät eriytyivät osin varhaisemmasta tarkoituksestaan – nykyistä liturgista roolia lainkaan väheksymättä. Samalla miesten rooli alkoi korostua. Tarve ja tottumus edellä mainittuun muutokseen määrittelivät käytännön.
1300-luvulla pyhä patriarkka Athanasius I ilmaisi pitävänsä naisdiakonaattia aiempana käytäntönä, mutta ei pappeuteen rinnastettavana virkana. Hän määräsi, ettei uusia diakonissoja tule enää asettaa tehtäväänsä. (Patriarkan määräys, Vat. gr. 2219) Käytännössä naisdiakonaatti oli jo lakannut ennen Athanasiuksen aikaa.
1300-luvulla vaikuttanut kreikkalainen kanonisen lain kokoelman laatinut munkki Matteus Blastares toteaa, ettei ole tarkkaan tiedossa, miksi varhaisempi naisdiakonien (diakonoi gynaikai) instituutio katosi. Sakramentaalisesti vihityt (kheirotonia) naiset kuitenkin toimivat papiston keskuudessa heille kuuluvan palvelutehtävän mukaisesti.
Blastareksen mukaan jotkut arvelivat naisdiakonien kastaneen naisia. Toiset taas olivat sitä mieltä, että heillä oli lupa lähestyä alttaria ja tehdä lähes samoja tehtäviä kuin miehetkin. Tehtävään vihittyjen naisten pääsyä alttariin kirkon varhaisempina vuosina Blastares perustelee pyhän Gregorios Teologin (Nazianzilainen; n. 329–390) sisaren Gorgonian tapauksella, vaikka hän torjuukin ajatuksen naisista alttarissa ja viran palauttamisen. (Aakkosellinen kanoninen kokoelma 11)
Sisarensa hautajaissaarnassa Gregorios kertoo ihailevasti, miten jonkinlaiseen verenvuototautiin sairastunut pyhä Gorgonia (k. 375) rukoili itkien alttaripöytää vasten (diakonissana lupa lähestyä alttaripöytää). Sitten hän voiteli itsensä – hyvin poikkeuksellisesti ainakin nykynäkökulmasta katsottuna – pyhitetyistä ehtoollislahjoista tekemällään seoksella ja parani. (Saarna 8.17–18)
Nykypäivän kysymyksiä
Kuten edellä kuvatut suppeat esimerkit osoittavat, ajatus vanhakirkollisen diakonissainstituution elvyttämisestä pitää sisällään monia käytännöllisiä, teologisia ja kulttuurillisia, osin tottumukseen liittyviä kysymyksiä. Niiden pohtiminen voi herättää monenlaisia tunteita.
Tällaisia kysymyksiä ovat esimerkiksi: mitkä olivat diakonissojen vaatimukset ja tehtävät varhaisen perinteen ja ekumeenisten kirkolliskokousten valossa? Millä tavoin traditiota ja varhaista käsitystä naisen roolista kirkossa tulisi/voisi tulkita nykyään? Voitaisiinko varhaisempi virka yhä palauttaa? Millä tavoin kirkon alttarin ja diakonissojen välinen suhde tulisi tradition valossa ratkaista? Millaisia tarpeita varten virka tulisi kenties elvyttää?
Tämänkaltaista pohdiskelua on käyty akateemisissa piireissä jo varsin pitkään teologian, historian ja käytännön näkökulmista käsin. Aihetta on tarkasteltu myös kirkollisesti.
Joitakin ortodoksisen kirkon vastauksia
Patriarkka Bartolomeos totesi jo 1990-luvulla diakonissainstituution olevan vastaansanomaton osa kirkon perinnettä, joka sai alkunsa jo varhaisesta kirkosta. Hänen mukaansa monissa paikalliskirkoissa on syntynyt toive ja tarve palauttaa tämä traditio. Lisäksi Bartolomeos mainitsee, että kirkossa on jo olemassa joukko naisia, jotka ovat selvästi kutsuttuja tähän tehtävään. (Ortodoksiselle naistenkonferenssille 12.5.1997) Näkökulmassa korostuu varhaisimman, ei myöhäisemmän, perinteen painoarvo.
Liikehdintää asian suhteen on ollut 2000-luvun alussa joiltakin osin esimerkiksi Kreikan kirkossa. Vuonna 2017 yhden käytännön vastauksen antoi myös Aleksandrian patriarkaatti, joka elvytti vanhan tradition paikallisesti, korostaen samalla viran erityispiirteitä.
Aleksandrian patriarkaatissa vihkimys noudatti niin sanottua alemman papiston ei-sakramentaalista vihkimyskaavaa (kheirotesia). Vihityt diakonissat tulivat piispan kaitsennan alaisuuteen, kuten muukin alempi ja ylempi papisto. Aleksandrian kirkko on perustellut viran uutta nousua entisen perinteen elvyttämisenä nykypäivän pastoraaliset tarpeet huomioiden ja kirkon missiota korostaen, ei uudenlaisena kirkollisena innovaationa.
Kuten nämä esimerkit osoittavat, avoimelle ja toisia kunnioittavalle keskustelulle on nähty olevan tarvetta. Siihen on annettu myös käytännön vastauksia, vaikka prosessi on ollut hidas ja ratkaisut maltillisia, ehkä joidenkin mielestä kovin varovaisiakin.
Asia on tietysti käytännössä hankala. Se herättää traditionaalisimmissa mielissä helposti vastustusta (”liikaa muutosta”) ja kaikkein vapaimmin asiaan suhtautumisessa tyytymättömyyttä (”liian vähän muutosta/paluuta aiempaan traditioon”). Osalle kysymys liittynee omaksuttuun ajatukseen pysyvyydestä, osalle kokemukseen omasta kutsumuksesta. Jotkut taas ovat tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen ja omaan rooliinsa kirkossa. Toisia saattaa ahdistaa liiallinen pysähtyminen aiempien vuosisatojen myöhäsyntyisiin muutoksiin, vaikka perinnettä arvostetaankin. Ehkä jotkut saattavat jopa ajatella – kristillisestä perinteestä ja kirkon teologiasta radikaalisti irrottautuen – naisten olevan sopimattomia/kykenemättömiä juuri muuhun kuin lasten synnyttämiseen ja keittiöpalveluun.
Riippumatta siitä, mihin johtopäätöksen kukin ortodoksikristitty tai papiston jäsen naisdiakonaattikysymyksen ja sen palauttamisen äärellä päätyy, historian ja käytäntöjen valossa on ilmeistä, että diakonin virka on kirkon tradition näkökulmasta katsottuna paljon monisyisempi, moniulotteisempi ja rikkaampi kuin on totuttu ajattelemaan. Tämä seikka lienee asia, minkä eri tavoin ajattelevat voivat tunnistaa ja tunnustaa. Tämä huomioiden on toivottavaa, että keskustelu naisten roolista kirkossamme on luonteeltaan sävyisää ja kunnioittavaa.
