Naisdiakoneja koskevaa muutosta ja tehtäviä kuvaa Matteus Blastares, 1300-luvulla vaikuttanut ja kanonisen lain kokoelman laatinut kreikkalainen munkki. Hän kertoo, että naisdiakonit (diakonoi gynaikai), jotka oli vihitty ylemmän pappeuden vihkimyksellä (kheirotonia), ”täyttivät silloin tietyn tehtävän papiston (kleroi) joukossa”. (Aakkosellinen kanoninen kokoelma 11)
Vaikka sakramentaalinen naisdiakonaatti hiipui, virallista kollektiivista päätöstä sen lakkauttamisesta ei koskaan tehty. Muutos oli luultavasti eri tekijöiden summa.
Käytännön muutoksia
Varhaisen ajan lähteistä löytyy joitakin viitteitä käytänteissä tapahtuneista muutoksista, jotka ovat voineet vaikuttaa naisdiakonaatin vähittäiseen hiipumiseen. Toinen niistä liittyy tehtävänkuvaan, toinen luostarilaitokseen.
Naisdiakonien tehtävien muutos heikensi viran merkitystä
Varhaisemman bysanttilaisen ajan kirkon perinteen mukaisesti naisdiakonit muun muassa avustivat liturgisissa tehtävissä, tekivät diakoniatyötä ja veivät ehtoollista koteihin. Tehtävänkuva alkoi kuitenkin vähitellen muuttua.
Erään teorian mukaan viran hiipumiseen vaikutti aikuiskasteiden väheneminen, jolloin naisdiakonien tarve avustajina naisten kasteissa väheni neljänneltä vuosisadalta lähtien. Suoria kirjallisia todisteita muutoksen vaikutuksesta naisdiakoneihin ei ole löytynyt.
Riippumatta siitä, mikä vaikutus kasteiden vähenemisellä oli naisdiakoneihin, keskibysanttilaiseen aikaan tultaessa heidän liturginen roolinsa joka tapauksessa rajautui alttarin ulkopuolelle. Diakonissat saattoivat esimerkiksi johtaa liturgista laulua.
Naisdiakonien liturgisen merkityksen vähentyminen viittaa siihen, että tehtävänkuvaan kohdistui muutospaineita, joihin ei osattu tai haluttu vastata niin, että viran jatkumo olisi turvattu. Se, kuinka tietoisesta tapahtumasarjasta oli kyse, jää epäselväksi. Kyseessä ei kuitenkaan ollut ainoa käytäntöihin liittyvä muutos, sillä samaan aikaan luostarien merkitys diakonisina yhteisöinä alkoi korostua.
Naisdiakonien tehtävät alkoivat siirtyä luostarilaitokselle
Ikonoklasmin eli ikonien raastajien aikakauden aiheuttama murroskausi saattoi joidenkin arvioiden mukaan olla yksi niistä ajanjaksoista ja syistä, jotka johtivat naisdiakonaatin taantumiseen. Ikonoklasmin kukistumisen (847) jälkeisenä aikana diakonissoiksi vihittävät naiset alkoivat enenevässä määrin olla nunnia. Luostarikilvoittelijoiden roolin kasvuun diakonissoina viittaa muun muassa kanonisti Teodoros Balsamon (1100-luku; Khalkedonin kirkolliskokouksen selitys kanoniin 15).
Viran hiipumiseen vaikutti todennäköisesti myös se, että piispaksi asetettujen miesten vaimoja alettiin vihkiä nunniksi niin, että heille myönnettiin samalla diakonissan arvo. Naisdiakonaatin ja luostarivihkimyksen yhdistymiseen on voinut vaikuttaa myös se, että naisdiakonien traditioon liittyi yleisesti naimattomuuden tai leskeyden edellytys.
Kehityssuunta enteili naisdiakonien viran katoamista. Luostarilaitoksen roolin kasvun ohessa tapahtui myös asenneilmapiirin muutoksia.
Käsitysten muutoksia
Käytännön muutokset heijastuivat luultavasti käsityksiin naisdiakonaatista ja naisten asemasta kirkossa yleensä, ja vastavuoroisesti käsitykset ruokkivat muutoksia, kun rituaalipuhtauteen liittyvät näkemykset alkoivat voimistua.
Näkemykset kaventuivat puhtaussäädösten korostuessa
Antiikin aikaan verrattuna kristinusko ja bysanttilainen aika toivat positiivisia muutoksia naisten asemaan, kun ymmärrys ihmiskuvasta avartui. Tästä naisdiakonaatti on eräs esimerkki. Naiset eivät silti olleet bysanttilaisessa yhteiskunnassa tasaveroisia miesten kanssa eikä naisten asemassa tapahtunut kehitys ollut asteittain edistyvää.
