Paavi Franciscus ja arkkipiispa Elia tapasivat Vatikaanissa: ”Aina hän on ollut yhtä ystävällinen”
Ekumeeninen pyhiinvaellus toteutuu perinteisesti pyhän Henrikin muistopäivän aikoihin.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Long Thiên/Wikimedia Commons
Paavi Franciscus ja Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia tapasivat maanantaina 20. tammikuuta 2025 Vatikaanissa. Arkkipiispa Elia kertoi Facebook-sivuillaan lämminhenkisestä kohtaamisesta. Isä esipaimen mainitsee olleensa liikkeellä jo ”kukonlaulun aikaan”, koska Suomen delegaatiolle oli varattu audienssi kello 08.00. Tapaaminen kuitenkin viivästyi aiotusta. Paavin saavuttua vastaanottohuoneeseen hän piti lyhyehkön puheen.
”Puheessa hän otti esille muun muassa pyhän Henrikin merkityksen Suomelle, mainitsi katolisen kirkon juhlavuoden ja toivoi ekumeeniselle yhteistyölle menetystä – rakkaus sen yhdyssiteenä”, arkkipiispa Elia kirjoittaa.
Vaikka 88-vuotias paavi Franciscus saapui tapaamiseen pyörätuolissa, hän jaksoi hymyillä pyhiinvaeltajille lämpimästi.
”Tämä oli neljäs henkilökohtainen kohtaamiseni paavi Franciscuksen kanssa, ja aina hän on ollut yhtä ystävällinen”, arkkipiispa Elia kuvaili.
Paavi mainitsi puheessaan pyhä Henrikin rauhan sanansaattajana. Hän korosti, että meidän tulee rukoilla rauhan puolesta. Lisäksi paavi sanoi, että pyhä Henrikin juhlapäivä kokoaa kristittyjä eri kirkoista ja kirkollisista yhteisöistä ylistämään Jumalaa. Hän myös nosti esiin kuorolaulun merkityksen ja kiitti Cappella Sanctae Mariae -kuoroa.
Arkkipiispa Elian lisäksi Suomen ortodoksista kirkkoa edustaa ekumeenisella pyhiinvaelluksella teologinen sihteeri Jelisei Heikkilä.
Ekumeeninen perinne Pyhän Henrikin muistopäivän kunniaksi
Ekumeeninen pyhiinvaellus Roomaan on aina vuodesta 1985 jatkunut perinne. Sen myötä on juhlistettu pyhän Henrikin 19.1. vietettävää muistopäivää. Lisäksi alkanut vuosi on katolisessa kirkossa riemuvuosi, jota kirkko viettää 25 vuoden välein.
Matkaohjelmaan sisältyy useita ekumeenisia jumalanpalveluksia. Pyhän Henrikin muistopäivän messu toimitettiin Santa Maria Sopra Minerva -basilikassa sunnuntaina 19. tammikuuta. Palveluksen toimitti piispa Raimo Goyarrola, ja opetuspuheen piti Lapuan hiippakunnan piispa Matti Salomäki.
Delegaatio tapaa Roomassa kardinaali Kurt Kochin, Suomen Vatikaanin suurlähettilään Kalle Kankaanpään ja Suomen Italian suurlähettilään Matti Lassilan. Matkan tutustumiskohteisiin lukeutuvat muun muassa Pyhän Pietarin kirkko, Radio Vaticana / Vatican News ja paavillinen Castel Gandolfo -palatsi.
Suomen evankelisluterilaista kirkkoa edustavat matkalla piispa Salomäen lisäksi hiippakuntadekaani Terhi Kaira, kappalainen Johanna Tyynelä Haapamäki, kirkkoneuvos Kimmo Kääriäinen ja viestintäjohtaja Eeva-Kaisa Heikura. Katolisen kirkon edustajina mukana ovat piispa Raimon lisäksi kirkkoherra Eze Nwoko Pyhän Ursulan seurakunnasta sekä Isä Joosef Dang Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnasta.
Pyhiinvaellus ajoittuu ajanjaksolle 15.–22. tammikuuta 2025.
Kuvituskuva ylhäällä: Paavi Franciscus tervehtii kansaa.
Marija valmistaa omaperäisiä ikoneita kierrätysmateriaaleista – lähtö luostarista jätti ikuisen ikävän
Intohimo tekstiilitaiteeseen vei Marija Vukosavljevićin käsi- ja taideteolliseen akatemiaan ja Jumalan kaipuu noviisiksi Gradacin nunnaluostariin. Elämä kuitenkin kuljetti takaisin maailmaan ja kasvatti omaleimaiseksi ikonitaiteilijaksi.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Mia Tadić | Kuva: Mia Tadić
– Ompelukoneeni oli huollossa viikkokausia ja olin kuin lapsi, joka odottaa kieli pitkällä jäätelöä. Se oli piinallista, ja vieläkin pedaali on epäkunnossa, Marija Vukosavljević nauraa kotiateljeessaan Valjevon maaseudulla Serbiassa.
Ompelukone on tärkein työväline, sillä Marija kirjailee ikoneihinsa pyhän kasvot vapaalla konekirjonnalla ja koristelee kuvan sitten erilaisilla kangastilkuilla.
Marijan Vukosavljevićin persoonalliset tekstiili-ikonit ovat tulleet tunnetuiksi erityisesti Pyhät naiset -näyttelystä, joka oli esillä muun muassa Belgradin Pyhän Savvan katedraalin kryptassa keväällä 2021. Toinen yhtä rakas tunnustus oli töiden esille saanti Novi Sadin kulttuurikeskuksen nykytaiteen galleriaan.
Yksityiskohta Pyhän Sofian ikonista: tyttäret Vera, Nada ja Ljubav. Taustalla 12-vuotias shar pei Leksa.
Marija Vukosavljević syntyi taiteilijasukuun Valjevossa, joulukuussa 1979. Kun hän oli viisivuotias, perhe muutti Mladenovaciin, jonne isoisä oli siirtynyt tekstiilitehtaan johtajaksi. Äiti oli taitava ompelija ja puki ainoan tyttärensä kuin nukeksi, silkkiin ja kirjailtuihin asuihin.
– Koulukaverit olivat maaseudulta ja tehdastyöläisten lapsia ja heidän silmissään olin tosi outo eriskummallisine vaatteineni ja vaalean kiharapehkon kanssa. Lisäksi olin muualta tullut. Lapset voivat olla aika julmia vierasta ja erilaista kohtaan, Marija muistelee.
– Kärsin kiusaamisesta paljon. Olin mahdoton lapsi, hyperaktiivinen, kapinallinen teini. Kun pääsin lukion jälkeen Belgradiin taideakatemiaan, rauhoituin täysin. Minusta tuli hikari, keskityin vain taiteen tekemiseen.
Pyhä Ksenia Pietarilainen, kuten muutkin pyhät, on kirjailtu ikoneihin kanoneita kunnioittaen.
Taideakatemia oli Marijan päämäärä jo alle ekaluokkalaisesta lähtien, mutta usko tuli elämään vasta myöhemmin. Perhe ei käynyt kirkossa, ja Jugoslavian aikana tehtaanjohtajan piti tietenkin kuulua kommunistipuolueeseen. Kosovosta kotoisin olevan isän äiti, stara majka, opetti kuitenkin Marijalle ortodoksista perinnettä.
– Minua kiinnosti uskossa sydämen kokemus, ei niinkään dogmaattinen puoli ja järkeily. Halusin elää uskoa täysillä, ja nunnaksi ryhtyminen tuntui loogiselta. Noin vuosi tekstiilisuunnittelijaksi valmistumisen jälkeen lähdin Gradacin luostariin, jossa meitä oli 4–5 taideakatemian käynyttä, Marija kertoo.
Ristiriidat painoivat raskaasti
Luostarivuodet olivat Marijan mukaan hänen elämänsä parasta aikaa. Sitten kävi niin kuin meille ihmisille, kristityillekin, usein käy. Yhteisöön tuli hiertymiä, riitoja. Marija otti ristiriidat raskaasti ja ahdistui, lihoi, sairastui diabetekseen. Lopulta hän jätti luostarin kuuden noviisivuoden jälkeen, oman hyvinvointinsa vuoksi.
– Olin luostariin mennessäni nuori, ja luostariyhteisöstä tuli minulle kuin perhe. En ymmärtänyt silloin, että olla nunna tai munkki tarkoittaa olla yksin Jumalan kanssa, eikä tukeutua ihmisiin, hän pohtii.
– En menettänyt uskoani, mutta olin vihainen Jumalalle. Kapinoin ja tein asioita itseäni vastaan, hän kertoo.
Sitten suvusta kuoli lyhyen ajan sisällä neljä tukipilaria: isotäti, isoisä, stara majka ja lopulta isä. Oman kriisinsä keskellä Marija sai olla tukena perheelleen ja järjesti kaikki hautajaiset.
Toinen suuri haave toteutui maalla
Yksi elinikäinen haave toteutui, kun Marija Vukosavljević muutti maalle, synnyinkaupunkinsa Valjevon kupeeseen. Elämä luonnon helmassa on joskus luostariakin eristäytyneempää, mutta seuraa pitävät kolme koiraa ja talon yläkerrassa asuvat äiti ja veli. Pohjakerros on taiteilijan koti ja ateljee, jossa hyllyt tursuavat kankaanpaloja, useimmat jo kerran palvelleita.