Viime kädessä kirkollisten keskustelujen ja ennen kaikkea historiallisten ja teologisten tutkimusten ja tradition tuntemuksen tulokset suodattuvat, kuten kirkossamme on totuttu, piispainkokousten ja synodien päätösten siivilän lävitse. Pyhän Hengen välitöntä ja rajatonta toimintaa unohtamatta nämä päätökset lopulta määrittelevät kirkon tulevaisuuden ja apostolisuuden polun.
Joka tapauksessa voidaan perustellusti kysyä: olisiko nyt sopiva aika palata tradition lähteille niin, että tarve, toive ja kutsumus voivat löytää täyttymyksensä omassa paikalliskirkossamme? Suunnan löytymiseksi tarvitsemme rukouksen ohessa myös avointa ja pohdiskelevaa keskustelua vailla pelkoa.
Minisaarnat 18.–24.11.2024: Ääritulkinnoilla etsittiin tekosyitä Jeesusta vastaan
Minisaarnat ajalle 18.–24.11.2024 laati isä Marko Mäkinen.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: iStock
Maanantai 18.11.2024
Luukkaan kymmenennen viikon maanantai
(Luuk. 17:20–25)
Evankeliumissa oppineet kysyvät Jeesukselta, milloin Jumalan valtakunta tulee. Jeesus kertoo, ettei Jumalan valtakunta tule niin, etteikö sen tulemista voi tarkkailla. Kukaan ei voi sanoa, että se on täällä tai tuolla, sillä Jumalan valtakunta on heidän keskellään.
Opetuslapsilleen Jeesus kertoo ajasta, jolloin he toivovat näkevänsä edes yhden Ihmisen Pojan päivän, mutta eivät näe. Silloin heille sanotaan, että hän on tuolla tai täällä, mutta heidän ei tule lähteä minnekään eikä juosta perässä. Ihmisen Pojan ilmestymisen päivä on kuin salaman välähdys, joka valaisee koko taivaan. Sitä ennen hänen kuitenkin täytyy kärsiä paljon: tämä sukupolvi hylkää hänet.
***
Monet ihmiset ovat etsineet mitä merkillisempiä merkkejä Jumalan valtakunnan koittamisesta ja eksyneet.
Jeesus muistuttaa, että Jumalan valtakunta on läsnä uskovien keskellä. Tämä tarkoittaa kirkkoa ja kirkon hyviä lahjoja.
Jeesus muistuttaa myös, että hänen toinen tulemuksensa on niin näkyvä, ettei epäröinnille jää tilaa. Siksi ei tule seurata epämääräisiä opetuksia, merkkejä, väitteitä ja opetuksia.
Tiistai 19.11.2024
Luukkaan kymmenennen viikon tiistai
(Luuk. 17:26–37; 18:8)
Evankeliumissa Herra sanoo Ihmisen Pojan päivän olevan niin kuin oli Nooan päivinä. Ihmiset söivät ja joivat, menivät naimisiin siihen päivään asti, kunnes Nooan meni arkkiin ja tulva tuhosi kaikki. Se päivä on kuin oli Lootin päivinä. Ihmiset söivät ja joivat, myivät ja ostivat, istuttivat ja rakensivat, kunnes Loot lähti Sodomasta ja tuli ja tulikivi taivaasta tuhosi heidät kaikki.
Samoin käy Ihmisen Pojan ilmestymisen päivänä. Jos joku on silloin katolla, hänen ei pidä mennä noutamaan tavaroitaan ja jos joku on pellolla, hänen ei pidä palata kotiin. Silloin on muistettava Lootin vaimoa.
Joka yrittää turvata elämänsä, kadottaa sen, mutta joka sen kadottaa, pelastaa sen omakseen. Sinä yönä ja sinä päivänä toiset otetaan, toiset jätetään. Opetuslapset kysyvät ”Missä, Herra?” Jeesus sanoo, että sinne, missä haaska on, kokoontuvat korppikotkat. Kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä?
*** Me unohdamme arjen keskellä usein tärkeimmän ja jätämme huomioimatta Jumalan valtakunnan todellisuuden ja läheisyyden.
Ajallisella on arvonsa, mutta on hyvä muistaa, että se on vain väliaikaista lahjaa.
Sanoillaan Jeesus kehottaa meitä muistamaan valtakuntansa tulon läheisyyden ja säilyttämään uskomme taakse vilkuilematta.
Keskiviikko 20.11.2024
Luukkaan kymmenennen viikon keskiviikko
(Luuk. 18:15–17, 26‒30)
Evankeliumissa Jeesuksen luo tuodaan pieniä lapsia, jotta hän kosketuksellaan siunaisi heidät. Opetuslapset moittivat tuojia, mutta Jeesus sanoo: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta.” Siten se, joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan kuten lapsi, ei pääse sinne.
Kuulijat kysyvät, kuka sitten voi pelastua. Jeesus sanoo ihmisille mahdottoman olevan Jumalalle mahdollista. Pietari taas kysyy, mikä on opetuslasten kohtalo, kun he ovat luopuneet kaikesta ja seuranneet häntä. Jeesus sanoo jokaisen, joka on luopunut omaisuudestaan tai perheestään Jumalan valtakunnan tähden, saavan moninkertaisesti takaisin jo tässä ajassa, ja tulevassa maailmassa ikuisen elämän.
***
Jumalan valtakunta on lasten kaltaisten, ei niiden, jotka tuomitsevat lähimmäisiään.
Uskossa lasten kaltaiseksi voi tulla Jumalan armovoimana avulla. Hengellinen aikuisuus kasvaa uskon luottamuksesta.
Nekin, jotka ovat Jumalan valtakunnan tähden luopuneet paljosta, saavat monikertaisesti takaisin Jumalan hyviä lahjoja. Tästä meille todistavat kirkon monet pyhät ihmiset.
Torstai 21.11.2024
Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian temppeliintuominen
(Luuk. 10:38–42, 11:27–28)
Evankeliumissa Jeesus saapuu vieraaksi Martan ja Marian kotiin. Maria asettuu kuuntelemaan Jeesuksen opetusta Martan hääriessä tehtävissään. Martta hätäili monista asioista, vaikka vain yksi oli tarpeen, Jeesus sanoo, mutta Maria oli valinnut hyvän osan. Myöhemmin eräs nainen väkijoukosta kutsuu Jeesuksen synnyttänyttä ja imettänyttä äitiä autuaaksi. Jeesus sanoo, että autuaita ovat kaikki, jotka kuulevat Jumalan sanan ja noudattavat sitä.
***
Kirkon tradition mukaan Marian vanhemmat pyhät Joakim ja Anna toivat lapsensa Jerusalemin temppeliin kasvatettavaksi. Näin hän valmistautui pyhään tehtäväänsä Jumalan Pojan Äitinä, meille esimerkkinä.
Evankeliumissa kerrotaan toisesta hyvän osan valinneesta Mariasta. Sellaisen osan valitsi myös Jeesuksen äiti, joka suostui Jumalan tahtoon synnyttääkseen koko maailman Vapahtajan, ja jota kirkko siksi ylistää autuaaksi. Neitsyt Marian tavoin autuaita eli ikionnellisia ovat ne, jotka tekevät hyvän valinnan, ottavat vastaan Jumalan sanan ja seuraavat sitä elämänsä kilvoitusmatkalla.
