Naisdiakonaatti oli elävä osa idän kirkon palvelutyötä 1000-luvun alkupuolelle saakka. Perinne muovautui eri aikoina, ja tehtävät vaihtelivat alueellisesti. Virkaa ei koskaan lakkautettu, vaikka se lopulta hiipui.

Lähtökohtana keskustelulle on tietoisuus naisdiakonien viran historiasta. Keskusteluun liittyvät kirkon jäsenten ja apua tarvitsevien ihmisten tarpeet, yksilöiden kutsumus ja kriittiset näkökulmat.

Kritiikin perusteluja:

Kielteisiä näkemyksiä naisdiakonaatin elvyttämistä kohtaan perustellaan sekä teologialla että käytännöillä. Keskusteluissa esiintyy myös jyrkkiä äänenpainoja.

1. Perinteen muutos estää viran elvyttämisen

Tämän käsityksen mukaan naisdiakonaatti on ristiriidassa ortodoksisen kirkon pitkäaikaisten käytäntöjen kanssa. Viran päättymisen jälkeistä miesdiakonaattia pidetään vakiintuneena, ajan pyhittämänä muotona ja siksi säilyttämisen arvoisena. Naisdiakoneista kerrotaan varhaisissa lähteissä niukasti, koska heidän lukumääränsä ja roolinsa olivat muutenkin vähäiset.

Naisdiakonaatin ajatellaan saavuttaneen historiallisen päätepisteensä, jonka vuoksi se ei ole enää osa kirkon elävää perinnettä. Siksi todetaan, etteivät naisdiakonaattia käsittelevät ekumeenisten kirkolliskokousten määräykset velvoita nykyistä kirkkoa. Viran päätyttyä vanhojen määräysten yhteyteen kasvanut perinne nähdään muuttumattomana osana kirkon kanonista perinnettä. Muinoin vallinnutta käytäntöä ei myöskään voi elvyttää siellä missä sitä ei ole koskaan ollut.

Toisinaan varhaisen kirkon tai nykypäivän opettajien tai kilvoittelijoiden vastustavat kannanotot nähdään todisteina siitä, ettei naisdiakonaattia voida enää perustaa uudelleen. Jotkut myös esittävät, ettei kirkolla ole enää oikeutta tai valtaa vihkiä naisdiakoneja.

2. Teologia ei puolla yksiselitteisesti viran elvyttämistä

Eräiden tulkintojen mukaan varhaisen kirkon tekstit eivät anna riittävän yksiselitteistä vahvistusta naisdiakonien viran elvyttämiselle. Viran uudelleen perustaminen voi tämän ajattelutavan mukaan jopa vääristää kirkon teologiaa.

Käsitystä, jonka mukaan diakonin virka on pyhitetty vain miehille, käytetään melko usein teologisena perusteluna sille, että ainoastaan miesdiakonit (kuten papitkin) voivat olla mieheksi syntyneen Kristuksen kuvia. Joskus perusteena pidetään sitä, että Kristus valitsi apostoleiksi ainoastaan miehiä tai sitä, että Apostolien teoissa mainitut diakonit olivat miehiä (Ap.t. 6). Tällöin muut Uuden testamentin kohdat tulkitaan niin, etteivät ne kerro naisista diakoneina, vaan muina seurakunnan palvelijoina. Perusteluna esiintyy myös näkemys, jonka mukaan nainen ei voi opettaa, hallita tai tehdä miehille tarkoitettuja tehtäviä. Käsitystä perustellaan myös luomisteologialla.

Jotkut uskovat, että naisdiakonaatin elvyttämisen tarkoitus on purkaa laajemmin naisiin liittyvää kirkon opetusta, kuten rituaalipuhtauteen liittyviä sääntöjä. Ekonomia eli perinteen soveltamisen mahdollisuus nähdään vähäisenä.

Joidenkin uhkakuvien mukaan ajatus viran elvyttämisestä on syntynyt kirkolle vieraan teologisen ajattelun pohjalta. Tästä syystä pyrkimys viran herättämiseksi nähdään osana kehitystä, joka murentaa kirkon ortodoksisuutta ja muuttaa kirkkoa Suomessa “maailman luterilaisimmaksi ortodoksiseksi kirkoksi”. Näkemyksellä tarkoitetaan sitä, että ortodoksista ajattelua ja elämäntapaa muokataan toisen kirkon (kuvitellusta) vaikutteesta länsimaisen maallisen tai teologisen ihanteen mukaiseksi. Jotkut jopa ehdottavat kärjekkäästi, että viran kannattajat voivat siirtyä protestanttisiin kirkkoihin.

3. Viran tarveperustetta ei ole enää olemassa

Tämän näkemyksen mukaan kirkon palvelutehtävät ja rakenteet sisältävät nykyään kaikki ne toiminnat, joita naisdiakonit tekivät aiemmin. Ajatuksena on, ettei naisdiakoneja enää tarvita, koska kirkolla tai ihmisillä ei ole enää sellaisia tarpeita, joihin aiempi virka vastasi. Perusteluun tarpeiden muutoksesta liittyy toisinaan jo edellä esitetty käsitys, jonka mukaan kirkossa toteutuu viran koko täyteys nykyisessä muodossaan ilman naisdiakoneja.

Varovaisen myönteisissä, mutta kriittisissä näkemyksissä viitataan joskus Aleksandrian patriarkaatin 2000-luvulla toteuttamiin naisdiakonien ja -alidiakonien vihkimyksiin. Niihin liittyen todetaan, että patriarkaatin tietyillä alueilla on ehkä olemassa missiologinen, sosiaalinen tai sosiologinen tarve vihkimyksille, mutta samaa tarvetta ei ole Suomessa tai Euroopassa.

4. Asiassa tarvitaan laaja teologinen konsiili

Tämän käsityksen mukaan pitkään vallinneita perinteisiä ja voimassa olevia rooleja ei pidä muuttaa ilman laajempaa teologista keskustelua. Joissakin mielipiteissä painottuu ajatus, että viran mahdollisuudesta keskustelu on uhka kirkon kanoniselle järjestykselle.

Toisinaan huomautetaan kärjekkäämmin, ettei asian käsittely kuulu piispainkokousten ulkopuolelle. Muiden ei tulisi sen vuoksi käsitellä asiaa lainkaan tai ainakin pidättäytyä puuttumasta piispainkokousten työskentelyyn ehdotuksillaan.

