Kuuntele
Loppukeväästä uutisoitiin evankelisluterilaisissa seurakunnissa huomatusta uudesta ilmiöstä: ihmiset ottavat yhteyttä seurakuntien pappeihin saadakseen puhua nimenomaan mielenterveyteen liittyvistä haasteistaan. Uutisiin haastatellut papit kertoivat, että voivat auttaa kyllä muuten, mutta mielenterveysongelmissa ihmiset ohjataan terapeuteille. Joissakin seurakunnissa tarjotaankin nyt walk-in -tyyppistä (”kävele sisään”) palvelua, jonka kautta pääsee keskustelemaan koulutettujen terapeuttien kanssa.
Onko ilmiö tuttu myös ortodoksisille papeille? Entä mitä he ajattelevat hengellisyyden ja terapian suhteesta?
Uspenskin katedraalin diakoniatyöstä vastaava rovasti Teo Merras kertoo, että ortodoksisille papeille ilmiö on tietysti tuttu, sillä papit tukevat ja kohtaavat ihmisiä kaikissa heidän kriiseissään. Seurakuntalaisille on ihan luonnollista, että he tuovat kaiken hätänsä papille, niin psyykkisen kuin hengellisenkin.
– Pastoraalinen sielunhoito ei kuitenkaan ole mikään terapiamuoto, vaan aina nimenomaan hengellinen kohtaaminen. Papilla onkin suuri vastuu hengellisen ja psyykkisen hädän tunnistamisessa ja niiden erottamisesta toisistaan, painottaa isä Teo.
Papit kohtaavat työssään myös tilanteita, joissa psyykkinen ja hengellinen näyttävät olevan sidoksissa tosiinsa. Psyykkinen hätä liittyy kuitenkin aina mielenterveyteen ja näyttäytyy vaikkapa ahdistuksena, masennuksena tai paniikkioireina.
– Tällöin papin tehtävä on pohtia, ylittääkö tilanne sielunhoidon rajat ja edellyttääkö se ammatillista apua. Silloin papin on tietysti ohjattava ihminen lääkäreiden ja terapeuttien hoitoon, mutta hän voi toisinaan jatkaa rinnalla kulkemista hengellisessä mielessä – joskin papin tulee pysyä ehdottomasti kauempana silloin, kun kyseessä on selvä psyykkinen häiriö eikä siihen liity hengellistä kriisiä, hän sanoo.
Entä voiko hengellinen kriisi eskaloitua mielenterveyden järkkymiseksi?
– Pitkittynyt ja ratkaisematon hengellinen hätä voi kuormittaa mieltä ja altistaa psyykkisille sairauksille ja joskus jopa psyykkiseen romahdukseen. Papin on tärkeää myös tällöin tunnistaa, milloin ja miten tarjota hengellistä ohjausta ja hoivaa niin, että se ei syvennä psyykkistä tai hengellistä hätää, ja milloin on parasta ohjata tässäkin tapauksessa ihminen terveydenhuollon piiriin, vastaa isä Teo.
Terapia apuna kriisissä
Meeri-Maria Viita on Uspenskin kävijöille tuttu kasvo. Kuitenkin harva tietää, että hän on myös monialaisesti koulutettu psykoterapeutti, joka on perehtynyt niin päihdeongelmien hoitoon kuin perheterapiaankin.
Psykodynaamisen psykoterapeuttikoulutuksen saaneena Viita vaalii työssään aina ehdottoman luottamuksellista vuorovaikutussuhdetta, jossa potilas vähitellen alkaa tunnistaa ja eritellä omia tunteitaan ja ymmärtää elämänhistoriaansa osana kokemusmaailmaansa.
Terapiaprosessissa on tärkeää tukea erityisesti potilaan omia oivalluksia, joiden kautta voi saada mahdollisuuden kokeilla uusia tapoja olla suhteessa itseensä ja toisiin. Tällä tavalla avautuu mahdollisuus tervehtymiseen.