(Yllä mainittu evankeliumiteksti luetaan usein Neitsyt Marian eri juhlissa.)
Luukkaan kymmenennen viikon torstai
Päivän teksti
(Luuk. 18:31–34)
Evankeliumissa Jeesus sanoo kahdelletoista opetuslapselleen, että he menevät nyt Jerusalemiin, jossa käy toteen kaikki, mitä profeetat ovat kirjoittaneet Ihmisen Pojasta. Siellä hänet annetaan pakanoiden käsiin, häntä pilkataan ja häpäistään, häntä syljetään ja ruoskitaan ja lopulta hänet tapetaan. Mutta hän nousee kuolleista kolmantena päivänä.
Opetuslapset eivät ymmärrä mitä Jeesus sanoillaan tarkoittaa.
*** Jopa Jeesuksen valitsemille opetuslapsille oli vaikea ymmärtää ilmoitusta Jumalan Pojan kärsimyksistä ja ylösnousemuksesta.
Kaikki kuitenkin kävi toteen kirjoitusten mukaan, ja opetuslasten ymmärrys avartui. Kunnian Kuningas kulki kärsimykseen ja riemukkaaseen voittoon kuoleman valloista meidän tähtemme.
Usko voi olla epäröivää. Matkalla kohti uskon luottamusta meitä auttavat kirkon pyhät mysteerit eli sakramentit, Jumalansynnyttäjän ja pyhien esirukoukset. Myös meidät on kutsuttu rohkaisemaan kaikessa toisiamme.
Perjantai 22.11.2024
Luukkaan kymmenennen viikon perjantai
Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian temppeliin tuomisen jälkijuhla
(Luuk. 19:12–28)
Evankeliumissa Herra esittää vertauksen ylhäisestä miehestä, joka aiotaan asettaa kaukaisessa maassa oman maansa kuninkaaksi. Hän uskoo palvelijoilleen kullekin hopearahan, jotta he käyttäisivät ne parhaansa mukaan hänen matkustaessaan virkaanasettajaisiin. Hänen maanmiehensä eivät kuitenkaan tahdo häntä kuninkaaksi.
Palattuaan kuninkaana mies pyytää palvelijoitaan tekemään tiliä saamastaan kultarahasta. Yksi sai sille suuren tuoton, toinen hieman vähäisemmän, kolmas ei mitään, koska kätki rahan peloissaan tietäen isännän vaativan omansa monin verroin takaisin.
Kaksi ensimmäistä saavat suuremman aseman, kolmannen raha annetaan sille, joka sai sijoitukselle suurimaan tuoton. Siten jokaiselle, jolla on, annetaan, mutta se, jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mitä hänellä on. Ne, jotka eivät tahtoneet ylhäistä miestä kuninkaakseen, saavat tuomionsa.
Tämän kerrottuaan Jeesus lähtee nousemaan toisten edellä ylös kohti Jerusalemia.
*** Vertauksen palvelijat olivat välinpitämättömiä jäädessään hoitamaan isäntänsä varallisuutta, koska eivät tahtoneet isäntäänsä kuninkaakseen.
Isännän palattua kuninkaana kaikki tämä käy ilmi. Palvelijat menettivät lopulta kaiken omistamansa. Tämän kerrottuaan Jeesus alkaa matkan kohti ylös vuorilla sijaitsevaa Jerusalemia. Vertauksen sanat olivat käymässä toteen.
Vertauksen sanat ovat opetukseksi myös kirkolle, meille jokaiselle.
Lauantai 23.11.2024
Luukkaan kymmenennen viikon lauantai
Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian temppeliintuomisen jälkijuhla
(Luuk. 10:19–21)
Evankeliumissa Jeesus kertoo antaneensa opetuslapsilleen vallan: He voivat polkea käärmeitä ja skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa minkään heitä vahingoittamatta. Heidän ei kuitenkaan tule iloita siitä, että henget tottelevat heitä, vaan siitä, että heidän nimensä on merkitty taivaan kirjaan.
Sillä hetkellä Pyhä Henki täytti Jeesuksen riemulla ja hän ylisti Isää, taivaan ja maan Herraa siitä, että hän on salannut tämän järkeviltä ja viisailta, mutta on ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin on Isä hyväksi nähnyt.
***
Apostolit saivat Herralta suuren vallan ja voiman julistaessaan evankeliumia. Heidän ei tule kuitenkaan kiinnittää huomiota suuriin lahjoihinsa, vaan siihen, että heidän nimensä on kirjoitettu taivaan kirjaan.
Herra iloitsee siitä, että evankeliumissa salaisuudet ilmoitetaan lapsenmielisille, ei tämän maailman viisaille.
Kirkossa on monenlaisia lahjoja ja tehtäviä, mutta ne eivät ole suurimman riemun aihe. Kaikki ovat kirkossa samanarvoisia, sillä uskovien nimet on kirjoitettu taivaan kirjaan. On osattava iloita oikeista asioista, toinen toisistamme.
Sunnuntai 24.11.2024
Luukkaan kymmenes sunnuntai
Liturgiassa
Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian temppeliintuomisen jälkijuhla
(Luuk. 13:10–17)
Evankeliumissa Jeesus kohtaa naisen, joka oli sairastanut vuosia. Nähdessään hänet Jeesus sanoo naisen päässeen vaivastaan ja asettaa kätensä hänen päälleen. Naisen selkä oikenee, ja hän alkaa ylistää Jumalaa.
Synagogan esimies suuttuu, koska tämä tapahtui sapattina. Jeesus kutsuu tällaista asennetta tekopyhyydeksi, sillä päästettiinhän janoinen eläinkin sapattina juomaan. Jeesuksen vastustajat ovat häpeissään, mutta kansa iloitsee hänen teoistaan.
***
Jumalan laki ei kieltänyt laupeutta sapattina. Vastustajat vain etsivät ääritulkinnallaan tekosyitä Jeesusta vastaan. Parannetun naisen ylistäessä Jumalaa ja kansan iloitessa, hurskastelijat joutuivat häpeämään.
Hurskaaseen elämään pyrkiessä on helppoa langeta tekopyhyyteen toisten kustannuksella. Paljon vaikeampaa on osoittaa toiselle laupeutta ja iloita hänen kanssaan Jumalan hyvyydestä heikkoja ihmisiä kohtaan.
Jumalan mielen mukaisen elämän perimmäinen pyrkimys on muuttaa sisintä, ei rakentaa hurskasta ulkokuorta. Lähimmäisen auttamisessa ilmenee Jumalan laupeus ja Jumalan tahdon mukainen elämä. Laupeuden myötä pelastuksesta kertovat perinteet, joita esimerkiksi jouluna seuraamme, saavuttavat tarkoituksensa ja synnyttävät uutta elämää.
Pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslainen nostaa esiin pyhän Basileios Suuren näkemyksen siitä, että paasto on yhtä vanha kuin ihmiskunta, koska paastosääntö määrättiin jo paratiisissa. Näin ollen paasto on paluuta siihen paratiisilliseen tilaan, johon meidät on alun perin luotu.
– Paasto on yksi kirkkomme merkittävimmistä hengellisen elämän muodoista, koska se koskee sekä ruumista että sielua, sekä kirkollista kalenteria että omaa arkista ruokailurytmiämme.