5. Viran elvyttäminen synnyttää ristiriitoja

Viran elvyttämisen ajatellaan aiheuttavan ristiriitoja kirkossa. Tästä syystä todetaan, ettei tällaisiin hankkeisiin pidä ryhtyä. Näkemykset saattavat nojata teologisiin perusteisiin, mutta pääpaino on ristiriitojen välttämisessä. Huomiota ei välttämättä kiinnitetä juurikaan vastakkaisiin kokemuksiin ja näkemyksiin.

Jotkut huomauttavat, että useimmat ovat hyväksyneet vallitsevat käytännöt, vaikka kaikki eivät ole siihen tyytyväisiä. Siten olisi parempi pysyttäytyä nykyisessä virkamallissa, koska nykytilanne tunnetaan ja uusi olisi epävarmaa, ja näin välttää riitoja.

6. Kysymyksessä on vallan tavoittelu

Tämän perustelun mukaan diakonin vihkimystä tavoittelevat naiset ovat kiinnostuneet kirkollisen aseman tuomasta vallasta ja arvonannosta, vaikka diakonin tehtävä ei palvelevan luonteensa vuoksi niitä tarjoa.

Jotkut muistuttavat, että naisten tulisi suhtautua nykyisiin rooleihinsa nöyrästi ja kiitollisesti, sillä heille on jo riittävästi tilaa ja mahdollisuuksia kirkossa. Lisäksi korostetaan, etteivät kaikki voi muutenkaan saada vihkimyksiä. Toisinaan esiin nousee epäilys virkaa tavoittelevista naisista, joilla on väärät motiivit tai jotka ovat ymmärtämättömiä viran luonteesta. Käsityksiin liittyy myös huoli kirkon vakiintuneen hierarkian heikentymisestä ja miesten roolin kaventumisesta.

7. Pyrkimyksessä on kyse arvojen muutoksesta

Jotkut tulkitsevat ajatuksen naisdiakonaatin palauttamisesta merkiksi kirkon perinteiden ja arvojen heikkenemisestä osana suurta yhteiskunnallista muutosta. Viran elvyttämisen ajatellaan rikkovan kirkon ykseyden periaatetta.

Toisinaan esitetään, ettei viran elvyttämisen tarkoitus ole bysanttilaisen perinteen palauttaminen, vaan kokonaan uuden naisten viran perustaminen, joka on yhtäläinen miesdiakonien tehtävän kanssa ja joka sen vuoksi vääristää modernin arvopohjansa vuoksi kirkon perinnettä. Ekonomiaa eli perinteen kirkollista soveltamista perustelluista syistä ei pidetä mahdollisena.

Lähelle edellistä tulevat näkemykset, jotka huomioidaan selkeästi viran historia. Tähän liittyen todetaan, että naisdiakonaatti tulisi palauttaa tarkalleen entisenlaisessa muodossaan, jos sen elvyttämistä harkittaisiin. Bysanttilaisen kauden kirkossa naisten rooli oli rajattu, eivätkä miehet voineet lähestyä naisia vapaasti: naisdiakoneja tarvittiin tekemään työtä naisten parissa. Koska samaa tarvetta ei enää ole olemassa, virka nähdään tarpeettomaksi. Lisäksi saatetaan todeta, etteivät bysanttilaisen ajan aineistot kerro riittävästi viran luonteesta ja siihen kuuluvista tehtävistä.

Jyrkimpien näkemysten mukaan osa naisdiakonaatin kannattajista kätkee perimmäiset pyrkimyksensä, joita voivat olla esimerkiksi naispappeuden tavoittelu, sukupuoliroolien sekoittaminen, moderni feminismi tai LGBTQ-aktivismi. Näihin liittyvät kommentit yleistetään helposti koskemaan kaikkia naisdiakonaatin elvyttämistä kannattavia.

Esiin nousee myös eskatologisia käsityksiä, joiden mukaan pyrkimys naisdiakonaatin palauttamiseksi ja siihen liittyvät salatut tarkoitusperät kertovat aikojen lopun koittamisesta ja kirkon luopumuksesta. Naisdiakonaattia kannattavat naiset ja miehistä erityisesti papit ja piispat saatetaan nähdä jopa antikristuksen lähettiläinä.

Puoltavia näkemyksiä:

1.Ihmiset ja kirkko tarvitsevat naisdiakoneja

Tämän näkemyksen mukaan keskustelu naisdiakonaatin palauttamisesta on havahduttanut ymmärtämään, että kirkko on menettänyt naisdiakonaatin tuoman siunauksen historiallisten kehityssuuntien vuoksi. Osa kritiikistä saattaa kuitenkin johtua tietämättömyydestä viran historian suhteen.

Tradition elvyttäminen nähdään kirkon jäsenten ykseyden vahvistamisena palveluviran kautta. Viran elvyttämisen ajatellaan johdattavan ihmisiä yhä syvemmin kirkon jäsenyyteen, koska se vastaa todellisiin tarpeisiin. Myös kirkolla Suomessa on missiologinen, sosiaalinen ja sosiologinen tarve naisdiakonien palvelutehtävälle.

Uhkakuvan mukaan viran elvyttäminen rikkoo kirkon ykseyttä. Tähän liittyen huomautetaan, että kirkko vaalii ykseyttä, mutta ykseys ei merkitse kirkon ja ihmisten tarpeiden ohittamista kysymyksessä, jolle on olemassa kanoniset perusteet.

Maltillisten näkemysten mukaan viran elvyttäminen edellyttää harkintaa, konsensuksen rakentamista ja kirkon opillisten perustelujen tarkastelua. Tämä ei kuitenkaan tarkoita päätösten tekemistä kielteisistä asenteista tai yksilöiden vahvoista mielipiteistä johtuen. Siksi ajatellaan, että päätös viran elvyttämisestä ei voi perustua uhkakuviin, sillä kirkon tulee elää Pyhän Hengen ohjauksessa. Ykseyden vaalimiseen liittyen tunnustetaan, että viran mahdollinen elvyttäminen herättää myös ristiriitoja. Tähän vastauksena pidetään opetusta ja pastoraalista ohjausta.

Joissakin näkemyksissä korostuu, että on tärkeää löytää hyvä tasapaino kirkon perinteen ja viran elvyttämisen välillä. Ykseyden vaatimuksen perustasona pidetään paikallisen kirkon hyväksyntää ja pyhän synodin vahvistamaa päätöstä.