– Olen kerännyt riepuja ja nauhoja niin kauan kuin muistan. Taideakatemian suoritin melkein kokonaan kierrätysmateriaaleilla. Maalasin isän maalikaupan vanhentuneilla seinämaaleilla ja etsin kirjapainon roskiksesta paperipinoja piirustuksia varten, Marija kertoo.
Jossain syvällä on yhä unelma nunnan elämästä, mutta nyt Marija tuntee omat rajansa paremmin.
– Vielä edelleen kaipaan sitä paratiisin olotilaa, mikä luostarissa oli. Kun tylsimpienkin askareiden tekeminen tuntui niin siunatulta ja keveältä, ja kaikki oli täynnä rakkautta. Mutta samalla tiedän yhä vahvemmin, että minusta ei ole siihen, nunnan elämään, Marija pohtii.
Kaipuun hetkinä hän lohduttaa itseään, että luostarissa ei ehtisi tehdä näin paljon taidetta, omannäköistä, kaikkien iloksi. Eletystä elämästä syntyy kauneutta, jonka saumoista ja neulanpistoista pyhyys kurottuu kohti katsojaa.
– Elämässä täytyy olla kiitollinen sekä hyvästä että huonosta, ja sitten tulee sitä hyvääkin enemmän, sanoo ikonitaiteilija Marija Vukosavljević.
Pääkuva ylhäällä: Ikoneissaan Marija Vukosavljević käyttää enimmäkseen kierrätysmateriaaleja. Vanhat verhot, pöytäliinat ja kirpputorivaatteet saavat taiteilijan käsissä uuden elämän.
Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Aamun Koitossa 3/2022. Painetun lehden juttuja tuodaan myös verkkolehden lukijoiden saataville. Juttu on päivitetty 16.1.2025.
Syyrian valtionhallinnon kaatuminen saattaa vaikuttaa Antiokian patriarkaattiin
Vaikka Syyrian kristittyjen tulevaisuudennäkymät ovat epävarmat, on kansainvälisen yhteisön huomio eräs parhaista vähemmistöä suojaavista elementeistä uuden hallinnon muodostuessa. Moskovan patriarkaatti on viime aikoina pyrkinyt vaikuttamaan ulkomailla muiden paikalliskirkkojen toimintaan. Myöskään Antiokian patriarkaatti ei ole säästynyt vaikutusyrityksiltä.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Tapio Tiimonen | Kuva: Kremlin.ru/Wikimedia Commons
Moni tuntee termin ”viidestä vanhasta patriarkaattia” ja osaa luetella ne: Konstantinopoli, Aleksandria, Antiokia ja Jerusalem sekä Rooma, joka suuren skisman jäljiltä tunnetaan roomalaiskatolisena kirkkona. Neljä patriarkaattia näistä neljästä toimii edelleen nimeään kantavista kaupungeista käsin, mutta Antiokian patriarkaatin keskus sijaitsee poikkeavasti Syyrian Damaskoksen kaupungissa. Äskettäin tapahtunut ja maailmanlaajuisesti uutiskynnyksen ylittänyt presidentti Bašar al-Assadin hallinnon kaatuminen tarkoittaa muutosten aikaa myös Damaskoksessa. Syyriassa vuodesta 2011 jatkunut sisällissota ei sekään välttämättä ole vielä tullut päätepisteeseensä.
Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti ja Moskovan patriarkaatti ovat Suomessa tutumpia ortodoksisia paikalliskirkkoja, kun taas Antiokian patriarkaatti on monelle vieraampi ja vähemmän tunnettu. Hienoisesta varjoon jäämisestä huolimatta Antiokian patriarkaatti on kirkollisesti hyvin merkittävä, minkä lisäksi sillä on kunnias historia.
Patriarkka Johannes X:n johtama Antiokian ja koko Idän patriarkaatti toimii Lähi-idässä ja sen keskeistä toiminta-aluetta ovat Syyria, Libanon, Irak, Iran ja osa Turkista – kuten myös Arabian nimimaa. Tämän lisäksi patriarkaatilla on huomattavasti diasporassa eläviä jäseniä muun muassa Australiassa, Euroopassa ja Pohjois- sekä Etelä-Amerikassa. Kirkkojen maailmanneuvosto onkin vuonna 2019 arvioinut, että jäsenistöä olisi tuolloin ollut kaiken kaikkiaan noin 4,3 miljoonaa henkeä.
Antiokia on Pietarin ja Paavalin perustama kristinuskon keskus
Alun perin nykyisen Turkin alueella sijaitsevaan Antiokian kaupunkiin kehittyi jo kristinuskon varhaisessa vaiheessa merkittävä seurakunta ja uskonnollinen keskus, jonka perustajahahmoina pidetään apostoleja Pietaria ja Paavalia. Tarkemmin seurakunnan synnystä kerrotaan Apostolien teoissa (Ap.t. 11:19-27). Jopa termi kristitty on Raamatun mukaan otettu ensimmäisenä käyttöön juuri Antiokiassa (Ap.t. 11:26).
Antiokia muodostui merkittäväksi teologiseksi keskukseksi, ja eräs kirkon kannalta merkittävä Antiokian kasvatti oli muuan pyhä Johannes Krysostomos, joka on tunnettu muun muassa nimeään kantavasta liturgiasta ja toiminnastaan Konstantinopolin patriarkkana.
Antiokiasta lähtöisin ollut pyhä Johannes Krysostomos tunnetaan liturgiastaan, joka on kaikille ortodokseille tuttu arkisunnuntaiden liturgia. Lisäksi hänet tunnetaan esimerkiksi pappeutta käsittelevistä kirjoistaan. Kuva: Pyhää Johannes Krysostomosta esittävä 1000-luvun mosaiikki Hagia Sofiassa/Wikimedia Commons
Patriarkaatin historiaan mahtuu monia käänteitä, kuten evakkoaika Konstantinopolissa. Roomalaiskatolilaiset latinalaisruhtinaat karkottivat patriarkan vallattuaan Antiokian kaupungin Seldžukkien valtakunnalta ristiretkien seurauksena. Vaikka patriarkaatti lopulta pääsi palaamaan takaisin Antiokiaan, se siirtyi patriarkka Ignatius II:n (patriarkkana v. 1342–1386) aikana nykyiseen kotikaupunkiinsa Damaskokseen.
Historian kyllästämä Damaskos Raamatun tapahtumapaikkana
Antiokian patriarkan kotikatedraali ja patriarkaatin keskus on pyhän Marian katedraali, joka sijaitsee saman kadun varrella kuin se Juudaan talo. Sieltä pyhä apostoli Ananias Raamatun mukaan löysi sokeutuneen Sauluksen, joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan apostoli Paavalina (Ap.t. 9:10-18).
Patriarkaatin ydinalueelta Syyriasta on lähtenyt paljon pakolaisia pitkään jatkuneen sisällissodan vuoksi, ja erityisesti kristityt vähemmistöt ovat hakeutuneet länsimaihin. Syyriassa kristittyjen osuus väestöstä on laskenut sotaa edeltäneestä noin 12:sta prosentista nykyiseen alle 2 % osuuteen koko Syyrian väestöstä.
Venäjän ja Moskovan patriarkaatin vaikuttamisen kohteena
Moskovan patriarkaatti on viime aikoina pyrkinyt vaikuttamaan ulkomailla muiden paikalliskirkkojen toimintaan. Myöskään Antiokian patriarkaatti ei ole säästynyt vaikutusyrityksiltä. Aamun Koitto on kertonut aikaisemmin esimerkiksi Moskovan patriarkaatin toimista Aleksandrian patriarkaatin alueella Afrikassa.
Myöskään Antiokian patriarkaatti ei ole säästynyt vaikutusyrityksiltä. Moskovan patriarkaatti on pyrkinyt vaikuttamaan Antiokian patriarkaattiin ja pitämään suhteita läheisinä.
Antiokian patriarkaatti on saanut Moskovasta huomiota myös maallisen vallan edustajilta, sillä esimerkiksi Venäjän presidentti Vladimir Putin on Syyriaan suuntautuneella valtiovierailullaan tavannut Antiokian patriarkaatin edustajia ja patriarkkaa.
Pääkuva ylhäällä: Venäjän presidentinhallinnon julkaisema kuva vuodelta 2020, jolloin Venäjän presidentti Vladimir Putin vieraili Syyriassa. Kuvassa myös Antiokian patriarkka Johannes X ja Syyrian syrjäytetty presidentti Bašar al-Assad. Taustalla nähdään sotilasunivormussa silloinen Venäjän puolustusministeri Sergei Shoigu.
Arkkipiispan Hermanin jumalanpalveluspuku: Jokainen osa todistaa uskosta
Palaamme Kirkkomme aarteita -juttusarjassa vuoteen 1934. Tarkastelun kohteena on tällä kertaa valokuva arkkipiispa Hermanista Valamon luostarissa jumalanpalveluspuvussaan, joka kuuluu Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispalle.
Arkkipiispa Herman on kuvattu piispanistuimellaan Valamon luostarissa. Hänen pukuunsa kuuluvat hunnullinen klobukki, mantia, stikari ja panagia. Piispan kädessä on piispansauva, johon on sidottu sauvavaate. Osa näistä esineistä on säilynyt Suomen ortodoksisen kirkkomuseo RIISAn kokoelmissa.
