Reidar Särestöniemi (1925–1981) oli kittiläläinen professori ja kuvataiteilija, jonka tauluissa toistuvat Lappi-aiheet ja vahvat värit – sekä ortodoksiset luostarit. Ortodoksisesta kirkosta lainaava symboliikka tuli Särestöniemen töihin Leningradissa Ilja Repin –instituutissa vietettyjen vuosien (1956–1959) myötä. Ortodoksinen perinne ja ikonitaide viehättivät Särestöniemeä, kuten muutkin uskonnot ja aatteet. Koulutettu ja lukenut Särestöniemi matkusteli paljon ja oli aina valmis päivittämään uskomuskudelmaansa. 

Myytti karkasi käsistä

– Media esitti Reidar Särestöniemen Lapin shamaanina, puolieläimenä ja taruolentona, vuonna 2025 julkaistun elämäkerran Sarviini puhkeaa lehti – Ihmeellinen Reidar Särestöniemi kirjoittanut Noora Vaarala kertoo.  

– Aluksi Särestöniemi ruokki myyttiä itsestään, mutta sitten se lähti käsistä. Särestöniemestä tehtiin epätodellinen olio, muka itseoppinut. Tosiasiassa hän oli klassisen koulutuksen saanut, monitahoinen ihminen. Hän oli lahjakas kirjoittaja ja aktiivinen kannanottaja luonnonsuojeluasioissa. Voimakastahtoisuudestaan huolimatta hän otti raskaasti etelän taidepiireissä kohtaamansa torjunnan. Lisäksi hänen piti piilottaa identiteettinsä ja suurin rakkautensa. Hän koki olonsa ulkopuoliseksi, koska ei saanut olla se, joka hän oli.

Homoseksuaalisuus poistettiin Suomen rikoslaista vuonna 1971 ja tautiluokituksesta vasta Särestöniemen kuolinvuonna eli vuonna 1981. Esimerkiksi Särestöniemen rakkaussuhdetta Yrjö Kaijärveen olisi siis pidetty paljastuessaan rikollisena. Särestöniemelle itselleen homoseksuaalisuus oli selkeä, ongelmaton ja riemukaskin asia. Ongelmia aiheutti vain yhteiskunnan suhtautuminen siihen. 

– Lähi- ja perhepiirissä Särestöniemi sai olla oma itsensä, tämän läheisiä haastatellut Vaarala kertoo. Perheellä oli Reidariin yhtä aika lempeä ja pragmaattinen lähestymistapa: ei toista voi pakottaa muuttumaan, joten kukin saa olla kuten on.

Perheessä lestadiolaisuutta ja kommunismia

Reidarin äiti Alma oli luonnon henkiin uskova Ruijan suomalainen, joka kääntyi vanhoillislestadiolaisuuteen Reidarin ollessa lapsi. Isä Matti oli korpikommunisti, joka liittyi kirkkoon vasta paikallisten virkamiesten pakottamana. 8-vuotiaan Reidarin vei kastettavaksi hänen opettajansa. Oman lisänsä Reidarin kotona sekoittuvaan lestadiolaisuuteen, kommunismiin ja luonnon mystifiointiin toivat talon vieraiden kertomukset. 

– Talossa pysähtyi saamelaisia poronhoitajia ja Ounasjokea pitkin matkaavia kulkijoita. Reidar kuuli tarinoita, myös yliluonnollisia, sekä oppi paljon erilaisista maailmankuvista, vaikka koti sijaitsi syrjässä tiettömän taipaleen takana, Vaarala selittää.

Lapissa on aina liikuttu paljon ja ylläpidetty yhteyksiä niin Norjaan kuin Venäjään. Valikoimaa katsomusasioissa on siis ollut runsaasti. 

– Lapissa lestadiolaisuus on ollut esimerkiksi Pohjanmaata sallivampaa, itsekin Kittilästä kotoisin oleva Vaarala miettii lisäten, että esimerkiksi lestadiolais–kommunistiset perheet eivät olleet tavattomia. Reidarilla oli kuitenkin erityisen suvaitsevainen perhe. Etenkin äiti tuki poikansa taiteellista uraa ja oli tukija myös persoonan ja identiteetin suhteen, Vaarala jatkaa.

Reidar piti virsien laulamisesta – hän lauloi niitä aikuisenakin maalatessaan – ja kävi usein kirkoissa. Reidar ei ollut tunnustuksellinen, vaan pikemminkin etsi pyhää moninaisen uskonnollisen kudelman puitteissa. Leningradin-vuosina Särestöniemi tutustui ortodoksisiin kirkkoihin ja ikoneihin sekä keskusteli ortodoksien kanssa. Vaarala näkee, että tällä oli uskonnolliselta kannalta vahva vaikutus Särestöniemeen. Vaikkei Särestöniemi tiettävästi edes harkinnut ortodoksiseen kirkkoon liittymistä, kiinnostus tähän kirkkoon oli vahva. 