Perusteluina esitetään myös, että kysymystä viran elvyttämisestä täytyy lähestyä kirkon tradition ja varhaisemman naisdiakonien toimenkuvan pohjalta. Samalla on huomioitava nykypäivän tarpeet ja ekonomia. Vaikka kirkko on traditionaalinen, se ei tarkoita sitä, ettei jotakin unohtunutta perinnettä voi enää elvyttää, jos kirkolla on siihen perusteet ja jos sen avulla voidaan vastata paremmin ihmisten tarpeisiin.

2. Kirkko tarvitsee naisia, joilla on diakonin kutsumus

Kutsumukseen liittyvän perustelun mukaan toivetta, joka perustuu kirkon aiempaan käytäntöön, ei voi torjua sillä perusteella, että naisdiakonien tehtävät voi hoitaa myös joku muu.

Kukaan ei ole kirkon työssä korvaamaton, mutta jokaisella on oma kutsumuksensa. Tätä kuvaa myös apostoli Paavali todetessaan, että palvelutehtäviä on monenlaisia. Kukaan Kristuksen jäsen ei voi sanoa toisesta ruumiin jäsenestä, että se on tarpeeton. (1. Kor. 12:4–21) Käsityksen mukaan vanhakirkollisen naisdiakonaatin elvyttämisessä on kysymys sen tunnustamisesta, että kirkko on aina kutsunut ja tarvinnut naisia palvelutyöhönsä.

3. Myös naiset tarvitsevat armolahjan tuomaa valtuutusta

Viran palauttamisesta keskusteltaessa huomautetaan, ettei kysymys ole vallan ja aseman tavoittelusta, vaan hengellisestä ja kirkkoa rakentavasta vaikutusvallasta sekä palvelutyön armolahjasta, kutsumuksen tunnistamisesta ja tunnustamisesta sekä tämän kutsumuspotentiaalin hyödyntämisestä.

Lisäksi painotetaan, että vihkimys antaa vihitylle kirkon suomat valtuudet ja välittää siihen tarvittavat Hengen lahjat, ja saattaa vihityn kirkon paimenten ohjaukseen. Tämä rakentaa yhtenäisyyttä ja vahvistaa kirkon vaikutusta ja evankeliumin todistusta maailmassa.

Naiset tekevät jo nyt arvokasta työtä kirkon eri tehtävissä. Naisten palvelutyön ajatellaan täydentyvän, jos kirkko perinteensä mukaisesti vihkii kutsumuksen omaavia ja tehtäviin sopivia naisia diakoneiksi.

4. Viralle on olemassa sielunhoidollinen ja sosiaalinen tarve

Tämän käsityksen mukaan tehtävään vihityt naisdiakonit palvelevat kirkkoa omien erityispiirteidensä ja lahjojensa mukaan. He voivat antaa paljon kirkon työlle ja palveluviralle esimerkiksi auttamalla sielunhoitoon, avioliittoon, avioeroon, seksuaaliseen hyväksikäyttöön, raskauteen, hedelmällisyyteen, lasten kasvatukseen, nuorten naisten tukemiseen ja ikääntymiseen liittyvissä asioissa.

Naisdiakonit voivat toimia kanssakulkijoina ja hengellisinä äiteinä. Siten virka vastaa naisten sielunhoidollisiin tarpeisiin ja tukee pappien tekemää palvelua katumuksen sakramentissa.

5. Virka vahvistaa eukaristista yhteisöä

Näkökulman mukaan naisdiakonit voivat kirkon tradition pohjalta ja diakonin toimenkuvan mukaisesti elävöittää liturgista ja sakramentaalista palvelutyötä. Lisäksi he voivat tehdä kotikäyntejä ja viedä ehtoollista esimerkiksi sairastaville, mikä laajentaa kirkon palvelumahdollisuuksia.

6. Virka vahvistaa kirkollista opetustyötä

Tämän perustelun mukaan naisdiakonit voivat osallistua kirkon katekumeeniopetukseen, hallintoon ja moniin muihin tehtäviin koulutuksensa ja lahjojensa mukaan, kirkollisesti saamansa siunauksen vahvistamina ja valtuuttamina.

Tehtävään vihittyjen ja koulutettujen naisten panoksen opetustyössä ajatellaan vahvistavan kirkollista opetusta entisestään ja tuovan siihen lisää näkökulmia.

7. Kirkko tarvitsee diakonaattinsa vahvistamista

Naiset ovat jo nyt tärkeässä roolissa kaikissa kirkon ja seurakuntien maallikoille ulottuvissa tehtävissä Suomessa. Tämän ei nähdä vähentävän naisdiakonien tarvetta, vaan päinvastoin lisäävän sitä, koska aktiivinen kirkko tarvitsee naisia myös tehtävään vihittyinä diakoneina.

Teologisesti koulutetut ja vihityt naisdiakonit voivat palvella kirkkoa palkattuina työntekijöinä eri tehtävissä. Virkaa elvytettäessä ei voida kuitenkaan ajatella vain palkkasuhdetta, sillä kirkollamme on kokonsa vuoksi vähän palkattuja diakoneja. Kyse on suuremmasta asiasta kuin palkkasuhteesta: kysymys on armolahjasta ja kutsumuksesta sekä diakonaatin ja palvelutyön vahvistamisesta.

Muutamissa seurakunnissa toimii palkattuja diakoniatyöntekijöitä. Naisdiakonaatin elvyttämistä puoltavan näkemyksen mukaan tämä ei vähennä naisdiakonien tarvetta, sillä se täydentää ja tukee jo tehtyä diakoniaa. Naisdiakonit eivät korvaa ammatillisesti pätevöityneitä diakoniatyöntekijöitä, vaikka voivat hakea tehtäviä pätevyysehtojen täyttyessä.

Koska palkattuja diakoniatyöntekijöitä on vain muutamissa seurakunnissa, ajatuksena on, että heidän lisäkseen tarvitaan oman toimen ohella palvelevia naisdiakoneja, jotka voivat vahvistaa diakoniatyötä pienemmissä seurakunnissa.

Kriittisten ja puoltavien näkemysten keskeiset seikat

Naisdiakonaattia koskevilla kriittisillä näkökulmilla pyritään puolustamaan kirkon virkakäsityksen pysyvyyttä sen nykyisessä muodossa. Nykytraditiota pidetään kirkon kanonisuuden täytenä ilmaisuna. Jo kauan sitten lakannut virka nähdään menneisyyden ilmiönä.