Ajankuvan mukaisesti naiset nähtiin Jumalan kuvana, mutta toisaalta naisia pidettiin Eevan lankeemuksen takia miehiä vähempiarvoisina, epäjohdonmukaisina ja kyvyttöminä hallitsemaan tunteitaan. Naisen oikea rooli liittyi perhe-elämään ja kotiin, mikä tarkoitti, että naisen sosiaalinen asema ja nousu olivat erottamattomasti sidoksissa hänen aviomiehensä yhteiskunnalliseen asemaan.
Käsitys naisen paikasta ei rajoittanut aivan samalla tavalla korkeassa asemassa olevia naisia tai niitä, jotka murtautuivat ulos yleisesti vallitsevasta naisen osasta ottamalla miehen roolin (ks. Synaksarion: pyhittäjämarttyyri ja diakonissa Susanna, 15.12.; pyhittäjä-äiti Anna, joka tunnettiin nimellä Eufemianos, 29.10.).
Voimistuvaan käsitykseen naisten heikkoudesta liittyi rituaalipuhtauden vaatimus, jolla perusteltiin sitä, ettei nainen voinut päästä alttariin. Tämän näkemyksen vahvistuminen liittyy – aiemmasta naisdiakonitraditiosta poiketen – kuukautiskiertoon. Rituaalipuhtauden vaatimuksesta tuli vähitellen osa muutamia kirkollisia säädöksiä, vaikka suoraa koko kirkkoa velvoittavaa määräystä ei annettukaan.
Ohjeellisia muutoksia
Rituaalipuhtauteen liittyvät käsitykset voimistuivat keskibysanttilaisella ajalla ja niitä pidetään yhtenä selittävänä tekijänä naisdiakonaattia koskeville muutoksille. Vaatimukset olivat naisille tiukempia kuin miehille. Tulkintoja esittivät lähinnä miehet.
Käsitys kuukautiskierrosta esti naisdiakonien pääsyn alttariin
Kuukautisiin liittyviä rajoituksia perusteltiin Matteus Blastareksen mukaan hallinnan puutteella: “Heiltä [naisdiakoneilta] kiellettiin pääsy [alttariin] ja näiden palvelusten toimittaminen [diakoneina] myöhempien isien toimesta, koska heidän kuukautisverensä ei ollut hallittavissa.” Blastares myös toteaa, ettei tämä ollut aikaisemman perinteen mukaista, sillä “aiempina aikoina naisille oli sallittua päästä pyhän alttarin luo”. (Alfabeettinen kokoelma 11)
Tunnettujen kirjallisten lähteiden perusteella kuukautiskiertoon liittyvät näkemykset ovat eräs keskeisimmistä tai ainakin parhaiten tunnetuista syistä naisdiakonaattia koskeneille muutoksille (Karras 2004, 312). Mutta oliko Matteus Blastareksen selitys alkuperäinen syy vai jälkikäteinen selitys 1300-luvulla vallinneiden puhtauskäsitysten pohjalta? Blastareksen näkemystä puoltaa se, että puhtauskäsitykset alkoivat heijastua myös keskenmenoa ja kirkottamista koskeviin liturgisiin teksteihin 800–1000-luvuilla.
Keskustelu rituaalipuhtaudesta alkoi jo varhain erityisesti Aleksandriassa, jossa oli vanhastaan vahva juutalaisyhteisö ja alkuaikoina myös juutalaiskristittyjä. Sosiokulttuuristen vaikutteiden vuoksi Vanhan testamentin puhtauskäsitysten on arveltu heijastuneen paikallisiin kristillisiin käsityksiin. Kirkko ei kuitenkaan ollut passiivinen vaikutteiden vastaanottaja, vaan aktiivinen tulkitsija omien lähtökohtiensa pohjalta.
Marttyyripiispa Dionysios Aleksandrialainen esitti jo 200-luvulla, ettei kuukautistilassa oleva nainen voi tulla kirkkoon ja lähestyä pyhää pöytää. Perusteluna oli se, että verenjuoksua sairastava nainen koski ainoastaan Jeesuksen viittaa (Matt. 20:20–22). (Kanoni 2)
Naisia oli Dionysioksen mukaan estettävä tulemasta kirkkoon kuukautisten aikana, koska he eivät olleet tällöin sielultaan ja ruumiiltaan täysin puhtaita (kanoni 2). Myös 300-luvulla vaikuttanut piispa Timoteos Aleksandrialainen määräsi, ettei nainen voi osallistua ehtoolliselle kuukautisten aikana (kanoni 7).
Miesten tahattomien ruumiin toimintojen suhteen Dionysios oli sallivampi, sillä heillä oli lupa noudattaa omaatuntoaan (kanoni 4). Naisten kuukautisia Dionysios ei kuitenkaan tulkitse ”tahattomuuden periaatetta” noudattaen.
Ennenpyhitettyjen lahjain liturgiastaan tunnettu pyhä Gregorios Dialogos (n. 540–604) sen sijaan katsoo, että kuukautiset ovat luonnollinen ruumiillinen, naisen hallinnan ulkopuolella oleva ja Jumalan määräämä toiminto. Sen takia ei pidä estää ketään tulemasta kirkkoon, jos hän niin haluaa. Gregorios vetoaa samaan evankeliumitekstiin kuin Dionysios, mutta päinvastaisesti. (Kirje Augustinus Canterburylaiselle 11.64; ks. myös Apostoliset konstituutiot 6.27, jota on kirkossa arvostettu, vaikka ei tunnustettu).