 – Uskonto ei ollut Reidarille uhka. Hän ajatteli, että kaikki tutkivat samoja asioita – hänkin omalla tavallaan. Ylipäätään Reidar oli utelias maailmaa ja ihmisiä kohtaan.

Leningradissa suojasään aikaan

Taidehistorioitsija Marju Rönkkö tekee Lapin yliopistossa väitöskirjaa Särestöniemen opiskeluvuosista Leningradissa. Rönkkö on kirjoittanut ajanjaksosta myös kirjaan Kaiken tahdon sanoa värinä (2025). Opiskeluvuodet Neuvostoliitossa olivat Rönkön mielestä erityisen merkityksellisiä Särestöniemelle: siellä hän löysi oman, vapaan aihepiirinsä ja vapaan muotokielensä. Ideologisen sanoman sijasta maalauksiin ilmestyi mielikuvituksesta kumpuavia hahmoja, kuten sinisiä pässejä, sekä pohjoisen aiheita.  

– Reidar kypsyi ja löysi itsensä siellä. Väritkin vapautuivat hänen töissään. Joskus täytyy lähteä kauemmas kotoa, että löytää itsensä. 

Särestöniemi opiskeli Neuvostoliitossa ns. suojasään aikaan, mikä tarkoitti kulttuurielämän rajoitettua vapautumista. Eremitaašissa pidetyssä ranskalaisen taiteen näyttelyssä Särestöniemi pääsi rauhassa tutkimaan Picasson ja muiden modernistien töitä. Hän kävi usein myös Venäläisen taiteen museossa tutkimassa ikoneita sekä luki ikonitaidetta käsitteleviä kirjoja. Särestöniemi ihastui erityisesti Andrei Rublevin ikoneihin (Avaa uuden sivuston). 

Särestöniemi ei itse opiskellut ikonimaalausta, mutta visuaalisena ja kuvien katselusta nauttivana ihmisenä hän imi paljon vaikutteita ikonitaiteesta. Vaikutus on nähtävissä opiskelutovereista tehdyissä luonnoksissa: niissä ihmisillä on mantelisilmät ja ihminen on kuvattu suoraan edestä ikoneille tyypillisellä tavalla, Rönkkö selittää. 

Reidar on ehkä myös hankkinut ikoneita. Vanhan Särestön (Avaa uuden sivuston) seinillä oli ainakin Anton eli Reidarin veljen Anttu Särestöniemen aikaan ikoneita, jotka näkyvät vuonna 1994 otetussa kuvassa. 

Leningradissa Särestöniemi tutki ja luonnosteli myös ortodoksisia kirkkoja. Yhden tällaisen luonnosvihon hän antoi myöhemmin presidentti Urho Kekkoselle. Hän luonnosteli ainakin Pyhän Nikolaoksen merikatedraalia (Avaa uuden sivuston) sekä Kristuksen ylösnousemuksen katedraalia (Avaa uuden sivuston) eli Verikirkkoa. Monet kirkot olivat kiinni tai toisessa käyttötarkoituksessa, mutta on mahdollista, että Särestöniemi näki ikoneita myös kirkkoympäristössä – jos ei Neuvostoliitossa, niin ainakin muissa maissa.  

“Minä olen luostari” 

– Ortodoksisten kirkkojen ”sipulikupolit” houkuttelivat Särestöniemeä visuaalisesti, Vaarala pohtii.

– Luostari edusti turvapaikkaa, jossa sai olla suojassa syrjinnältä. Luostarit näyttäytyivät hänelle hyvinä paikkoina. 

Myös Rönkön mielestä luostari tarkoitti Särestöniemelle turvapaikkaa tai kotia – ja toisinpäin: Särestöniemen pientila voidaan nähdä taiteilijan maallisena luostarina. Särestöniemelle koti ei tarkoittanut vain nykyään museona toimivaa kotitilaa, vaan se kattoi koko pohjoisen arktisen alueen aina Jäämeren rannalle saakka, missä hänen äitinsä oli syntynyt. Näin ollen koko pohjoinen edusti Särestöniemelle myös luostaria.  

Särestöniemi jopa suunnitteli ja teetätti itselleen luostarikuvioisen villatakin 1950-luvulla. Sen lisäksi, että hän tavallaan pukeutui luostariin, hän tapasi todeta “Minä olen itse luostari.” Tämä luostariin samaistuminen tai luostariksi identifioituminen alkoi niin ikään 1950-luvulla. 

– Särestöniemi käsitteli luostariteemaa omintakeisesti, Rönkkö summaa.