Klobukki on piispan ja munkin päähine. Suomessa arkkipiispa käyttää valkoista klobukkia. Suomen ortodoksisen kirkon esipaimen sai oikeuden käyttää valkoista klobukkia timanttiristillä 28.4.1934 ekumeeniselta patriarkalta. Tämä oli Konstantinopolin patriarkka Fotios II:n kunnianosoitus arkkipiispa Hermanille ”kymmenen vuotta kestäneen onnellisen Ylipapillisen ja Arkkipiispallisen uran ja toiminnan johdosta pyhässä Suomen Arkkihiippakunnassa”.
Arkkipiispa Hermanin mantia. Kuva: RIISA
Klobukin huntu on jaettu kolmeksi kaistaleeksi. Erään käsityksen mukaan tämä muoto on periytynyt muistona pyhästä Metodioksesta. Hän sai kasvoihinsa vammoja ikonoklasmin aikaan, jolloin ikonien kunnioittajia vainottiin. Metodios leikkasi päähineensä hunnusta suikaleet, joilla peitti kasvojensa runnellut osat. Näin klobukki muistuttaa piispalle hänen velvollisuudestaan puolustaa oikeata uskoa jopa marttyyrikuoleman uhalla.
Arkkipiispa Hermanin tytär Lucia Aavin tietojen mukaan Valamon luostarin munkki Innokenti ompeli valkoisen klobukin, joka oli esipaimenen päässä ensi kertaa 27.5.1934.
Arkkipiispan yllä oleva viittamainen mantia kuvaa enkelten siivekkyyttä. Mantia oli alkuaan munkkien lämmin päällysvaate. Sen laskokset symboloivat Jumalan kaiken ympäröivää voimaa. Mantia annetaan munkiksi vihkimisen yhteydessä.
Piispojen ja arkkimandriittojen mantioissa on edessä suorakulmiot, laintaulut. Ne kuvaavat Vanhaa ja Uutta testamenttia. Arkkipiispa Hermanin mantian laintauluihin on kuvattu pyhittäjiä Sergei ja HermanValamolaisten ikonit. Piispan mantian punaiset raidat valkealla pohjalla kuvaavat Kristuksen kyljestä vuotanutta verta ja vettä.
Suomen ortodoksisessa kirkossa on historiallisista syistä paljon kirkollisia perinteitä, jotka ovat peräisin Venäjältä. Arkkipiispan ja piispan mantioiden violetti väri ja metropoliitan sininen väri ovat venäläisen tradition mukaisia. Suuren paaston aikana mantian väri on musta. Konstantinopolin patriarkaatissa kaikkien esipaimenien mantian väri on punainen – myös patriarkan.
Liturgiassa piispan vastaanoton alussa esipaimen puetaan mantiaan. Suurina juhlina tai sopivissa olosuhteissa piispa kulkee kirkkoon mantiaan puettuna. Kun piispan pukeutuminen liturgiassa alkaa, mantia riisutaan ja piispalle puetaan jumalanpalveluspuku: stikari, epitrakiili, vyö, päällyshihat, palitsa, sakkos, omofori, panagia, risti ja mitra. Tällöin piispa pukee ensin diakonin, sitten papin ja lopuksi piispalliset vaatteet. Arvoltaan ylemmän kirkonpalvelijan pukuun sisältyy aina arvoltaan alemman puku.
Arkkipiispa Hermanin panagia. Kuva: Marika Minkkinen
Mantia puetaan piispalle myös vigiliassa anomusektenian aikana. Sen lisäksi tulee epitrakiili, hihat, omofori ja klobukki.
Arkkipiispa Hermanin rinnalla näkyvä panagia on Eestin Apostolisen Ortodoksisen kirkon lahja arkkipiispalle 4.10.1933 hänen piispaksi vihkimisensä 10-vuotisjuhlana. Panagia on kullattua hopeaa ja sen keskelle on kuvattu Jumalanäidin Smolenskilainen ikoni. Korun valmisti Puolassa syntynyt ja Virossa asunut hopeamestari Joseph Kopf (1867–1930), mistä kertoo panagiassa oleva leima. Sama mestari valmisti vuonna 1925 panagian ja ristin, jotka arkkipiispa Herman oli itse suunnitellut.
Piispansauva kuvaa piispan paimenen tehtävää. Hänelle uskottua laumaa tulee ohjata viisaasti. Sauva on merkki hengellisestä vallasta, jonka apostolit saivat Kristukselta, ja joka siirtyy aina uusille piispoille. 1500-luvulla alettiin valmistaa nykyisin käytössä olevaa sauvatyyppiä. Sen yläosassa on risti, jota vartioi kaksi käärmettä. Yksityiskohta viittaa Matteuksen evankeliumiin: ”Olkaa siis viisaita kuin käärmeet…” (Matt. 10:16).
Piispansauvaan on sidottu sauvavaate. Sauvavaate on myös venäläistä traditiota. Nämä tekstiilit otettiin käyttöön käden suojaksi talven kovissa pakkasissa.
Piispa seisoo jumalanpalvelusten aikana kotkamatolla. Kotka symboloi piispan virkaa ja kaupunki hänelle kuuluvaa hiippakuntaa. Myös kotkan näkökyky on liitetty kotkamaton symboliikkaan: piispalla tulee olla tarkka hengellinen näkö laumansa hoidossa.
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Obraz/Wikimedia Commons
Tämä kuningas Daavidin psalmi kätkee sisäänsä lupauksen Daavidin kuninkuudesta ja hänen jälkeläisensä, luvatun Messiaan herruudesta. Tällä tavalla tekstiä tulkitsevat kirkon opettajat aina apostolien ajasta saakka ja muistuttavat, että muinaiset lupaukset ovat täyttyneet Jeesuksessa Kristuksessa (Ap.t. 13:33˗34). Myös juutalaisessa perinteessä psalmia on tulkittu messiaanisesti, vaikka messiaskäsitys eroaakin kristillisestä, sillä tekstissä viitataan Herran voideltuun (Ps. 2:2). Psalmissa kuvattu taistelu häntä vastaan liitetään rabbiinisessa perinteessä aikojen loppuun.
Psalmiveisussaan Daavid kuvaa miten kansat, jotka ovat vailla Herran tuntemusta, kääntyvät Jumalan Voideltua vastaan. Kirkon opetuksessa tämä kuvaa Jumalan Pojan matkaa kohti kärsimystä, aikojen lopun alkua. Psalmin kuvauksen tavoin Jeesuksen ristin äärellä ovat niin valitun kansan jäsenet kuin roomalaiset, jotka edustavat kaikkia muita kansoja.
Psalmissa Herra sanoo luvatusta: ”Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin.” Kirkon opettajille tämä kuvaa edeltä Kristuksen ajatonta ja ikuista syntymää eli Vapahtajan ikuista olemassaoloa Isän Jumalan Poikana.
Kirkon opetuksessa korostetaan, ettei kuolema voi pitää Jumalan Poikaa vallassaan. Siksi hän saa, kuten psalminkirjassa kuvataan, kansat perinnökseen ja hallitsee maan ääriin saakka. Lupausten täyttyessä hän istuu Kuninkaana Siionissa, Jumalan pyhällä vuorella.
Psalmi kutsuu maan mahtavia tulemaan järkiinsä, pelkäämään Herraa, palvelemaan häntä vavisten ja kohottamaan hänelle riemuhuudon. Pelko ja vavistus kutsuu muuttamaan elämän arvoja ja suuntaa. Psalmissa Jumalan kutsu ulotetaan kansakunnille ja niiden johtajille.
Psalmiveisu jatkaa ensimmäisen psalmin ilon teemaa, joka löytyy messiaanisesta täyttymyksestä. Sekä hepreankielisen että kreikankielisen tekstin mukaan Herraa palvelevat ja häneen turvaavat ovat autuaita eli ikionnellisia. Elämän surut, murheet ja koetukset ovat ajallisia ja ne kestävät vain oman aikansa.
Psalmissa Jumalan tuntemisesta syntyvä ilo ei riipu siitä mitä maailmassa ja elämässä tapahtuu, sillä Herraan turvaavan päämäärät ovat ikuisia, täynnä Jumalan lupausten täyteyttä. Siksi Daavid laulaa, että Herraan turvaavan osa on hyvä.
Arkkipiispa Elia piti piti opetuspuheen Tallinnassa pyhän marttyyripiispa Platonin juhlassa: ”Marttyyrien todistus ei ole vain menneisyyttä”
Arkkipiispa Elian 14.1.2025 pitämä opetuspuhe on luettavissa myös viroksi. Arkkipiispa Elia piti opetuspuheensa Tallinnassa pyhän marttyyripiispa Platonin juhlassa.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia | Kuva: Jyri Pitkänen, Andreas Salminen, Juha Lampinen
Kristuksessa rakkaat esipaimenet, isät, sisaret ja veljet!
”Onnellisia ovat ne, joiden silmät näkevät sen, mitä te näette” (Luuk. 10:23). Kristuksen sanat kantavat sisällään uskon syvintä mysteeriä: autuaaksi julistetaan näkeminen. Mutta mikä on se näky, joka tekee ihmisen onnelliseksi? Evankelista Luukkaan kertomana nämä sanat kaikuvat erityisellä voimalla tänään, kun kunnioitamme Viron marttyyreja Platonia, Mihailia ja Nikolaita, sillä heidän elämänsä ja kuolemansa avaavat meille näkemisen syvimmän merkityksen.