Kuitenkin nykyaikana paastosta vaikuttaa olevan paljon poikkeuksia ja erilaisia muotoja: joku noudattaa some-paastoa, toinen vähentää kulutusta ja kolmas yrittää pidättäytyä pahan puhumisesta – jotka toki ovat kaikki hyviä pyrkimyksiä.
Kuitenkin kyse on viime kädessä ja alun perin ruokapaastosta.
Isä Damaskinos kertoo havainneensa jo nuorena miehenä liittyessään ortodoksiseen kirkkoon, että kirkkokalenterin paastosääntöohjeistuksen ja seurakuntien arkitodellisuuden välillä vallitsi ”riitasointu”.
– Halusin elää ortodoksista uskoa täydesti ja otin paastonkin tosissani, myös ruumiillisessa mielessä, mutta huomasin olevani melko yksin. Suurin osa paastoa käsittelevistä puheista liittyi paaston hengelliseen puoleen ja tuntui vähättelevän ruokapaaston merkitystä. Kun sitten lähdin Kreikkaan opiskelemaan, huomasin, että paastoaminen ei ollutkaan mitenkään kummallista. Jokaisesta ravintolasta sai paastoruokaa, ja yliopiston ruokalassakin keskiviikko ja perjantai olivat useimmiten paastoruoan sävyttämiä.
Ortodoksisessa hengellisyydessä ruumiin paasto on olennainen, koska ruumiin vaivannäkö on edellytys hengellisen elämän aloittamiselle.
– Luulen, että ruokapaaston väheksyntä johtuu paljolti luterilaisuuden läsnäolosta: tuossa protestanttisuuden suuntauksessa ei ruumiin kilvoitukselle anneta juurikaan merkitystä.
”Himosielu” kuriin
Ortodokseille ruokapaasto on kuitenkin olennainen osa hengellistä elämää.
– Ruoasta paastoaminen liittyy olennaisena osana kirkkoisien ajatukseen sielun kolmiosaisesta rakenteesta. Sen alin osa, niin sanottu himosielu, liittyy syömiseen, nukkumiseen ja lisääntymiseen, ihmisen perustarpeisiin. Jokaiselle himolle, siis mässäilylle, ylenpalttiselle nukkumiselle ja seksuaalisille himoille, on omat vastalääkkeensä: ruoasta paastoaminen, valvominen ja seksuaalinen pidättäytyminen.
Kirkkoisät ajattelevat, että hengellisen elämän aloittaminen vaatii nimenomaan himosielun kuriin laittamista, ja kaikki siinä olevat himot liittyvät toisiinsa.
– Aikaamme liittyy sekä ylenpalttinen mässäily ja siihen liittyvät ongelmat että seksuaalisten himojen räjähtäminen.
Isä Damaskinos puolustaa selvin sanoin ruokapaaston ”kunnianpalautusta”.
– Ruokapaasto on siis kaiken hengellisen paastoamisen pohja, eikä ilman ruoasta paastoamista voi minkäänlaista hengellistäkään paastoa olla. Some-paastot ja muut ovat tietysti hengelliselle elämälle hyödyllisiä, mutta niillä ei voi kuitata ruoasta paastoamista.
Pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslainen. Kuva: Markus Hänninen
Raskas olo haittaa rukousta
Kirkon paastosäännöt, jotka kieltävät hieman yksinkertaistettuina eläinkunnan tuotteiden ja rasvan syömisen paastopäivinä, sisältävät monta eri ulottuvuutta.
– Rasva, liha ja maitotuotteet saavat aikaan raskaan olon, mikä on myrkkyä hengelliselle elämälle. Toiseksi tiettyjen sääntöjen noudattaminen rohkaisee kuuliaisuuteen kirkon antamia ohjeita kohtaan. Siksi kirkko kehottaa myös sopimaan rippi-isän kanssa kaikki mahdolliset elämäntilanteen tai terveydentilan vaatimat poikkeamat paastosäännöistä. Kolmanneksi paasto on yhteisöllinen, kirkkovuoden rytmiin vievä kokemus, jossa juhlan ja paaston välinen vaihtelu tuo rikkautta elämään.
Keskiviikkoisin ja perjantaisin paastoaminen muistuttaa meitä omassa arjessamme Kristuksen kavalluksen ja ristiinnaulitsemisen päivistä. Lisäksi paasto rauhoittaa aikaa ruoanlaitolta niin, että sen voi käyttää hengelliseen elämään, koska ruokia ei esimerkiksi paisteta rasvassa.
– Pyhän Basileios Suuren mukaan eläinkunnan tuotteista luopuminen on vieläpä eläinten rauhaan jättämistä – nykyisen ruokatuotannon ongelmien aikana melkoisen tärkeä seikka! Nykypäivän näkökulmasta voisi vielä lisätä, että eläinkunnan tuotteiden syöminen on nimenomaan ympäristöämme kuormittava tekijä, ja niin lääkärit kuin biologitkin kehottavat meitä vähentämään sitä sekä oman että koko planeettamme hyvinvoinnin parantamiseksi.
Isä Damaskinos korostaa, että paasto on tärkeä ase kristityn elämässä.
– Kirkon pyhien kanonien mukaan paasto onkin oikeastaan velvollisuus, ei suositus. Nykyään paastoaminen on sitä paitsi kovin helppoa, koska meillä on vihanneksia saatavilla runsaasti ympäri vuoden. Linsseistä, sipuleista, kaaleista, porkkanoista ja pavuista saa maittavia, ravitsevia, terveellisiä, edullisia ja helppoja aterioita.
Paasto herättää positiivista uteliaisuutta
Joskus paastoaminen tuntuu tietysti hankalalta.
– Jos on kyse omista mielihaluista, ei niille kannata antaa myöten: paaston tarkoitus on nimenomaan taistella niitä vastaan ja oppia pääsemään niistä yli. Jos kyse on ympäristön paineesta, on syytä pitää muutama asia mielessä. Monesti ortodokseilla on ajatus siitä, että omaa paastoa ei saisi näyttää muille, ja vieraanvaraisuus menee aina paaston yli. On totta, että kirkkoisien traditiossa on tällaisia ajatuksia paastosta, mutta silloin kyse on erityisesti henkilökohtaisesta paastosta, ei kirkon säätämistä paastoista. Paasto on nimenomaan yhteisön toimintaa. Siksi kirkon asettamien paastosääntöjen noudattaminen on oikeastaan vain minimi, jota kaikkien oletetaan noudattavan, eikä niiden näyttäminen muille ole mitenkään erityisen ankaraa paastoamista. Jos kyse on sen sijaan henkilökohtaisesta paastosta jonain muuna aikana kuin kirkon säätämänä paastonaikana, kannattaa se salata muilta.
Isä Damaskinoksella on vinkki myös vieraanvarausuuden osalta.
– Omille rippilapsilleni olen yleensä antanut ohjeeksi olla suututtamatta ketään omalla paastoamisella. Oma kokemukseni kuitenkin on, että paaston noudattaminen erityisesti ei-ortodoksisessa ympäristössä herättää pikemminkin positiivista uteliaisuutta kuin negatiivista ihmetystä. Ruoasta paastoaminen saattaakin olla siis elävää lähetystyötä parhaimmassa muodossaan.