– Hän pukeutui siihen ja ajatteli itse olevansa luostari. Hän oli kokenut luostarit hyvin voimakkaasti, koska teema kulki hänellä aina mukana. 

Luostariteema jäi Leningradin-vuosien perintönä pysyvästi Särestöniemen taiteeseen. Trifonan luostarista hän teki useita muunnelmia, kuten Lokatt-maalauksen, jossa luostarilla on linnunjalat samaan tapaan kuin venäläisen sadun mökillä. 

– Maalauksessa Luostari Yoldianmeren rannalla hän maalasi itsensä luostariin, Rönkkö lisää. Mainittu teos löytyy Aineen taidemuseosta (Avaa uuden sivuston).  

Reidarin syntymästä tulee 14.5.2025 kuluneeksi sata vuotta. Tätä juhlistetaan useilla näyttelyillä ja tapahtumilla. Näyttelyt ovat olleet valtavan suosittuja (Avaa uuden sivuston), mikä kertoo Särestöniemen teosten ajattomasta puhuttelevuudesta.  

Kaikki Reidar 100 -juhlavuoden tapahtumat: https://www.reidar100.fi/juhlavuoden-tapahtumat (Avaa uuden sivuston)  

Pääkuvat ylhäällä: Reidar Särestöniemi kotonaan Särestössä vuonna 1973. Kuva: Pentti Vänskä/Museovirasto/Finna ja Heikki Rissanen/Särestöniemi-museo

Antti Narmala toimii Suomen ortodoksisen kirkon johtavana konservaattorina ja ikonimaalauksen opettajana Valamon opiston Ikoniakatemiassa. Narmalalla on aina monta rautaa tulessa. Yksi iso projekti on nyt tulossa päätökseensä: kirja nimeltä Ikonit – Hiljainen valo: Ikonien teoriaa ja käytäntöä julkaistaan kesällä.

Idea kirjasta on ollut olemassa jo pitkään, mutta työkiireiden takia kirjan materialisoituminen vei vuosia, Antti Narmala kertoo.

– Kaikki alkoi siitä, kun kustantaja otti yhteyttä ja kertoi, että ikonikirjallisuudelle on tilausta, mutta tässä on ollut pitkä tauko, jonka aikana ei ole julkaistu uusia kirjoja. Kirjan kirjoittaminen opettajan ja konservaattorin töiden ohella on ollut kivinen prosessi. En voi suositella sellaista kenellekään. Vapaa-aikaa ei ole jäänyt.

Näin jälkeenpäin Narmala ihmettelee itsekin sitä, missä välissä hän on ehtinyt kirjoittaa parisataasivuisen kirjan.

– Minulle kirjoittaminen edustaa samantyyppistä työskentelyä kuin maalaaminen. Molemmat vaativat keskittymistä ja tietynlaista mielentilaa. Opetuspäivän jälkeen en pysty kirjoittamaan. Aamupäivä olisi paras – ja tuoreet aivot aamukahvin jälkeen.

Narmala kertoo kirjoittaneensa kirjaa pidemmillä vapaajaksoilla. Kirja on itse asiassa tehty pääosin Kreetalla ja Keniassa, jossa Narmala on viettänyt aikaa Ikonisilta Keniaan -hankkeen tiimoilta. – Paikanvaihto auttaa keskittymään, Narmala selittää.

Haastatteluhetkelläkin Narmala on Kreetalla.

– Näin intensiivisen projektin jälkeen voi mennä jonkin aikaa ennen kuin tuntee helpotusta ja iloa. Seuraavaksi tulee tyhjyyden tunne ja pitää miettiä, mitä nyt, kun taas on vapaa-aikaa.

Uutta kirjaa ei ainakaan heti ole tulossa:

– Nyt tuntuu siltä, etten kirjoita enää koskaan yhtään mitään! Toisaalta, nykyään kaikki lukeminen ja ikonitaiteen kannalta historiallisesti merkittävissä kohteissa käyminen linkittyy minulla kirjoittamiseen. Se voi vielä poikia jotain, mutta nyt en hetkeen kaipaa deadlineja.

Uusia näkökulmia ikoneihin

Kirjan nimeä Hiljainen valo Narmala avaa toteamalla, että ikonissa kaikki ilmentää valoa. Pyhät heijastavat Jumalan valoa, ja värihän on olemukseltaan valoa. Koska piirrosviiva määrittää ikonissa värin suunnan ja rytmin, se merkitsee sitä, että viivakin on valon esiaste. Hiljaisuus viittaa kokemukseen ikonin kohtaamisesta:

– Elämme kuvatulvan keskellä, ja se tulva yrittää vaikuttaa meihin esimerkiksi muokkaamalla ostopäätöksiämme. Ikoni sitä vastoin edustaa hiljaista läsnäoloa. Ikoni ei myy mitään tai pakota mihinkään, vaan puhuttelee ja kutsuu hiljaisuudellaan.