Arkkipiispa Elia ojensi niin kutsutun evakko-Kristuksen kaunistaman enkolpion-riipuksen piispa Damaskinokselle pyhän Platonin juhlassa. Kuva: Andreas Salminen
Mitä he näkivät viimeisinä hetkinään? Neuvostovallan synkimpinä aikoina, kun pimeys näytti nielevän Eestinmaan, nämä kolme jumalanpalvelijaa seisoivat valintojensa äärellä. He olisivat voineet sulkea silmänsä totuudelta, kieltää uskonsa, säilyttää maallisen elämänsä. Sen sijaan he näkivät jotain sellaista, mitä monet profeetat ja kuninkaat olisivat tahtoneet nähdä – he näkivät kristallinkirkkaasti sen, mikä todella merkitsee. Kuin Johanneksen evankeliumin sokea mies, he oppivat näkemään ei vain omilla silmillään, vaan uskon katseella. Tämä näkemisen lahja ei syntynyt hetkessä. Kuten sokea mies kulki asteittaisen valaistumisen tien – ensin tunnustaen sokeutensa, sitten uskaltautuen tuntemattomalle matkalle Siloan altaalle, ja lopulta kohdaten Kristuksen kasvoista kasvoihin – niin myös marttyyrimme kulkivat oman näkemisen tiensä.
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia ja Tallinnan ja koko Viron metropoliitta Stefanos pyhän Platonin juhlassa Tallinnassa 14. tammikuuta 2025. Kuva: Juha Lampinen
Heidän matkansa alkoi ehkä huomaamatta, mutta kun pimeys syventyi heidän ympärillään, kun vankilasellin hämärä nielaisi päivänvalon ja kuoleman varjo lähestyi, tämä arkinen näkemisen lahja jalostui kirkkaammaksi, terävöityi kuin miekka. He alkoivat nähdä syvemmin, kirkkaammin: vartijan ankarissa kasvoissa välähdyksen Jumalan kuvasta, sellitoverinsa kärsimyksessä heijastuksen Kristuksen rististä, omassa pelossaan ja vapinassaan kosketuksen Getsemaneen. He kohtasivat maailman, joka ei tahtonut nähdä, joka sulki silmänsä totuudelta. Mutta juuri tässä kohtaamisessa heidän näkönsä kirkastui entisestään. He ymmärsivät, ettei todellinen sokeus ole silmien vaan sydämen tila, ja että näkemisen lahja on samalla sekä armon että rohkeuden hedelmä.
Tämä näkemisen lahja, josta Jeesus puhuu, ei ole itsestäänselvyys eikä pelkkä optinen tapahtuma. Se on armon antama silmien avautuminen – prosessi, jossa ihminen oppii näkemään Jumalan valtakunnan murtautumisen keskelle arkista todellisuutta. Viron marttyyreilla oli tämä hengellinen näkökyky. Uskomme, että viimeisinä hetkinään he näkivät vainoojiensa kasvojen läpi Kristuksen kasvot, he näkivät jumalallisen kirkkauden näennäisen tappionkin hetkellä.
He ymmärsivät jotain olennaista, minkä me niin usein unohdamme: meidän ei tarvitse sovittaa itseämme Jumalan kanssa, sillä Jumala ei ole koskaan kääntänyt katsettaan meistä. Jopa tuona pimeänä hetkenä Jumala oli läsnä, odottaen, juosten heitä vastaan rakkauden käsivarret levitettynä kuin Kristus ristillä. Tämä ymmärrys muuttaa käsityksemme sekä heidän marttyyriudestaan että omista päivittäisistä kamppailuistamme.
Ja nyt, kun muistelemme Viron marttyyreja, emme voi olla ajattelematta uusia marttyyreja, joita syntyy keskellämme Neuvostoliiton perillisen Venäjän käydessä oikeudetonta sotaansa Ukrainassa. Tuhannet marttyyrit – ne joiden nimet tunnemme ja ne lukemattomat, joiden nimiä emme koskaan saa tietää; ne jotka on haudattu rauhassa ja ne, jotka ovat kadonneet joukkohaudoissa Ukrainan mustaan multaan – todistavat meille samasta totuudesta. He todistavat, että pimeyden voimat eivät ole muuttuneet, mutta myös siitä, että Jumalan läsnäolo kantaa yhä kansaansa läpi syvimmänkin yön.
Jokainen kadonnut sielu, jokainen nimettömäksi jäänyt uhri on kirjoitettu Jumalan kirjaan, jokainen kyynel on talletettu, kuten psalmin kirjoittaja todistaa syvässä ahdistuksessaan: ”Sinä, joka merkitset muistiin kaikki elämäni päivät, kerää kyyneleeni talteen. Olethan merkinnyt nekin kirjaasi.” (Ps. 56:9) Tämä muinainen rukous kaikuu yhä keskellämme, muistuttaen ettei yksikään kärsimys jää Jumalalta huomaamatta.
Marttyyriemme todistus kutsuu meitä syvempään näkemisen tapaan. He kutsuvat meitä näkemään Jumalan kätkettynä kaikkeen – ei vain voiton hetkissä, vaan kärsimyksessä; ei vain kirkon pyhäkössä, vaan arjen askareissa. Tämä ei ole pelkkää optimismia tai yritystä sivuuttaa elämän pimeyttä. Se on syvällistä ymmärrystä siitä, että jopa pimeys välkehtii jumalallista läsnäoloa, kun sitä katsotaan uskon silmin.
Tänään, kun pimeät pilvet varjostavat jälleen Eurooppaa, kun vaarat ja uhat heittävät varjonsa maittemme ylle, meidän on erityisen tärkeää muistaa, että marttyyrien todistus ei ole vain menneisyyttä. Se on elävää todellisuutta tämän päivän Ukrainan raunioituneissa kirkoissa, pommisuojien rukoushetkissä, sairaaloiden käytävillä, hautausmailla. Se elää niiden pappien todistuksessa, jotka toimittavat liturgiaa ilmahälytysten aikana; niiden vapaaehtoisten hiljaisessa palvelutyössä, jotka jakavat leipää pimeissä kellareissa; niiden opettajien sitkeydessä, jotka pitävät etäkoulua pommisuojista käsin, jotta lapset eivät menettäisi toivon kipinää. Se säteilee niiden vanhusten kasvoilta, jotka kieltäytyvät jättämästä kotejaan ja kokoontuvat yhä rukoukseen raunioituneiden kirkkojen pihoilla. Erityisen kirkkaana se loistaa niiden hoitajien ja omaisten palvelutyössä, jotka päivästä toiseen huolehtivat sodassa vammautuneista, kantaen heidän kärsimystään ja toivoaan, nähden Kristuksen kasvot särkyneissä ruumiissa ja murtuneissa mielissä, todistaen elämällään, että jokainen ihminen on Jumalan kuva, loukkaamaton ja mittaamattoman arvokas juuri haavoittuvuudessaan. Heidän uskonsa todistaa meille yhä uudelleen ikuista totuutta: Jumalan valo loistaa sitä kirkkaammin, mitä syvempi on pimeys.
Kuten muuan evankeliumin sokea mies, kuten marttyyriveljemme, rohjetkaamme mekin avata silmämme meitä ympäröivälle jumalalliselle läsnäololle. Sillä kun todella näemme niin kuin he näkivät, huomaamme, ettemme ole koskaan olleet yksin. Meidän tarvitsee vain avata silmämme tunnistaaksemme Hänet, joka on aina ollut läsnä, aina odottanut, aina rakastanut. Aamen.
Armsad ülemkarjased, isad, õed ja vennad!
„Õndsad on silmad, mis näevad seda, mida teie näete“ (Lk 10:23). Need Kristuse sõnad kannavad endas usu kõige sügavamat salasust: nägemine kuulutatakse õndsaks. Kuid mis on see nägemine, mis teeb inimese õndsaks? Need evangelist Luuka edasijutustatud sõnad kõlavad erilise jõuga täna, kui me austame Eesti märtreid Platonit, Mihhaili ja Nikolaid, sest nende elu ja surm avavad meile nägemise sügavama tähenduse.
Mida nägid nemad oma elu viimastel silmapilkudel? Enamliku võimu kõige süngematel aegadel, kui tundus, et pimedus neelab Eestimaa, seisid need kolm jumalasulast valikute ees. Nad oleksid võinud oma silmad tõe ees sulgeda, loobuda oma usust ja hoida oma maist elu. Selle asemel nägid nad midagi sellist, mida paljud prohvetid ja kuningad oleksid näha tahtnud – nad nägid kristallselgelt seda, mis on tõeliselt oluline. Otsekui pime mees Johannese evangeeliumis, õppisid nad nägema mitte üksnes oma silmadega, vaid ka usupilguga. Sellise nägemise anne ei sündinud ühekorraga. Nagu pime käis samm-sammult valgustumise teed – kõigepealt oma pimedust tunnistades, siis söandades astuda tundmatule teekonnale Siiloa tiigi juurde, ja lõpuks seistes näost näkku Kristusega – nõnda käisid ka meie märtrid oma nägemise teed.