Ortodoksien keskuudessa paastoaminen voi taas toimia myös hyvänä esimerkkinä ja rohkaisuna muille.
– Kun ruokapaasto toimii, voi paaston päälle rakentaa myös hengellisen paaston muotoja: muista huolehtimista, rukouksen lisäämistä, oman puheen vartioimista, elämän yksinkertaistamista. Paaston myötä tapahtuvassa ruoasta luopumisessa on siis vaikea löytää mitään negatiivista, vaan se on pikemminkin täynnä hyötyjä, niin hengellisiä, ruumiillisia kuin yhteiskunnallisiakin. Ja kuten tiedämme, Herra ottaa vastaan yhdennellätoista hetkelläkin saapuneet ja palkitsee heidät innostaan. Siksi ei kannata ajatella, että paaston opettelu ja aloittaminen olisi liian myöhäistä, olet sitten minkä ikäinen tai kuinka vanha ortodoksi tahansa. Koska olemme Kristuksen ruumis yhdessä, myös paastoamme yhdessä.
Juttu on julkaistu aiemmin painetussa Aamun Koitossa 4/2022.
Liito-orava Mytty-Möttösen tarinalle onnellinen loppu – “Kirkko ja luonto ovat hyvät kaverit”
Vaasan ortodoksisen kappeliseurakunnan hautausmaan on arveltu olevan liito-oravien reviiriä. Asiaan saatiin varmuus puustoa uhkaavien hakkuiden alla. Kanslisti Tiina Tannerin tarmokkuuden ansiosta liito-orava sai pitää pesäkolonsa.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marja Simonen | Kuva: Eri kuvaajia
Vaasan ortodoksisen kappeliseurakunnan luonnontilainen hautausmaa on perustettu vuonna 1823. Vanhan sekametsän sylissä sijaitsevan hautausmaan puut ovat saaneet kasvaa rauhassa. Yksi on jopa kuivunut arvokkaasti pystyyn.
Puustoa on pyritty hoitamaan vain sen verran, että hautausmaan kappeli pysyisi ehjänä ja hautausmaan kävijät turvassa. Näin toimimalla on mahdollistettu yhteiselo myös liito-oravien kanssa.
Vanhat puut säästyivät hakkuulta
Vuoden 2024 aikana hautausmaan puuston tilaa kartoittanut kaupungin yksikkö halusi karsia puustoa reilusti. Seurakunnan kanslisti Tiina Tanner huolestui asiasta.
Kanslisti Tiina Tannerin tarmokkuuden ansiosta liito-orava sai pitää pesäkolonsa. Kuva: Tiina Tannerin kotialbumi
– Jotta välttyisimme luonnonsuojelurikkomuksilta, halusin ottaa yhteyttä tunnettuun asiantuntijaan. Tein sen siviilinä, en seurakunnan työntekijänä. Asiantuntija meni siviili-Tiinan kanssa tarkastelemaan hautausmaan kaadettaviksi merkattuja puita, ja seurakunnan työntekijä -Tiina reagoi siihen lain edellyttämin tavoin tiedottamalla asianosaisia mahdollisesta asutuksesta.
Asiantuntija eli biologi Ralf Wistbacka pystyi vahvistamaan paikallisten luonnonsuojelijoiden havainnot: hautausmaa on kuin onkin liito-oravan koti.
Tiina Tanner on innoissaan Mytty-Möttöseksi ristimästään liito-oravasta saamistaan tiedoista:
– Vanhoissa haavoissa on palokärjen ja Mytty-möttösen koloja, ja hautausmaan vanha kuusi toimii sen suojatienä ja ruokailupaikkana, jonne se laskeutuu liidoltaan. Osa merkatuista puista oli luonnon monimuotoisuuden kannalta sellaisia, ettei niitä saa kaataa. Sain muiden puiden poistoon hyvät ohjeet, ja lisäksi Ralf suositteli asiantuntevaa tahoa hakkuutyötä tekemään. Olin hyvässä seurassa, ja toivoin, että aika unohtaisi meidät toviksi.
Wistbacka oli itse asiassa ainoa asiantuntija, joka vastasi Tiina Tannerin yhteydenottoihin, ja suostui auttamaan tarvittaessa ilman korvausta.
– Ei ollut yllättävää löytää liito-oravan koloja hautausmaalta. Se on niiden vakituinen paikka, jolla olen käynyt ensimmäisen kerran 1990-luvun lopussa. Siellä on nyt 1-2 naarasta, jotka lisääntyvät ja lepäävät alueella. Yhdessä kolohaavassa todennäköisesti pesitäänkin.
Liito-oravat pärjäävät kaupungeissa ihan kohtuullisesti, mutta maaseudulla on huonommin hakkuiden takia, Wistbacka kertoo.
Ralf Wistbacka on toiminut aktiivisesti Pohjanmaan rannikkoalueen linnustonsuojelu- ja selvitystyössä. Wistbacka on tutkinut myös liito-oravia: hän väitteli tohtoriksi liito-oravan populaatioiden seurannasta ja suojelusta vuonna 2023. Kuva: Taavi Tanner
– Ainakin oravien omat puut on säästettävä hautausmaalla. Muut puut pitää arvioida puukohtaisesti. Haavat ovat pienioksaisia ja sekametsä antaa tuulensuojaa, joten myrskytuhojen vaara on pieni. Myös pihlajat ovat terveitä ja havupuissa on hyvä juurakko.
Tiina Tannerille on tärkeää, että kirkko on luonnon puolella.
– En halunnut joutua tilanteeseen, jossa luonnon monimuotoisuuden ja suojelun puolesta puhujana tunnettu kirkkomme joutuisi vastakkain lain kanssa syytettynä luonnonsuojelurikoksesta kajottuaan tutkimatta harmajaisen reviiriin. Luonto ja kirkko ovat hyvät kaverit, ja ystävyyttä pitää vaalia. On hyvä elää kuten opettaa, ja luonnonsuojelu on aina päivän hyvä työ.
Tannerin ja Wistbackan yhteistyö liito-oravan eteen on erityisen tärkeää, sillä liito-oravakanta on pienentynyt niin paljon, että laji luokitellaan vaarantuneeksi.
Liito-oravakannan taantuminen johtuu pääasiassa metsätaloudesta. Lajille sopivat metsiköt ovat aina vain pienempiä ja eristyneimpiä. Liito-oravalle edullisin ympäristö olisi vanha kuusivaltainen sekametsä, jossa on kolopuita ja jossa se voi liikkua huomaamattomasti joutumatta ylittämään avomaita.
Tällainen metsä Vaasasta löytyy myös jatkossa, vaikka muutamia puita pitääkin turvallisuussyistä poistaa kevättalvella 2025. Marraskuusta lähtien myös ELY-keskus on ollut Mytty-Möttösen tukena, sillä alue on nyt “luonnonsuojelulain tarkoittama lisääntymis- ja levähdyspaikka”.