Kirkolla ei tämän käsityksen mukaan ole sellaisia tarpeita, joita ei voitaisi nykyisessä muodossa muutenkin hoitaa. Lisäksi korostetaan kirkon ykseyden periaatetta. Näistä syistä viran elvyttäminen torjutaan.

Viran elvyttämistä puoltavissa perusteluissa korostuu kutsumuksen merkitys, mutta myös viran teologinen, liturginen, sakramentaalinen ja historiallinen oikeutus ja merkitys. Elvyttämisen perusteena pidetään myös seurakunnan jäsenten, kirkkoa etsivien ja apua tarvitsevien tarpeita.

Ykseyden periaatteen toteutumisen tulkitaan tarkoittavan sitä, että virka tulee elvyttää paikalliskirkossa synodaalisesti. Päätöstä tehdessä on oleellista huomioida ihmisten ja kirkon tarpeet, sillä näin ykseys voi vahvistua arjen tasolla. Vaikka virka käytännössä lakkasi tarpeiden vähentyessä, se voidaan tarpeiden ilmaantuessa myös elvyttää.

Kohti perusteltuja päätöksiä

Edellä esitetyt monisyiset näkemykset osoittavat, että naisdiakonaattia koskevalle keskustelulle on tarvetta niin kirkossa yleensä kuin myös omassa autonomisessa kirkossamme. Keskustelun lisäksi tarvitaan silti myös uskottavia ja hyvin perusteltuja päätöksiä. Mahdollisia päätösvaihtoehtoja tarkastellaan lähemmin seuraavassa artikkelissa.

Artikkelisarjan muut osat:

https://aamunkoitto.fi/ajassa/naisia-diakoneina-diakonaatin-kehittyminen-osa-1

https://aamunkoitto.fi/ajassa/naisia-diakoneina-mahdollisia-ratkaisuja-osa-3

Kuvituskuva ylhäällä: Mosaiikissa Jumalansynnyttäjän vasemmalla puolella keisari Justinianos pitelee käsissään Hagia Sofiaa ja oikealla puolella keisari Konstatinos Suuri kannattelee Konstantinopolia. Hagia Sofia

Naisdiakoneja koskeva keskustelu perustuu sekä miesten että naisten virkaan, joka syntyi ja kehittyi jo apostolien ajan kirkossa (ks. Naisia diakoneina – kunnioittavalle keskustelulle on tarvetta). Viran muovautuminen jatkui seuraavina vuosisatoina.

Naisdiakonien vihkimys ja tehtävät varhaiskirkossa

Varhaiskirkon aikana, ennen 300-lukua, diakonin virka kehittyi apostolien ajan avustustyöstä kohti liturgista palvelutyötä, mutta tehtävän avustustyöhön liittyvä luonne säilyi.

300-luvun lopulla laaditut Apostoliset konstituutiot, jotka kuvaavat varhaiskirkon käytänteitä, mainitsevat erilliset vihkimisrukoukset mies- ja naisdiakoneille. Vihkimyksen suoritti piispa.

Naisdiakonien tehtäviin jumalanpalveluksissa kuului kirkkorakennuksen sisäänkäyntien vartiointi yhdessä miespuolisten ovenvartijoiden kanssa ehtoollisen aikana. Naiset vartioivat naisten puolta ja miehet miesten puolta, sillä ehtoollislahjojen siunaamisen lähestyessä kastamattomilta evättiin pääsy kirkkoon (Apostoliset konstituutiot 2.57.10, 2.58.5–6, 8.19–20; vrt. 2. Moos. 38:8).

Naisdiakonit eivät avustaneet ehtoollisen toimittamisessa, mutta he osallistuivat eukaristiaan naisista ensimmäisinä kirkkosalin puolelta. Lisäksi he auttoivat esimerkiksi voitelemalla kastetut naiset. Rukousten toimittamiseen naisdiakonit eivät osallistuneet. Jumalanpalvelusten ulkopuolella he vierailivat naisten kodeissa ja veivät avustuksia. Diakonissat osallistuivat myös kirkollisten kirjeiden kuljettamiseen.

Apostolisissa konstituutioissa naisdiakonit esitellään Pyhän Hengen ja miesdiakonit Kristuksen kuvina, mikä perustelee nais- ja miesdiakonien tehtävien erilaisuutta.

Naisdiakoneilla oli tärkeä välittävä rooli seurakunnan naisten ja papiston välillä, sillä naiset eivät saaneet lähestyä miesdiakonia tai piispaa ilman naisdiakonin läsnäoloa. Tämä heijastelee aikansa sukupuolirooleja, mutta määräys saattaa viitata myös ehtoolliselle osallistumiseen (Apostoliset konstituutiot 2.26.6, 8.13.14).

Naisdiakonit bysanttilaisen ajan kirkossa

Naisdiakonien virka säilyi idän kirkossa katkeamattomana perinteenä – erityisesti Konstantinopolissa ja Jerusalemissa – keskibysanttilaisen ajan loppupuolelle saakka eli 1200–1300-lukujen tuntumaan.

Jakamattoman ajan kirkon läntisessä osassa suhtautuminen naisdiakoneihin oli itää kielteisempi. Silti esimerkiksi Gallian alueelta tunnetaan naisdiakoneja, kuten Radegunda Poitiersilainen (k. 587; nunna ja pian myös diakonissa) ja Sigolena Aldislainen (7.–8. vuosisata; diakonissa ja pian sen jälkeen nunna). Useat paikallissynodit, kuten Orangen toinen paikallissynodi (441; kanoni 26), Orleansin toinen paikallissynodi (533; kanoni 18) ja Toursin toinen paikallissynodi (567; kanoni 20), torjuivat tai kielsivät aiemman naisdiakonaatin (ks. tiivistelmä aiheesta (Avaa uuden sivuston)).

Idässä naisdiakonaatti kukoisti, ja kirkon keskusalueilla toimi lukuisia naisdiakoneja. Keisari Justinianoksen lakikokoelman (500-luku) mukaan pelkästään Hagia Sofian pyhäkössä Konstantinopolissa palveli kuusikymmentä pappia, sata miesdiakonia ja neljäkymmentä diakonissaa (Novellae Constitutiones 3.1).

Bysantin ajan naisdiakonit vihittiin ekumeenisten kirkolliskokousten määräysten mukaisesti ylempään pappeuteen (ks. Naisia diakoneina – kunnioittavalle keskustelulle on tarvetta). Ylemmän pappeuden vihkimyksen vahvistaa myös bysanttilaisen ajan käsikirja.