Nende teekond algas võib-olla märkamatult, aga kui pimedus nende ümber süvenes, kui vangikongi hämarus neelas päevavalguse ja surma vari lähenes, siis arenes see argine nä-gemisvõime millekski peenemaks, teravamaks kui mõõk. Nad hakkasid nägema sügavamalt, selgemalt: valvuri karmis näos nägid nad välgatust Jumala kujust, kongikaaslaste kannatustes peegeldust Kristuse ristist, oma hirmus ja värinas Ketsemane puudutust. Nad seisid silmitsi maailmaga, mis ei tahtnud näha, mis pani oma silmad tõe ees kinni. Aga just selles silmitsi seismisega selgenes nende nägemismeel üha enam. Nad mõistsid, et tõeline pimedus pole mitte silmades, vaid südames, ja et nägemise and on samas nii armu kui ka julguse vili.
See nägemise and, millest Jeesus räägib, pole enesestmõistetav ega pelgalt optiline nähtus. See on silmade avanemine Jumala armust – protsess, mille käigus inimene õpib nägema jumalariigi sissetungimist argitegelikkusse. Eest märtritel oli see vaimulik nägemisvõime. Me usume, et oma viimastel minutitel nägid nad oma tagakiusajate nägude taga Kristuse palet, nägid jumalikku hiilgust isegi näilise kaotuse hetkel.
Nad mõistsid midagi olulist, mida me nii tihti unustame: et me ei pea iseend Jumalaga lepitama, sest Jumal pole kunagi pööranud oma pilku meilt ära. Isegi tol pimedal hetkel oli Jumal ligi, oodates, joostes neile vastu armastuse käsivarred avali ngu Kristus ristil. Selle mõistmine muudab meie arusaama nii nende märtrisurmast kui ka omaenese igapäevasest võitlusest.
Ja praegu, kui me mälestame Eesti märtreid, ei või me olla mõtlemata uutele märtritele, kes kannatavad Nõukogude Liidu pärijariigi, Venemaa ülekohtuses sõjas Ukrainas. Tuhanded märtrid – need, kelle nimesid me tunneme ja need, kelle nimesid me kunagi teada ei saa; need, kes on maetud rahus ja need, kes on kadunud ühishaudadesse Ukraina mustmullas – annavad meile tunnistust sellestsamast tegelikkusest. Nad annavad tunnistust sellest, et pimeduse jõud ei ole muutunud, aga ka sellest, et Jumala ligiolek aitab Tema rahvast nüüdki läbi kõige sügavama öö.
Iga kadunud inimene, iga nimetu ohver on kirjas Jumala raamatus. Iga pisar on tallele pandud, nagu psalmikirjutaja oma sügavas ahastuses ütleb: „Minu pagulaspäevad olid sa ära lugenud; pane sina mu pisarad oma lähkrisse; eks need ole su raamatus?“ (Ps 56:9). See muistne palve kõlab ikka meie keskel, tuletades meelde, et ükski kannatus ei jää Jumalal tähele panemata.
Meie märtrite tunnistus kustub meid sügavamalt nägema. Nad kutsuvad meid nägema Jumalat, kes on varjatult kohal kõiges – mitte ainult võiduhetkedel, vaid ka kannatustes; mitte ainult pühakojas, vaid ka argipäeva tegemistes. See pole lihtsalt optimism või katse sulgeda silmi elu pimeduse eest. See on sügavam arusaam sellest, et isegi pimeduses särab Jumala ligiolek, kui seda vaid ususilmi vaadata.
Tänasel päeval, mil Euroopat katavad jälle tumedad pilved, kui ähvardavad hädaohud heidavad meie maade üle varje, on meil iseäranis oluline meeles pidada, et meie märtrite tunnistus pole ainult minevik. See on elav tegelikkus tänapäeva Ukraina varemestes kirikutes, varjendites peetavates palvustes, haiglakoridorides, surnuaedades. See elab nende preestrite tunnistuses, kes peavad liturgiaid õhuhäirete ajal; nende vabatahtlike vaikses halastustöös, kes jagavad leiba pimedates keldrites; nende kooliõpetajate visaduses, kes peavad koolitunde varjendites, et lapsed ei kaotaks lootusesädet. See hiilgab nende vanakeste palgeil, kes keelduvad oma kodusid maha jätmast ja kogunevad ikka palvele varemetes kirikute hoovides. Aga eriti säravana vaatab see vastu nende õdede ja omaste töös, kes päevast päeva hoolitsevad sõjas vigastatute eest, aitavad neil kanda nende vaevu ja lootust, nähes haavatud ihudes ja murdunud hingedes Kristuse palet, tõestades oma eluga, et iga inimene on Jumala kuju, rikkumatu ja mõõtmatult väärtuslik just oma haavatavuses. Nende usk annab meile ikka uuesti tunnistust igavesest tõest, et Jumala valgus paistab seda heledamalt, mida tihedam on pimedus.
Nagu üks pime evangeeliumis, nagu meie vennad märtrid, julgegem meiegi avada oma silmad meid ümbritsevale Jumala ligiolekule. Sest kui me tõesti näeme nii, nagu nägid nemad, siis me märkame, et me pole kunagi üksi. Me peame vaid oma silmad lahti tegema, et ära tunda Teda, kes on alati olnud meie juures, alati oodanud, alati meid armastanud. Aamen.
Juttua on muokattu 14.1.2025 klo 13:55 lisäämällä otsikkoon sitaatti ja ingressiin päivämäärä.
Kuvituskuva ylhäällä arkkipiispa Elian toimeen asettamisesta Uspenskin katedraalissa joulukuussa 2024.
Juttua on päivitetty 14.1.2025 lisäämällä kuva arkkipiispa Eliasta ja metropoliitta Stefanoksesta sekä 15.1.2025 klo 09:06 lisäämällä kuva enkolpionin luovutuksesta.
Kasvavien seurakuntien supervoimat eivät ole silkkaa sattumaa – näillä eväillä Tampereella, Turussa ja Saimaalla on onnistuttu
Suomen ortodoksisen kirkon tuoreissa jäsentilastoissa muutama seurakunta nousee esiin positiivisessa mielessä. Missä piilee onnistumisen salaisuus? Muuttoliike selittää kasvua omalta osaltaan, mutta jotakin muutakin tarvitaan.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Eri kuvaajia
Erityisesti Tampereen, Turun ja Saimaan ortodoksisissa seurakunnissa on aihetta iloon, mikäli asiaa tarkastellaan Suomen ortodoksisen kirkon tuoreiden jäsentilastojen valossa. Tampereen seurakuntaan kirjattiin koko kirkon suurin jäsenmäärän nousu eli 117 jäsentä, joten vuodesta 2023 (4 500 jäsentä) kasvua on kertynyt +2.67 %. Myös Turku jatkoi kasvuaan 60 jäsenellä, ja Saimaan seurakunnassa jäsenmäärä kääntyi kasvuun 18:lla jäsenellä.
Isä AndreiSõtšovin mukaan Vaasan kappeliseurakunnan jäsenmäärä on kasvanut noin 20 % vuodesta 2018 vuoteen 2024. Kasvua on nähty niin maahanmuuttotaustaisten kuin katekumeeniopetuksen myötä liittyneiden suomen- ja ruotsinkielisten jäsenten joukossa.
– Tämä kertoo siitä, että kirkkomme vetoaa erilaisista taustoista tuleviin ihmisiin, jotka etsivät hengellistä kotia, isä Andrei toteaa.
Työ ukrainalaispakolaisten parissa alkoi Vaasan kappeliseurakunnassa vuonna 2022 Venäjän hyökättyä Ukrainaan. – Aloimme kutsua ukrainalaisia mukaan jumalanpalveluksiin ja lisäsimme heidän tarpeisiinsa vastaavia liturgisia käytäntöjä, kuten ukrainankielisiä rukouksia ja kaksikielisiä jumalanpalvelusesitteitä.
Henna Turkki tuolloin 1-vuotiaan Heikki-poikansa kanssa Seinäjoen Jumalanäidin suojeluksen rukoushuoneella kesäkuussa 2024. Kuva: Valtteri Salo
Vuonna 2024 toimintaa laajennettiin entisestään. – Olemme luoneet ukrainankielisen verkkosivuston vaasaort.fi/ua, järjestäneet viime kuussa yhteistyössä Filantropia ry:n kanssa pyhiinvaelluksen Valamoon ja syventäneet yhteistyötä maahanmuuttoviranomaisten kanssa. Lisäksi olemme kehittäneet ukrainalaisten lasten ja nuorten tukemista järjestämällä heille koululaisjumalanpalveluksia ja keskustelukerhoja, isä Andrei kertoo.
Merkittäväksi haasteeksi isä Andrei mainitsee resurssien ja henkilöstön rajallisuuden. Vaasan kappeliseurakunnan alue kattaa Pohjanmaan, Keski-Pohjanmaan ja Etelä-Pohjanmaan, joiden kasvukeskuksia ovat Vaasa, Seinäjoki sekä Kokkola-Pietarsaari. – Mahdollisuus toimittaa säännöllisiä palveluksia sekä osallistua esimerkiksi katekumeeniopetukseen niin lähi- kuin etäopetuksena merkitsee erityisen paljon maantieteellisesti laajoilla ja harvaan asutuilla alueilla, hän toteaa.