Tannerin sanoja mukaillen Metsän harmaa henki saa pitää liitimiensä suojissa hautausmaan vanhat kannot lahottajineen, ikivanhat haavat ja omat kolopuunsa.
Kuvituskuva ylhäällä: Vaasan ortodoksisen kappeliseurakunnan hautausmaan on arveltu olevan liito-oravien reviiriä. Asiaan saatiin varmuus puustoa uhkaavien hakkuiden alla. Kuvan söpöliini ei kuitenkaan ole liukasliikkeinen Mytty-Möttönen vaan sen yhtä suloinen lajitoveri. Kuva: Henrik Lund
Uspenskin katedraaliin on tulossa pääsymaksu, joka ei koske rukoilijoita – mutta miten heidät erottaa vierailijoista?
Uspenskin katedraali on paitsi Helsingin ortodoksisen seurakunnan, myös koko Suomen ortodoksisen kirkon pääkatedraali. Pyhäkkö on myös suosittu turistikohde, ja ensi keväänä sinne on tulossa pääsymaksu. Maksu ei koske jumalanpalveluksiin saapujia tai muita rukoilijoita, mutta käytännön toteutus nostattaa yhä kysymyksiä.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Digital Palola
Uspenskin katedraalissa on määrä ottaa käyttöön pääsymaksu ensi kevään aikana.
Helsingin ortodoksisen seurakunnan valtuusto hyväksyi seurakunnanneuvoston 17.10.2024 esityksen Uspenskin katedraalin pääsymaksun muuttamisesta pakolliseksi vuoden 2025 kevään aikana. Pääsymaksu ei tule koskemaan jumalanpalveluksiin osallistujia eikä se tule olemaan voimassa jumalanpalveluksien, pyhien toimituksien tai seurakunnan järjestämien tapahtumien aikana.
Uspenskin katedraalin pappi, rovasti Teo Merras suhtautuu asiaan periaatteessa myönteisesti, mutta hienoisella varauksella.
– Periaatteessa pääsymaksun periminen kirkossa ei tietenkään ole oikein, mutta onhan museoissakin pääsymaksu, isä Teo sanoo.
Hän korostaa, että pääsymaksu hyödyttää lopulta kirkkokansaa ja myös turisteja.
– Henkilöiden, jotka tulevat katsomaan kirkkoa pelkästään matkailunähtävyytenä, toivotaan pienen pääsymaksun myötä osallistuvan osaltaan siihen, että kirkko ylipäätään voidaan pitää avoinna. Sama käytäntö on otettu käyttöön myös monissa Helsingin kaupungin alueen evankelisluterilaisissa kirkoissa. Yleisesti maailmalla kirkoissa kerättävillä pääsymaksuilla huolehditaan kirkkojen kunnostamisesta, ja siten pääsymaksut ovat yleisesti melko hyvin ”siedettyjä”. Museoissa ei luonnollisesti käydä rukoilemassa.
Isä Teo Merras korostaa huolellista suunnittelua, kun mietitään Uspenskin katedraalin pääsymaksun käytännön toteutusta. Kuva: Dimitri Tolonen
Yhä monia avoimia kysymyksiä
Vääjäämättä nousee esiin kysymys, millä tavalla on mahdollista erottaa vaikkapa rukoilija tai jumalanpalvelukseen saapuva turistista tai vierailijasta, joka saapuu katedraaliin muista kuin hengellisistä syistä.
– Tämä on erittäin hyvä kysymys. Toivon, että pääsymaksun käytännön toteutus mietitään perusteellisesti ja ammattimaisesti. Uspenskin pääsymaksuun ja sen toteuttamiseen sisältyy vielä lukuisia ongelmia, jotka pitää ratkaista. Yksi näistä on nimenomaan se, kuinka ihmisille taataan mahdollisuus käydä hiljentymässä ja sytyttämässä tuohus ilman, että siitä veloitetaan pääsymaksu. Koska asia on vielä niin uusi, ei minulla suinkaan ole vielä tähän tai moniin muihinkaan yksityiskohtiin vastauksia.
Taloudelliset realiteetit ovat kallistaneet vaakaa selkeästi pääsymaksun puoleen.
– Seurakunnan talous on vuosi vuodelta isompien haasteiden edessä. Kirkkojen ja muiden kiinteistöjen korjausvelka on kasvanut todella suureksi. Seurakunnan keräämät verovarat eivät enää yksinkertaisesti riitä kattamaan kaikkia toiminnasta aiheutuvia menoja ja kirkkojen korjauksia.
Isä Teo muistuttaa myös, että menoja koituu myös kirkon auki pitämisestä matkailijoille ja turisteille.
– Tämä seikka usein unohtuu. Samaan aikaan on hyvä todeta, että vierailijoiden joukkoon mahtuu myös paljon pyhiinvaeltajia ja rukoilijoita, jotka kaipaavat paikkaa hiljentyä. Suurin osa kuitenkin tulee katsomaan kirkkoa nähtävyytenä ja matkailukohteena. On tällöin luonnollista, että siltä joukolta peritään pieni maksu kirkon ylläpitämiseen ja kunnostukseen. Uspenskissa on jo kokeiltu vapaaehtoista pääsymaksua, mutta kokeilu ei ole tuottanut toivottua tulosta.
Mieluiten ammattilaisten ratkaistavaksi
On seurakuntalaisia, jotka eivät pidä oikeana, että pyhäkössä peritään pääsymaksu. Toistaiseksi isä Teon korviin ei ole juurikaan kantautunut palautetta.
– Se, että asiasta on jo pidempään keskusteltu – toki aluksi vapaaehtoisen pääsymaksun kautta – vaikuttaa osaltaan, että tämä kynnys ei ole aivan niin korkea. Toisaalta voi olla, että palaute ei vain kulje minun korviini saakka. Tätä on kuitenkin vaikea uskoa.
Viime kädessä isä Teo pitää pääsymaksua hyväksyttävänä, joskin hän painottaa käytännön toteutuksen ja etenkin sen suunnittelun tärkeyttä.
– Hyvin suunniteltuna ja toteutettuna asia saavuttaa nopeasti oikeat mittasuhteet, ja pääsymaksu ymmärretään pienenä kortena isoon kekoon. Toki asia voidaan ymmärtää tahallisesti väärinkin, ja silloin mikään perustelu ei ole riittävä. Avain asiassa on siten huolellinen suunnittelu ja kaikkien mahdollisten kysymysten ratkaiseminen etukäteen. Siksi toivonkin, että asian toteuttaminen annetaan jonkun ammattilaisen käsiin. Totuus tässäkin on se, että tuottoja edeltää aina kulu. Pienellä satsauksella tästä saadaan toimiva järjestely, joka palvelee niin seurakuntaa kuin kirkossa vieraileviakin.
Helsingin ortodoksisen seurakunnan seurakunnanvaltuusto kokoontui toiseen sääntömääräiseen kokoukseen Helsingissä 14. marraskuuta. Kokouksessa valtuusto päätti vuoden 2025 talousarviosta ja linjasi talouden osalta seurakunnan toiminnan päälinjat. Samassa kokouksessa päätettiin myös Uspenskin pääsymaksusta, jonka käyttöön ottamisesta uutisoi ensimmäisenä Helsingin ortodoksinen seurakunta (Avaa uuden sivuston).