Bysanttilainen pyhien toimitusten käsikirja

Keskibysanttilaisena aikana naisdiakonien vihkimiskaava sisältyi Euhologioniin eli pyhien toimitusten käsikirjaan. Teksti löytyy 800-luvulla kootusta Barberinin koodeksista, joka sisältää vanhimman tunnetun bysanttilaisen Euhologionin. Vihkimiskaava säilyi samankaltaisena ainakin 1000-luvulle saakka.

Käsikirjassa naisdiakonien vihkimys on lähes yhdenmukainen miesdiakonien riitin kanssa. Euhologion eroaa tässä apostolisten isien ajan perinteestä ja tavasta, mikä tarkoittaa, että naisdiakonien virka kehittyi edelleen bysanttilaisena aikana.

Euhologionin mukaan naisdiakonit kuuluivat ylempään papistoon. Sama näkemys löytyy myös Justianoksen lainsäädännöstä, joka koskee erityisesti Hagia Sofiaa ja Blahernaeta, kahta keisarillista kirkkoa Konstantinopolissa.

Euhologion osoittaa, että naisdiakonien vihkimysriitti sai vakiintuneen ja hyväksytyn muodon ennen 800-lukua. Vihkimysrukouksissa huomioidaan selkeästi vihittävän sukupuoli ja mainitaan tehtävään liittyvät erityiset naispyhät (ks. rukouksista lähemmin esim. Karras 2004, 300–301).

Vihkimisen yhteydessä diakoniksi asetettava nainen tuotiin miesten tavoin suuren saaton jälkeen alttariin. Rukousten jälkeen piispa puki vihityn ylle orarin eli diakonin olkanauhan, joka asetettiin hunnun reunan alle. Naisdiakoni vastaanotti ehtoollisen alttarissa piispalta, joka sen jälkeen antoi ehtoollismaljan vastavihitylle. Tämä asetti maljan takaisin alttaripöydälle, mutta naisdiakoni ei kantanut maljaa kirkkosaliin, kun ehtoollista alettiin jakamaan kansalle.

Naisdiakonien vihkimyskaava on pääkohdiltaan lähes identtinen miesdiakonin vihkimyksen kanssa. Miehen vihkimyksestä poiketen naisdiakoni kuitenkin painoi vihkimisrukousten aikana päänsä alas sen sijaan, että olisi miesten tavoin polvistunut. Hän ei myöskään pukeutunut stikariin, pitkähelmaiseen jumalanpalveluspukuun. Diakoniksi vihityt miehet puettiin stikariin, mutta naisten kohdalla tätä ei mainita. Lisäksi orari sidottiin palveluksen ajaksi ristinmuotoisesti kuten alidiakoneilla, vaikka naisdiakoni kuului ylempään papistoon.

Stikarin puuttuminen saattaa viitata aikansa sukupuolirooleihin, mutta sillä voi olla myös kuvainnollinen merkitys, joka kertoo naisdiakonin tehtävien erityispiirteistä. Orarin sitominen ristin muotoon viitannee siihen, että naisdiakonit eivät osallistuneet ehtoollisen toimittamiseen miesdiakonien tavoin, mutta olivat osallisia ehtoollisesta alttarissa.

Papillinen arvojärjestys ylemmän pappeuden kohdalla oli seuraava: piispat, papit, miesdiakonit ja naisdiakonit.

Naisdiakonien tehtävät Bysantin ajan kirkossa

Bysanttilaisena aikana naisdiakonit avustivat alttarissa. Yksinkertaistettuna heidän tehtävänsä olivat suurin piirtein samat kuin nykyisillä alidiakoneilla sillä erotuksella, että naisdiakoni sai koskea alttaripöytään ja ehtoollismaljaan sekä nauttia ehtoollisen alttarissa muun papiston tavoin. Naisdiakonit eivät lukeneet anomuksia eivätkä osallistuneet saattoihin, sillä naiset eivät toimineet bysanttilaisen ajan kirkossa julkisissa rooleissa.

Tähän tehtäväjakoon viittaa myös eräs 500-luvun Syyriasta tai Egyptistä peräisin oleva tekstikokoelma, joka kuvaa joidenkin varhaisten kristillisten yhteisöjen teologiaa ja käytäntöjä. Tekstin mukaan diakonissat avustivat alttarissa ja heillä oli oikeus koskea ehtoollismaljaan alttarissa, vaikka he eivät saaneetkaan jakaa ehtoollista (Herran testamentti 2.20.7).

Myöhempänä bysanttilaisena aikana naisdiakonit osallistuivat ehtoolliseen kansan joukossa, mutta he olivat etusijalla muihin naisiin nähden. Tämä viittaa aiempaan perinteeseen, jonka mukaan naisdiakonit vastaanottivat ehtoollisen alttarissa.

Muutos voidaan tulkita myös paluuksi varhaisempaan Apostolisten konstituutioiden esittelemään käytäntöön, vaikka aineistosta ei ilmene selkeää yhteyttä aiempaan traditioon. On myös mahdollista, että naisdiakonit osallistuivat ehtoolliseen alttarissa vihkimyksensä yhteydessä, mutta eivät muissa jumalanpalveluksissa. Tätä voitaisiin perustella sillä, ettei naisdiakonien ehtoolliseen osallistumista alttarissa muissa yhteyksissä mainita Barberinin Euhologionissa – tosin sama pätee myös miesdiakonien vihkimiskaavaan. Periaatteellista syytä rajoitukselle tekstit eivät tarjoa, sillä naisdiakonien oli mahdollista vastaanottaa ehtoollinen alttarissa vihkimyksensä yhteydessä.

Käytännössä perinteet vaihtelivat eri alueilla ja eri aikoina. Kanonisen lain kokoaja Matteus Blastares (1300-luku) mainitsee, että naisdiakonit eivät vain menneet alttariin, vaan myös seisoivat miesdiakonien vierellä. Luultavasti he osallistuivat myös epistolan ja evankeliumin lukemiseen. Jerusalemista peräisin oleva liturginen ohje (10. vuosisata) mainitsee solealle tehdyn saaton, joka toimitettiin pääsiäisen aamupalveluksen lopussa ylemmän ja alemman papiston kanssa. Tässä saatossa naisdiakonit kantoivat yksihaaraista kynttilää.