Kaikki alkaa tervehtimisestä
Saimaan ortodoksinen seurakunta kirkkoherra, isä Bogdan Grosu huomauttaa, että jäsenkehitys ei ole riippuvainen ainoastaan siitä, kuinka hyvää työtä seurakunnassa on tehty. Asiaan vaikuttaa esimerkiksi muuttoliike ja väestön ikääntyminen.
– Uskon, että kaikissa seurakunnissa tehdään hyvää ja arvokasta työtä, isä Bogdan sanoo.
Isä Bogdan korostaa erityisesti uusien seurakuntalaisten lämpimän vastaanoton ja katekumeeniopetuksen merkitystä.
Isä Bogdan Grosu. Kuva: Saimaan ortodoksinen seurakunta
– Kirkkoon tai muihin toimintoihin tulijoita tervehditään ja yritetään tutustua heihin. Seurakunta on avoinna aina, ja työntekijöihin on helppoa ottaa yhteyttä – puhelinsoittoihin reagoidaan nopeasti. Meidän työyhteisössämme kirkko on osa identiteettiä.
Isä Bogdanin mukaan on oleellista, että seurakuntalaisia ei eriytetä omiin palveluksiinsa esimerkiksi kielen mukaan.
– Meillä palvelukset toimitetaan yhdistelmällä suomi ja muu kieli, esimerkiksi kirkkoslaavi. Kun maahanmuuttajia ei eriytetä muista, he integroituvat nopeasti seurakuntaan.
Isä Bogdanin mukaan vahvuuksia on myös seurakunnan itsenäisyys ja pieni koko.
– Sen seurauksena päätöselimissä vallitsee hyvä ilmapiiri: neuvoston ja valtuuston jäsenet ovat toimineet sopusoinnussa, ja päättäjät pyrkivät keskittymään kirkon ydintoiminnan turvaamiseen ja kehittämiseen. Hallintouudistuksen mietintä jää vähemmälle.
Saimaan ortodoksinen seurakunta tekee yhteistyötä muun muassa terveyspalvelujen tuottajien, muiden kristillisten yhteisöjen, kaupungin tai kunnan, Punaisen ristin, vastaanottokeskuksen ja koulujen kanssa.
Mahdollisuuksien tori -tapahtuma Vaasan torilla 25.6.2025: Kuvassa vasemmalta oikealle: työharjoittelija Arkadii Iakovlevich, isä Andrei, lukija Markus Paavola ja Vaasan kirkon vahtimestari Keijo Olmari. Kuva:Sirkka Uschakoff
Harkittu strategia kantaa hedelmää
Isä Vladimiros Rusanen Turun ortodoksisesta seurakunnasta kertoo, että jäsenmäärän kasvu on seurausta harkitusta strategiasta, jonka ytimessä ovat lapsiperheiden ja nuorten tarpeet sekä monikulttuurisuus. Turun Ortodoksisten Nuorten toiminta luo nuorille mahdollisuuden tutustua kirkon elämään ja löytää paikkansa yhteisössä.
– Painotamme myös lasten osallistamista kirkossa. Esimerkiksi jumalanpalvelusten yhteydessä järjestetään erikseen lapsille suunnattua ohjelmaa.
Isä Vladimiros painottaa myös vuorovaikutteisen katekumeeniopetuksen merkitystä.
– Katekumeeniopetus on entistä monipuolisempaa ja osallistavampaa, mikä edellyttää ymmärrystä siitä, millaisia ajankohtaisia kysymyksiä katekumeeneilla voi olla. Käytämme opetuksessa videoita, kuvia ja etäyhteysohjelmia.
Isä Vladimiros Rusanen toimittamassa ukrainalaislapsen kastetta. Kuva: Sophia Melnyk
Vahva vapaaehtoistoiminnan kulttuuri edistää yhteisöllisyyttä, jolloin pyritään huomioimaan yksilöiden erityistaidot ja mielenkiinnon kohteet.
– Olemme pyrkineet luomaan ympäristön, jossa eri kulttuuritaustoista tulevat jäsenet voivat löytää paikkansa yhteisössä. Erityisesti ukrainalaisten läsnäolo on ollut tärkeää, ja heidän osallistumisensa on myös tilaisuus rikastuttaa suomalaista ortodoksisuutta. Olemme pyrkineet edistämään arvostavaa ilmapiiriä, joka tukee kulttuurien välistä vuoropuhelua. Tämä on koko yhteisön kehittämistä, jolloin kaikkien ääni tulee kuulluksi, isä Vladimiros sanoo.
Kirkolla pitää olla ”veto- ja pitovoimaa”
Tampereen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Aleksej Sjöberg viittaa yllä mainittuihin ilmiöihin jäsenkehitykseen vaikuttavina tekijöinä. Myös isä Aleksej arvostaa alaistensa työtä hyvin paljon. Hän kehaisee isä Tuomas Kallosen ja Maria Hattusenerinomaista katekumeeniopetusta ja isä Andrei Sõtšovin aktiivista työtä ukrainalaisten keskuudessa – ja luettelee sitten nimeltä mainiten kaikki alaisensa erinomaisen työn tekijöinä.
Isä Tuomas Kallonen huomauttaa, että pelkkä positiivinen muuttoliike ei yksin riitä, vaan lisäksi kirkolta vaaditaan myös ”pitovoimaa” etenkin perheiden, lasten, nuorten ja nuorten aikuisten osalta – ja juuri tämä osa-alue on kehittynyt Tampereella eniten viimeisten vuosien aikana.
Kirkon ”hengellisen vetovoiman” myötä seuraa kirkkoon liittymisiä.
– Kasvanut kiinnostus ortodoksista kirkkoa kohtaan, ja erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten keskuudessa, on valtakunnallinen ja myös kansainvälinen ilmiö. Sen syitä ei voida tarkasti jäljittää, mutta arvelen jälkien johtavan Jumalaan. Olisiko niin, että Tuhlaajapojan uusi kotimaa kaukana Isän kodista (Luuk. 15:11-32) on joutunut hengellisen nälänhädän kouriin? Ja Tuhlaajapoika menee itseensä ja sanoo: ”Ei, nyt minä lähden isäni luo.” Tällaisia hengellisesti nälkiintyneitä tuhlaajapoikia ja -tyttöjä tulee jatkuvasti kirkon ovesta sisään tai ilmaisee kaipuunsa sähköpostin kautta.
– Innostus ruokkii innostusta, ja vastaavasti apatia ruokkii apatiaa, isä Tuomas Kallonen sanoo. Kuva: Markus Hänninen
Tampereen seurakunnan alueella onkin panostettu uusien jäsenten vastaanottamiseen.
– Eikä vain liittämiseen häthätää jäseniksi, vaan juurruttamiseen aktiivisiksi yhteisön jäseniksi. Tällaisina jäseninä he tarkoittavat myös papeille lisääntyvää työtä: he toivovat erilaisia toimituksia kuten kodinpyhityksiä, minkä lisäksi he osallistuvat säännöllisesti sakramentteihin.
Uusien tulokkaiden myötä erilaiset toimintapiirit ja vapaaehtoistyö elävät uutta kukoistuksen aikaa.
– Innostus ruokkii innostusta, ja vastaavasti apatia ruokkii apatiaa. Nykyään ihan ”tavallisena” sunnuntaina on kirkko melkein täysi ja kirkkokahveilla ja tunnelma katossa. Tällaiset kokemukset vetävät ihmisiä mukaan yhä uudelleen.
Julkisuuskuvalla on merkitystä
Kirkon julkisuuskuvan merkitystä ei sitäkään ole syytä vähätellä.
– Ihmiset kaipaavat sitä, että ortodoksinen kirkko ammentaa omasta traditiostaan menemättä mukaan ajan muoteihin – mutta kirkko ei saa olla kaavoihin kangistunut, vaan kirkon elämän ytimessä on elävä Pyhän Hengen liekki, isä Tuomas Kallonen sanoo.
Monille kaunis kirkkomusiikki toimii johdattajana ortodoksiseen kirkkoon.
Yksi triviaali seikka saattaa liittyä jopa pyhäkön sijaintiin: merkitystä voi olla myös sillä, sijaitseeko kirkko vilkkaassa keskustassa vai laitakaupungilla. Moni satunnainen kulkija on astunut uteliaisuuttaan kauniiseen ortodoksiseen pyhäkköön – ja lopulta tullut jäädäkseen.
Isä Tuomas uskoo, että hengellisen etsinnän aalto on lyönyt nyt ensimmäisenä isoihin kaupunkeihin, mutta se käy vielä läpi koko Suomen.
– Ortodoksisen kirkon tarvitsee vain olla oma itsensä, olla tavoitettavissa, ovet auki ihmisten tulla, kännykät auki ihmisten saada yhteyttä, korvat auki kuulla ihmisten vaikeatkin kysymykset ja murheet, sydämet auki ottaa vastaan uusia yhteisön jäseniä ja hyväksyä yhteisön muutos jokaisen uuden jäsenen myötä, ja tärkeimpänä kirkon hengellinen aarrearkku auki ammentaa uutta elämää.
Tampereen alueelle on muuttanut satoja ukrainalaisia, joita palvellaan erilaisin sakramentin ja toimituksin – ja samalla heistä saadaan uusia seurakunnan jäseniä.