Metropoliitta Arsenin sihteeri kohahdutti Venäjää ihannoivilla kommenteillaan ja esitti vakavan uhkauksen – työsuhde päättyi
Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arsenin sihteerinä toiminut henkilö kirjoitti sosiaalisessa mediassa Venäjän ortodoksista kirkkoa ihannoivan kommentin. Samaan henkilöön liittyvä outo tapahtumaketju johti myös kirkon palvelukeskuksen johtajaan kohdistuneeseen vakavaan uhkaukseen.
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo tähdentää, että sihteerin mielipiteet ovat räikeässä ristiriidassa kirkkomme linjan kanssa. Hän myös odotti metropoliitta Arsenin reagoivan alaisensa toimintaan. Torstaihin mennessä oli jo olemassa tieto, että metropoliitta Arsenin sihteerinä toiminut henkilö on siirtynyt toisiin tehtäviin 13. marraskuuta 2024.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Kari Pekonen, Kaj Appelberg
Uutisen mukaan sihteeri on sitä mieltä, että Venäjän ortodoksisessa kirkossa on kaiken kaikkiaan ”paremmat arvot” kuin Suomessa. Hän ilmaisi myös häpeävänsä olla ”ortodoksi Suomessa tänä päivänä”. Kuitenkin hän korosti ilmaisseensa mielipiteitään yksityishenkilönä.
Sihteerin mielestä Suomen ortodoksinen kirkko menee liikaa ”muodin mukaan”, ja esimerkkeinä tästä hän mainitsi muun muassa kirkossamme keskustelun aiheiksi nousseet naisten asema kirkossamme, ympäristöarvot ja vähemmistöjen oikeudet.
Aamun Koitto ei tavoittanut sihteeriä kommentoimaan asiaa.
Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni. Kuva: Kaj Appelberg
Uhkaus tuli tietoon epäsuorasti
Outo tapahtumaketju sai jatkoa, kun Suomen ortodoksisen kirkon palvelukeskuksen johtaja Jari Rönkkö sai tietoonsa sihteerin ilmaiseman, hänen henkeensä ja terveyteensä kohdistuvan uhkauksen. Rönkkö on tehnyt asiasta poliisille rikosilmoituksen.
Suomen ortodoksisen kirkon johtoryhmä kutsuttiin koolle torstaiaamuna 14.11., ja Aamun Koitto tavoitti Rönkön puhelimitse kokouksen jälkeen. Hän ei halua avata tapahtumia julkisuudessa enempää, mutta kertoo olleensa etätöissä uhkauksen johdosta ja vahvistaa rikosilmoituksen tekemisen maanantaina. Rönkön mukaan uhkaus on tullut hänen tietoonsa kirjallisena, mutta ei suoraan uhkaajalta.
Sihteerin Keskisuomalaisessa ilmaisema näkemys uhkauksesta on, että se ei ollut tarkoitettu ”todelliseksi”, vaan käytetty kieli oli ”kuvaannollista”.
Aamun Koitto tavoitti myös Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arsenin.
– Ihmisillä on erilaisia näkemyksiä eri asioista, ja ne meidän on vain hyväksyttävä yksilön näkemyksinä. Ei minulla ole tuohon mitään sanomista, kannattaa varmaan kysyä (häneltä) itseltään, mitä ajattelee ja miten on päätynyt tuohon, metropoliitta Arseni kommentoi.
Hän kiistää käsityksen siitä, että kyseinen sihteeri olisi hänen ”oikea kätensä”, kuten Keskisuomalaisen uutisessa mainittiin.
– Hän ei ole mikään minun oikea käteni, eikä kukaan muukaan.
Keskisuomalaisen uutisessa metropoliitta Arseni kommentoi asiaa seuraavasti:
– Eiköhän tuossa tullut tuo asia selväksi. Ei minulla ole siihen mitään lisättävää.
Sihteerin näkemykset eivät edusta kirkon linjaa
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo ottaa selkeän kannan metropoliitta Arsenin sihteerin Venäjä-mielisiin näkemyksiin.
– Tällaiset näkemykset eivät missään nimessä edusta Suomen ortodoksisen kirkon linjaa tai sen arvoja. Kyseessä ovat yhden ihmisen henkilökohtaiset, erittäin valitettavat näkemykset. Kirkkomme on nimenomaan jyrkästi tuominnut Venäjän hyökkäyssodan Ukrainaan heti sen alettua sekä patriarkka Kirillin sotaa lietsovat kannanotot.
Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu autonomisena kirkkona Konstantinopolin patriarkaattiin, jonka päämies on ekumeeninen patriarkka Bartolomeos. Sen sijaan Moskovan patriarkaattia johtaa patriarkka Kirill, joka on näkyvästi asettunut tukemaan Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaan.
– Myöskään keskustelu naisten asemasta tai vähemmistöjen oikeuksista ei ole merkki kirkkomme ”menemisestä muodin mukana” vaan todiste siitä, että kirkkomme elää ajassa, vaikkakaan ei ajasta, arkkipiispa Leo huomauttaa.
– Mitä sihteerin esittämään uhkailuun ja siihen reagointiin tulee, vastuu on ensisijaisesti sihteerin esimiehellä, metropoliitta Arsenilla. Mielestäni näin vakavaa asiaa ei voi sivuuttaa, vaan siihen on reagoitava asianmukaisesti.
Torstaihin mennessä oli jo olemassa tieto, että metropoliitta Arsenin sihteerinä toiminut henkilö on siirtynyt toisiin tehtäviin 13. marraskuuta 2024. Hiippakuntasihteerin tehtäviä hoitaa 14. marraskuuta 2024 lähtien ylidiakoni Jyrki Härkönen.
Kuvituskuva ylhäällä: Uspenskin katedraali Ukrainan väreissä./Kari Pekonen
Juttua on muokattu 14.11.2024 klo 16:42 ja 15.11. klo 00:17 muuttamalla työsuhteen päättymisen ajankohtaa koskeva kohta ilmaisuun ””torstaihin mennessä”. Lisäksi korjattiin johtoryhmän kokouksen päivämäärä 14.10. > 14.11.2024. Klo 22:25 on jutun alkuun lisätty tarkennus jutun ensimmäisenä julkaisseen lehden osalta.
OIKAISU 27.3.2025 KLO 10:19:
Oikaisu käsillä olevaan Aamun Koiton verkkolehdessä 14.11.2024 julkaistuun juttuun.
Jutussa mainittiin, että toinen media olisi siteerannut ”laajalti” tuolloisen sihteerin nettikirjoituksia. Ex-sihteerin mukaan kyseessä on ollut vain yksi nettikirjoitus. Muut Aamun Koiton jutussa siteeratut mielipiteet ovat peräisin toiselle medialle annetusta haastattelusta.
Juttua on korjattu 27.3.2025 klo 10:19 yllä kuvatun mukaisella tavalla.
Jutun ingressissä ollut ilmaisu ”henkilö kirjoitti sosiaalisessa mediassa Venäjän ortodoksista kirkkoa ihannoivia kommentteja” on korjattu muotoon ”henkilö kirjoitti sosiaalisessa mediassa Venäjän ortodoksista kirkkoa ihannoivan kommentin”.