Naisdiakoneilla oli myös sakramentaalisia vastuita. Näitä olivat muun muassa kastettavien naisten kasteveteen upottaminen ja mirhavoitelu sekä ehtoollisen vieminen naisille koteihin. Tehtäviin kuului myös diakoniaan liittyviä vastuita, sillä naisdiakonit palvelivat naisia, veivät avustuksia sekä huolehtivat sairastavista ja lapsivuoteessa olevista.

Ainakin jotkut naisdiakonit johtivat naisten laulua eri palveluksissa. Lisäksi tehtäviin kuuluivat katekeesi (sisä- ja ulkolähetys) sekä opetus- ja julistustyö naisten keskuudessa. Naisdiakonit toimivat hengellisinä äiteinä ja ohjaajina. Diakonissojen tehtäviin kuului myös naisvainajien valmistelu hautausta varten.

Bysanttilaisen kauden loppupuolella naisia palveli luostareissa suureen skeemaan ja diakonissoiksi vihittyinä. Ajan tavan mukaan myös piispoiksi vihittyjen miesten vaimot siirtyivät luostareihin, ja heidät vihittiin diakonissoiksi. Tämä kehitys enteili naisdiakonaatin häviämistä.

Bysanttilaisen ajan naisten diakonaatti ei sisältänyt mahdollisuutta papin tai piispan virkaan. Lisäksi traditiossa korostui naimattomuuden tai leskeyden edellytys. Naisdiakonien rikkeistä määrättiin yleensä kovempia rangaistuksia kuin muulle papistolle.

Naisdiakonien virkanimet ja diakonin asu

Lähteiden perusteella naispuolisista diakoneista käytettiin rinnakkaisia termejä. Ensinnäkin naisdiakoneja kutsuttiin diakoneiksi (kr. diakonos; esim. Room. 16:1). Didascalia Apostolorumissa (300-luku) heistä käytetään sekä diakoni että diakonissa nimityksiä. Nikean konsiilin (325) määräyksessä heitä kutsutaan diakonissoiksi (kr. diakonissa). Naisdiakoneiksi (kr. diakonoi gynagai) heitä kutsuu muun muassa Matteus Blastares (1300-luku). Keisari Justinianoksen lainsäädännössä nimitetään diakonissoiksi, mutta myös diakoni-termi on yleinen. Tämä käytäntö tulee ilmi myös varhaisbysanttilaisen kanonisen lain lähteistä.

Kanonisen perinteen mukaan naisdiakonit kantoivat diakonin asua. Tämä tarkoitti alustikaria ja päällysviittaa sekä huntua. Kuten aiemmin on kuvattu, naisdiakonin jumalanpalvelusasu oli ristin muotoon sidottu orari.

Naisdiakonaatin kehitys varhaiskirkollisesta käytännöstä bysanttilaiseksi perinteeksi osoittaa, että naisten virkaan suhtauduttiin näinä vuosisatoina varsin joustavasti ja myönteisesti.

Nykypäivänä ajatus naisten palveluviran elvyttämisestä herättää monipolvista keskustelua. Näihin ajatuksiin tutustutaan lähemmin seuraavassa artikkelissa.

Artikkelisarjan muut osat:

https://aamunkoitto.fi/ajassa/naisia-diakoneina-kritiikkia-ja-puoltavia-nakemyksia-osa-2

https://aamunkoitto.fi/ajassa/naisia-diakoneina-mahdollisia-ratkaisuja-osa-3

Keskeisimmät lähteet, ellei toisin ole mainittu:

Pylvänäinen 2017, Agents in Liturgy, Charity and Communication. The Task of Female Deacons in the Apostolic Constitutions.

Karras 2004, Female Deacons in the Byzantine Church, The Institution of Deaconesses in the Orthodox Church and the Possibility of its Restoration.

Theodorou 1988, The Institution of Deaconesses in the Orthodox Church and the Possibility of its Restoration.

L’euhologio Barberini gr. 336 (Ff. 1–263), eds. Parenti & Velkovska, Biblotheca “ephemerides Liturgicae” “subsidia”, vol. 80 (Rome 1995); ks. womendeacons.org/rite-barberini-manuscript-gr-336.

Kuvituskuva ylhäällä: Hagia Sofiassa sijaitsevassa mosaiikissa Jumalansynnyttäjän vasemmalla puolella keisari Justinianos pitelee käsissään Hagia Sofiaa ja oikealla puolella keisari Konstatinos Suuri kannattelee Konstantinopolia. Keisari Justinianoksen lakikokoelman (500-luku) mukaan pelkästään Hagia Sofian pyhäkössä Konstantinopolissa palveli kuusikymmentä pappia, sata miesdiakonia ja neljäkymmentä diakonissaa (Novellae Constitutiones 3.1).

Kristinuskossa vedellä on kolme keskeistä merkitystä: vesi on maailman alkuaine ja elämän edellytys. Toisaalta vesi on arvaamaton ja hillitsemätön, mutta samalla myös Jumalan vihan ja tuomion täytäntöönpanon väline, ja siksi se voi aiheuttaa tuhoa ja hävitystä. Kolmanneksi vesi on puhdistautumisen ja uudistumisen väline ja puhtauden symboli.

Veden kautta kristinuskon kaikki keskeiset aiheet nivoutuvat yhteen. Siksi vedenpyhitys ja pyhitetyn veden käyttö erilaisissa toimituksissa on ennen kaikkea Jumalan läsnäolon ilmentämistä tässä ajassa ja tässä maailmassa.

Vesi pelastushistorian peruselementtinä

Syntiinlankeemuksen jälkeen mikä tahansa asia tai ilmiö luomakunnassa on ambivalenttinen: se voi palvella ihmistä ja hänen pelastustaan, mutta samalla se voi kääntyä häntä vastaan ja koitua hänen kuolemakseen ja ikuiseksi kadotukseksi. Paratiisin menettäneen ihmisen vapaus onkin valinnanvapautta, ja elämänsä jokaisella hetkellä ihminen on tuomittu tekemään sitovia päätöksiä ”otsa hiessä” ja kestämään väärien valintojen seuraamuksia. 

Jopa näin perustavanlaatuinen luomakunnan elementti kuin vesi kantaa tämän alkukirouksen leimaa. Vesi on elämän lähde ja sen voima. Ilman vettä kukoistava maa autioituu ja muuttuu nälän ja janon leimaamaksi kuoleman maaksi. Samalla vesi on tuhoisa luonnonvoima, joka aiheuttaa tieltään kaiken pyyhkäiseviä tulvia.