– Meillä Tampereella työ ukrainalaisten parissa ei ole ollut henkilöstöresurssisyistä niin laajamittaista ja etsivää kuin esimerkiksi Vaasassa. Toivomme mukaan seurakuntaan näinä päivinä avautuva kolmannen papin toimi ja sen menestyksekäs täyttäminen helpottaa tätäkin haastetta.
Kauhavalainen Essi Vallbacka on ollut Suomen ortodoksisen kirkon jäsen kohta vuoden verran.
– Kirkko on aarreaitta, josta riittää aina jotain uutta ammennettavaa.
Kuva: Oma albumi
Vakautta, turvaa ja kauneutta
Kauhavalainen Essi Vallbacka, liittyi ortodoksiseen kirkkoon maaliskuussa 2024. Luterilaistaustaisen Vallbackan kiinnostus heräsi alun perin teologisten kysymysten kautta.
– Minua vetivät puoleensa myös kirkon vakaus, turva ja kauneus.
Omassa seurakunnassa Vallbackaa viehättävät aktiivinen seurakuntaelämä ja lämmin ilmapiiri. Kehittämistoiveitakin toki löytyy.
– Kaipaan lisää palveluksia sekä muita tilaisuuksia, joissa saisin tutustua paremmin seurakuntalaisiin. Kirkon kasvun kannalta näkisin hyvänä, että meillä olisi nykyistä enemmän pappeja, kanttoreita ja muita työntekijöitä.
Seinäjoella asuva Henna Turkki, 37, liittyi ortodoksiseen kirkkoon vuonna 2023. Ratkaisuun johti koko aikuisiän kestänyt ”totuuden etsintä”, ja jo ensimmäinen vigilia Vaasassa 2022 sinetöi päätöksen.
– Seurakuntalaiset ovat sydämellisiä ja ottavat uudet kirkon jäsenet avosylin vastaan. On suuri siunaus, että meillä Seinäjoella on oma rukoushuone, jossa toimitetaan kerran kuussa liturgioita sekä maallikkopalveluksia kahdesti kuussa. Toki toivoisin meidän saavan myös toisen liturgian kuussa.
Lisäksi Turkki on huomannut Seinäjoen Jumalanäidin suojeluksen rukoushuoneen alkaneen käydä ahtaaksi kappeliseurakunnan jäsenmäärän kasvaessa ja ortodoksisuudesta kiinnostuneiden määrän lisääntyessä.
– Toivoisin, että rukoushuoneemme saisi isommat ja toimivammat tilat.
Pappismunkki Damaskinos vihittiin piispaksi Pärnussa: ”En osaa sanoa muuta kuin kiittää Jumalaa”
Suomalainen pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslainen vihittiin Tallinnan hiippakunnan apulaispiispaksi Pärnussa 12. tammikuuta. Hänen tittelinsä on nyt Haapsalun piispa.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Aamun Koitto
Lumimyrskyä seurannut harmaa talvipäivä vaihtui auringonpaisteeseen sillä aikaa, kun Pärnun Kristuksen kirkastumisen katedraalissa toimitettiin suomalaisen pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslaisen piispaksi vihkiminen sunnuntaina 12. tammikuuta.
– En osaa sanoa muuta kuin kiittää Jumalaa, sanoi vastavihitty Haapsalun piispa Damaskinos.
Erityisesti hän iloitsi juhlallisen liturgian ja vihkimyksen aikana vallinneesta ”rakkaudentäyteisestä ilmapiiristä”.
Piispaksi vihkimisen toimitti Tallinnan ja koko Viron metropoliitta Stefanos yhdessä muiden esipaimenten kanssa. Ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen tervehdyksen toi Smyrnan metropoliitta Bartolomeos, joka korosti tapahtuman merkittävyyttä Viron apostolinen ortodoksiseen kirkon (EAÕK) historiassa.
– Erityinen kiitokseni menee Tallinnan ja koko Viron metropoliitta Stefanokselle, joka on sulkenut minut isälliseen syleilyynsä. Haluan olla hänelle kuuliainen poika ja palvella Viron kirkkoa itseäni uhraten, Haapsalun piispa Damaskinos sanoi.
Piispaksi vihkiminen toimitettiin piispallisessa liturgiassa, johon osallistuivat Tallinnan ja koko Viron metropoliitta Stefanoksen lisäksi ekumeenisen patriarkan edustajana Smyrnan metropoliitta Bartolomeus, Pärnun ja Saarenmaan piispa Aleksander, Ruotsin ja koko Skandinavian metropoliitta Kleopas, Dimitriaan metropoliitta Ignatios, Peristerin metropoliitta Gregorios, Edessan metropoliitta Joel, Sveitsin metropoliitta Maksimos, Siderokastron metropoliitta Makarios, Athosvuoren Ksenofontoksen ja Pantokratorin luostarien igumenit Aleksios ja Gabriel luostarien useiden munkkien kanssa sekä Akritohorin ja Lintulan luostarien igumeniat Jakovi ja Ksenia, Viron evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa Urmas Viilma sekä lukuisia papiston edustajia.
Haapsalun piispa Damaskinos on syntynyt vuonna 1985. Hänet vihittiin munkiksi vuonna 2016 Ksenofontoksen luostarissa Athosvuorella ja papiksi samassa luostarissa vuonna 2018. Vuodesta 2015 lähtien hän on toiminut Itä-Suomen yliopiston systemaattisen teologian ja patristiikan yliopistolehtorina, ja vuonna 2023 hän sai Helsingin yliopiston patristiikan dosentin arvon. Lisäksi isä Damaskinos on opettanut vuodesta 2020 alkaen Viron ortodoksisen kirkon teologisessa instituutissa.
Arkkipiispa Elia matkustaa pyhän Platonin juhlaan
Tammikuussa Virossa vietetään toistakin juhlaa: pyhän marttyyripiispa Platonin juhla koittaa 14. tammikuuta. Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia vierailee 13.–14.1. Tallinnassa, missä hän osallistuu 14.1. Kristuksen kirkastumisen kirkossa (Suur-Kloostri 14) pyhän Platonin muistopäivän liturgiaan ja pitää opetuspuheen viroksi. Palvelus alkaa kello 10. Arkkipiispan seurueessa Tallinnaan matkustavat myös rovasti Heikki Huttunen, rovasti Ioannis Lampropoulos ja ylidiakoni Andreas Salminen.
Pääkuva ylhäällä: Pappismunkki Damaskinos Ksenofontoslainen vihittiin Tallinnan hiippakunnan apulaispiispaksi sunnuntaina 12. tammikuuta Pärnun Kristuksen kirkastumisen katedraalissa.
Juhlailoon osallistui myös piispa Damaskinoksen äiti Anita Olkinuora. Keskellä Tallinnan ja koko Viron metropoliitta Stefanos ja hänen vierellään vasta vihitty Haapsalun piispa Damaskinos.
Pärnun Kristuksen kirkastumiselle pyhitetty kirkko täyttyi juhlakansasta. Juhlapäivää edeltänyt lumimyrsky ja sitä seurannut harmaa sunnuntaiaamu vaihtui auringonpaisteeksi piispaksi vihkimisen kestäessä.
Pohdittaessa naisdiakonaatin mahdollisuutta Suomen ortodoksisessa kirkossa, on varsin selvää, että päätösten tulee perustua kirkon traditioon ja perinteen synodaaliseen tulkintaan, joka huomioi sekä kirkon että ihmisten tarpeet. Päätökset eivät voi perustua pelkoon, epäluuloihin tai suuriin odotuksiin.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Following Hadrian/Wikimedia Commons
Ajatus naisdiakonaatin elvyttämisestä ei ole vieras perinteelle. Toive on periaatteessa sopusoinnussa kirkon historiallisten ennakkotapausten ja naisdiakonaatin pitkän historian kanssa. Perinteen lisäksi on tärkeää huomioida kirkon tehtävä palvella ja tukea jäseniään, kirkon jäsenyyttä etsiviä ja muita apua tarvitsevia.
Päätöstä tehtäessä on huomioitava myös viran elvyttämiseen liittyvät asialliset huolet ja kriittiset näkemykset.
Päätöksenteon mahdollisuuksia
Naisdiakonaattia ei ole koskaan lakkautettu. Siksi päätös viran palauttamisesta voitaisiin teoriassa tehdä hierarkkisen harkinnan pohjalta paikallisena käytäntönä. On kuitenkin huomioitava, että autonominen kirkko on sidoksissa ekumeenisen patriarkaatin synodaaliseen harkintaan.
Viran hiipuminen bysanttilaisen ajan loppukaudella on jättänyt jälkeensä historiallisen tyhjiön: kukaan ei tiedä, millaiseksi virka olisi kehittynyt, jos se olisi jatkunut katkeamattomana nykyaikaan saakka. Tästä syystä naisdiakonaatin palauttaminen passiivisesta tilasta aktiiviseksi viraksi edellyttää kanonisten pääperiaatteiden tulkintaa nykyajan kontekstissa. Mahdollisessa myönteisessä päätöksessä on väistämättä huomioitava kanonisen perinteen tulkintahistoria ja sen myötä ekonomiset poikkeukset, sovellutukset tai todennäköisyydet.