”Laajalti”-sana on poistettu, sillä se viittasi alun perin nettikirjoituksiin – joita ex-sihteerin mukaan on ollut vain yksi. Verbi ”kirjoitti” on vaihdettu muotoon ”ilmaisi”.
Lisäksi on korvattu ilmaisu ”Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arsenin sihteerin kirjoittelua sosiaalisessa mediassa” ilmaisulla ”Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arsenin sihteerin kirjoitusta sosiaalisessa mediassa”.
Alempana jutussa on korjattu sana ”kirjoituksiin” sanalla ”näkemyksiin”.
Myös Aamun Koitto pyysi uutisen laatimisen ja julkaisun aikaan sihteeriltä (sittemmin ex-sihteeriltä) kommenttia sekä puhelimitse että sähköpostilla. Tuolloin hän ei reagoinut Aamun Koiton yhteydenottoyrityksiin. Oikaisu julkaistaan näin paljon alkuperäisen uutisen jälkeen, koska kyseinen henkilö pyysi oikaisua vasta nyt. Pyyntö tuli kyseisen henkilön valtuuttaman toisen henkilön kautta.
Ortodoksisten nuorten liitto palkitsi nuorisotyössä ansioituneita – Vuoden ohjaaja on Inka Oikarinen
Ortodoksisten nuorten liitto ONL ry myöntää anomusten perusteella palkitsemisia vuosittain nuorisotyön parissa ansioituneille. Tänä vuonna vuoden kerho löytyy Taipaleen seurakunnasta, vuoden ohjaaja on Inka Oikarinen ja hopeisen ansiomerkin saa kolme henkilöä.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: ONL ry | Kuva: ONL ry
Vuoden ohjaaja 2024
Vuoden ohjaaja -palkitseminen menee aina nuorelle, lupaavalle ja kunnostautuneelle ohjaajalle, ja tänä vuonna liiton johtokunta päätti myöntää tittelin Inka Oikariselle. Palkitsemista anoi Inkan “kasvattajaseura” eli Tampereen ortodoksinen seurakunta; Inka tosin vaikuttaa myös Lapin alueella.
– Kerta kaikkiaan ihanalta tuntuu saada palkitseminen siitä, mitä on itse tykännyt tehdä suurella intohimolla ja sellaisesta asiasta, mistä on tosi paljon nauttinut, Inka Oikarinen sanoo.
Inka Oikarinen on toiminut kolme vuotta kripan ja lastiksen ohjaajana Tampereella sekä lisäksi ainakin ONL:n lastenleirillä ja kripalla sekä Puroniemen Ystävien leirillä ja on tuttu kävijä myös Tampereen nuortenilloissa.
– Kun leirejä ajattelee, päällimmäisenä tulee mieleen yhteisöllisyys. Leireillä yhteisöllisyyden tunne on suuri, ja tuntee kuuluvansa joukkoon. Leirien myötä olen saanut hyviä kavereita loppuelämän ajalle sekä ihania muistoja, jotka ovat mielessä varmasti vielä vanhana. Kaikkein tärkeintä ohjaajana olemisessa on nähdä leiriläisten aidosti nauttivan ja huomata kaikkien löytävän oman paikkansa leiriltä, Inka kertoo.
– Inka on luotettava ohjaaja, joka tekee annetut tehtävät huolellisesti ja asiallisesti. Hän on omatoiminen, valoisa ja pohdiskeleva persoona, kuvailee Tampereen ortodoksisen seurakunnan kasvatustyöntekijä Lidija Cederström-Hänninen.
Vuoden kerho
Vuoden 2024 kerhon titteli menee tänä vuonna Taipaleen seurakunnassa toimivalle Viinijärven ortodoksiselle kerholle. Kerho kokoontuu tiistaisin Viinijärven vanhassa pappilassa ja saa kiitosta myös ympäristökasvatukseen liittyvästä sisällöstään.
– Mielestäni tämä kerho on aidosti erilainen siinä, että kierrätys, uusiokäyttö ja ympäristöystävällisyys on viety leikeissä ja askarteluissa uudelle tasolle. Ohjaajien ja kerholaisten luovuus kukoistaa, kertoo isä Nemanja Balčin Taipaleelta.
Hopeisen ansiomerkin voi saada useita vuosia tai jopa vuosikymmeniä kestäneestä ja sitoutuneesta ortodoksisesta nuorisotyöpanoksesta ja liiton johtokunta myönsi tänä vuonna tämän kunnianosoituksen kolmelle henkilölle. Merkin saavat Jyri Luonila, Andra Aldea-Löppönen sekä Aleksanteri Seppä.
Jyri Luonilalla on kokemusta uskonnonopettamisesta koulussa, leirikanttorin työstä ja muun kirkollisen toiminnan suunnittelusta ja toteuttamisesta. Viimeksi kuluneena kesänä hän on ollut niin ONL:n kuin Tampereen ortodoksisen seurakunnankin kristinoppileirien leiriteologina. Jyri on kotoisin Porista ja asuu nykyään Turussa, jossa hänet on jo napattu mukaan muun muassa seurakunnan päätöksentekoon.
Porin kirkon isännöitsijä Mikko Riihimaa tuntee Jyrin hyvin.
– Minusta Jyri on varsin avarakatseinen ja helposti lähestyttävä henkilö, jonka rakkaus ortodoksista uskoa ja kirkkoa kohtaan on syvää. Hän on myös hersyvän hauska seuramies, joka tarpeen ja tilanteen vaatiessa kykenee vakavoitumaan vaadittavalla tavalla, kertoo Mikko.
Andra-Aldea Löppönen on väsymätön lapsityön aktiivi, joka opettaa myös uskontoa ja sekä on tärkeä, kirkkoa tunnetuksi tekevä yhdyshenkilö romaniankielisten keskuudessa. Tällä hetkellä Andra ohjaa Jyväskylän ortodoksisessa seurakunnassa alakoululaisten Puuhakerhoa sekä Kirkkokerhoa.
– Andra ottaa lämpimästi vastaan niin tutut kuin uudetkin kasvot sekä neuvoo, auttaa, opastaa ja tukee. Uusia ideoita löytyy ja kerhonohjauksessa on aina läsnä niin kirkollinen opetus kuin lasten itsensä toivomat leikit ja puuhat, kiittää Valeria Ratilainen, Jyväskylän ortodoksisen seurakunnan kanttori.
– Aleksanteri Sepällä on huippumahtava asenne ja persoona ja hän on mielestäni hyvä esimerkki ja todellinen heittäytyjä, kehuu isä Tuukka Rantanen Pohjois-Suomen ortodoksisesta seurakunnasta. Aleksanteri on ollut mukana lukuisilla kripareilla ja lastenleireillä eri puolilla maata sekä vastuunkantajana myös ulkomaanmatkoilla. Hän on lisäksi mukana hiippakunnan nuorten neuvostossa sekä aktiivinen nuortenilloissa, ja toiminut niissä takavuosina välillä vetäjänäkin.
Monia armorikkaita vuosia palkituille ja kaikille nuorisotyön parissa ahkeroiville!
Kuuntele