Arjessa vedellä on suuri merkitys, joista yksi keskeisimmistä on puhtaus. Tämä veden tehtävä on vuosituhansien saatossa saanut myös uskonnollisen merkityksen. Eri uskonnoissa vesi puhdistaa saastuneet ihmiset, esineet ja rakennukset. Kristinuskossa tällaista rituaalista puhdistamista tai puhdistumista – mikäli kyseessä on ihminen – sanotaan pyhittämiseksi tai pyhittymiseksi.

Vesi Jumalan luomuksena

Raamatussa Jumala, luomakunnan Luoja antaa veden omasta tahdostaan ja pitää  tällä tavalla käsissään ihmiskunnan elämänlankaa. Vanhan testamentin kirjoituksissa Jumala on vesien hallitsija. Vanhantestamentillisen maailmankuvan mukaan Jumala jakoi vedet: ”Jumala teki kannen ja erotti toiset vedet sen alapuolelle ja toiset sen yläpuolelle. Niin tapahtui, ja Jumala nimitti kannen taivaaksi” (1Mos.1:7-8). Kun ” taivaan ikkunat aukenevat”, niin maan päällä sataa tai kaste laskeutuu. Joet ja purot saavat alkunsa eri lähteestä eli ”syvyyden lähteistä” (1.Moos.1:7) ja ”maan uumenista” (5.Moos.8:7).

Jumala sääti luomakunnan järjestyksen, jonka osana vedenkierto on: ”kun hän pidättää vedet taivaassa, tulee kuivuus, kun hän päästää ne irti, ne myllertävät maan” (Job.12:15).

Vaikka Jumala säätää vedenkiertoa oman tahtonsa mukaan, Hän ottaa huomioon oman valitun kansansa käytöksen ja sen uskollisuuden Jumalalleen. Kun Jumalan valittu kansaa kuulee ja noudattaa Hänen käskyjään, Jumala lähettää sateen ajallaan, ja näin kansa vaurastuu. Tämä on tärkeä seikka Vanhassa testamentissa, jossa vesi on ennen kaikkea Jumalan siunauksen merkki. Toisaalta, jos valittu kansa kääntää selkänsä Jumalalle, niin käy toisin: ”taivas teidän yllänne tulee raudankovaksi ja maa teidän allanne pronssin kaltaiseksi. Teidän voimanne kuluvat hukkaan, kun maa ei tuota satoa eivätkä puut kanna hedelmää” (3.Moos.26:19). Näin kuivuudesta tulee myös Jumalan ”kirouksen” merkki, joka kohtaa Herran käskyjen laiminlyöjiä (esim. 1.Kun.18:18).

Vesi rangaistuksen välineenä 

Vesi ei ole vain elämän voima. Vedet käyttäytyvät petollisen levottomasti ja muistuttavat tuonelasta. Vedenpaisumus on maailmanlaajuinen katastrofi, mutta samalla muistutus siitä, miten kiusaaja voi yllättäen viedä vanhurskaankin mukaansa kadotukseen (Ps.69:2). Jumala voimassaan pelastaa vanhurskaan tuholta (Laul.8:6-7) ja hukuttaa vastustajat vyöryvien vesien alle (Job.22:11).

Profeetoilla tulviva joki on yleinen vertaus maailman valtakunnista (esim. Eufrat = Assyria, Niili = Egypti), joita Jumala rankaisee ihmisten tekojen tähden.

Näin ollen Jumalan kädessä vesi ei enää ole sokea luonnonvoima, vaan pelastuksen väline, joka rankaisee jumalattomia, mutta pelastaa vanhurskaat: ”Eikä hän säästänyt muinaisajan maailmaa, vaan antoi vedenpaisumuksen hyökyä yli jumalattoman ihmiskunnan. Kuitenkin hän pelasti Nooan, vanhurskauden julistajan, ja seitsemän muuta” (2.Piet.2:5) (vrt. Mooseksen johtaman valitun kansan ja faaraon johtamien sotajoukkojen kohtalo Punaista merta ylittäessä).

Näin ollen maailman kasvoja uudistavat ”pelottavat” vedet ovat myös Vanhassa Testamentissa viimeisen tulen tuomion enne (2.Piet.3:5–7).

Vesi puhdistajana

Tuomion ja rangaistuksen veden teema liittyy Jumalan ilmoituksessa olennaisesti puhdistavan veden teemaan. Vesi ei vain herätä elämään, vaan myös puhdistaa saastasta. Esimerkiksi Jeesuksen elinaikana keskeisimpiä vieraanvaraisuuden osoituksia oli matkan pölyjen pesu taloon saapuneen muukalaisen jaloista. Kuolemansa kynnyksellä Jeesus itse pesi opetuslastensa jalat ja osoitti tällä tavalla esimerkkiä kristillisestä nöyryydestä ja rakkaudesta.

Vedellä peseminen saa Raamatussa myös sisäisen puhdistumisen merkityksen: kädet pestään merkiksi syyttömyydestä (Matt.27:24). Synnistä kääntyvä synnintekijä on kuin liasta ja saastasta peseytyvä ihminen (Jes.1:16). Myös Jumala pesee pois katuvan synnit – onhan Hän puhdistanut maan jumalattomista vedenpaisumuksessa.

Vanhan liiton laki edellytti monenlaisia puhdistautumisia ja rituaalipesuja, jotka viittasivat ihmisen sisäiseen uudistumiseen Jumalaa lähestyessään, mutta todellista sielun puhtautta ne eivät voineet tuoda. Todellinen puhtaus saavutetaan Kristuksen kiitosuhrin eli eukaristian kautta. 

Eskatologiset vedet pauhaavat

Veden teema on mukana myös Jumalan kansan lopullisessa pelastamisessa. Sen jälkeen, kun kaikki jälleen kokoontuvat yhteen, Jumala ”vihmoo puhdasta vettä” niin, että Jumalan kansa puhdistuu ”kaikesta saastastansa ja epäjumalienne kaikesta iljettävyydestä”. Tämä tulee merkiksi ihmisten sisimmän perustavanlaatuisesta muutoksesta, Jumalan hengen vastaanottamisesta ja synnistä kääntymisestä (Hes.34:26–27). Silloin Jumala vie kansansa ”lähteiden ääreen” (Jes.49:10).