Hiljainen valo -kirjasta puolet on käytäntöä ja puolet teoriaa. Jälkimmäisestä osasta löytyy ohjeita esimerkiksi ikonilaudan pohjustukseen ja olifointiin. Alkuosa käsittelee ikoniteologiaa, ikonin tyylin ja kanonisuuden suhdetta sekä ikoneihin liittyvää filosofiaa.

Kirjassa on näkökulmia, jotka poikkeavat totutusta. Yksi uusi ja tärkeä teema on ikonin merkitys luomakunnan kirkastamisessa ja säilyttämisessä. Ympäristökysymyksiä käsitellään myös pohtimalla sitä, miten ekologisuus vaikuttaa ikonimaalariin.

Toinen tärkeä teema on se, ettei ikoneja tule siunata. Ikonien siunaaminen ei ole ortodoksisen opetuksen mukaista, vaan läntinen tapa, mikä on saanut alkunsa 1600-luvulla. “Minkään asian tai esineen siunaaminen ei tietysti lähtökohtaisesti voi olla väärin, mutta ikonien siunaaminen osoittaa, että kirkon perinnettä ja ikonien todellista merkitystä ei ymmärretä”, Narmala kirjoittaa kirjansa käsikirjoituksessa, josta Aamun Koitto sai etukäteen nähtäväkseen muutaman sivun.

Kirjassa selitetään, että kuva on ikoni, kun se muistuttaa alkukuvaa (ikoniin kuvattua henkilöä) ja siihen on merkitty hänen nimensä. Kuvasta ei siis tule ikoni minkään toimituksen kautta. Ikoni maalataan rukouksella, ja näin ollen se pyhittyy jo maalausprosessin aikana sekä erityisesti valmistuttuaan rukouskäytössä.

Lisäksi pyhittäjä Athanasios Paroslainen on opettanut, että luomaton valo (Jumalan energia), joka on kirkastanut pyhät heidän eläessään, vaikuttaa pyhittävästi myös heistä maalatuissa ikoneissa. Siksi ikonit eivät tarvitse “lisäpyhitystä”, vaan ikonien siunaaminen on itse asiassa ikonoklastien näkymyksiä noudattava käytäntö, joka on ristiriidassa Nikean II:n kirkolliskokouksen päätösten kanssa.

– Olin kuullut jo ennen kirjoitusprosessin aloittamista, ettei ikoneja tulisi siunata. Metropoliitta Arseni on aina puhunut tästä, eikä Kreikassakaan pidetä siunaustoimituksia. Sen sijaan yllätyin pohjatöitä tehdessäni siitä, kuinka myöhäinen käytäntö ikonien siunaaminen on. Toivon, että papit ja esipaimenet tutkisivat ikonien siunaamista lisää ja tekisivät sitten omat johtopäätöksensä asiasta.

Ikonin juhlalliseen käyttöönottoon on toinenkin vaihtoehto: rukouspalvelus ikonin edessä. Näin uutta ikonia voidaan juhlistaa ilman sen merkitystä hämärtävää siunaustoimitusta, Narmala kirjoittaa esikoiskirjassaan.

Antti Narmalan ikonimaalauskursseilla ei järjestetä ikonien siunaamista. Hänen toiveenaan ei kuitenkaan ole heti lopettaa ikonien siunaamista Suomessa:

– Tällä hetkellä asiasta ei ole tietoa. Ensisijainen tarkoitukseni on levittää tietoa, joka sitten voi ajan kanssa vaikuttaa ikonien siunaamiseen suhtautumiseen, Narmala toteaa haastattelun lopuksi.

Kuopiossa sijaitseva ortodoksinen kirkkomuseo RIISA esittelee uusimmassa näyttelyssään valokuvien avulla Kuopion ortodoksista historiaa ja nykyhetkeä.

Tiettävästi ensimmäiset ortodoksit saapuivat Kuopioon autonomian aikana 1800-luvulla, jolloin myös näyttelyn varhaisimmat valokuvat on taltioitu.  Vuonna 1904 Kuopioon rakentui uusi kivikirkko, joka viimeistään osoitti ortodoksisuuden juurtuneen myös Kuopioon.

Seurakunta pysyi kuitenkin pienenä ja syrjäisenä, kunnes toinen maailmansota pakotti Suomen ortodoksisen kirkon muovaamaan alueellisesti toimintaansa uusiksi. Pääpaino siirtyi Karjalasta Kuopioon, josta muodostui ortodoksien pääkaupunki.

Näyttely on omistettu 250-vuotisjuhlaansa viettävälle Kuopion kaupungille ja se on nähtävillä 1.3.2026 saakka.