Naisdiakonaatin laajentuminen filantrooppisesta työstä liturgisiin tehtäviin osoittaa, että varhaisempi kirkko suhtautui diakonaatin muotoihin joustavasti kanonisten rajojensa sisällä. Naisdiakonien tehtävistä kertovat lähteet osoittavat, että tehtävät vaihtelivat paikallisesti. Viran kehitystä voidaankin pitää luonnollisena ja hyväksyttävänä piirteenä.
Historialliset variaatiot saattavat puoltaa sitä, että sovellukset ja päätökset virasta ja tehtävän luonteesta voidaan tehdä paikallisesti ja ihmisten tarpeet huomioiden, kunhan se tapahtuu pyhän synodin vahvistamana. Viran elvyttäminen ei välttämättä edellytä samaa käytäntöä kaikkialla, jolloin päätös voitaisiin tehdä myös tapauskohtaisesti eri paikalliskirkoissa. Tämänkaltaisten johtopäätösten todellinen ja konkreettinen painoarvo päätöksenteolle punnitaan kuitenkin viime kädessä pyhässä synodissa.
Pohdittaessa sitä, miten naisdiakonaatin tulevaisuus pitäisi ratkaista Suomen ortodoksisessa kirkossa, voidaan hahmotella viisi keskeistä ratkaisuvaihtoehtoa.
1.Viran elvyttämisen torjuminen
Torjuvan päätöksen mukaan naisdiakonaatti on tarpeeton. Virkaa ei nähdä tarpeelliseksi elvyttää millään pappeuden asteella käytännöllisistä tai teologisista syistä.
Kritiikkinä voidaan esittää, etteivät kirkon traditio, äitikirkon lausumat ja kirkon tarpeet puolla tällaista ratkaisua. Perusteluna ei voida käyttää sitä, että virkakäytäntö lakkasi, sillä sitä ei koskaan ole lakkautettu.
2. Vihkimyksen rajoittaminen alempaan pappeuteen
Tällaisessa päätöksessä naisdiakonaatti ulotetaan ainoastaan alemman pappeuden vihkimyksiin käytännöllisin tai teologisin perustein.
Kritiikkinä voidaan esittää, ettei kirkon ylemmän pappeuden vihkimisen traditio eivätkä kirkon ja ihmisten tarpeet tue tällaista päätöstä. Se antaisi väärän kuvan naisen asemasta kirkossa eikä mahdollistaisi riittävästi naisten potentiaalin hyödyntämistä ja kutsumuksen huomioimista.
3. Viran palauttaminen bysanttilaisen perinteen kaltaisena
Mikäli päädytään tähän ratkaisuun, naisdiakoni kuuluu ylempään papistoon ja hänet vihitään alttarissa. Naisdiakoni kantaa stikaria ja ristikkäin sidottua oraria (nykyisen vakiintuneen käytännön mukaan alttarissa palvelevat pitävät stikaria). Naisdiakonin tehtävät ovat samat kuin ipodiakoneilla, sillä lisäyksellä, että he saavat ylemmän papiston jäseninä koskea alttaripöytään, ehtoollismaljaan ja diskokseen ja osallistua ehtoollisen valmisteluun alttarissa sekä voivat nauttia ehtoollisen alttarissa.
Tällaisessa ratkaisussa naisdiakoni ei lue ektenioita tai muita rukouksia, mutta voi lukea epistolan ja osallistua esimerkiksi saattoihin. Naisdiakoni voi kuitenkin viedä ehtoollista sairastaville (naisille; käytännössä sairastaville yleensä) ja osallistua seurakunnalliseen opetustyöhön, sielunhoitoon ja muihin seurakunnan vastuutehtäviin kykyjensä mukaan.
Tämän päätöksen mukaisesti naisdiakoneilta joko vaaditaan leskeys tai naimattomuus (akrivia: säännön tiukka noudattaminen) tai vaihtoehtoisesti niitä ei vaadita, koska sitä ei vaadita myöskään miesdiakoneilta ja koska näin voidaan hyödyntää laajemmin tehtävään sopivien naisten potentiaali (ekonomia: säännöstä joustaminen perustelluista syistä). Hierarkkinen järjestys on seuraava: piispa, papit, miesdiakonit, naisdiakonit. Virka ei oikeuta pappeuteen tai piispuuteen.
Naisdiakonin virka-asuna on alus- ja päällysviitta sekä huntu (nykykontekstissa kenties hunnun sijaan tietynmallin päähine, skufia, erotuksena nunnista).
Kriittisesti tarkasteltuna päätöksessä on huomioitu joitakin ekonomisia seikkoja, mutta se jättää huomioimatta yhteiskunnallisen kontekstin, sukupuolinormien ja -roolien muutokset sekä nykypäivän haasteet ja tarpeet. Päätös antaa negatiivisen viestin naisen asemasta kirkossa (“nainen ei täysin kelpaa diakonaattiin”), vaikka asiaa voitaisiinkin perustella viran erityisluonteella. Lisäksi se voi olla liturgisesti hieman sekava käytäntö.
4. Viran palauttaminen perinnettä soveltaen
Tällaisen päätöksen mukaan ylempään papistoon kuuluva naisdiakoni toimii ja palvelee samoin kuin miesdiakonit ilman erotusta. Myös liturgian ulkopuolisissa tehtävissä naisdiakonit toimivat samoin kuin miehet kykyjensä mukaan.
Naisdiakoneilta ei tällöin vaadita leskeyttä tai naimattomuutta, koska sitä ei vaadita miesdiakoneilta ja koska näin voidaan hyödyntää laajemmin tehtävään sopivien naisten potentiaali (ekonomia: säännöstä joustaminen perustelluista syistä). Liturginen järjestys on seuraava: piispa, papit, diakonit (kukin vihkimisiän ja arvoasteensa mukaan). Virka ei oikeuta pappeuteen tai piispuuteen.
Kritiikin mukaan päätös tekee liturgisen ohjeistuksen selkeäksi ja huomioi nykypäivän muutokset miesten ja naisten aseman suhteen, mutta kirkollinen traditio ei vahvista kaikkia esitettyjä tehtäviä. Tällöin on painotettava ekonomiaa (piispallista oikeutta soveltaa periaatteita tarpeen mukaan). Toiseen suuntaan menevän kritiikin mukaan päätöksestä puuttuu pappisoikeuden avaaminen naisille eikä ratkaisua siksi voida pitää riittävänä tämän päivän kontekstissa.
5. Viran perustaminen pappisoikeuksin
Pappeutta korostavan päätöksen mukaan naisdiakoni toimisi miesdiakonin tavoin ja hänet voidaan vihkiä edelleen papiksi ja piispaksi.
Kritiikin mukaan kirkolla ei ole tarvetta rajoittaa asiasta käytävää keskustelua tai tutkimusta, mutta perinne ei tunne naispappeutta tai –piispuutta aikaisemmilta ajoilta. Mikäli muutos nähdään mahdolliseksi, se edellyttää laajaa konsensusta ortodoksisessa maailmassa, mahdollisesti ekumeenista kirkolliskokousta.
Vastakritiikin mukaan naisten yhteiskunnallinen ja sosiaalinen rooli on muuttunut. Traditiota ei voi tämän kriitikin mukaan käyttää kielteisen kannan perusteluna, sillä perinne ei ole luonteeltaan staattista. Sitä on aina sovellettu kulloiseenkin aikaan sopivasti.
Oman aikamme vastaus
Kuten on jo todettu, aiemman naisdiakonaatin mahdollinen palauttaminen oman kirkkomme kontekstissa voi toteutua vain piispojen päätöksellä ja ekumeenisen patriarkaatin vahvistuksella. Avoin keskustelu naisdiakonaatista on silti kirkolle hyödyllistä ja voi parhaimmillaan tukea päätöksentekoa.
Kirkon uutisista olemme saaneet lukea, että naisdiakonaattikysymys etenee piispainkokouksen käsittelyyn sen jälkeen, kun piispojemme harkinnan tueksi laadittu julkinen selvitys on esitetty kirkolliskokousseminaarille kesäkuussa 2025. Selvityksessä tullaan laajemminkin tarkastelemaan naisten asemaa ja palvelutehtäviä kirkossa.
Naisdiakonaattiin liittyvien tarpeiden ja hyötyjen arvioinnissa tarvitaan avointa ja kunnioittavaa keskustelua – kuten naisten asemasta ja tehtävistä puhuttaessa muutenkin – ja ymmärrystä viran historiallisesta luonteesta. Tarpeiden arviointi ja päätöksenteko naisdiakonien mahdollisuudesta kirkossamme on perusteltua. Tähän viittaa jo pelkästään pyhän Johannes Krysostomoksen naisdiakonaattia koskeva näkemys: “Sillä tämä järjestys on kirkossa tarpeellinen, hyödyllinen ja kunnioitettava.”
Lähteet: Edellisten artikkeleiden aineisto sekä Johannes Krysostomos, 1. Timoteuskirjeen saarna 11 (PG 62.553)
Kuvituskuva ylhäällä: Mosaiikissa Jumalansynnyttäjän vasemmalla puolella keisari Justinianos pitelee käsissään Hagia Sofiaa ja oikealla puolella keisari Konstatinos Suuri kannattelee Konstantinopolia. Hagia Sofia.
Kuuntele