Seurakuntalaisille on ihan luonnollista, että he tuovat kaiken hätänsä papille, niin psyykkisen kuin hengellisenkin.
Viita on tehnyt kriisi- ja traumatyötä kokoaikaisesti kymmeniä vuosia.
– Traumatyö on paikoin hidasta, ja siinä terapeutin tulee osata säädellä terapiaprosessin etenemistä potilaan kyvyn mukaan. Potilas tarvitsee erityistä tunnetta siitä, että tila ja terapeutti ovat turvallisia.
– Trauma on aina kehollinen, sanoittamaton kokemus, joka usein linkittyy lapsuuden kokemuksiin, usein kerrostuen vuosien myötä. Trauma ei sinänsä oleile yhdessä tietyssä paikassa ihmistä, vaan on tavallaan säilöttynä mielen ja kehon varastoihin odottamassa sanoittamista, Viita selittää.
– Traumaterapia onkin suuri mahdollisuus sanoittaa sitä, mitä keho on säilönyt ja mieli varastoinut. Pitkissä hoidoissa saattaa huomata, että potilaalta katoavat allergiat, migreenit tai muut keholliset vaivat, kun trauma on saatu avattua ja purettua.
Vastaanottoaulan seinällä on kaksi Jumalanäidin ikonia. Niiden hiljainen kuvakieli kertoo uskosta, toivosta ja rakkaudesta.
– Työkuvaani ei kuulu hengellisyyden tarjoaminen tai uskonnollisten asioiden pohdiskelu potilaan kanssa, mutta varsinkin pitkissä terapioissa on tullut hetkiä, jolloin potilas alkaa itse kysellä elämän tarkoitusta.
Jos asiakas kantaa terapian päättyessä edelleen syvää syyllisyyttä jostakin, Viita näkee, että kyseessä on todennäköisesti hengellinen tarve, ja kehottaa potilastaan ottamaan yhteyttä oman seurakuntansa pappiin ja osallistumaan mahdollisesti katumuksen sakramenttiin.
– Kaikki ihmisen kokema syyllisyys ei ole psykologista syyllisyyttä, josta voisi terapiassa päästä irti. Terapeutti kyllä kannattelee potilaansa mieltä ja psykologista syyllisyyttä sekä sen kehollisia vaikutuksia, mutta papin tehtävänä on kannatella ihmisen hengellistä hätää ja tarjota vapautusta katumuksen sakramentin kautta, Meeri-Maria pohtii.
Psykodynaamisena psykoterapeuttina toimiminen on henkisesti kuormittavaa, sillä siinä kohtaa ihmisten syvää kärsimystä, pelkoa, ja surua. Jotta terapeutti pystyisi kannattelemaan potilaitaan ja samalla säilyttämään oman jaksamisensa, häneltä vaaditaan vahvaa ammattitaitoa ja tietynlaisia ominaisuuksia. Mikä siis saa terapeutin jaksamaan?
– Hiljaisuus ja yksinolo ovat minulle välttämättömyys, Viita sanoo.
Kiireisimpinä työvuosinaan Meeri-Maria ei liturgian jälkeen halunnut edes kirkkokahvien hälinään. Ystävät tietävätkin, että kevään tullen hän muuttaa maalle, jossa on kolmekymmentä vuotta rakentanut ja rakastanut vanhaa kantatilaa, jonka puutarhan kukkatarhoista, syvän lammen hiljaisuudesta ja pihapiirin savusaunasta ja tsasounasta hän kerää voimia tulevaa varten. Kukista, kuusen kerkistä, koivunlehdistä ja ryytimaasta saa hyvää tekeviä aineksia yrttihaudukkeisiin, joita voi pakastaa talvea varten. Kun kesän marjat ja syksyn sienet on kerätty, on aika palata takaisin kaupungin vilinään uusin voimin.