Pakkosiirtolaisuuden aikana tämä Jumalan kansan pelastus nähdään uutena exoduksena, jolloin Jumala tekee entisiä suurempia ihmeitä. Aikoinaan Jumala löi vettä kalliosta Mooseksen käden kautta pelastaakseen kansan janosta. Nyt Jumala tekee ihmeen, jolloin ”autiomaa muuttuu vesilammikoiksi ja kuiva hietikko lähteiden maaksi” (Jes.41:17–20). Silloin ”lähteitä puhkeaa autiomaahan, vuolaina virtaavat purot arolla” (Jes.35:6).

Jumalan kansan vaelluksen päätöskohteessa Jerusalemissa puhkeaa ehtymätön lähde ”joka puhdistaa synnistä ja saastaisuudesta” (Sak. 13:1). Tässä viimeisten aikojen perspektiivissä vesi saa uuden merkityksen, joka ei enää rajoitu aineelliseen todellisuuteen – samoin kuin autuus ei enää tarkoita vain Israelin kansan hyvinvointia. Profeetta Hesekielin mukaan Siionin temppelistä virtaava vesi tarkoittaa Jumalan elävöittävää voimaa, joka Messiaan aikoina auttaa ihmisiä ja tuottaa runsaita hedelmiä: ”Pitkin virran molempia rantoja kasvaa kaikenlaisia hedelmäpuita. Niistä eivät lehdet lakastu eivätkä hedelmät lopu: joka kuukausi ne antavat uuden sadon, sillä niitä ruokkii virta, joka saa alkunsa pyhästä paikasta. Niiden hedelmiä käytetään ruoaksi ja niiden lehtiä lääkkeeksi.” (Hes. 47:12). Profeetta Jesajalla (44:3) vesi ilmentää Jumalan Henkeä, joka herättää erämaan eloon ja kääntää eksyneet valitun kansan jäseniksi.

Elävöittävän veden lähteillä

Kristus toi profeettojen ennustaman elävöittävän veden pelastusta kaipaaville. Hän on se kallio, jonka kyljestä kumpuaa luvattuun maahan eli Jumalan valtakuntaan vaeltavan kansan janoa tyydyttävä vesi (1.Kor.10:4, Joh. 7:38). Keskustelussa samarialaisnaisen kanssa Jeesus viittaa siihen, että Jumalan antama elävöittävä vesi on Hänen opetuksensa (Joh. 4:10–14).

Raamatullinen veden merkitys avautuu kristillisen kasteen kautta. Alussa vettä käytettiin kasteen toimittamisessa vanhaan tapaan ruumiillisen puhdistautumisen symbolina. Näin muun muassa pyhä Johannes Herran Edelläkävijä ja Kastaja kastaa vedellä ”parannukseen” (Matt. 3:11) Jordanin virroissa, joissa aikoinaan Naama puhdistui spitaalista (2.Kun.5:10–14). Pian käy ilmi, että kasteessa puhdistuu ei vain ruumis, vaan ennen kaikkea sielu ja ”omatunto” (1.Piet.3:21). Kaste on pesu, jossa ihmisen synnit puhdistetaan (1.Kor.6:11, Ef.5:26, Hepr.10:22). Näin kaste on puhdistautumista uudestisyntymistä varten (Tit.3:5) ja pelastuksen edellytys ”jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan” (Joh.3:5).

Näin ollen kristinuskossa veden yhteys kasteeseen eli uudestisyntymiseen eli henkilökohtaiseen pääsiäiseen on ilmeinen. Veden siunaaminen eli ”veden sakramentti” osoittaa sen yhteyden elämän peruselementtiin ja sitä kautta elämän perustuksiin. 

Pyhittämällä veden Kirkko kutsuu Jumalan Hengen, joka aikojen alussa ”liikkui vetten yllä” (1.Moos. 1:1) palauttamaan alkuperäisen Jumalan luoman järjestyksen tähän syntiin langenneeseen maailmaan vaikuttamalla sen peruselementtiin – ja sen kautta. Kirkon rukouksessa Jumalaa kutsutaan luomaan jälleen kaaoksesta järjestys, herättämään sen elämään. Kun Kristus kastettiin Jordanissa, pyhitetystä vedestä tuli ihmisen ja koko luomakunnan lunastuksen väline. 

Syntiinlankeemuksessa ihminen alistui maailmalle ja siinä vallitseville luonnonvoimille. Siksi veden pyhittäminen palauttaa jälleen aidon alkuperäisen järjestyksen, jonka mukaan maailma ja luonto ovat kutsuttuja ilmentämään Jumalan läsnäoloa ja siten vapaita maailmaa hajottavien voimien vaikutuksesta. Samalla pyhitetty vesi auttaa ihmistä kokemaan Jumalan läsnäolon tässä luomakunnassa ja sitä kautta maistamaan jo tässä ajassa Jumalan valtakunnan todellisuutta. Siinä onkin Kirkon kutsumus ja keskeinen tehtävä maailmassa.

Kristityn elämässä pyhitetyllä vedellä on huomattava rooli. Ihminen tuodaan Kristuksen yhteyteen kastamalla hänet pyhitetyssä vedessä. Kristityn elämän aikana hänet siunataan monessa yhteydessä vihmomalla pyhitetyllä vedellä yhtä. Hän saattaa myös nauttia pyhitettyä vettä suurina kirkkojuhlina kuten teofanian (6.1.) aikaan. Pyhitetyllä vedellä siunataan kodit ja työpaikat, ikonit ja kaularistit, autot ja käyttöesineet. Kuitenkin kaikkien näiden toimitusten tarkoitus on julistaa Jumalan läsnäoloa tässä maailmassa, tälläkin hetkellä. Tämä on myös osallistumista Jumalan valtakunnasta ja sen koko täyden ennakoimista tässä maailmassa. Käytännössä mikä tahansa siunaustoimitus tarkoittaa, että pyhitetyssä vedessä kastettu ihminen tai sillä vihmottu esine ”valjastetaan” jo nyt Jumalan palvelemiseen ja Hänen valtakuntansa todeksi tekemiseen ”heti paikalla”. 

Pääkuva ylhäällä: Ikoni kuvaa hetkeä, jolloin pyhä Johannes Edelläkävijä kastaa Kristuksen. Kristinuskossa veden yhteys kasteeseen eli uudestisyntymiseen on ilmeinen. 

Juttu on julkaistu ensi kertaa painetussa Aamun Koitossa 4/2024, mutta ajattoman sisältönsä vuoksi se soveltuu luettavaksi myöhemminkin, eritoten teofanian (6.1.) aikaan.