Rituaalipuhtauteen liittyvä kanta vahvistui kirkossa vähitellen, ja vaikutti kielteisesti käsityksiin naisdiakonaatista. Dionysioksen ja Timoteoksen kanonit hyväksyttiin yleisellä tasolla Trullon konsiilissa (691–692). Paikallisilla määräyksillä ei konsiilin päätöksestä huolimatta ole samaa merkitystä kuin ekumeenisten kirkolliskokousten säädöksillä, jotka eivät viittaa kuukautisteemaan lainkaan.
Dionysioksen kaltaiset aikakauden näkemykset kuukautisista ovat heijastuneet naisten asemaan monissa perinteisissä paikalliskirkoissa nykypäivään saakka, vaikka jo varsin yleisesti ymmärretään, ettei niitä ole syytä pitää naisia velvoittavina.
Naisdiakoneja ei voitu enää vihkiä
1300-luvulla vaikuttanut pyhä patriarkka Athanasius I toteaa naisdiakonien viran kirkon aikaisemman tradition mukaiseksi, mutta suhtautuu sen elvyttämiseen kielteisesti.
Näkemykseensä nojaten Athanasius antoi määräyksen, jonka mukaan uusia diakonissoja ei tullut enää asettaa tehtävään. (Patriarkan määräys, Vat. gr. 2219) Käytännössä naisdiakonaatti oli kuitenkin jo lakannut ennen Athanasiuksen aikaa. Näkemys kertoo muutoksen vakiintumisesta.
Asenteiden tiukentuessa katosi mahdollisuus pohtia viran tarvetta, merkitystä ja siihen liittyvää kutsumusta. Etääntyminen varhaisemmasta perinteestä synnytti luultavasti tietämättömyyttä viran luonteesta. Käsityksiin tai ainakin käytänteisiin heijastui todennäköisesti myös laajempi yhteiskuntajärjestyksen murros.
Yhteiskunnallisia muutoksia
Bysanttilaisen yhteiskunnan suurilla murroksilla ja lopulta romahduksella (1453) oli todennäköisiä vaikutuksia kirkon virkakäsitykseen. Ajanjakson voi ajatella heijastuneen historiantulkintaan ja käsitykseen kirkon virkatraditiosta aina moderniin aikaan saakka.
Yhteiskunnallinen murros vakiinnutti muutoksen
Erään teorian mukaan naisdiakonaatin päättymiseen vaikutti islamin nousu 600-luvulta lähtien. Tietyillä alueilla näin ehkä olikin, mutta vaikutukset tuskin ulottuivat välittömästi Konstantinopoliin saakka. Tilanne muuttui vasta kaupungin valtaamisen yhteydessä. Tässä vaiheessa naisdiakonaatti oli kuitenkin jo käytännössä päättynyt.
Suurin vaikutus tältä osin lienee ollut sillä, että vuoden 1453 jälkeen, bysanttilaisen Rooman valtakunnan romahdettua, kirkon huomio kiinnittyi uudessa osmanien valtakunnassa olemassaolon ja uudelleenjärjestäytymisen kysymyksiin.
Tukea naisdiakonaatin säilymiselle ei tullut myöskään slaavilaisilta alueilta, jonne heikentynyt ja hiipunut naisdiakonien perinne ei juuri ehtinyt kulkeutua. Läntisessä osassa kirkkoa suhtautuminen naisdiakonaattia kohtaan oli jo jakamattoman kirkon aikana kriittisempää, vaikka naisdiakoneja vihittiin alkuun myös lännessä.
Bysanttilaisen yhteisön hiipumisen ja romahduksen jälkeen kirkon hierarkian ja luostarilaitoksen merkitys tuli entistä tärkeämmäksi ortodoksisuuden säilyttämisessä. Otaksuttavasti tässä uudessa tilanteessa keskustelulle naisdiakonaatista ei ollut enää sen enempää tilaa kuin tunnustettua tarvettakaan, tuskin edes kovin elävää muistoakaan.
Muutoksista tulee uusi käytäntö
Naisdiakonaatin hiipuminen sinetöityi uudeksi käytännöksi. Ortodoksisissa paikalliskirkoissa muodonmuutoksen kokenut bysanttilainen virkakäsitys ilman naisdiakoneja omaksuttiin sellaisenaan kirkon tradition ilmentymänä.
Vakiintunut tilanne periytyi eteenpäin
Bysanttilainen yhteiskunta heikkeni vähitellen. Sen viimein romahtaessa oli jo käynyt selväksi, ettei kirkossa pidetty enää tarpeellisena ja mahdollisena aikaisemmin kukoistaneen naisdiakonaatin olemassaoloa.
Vaikka naisdiakonien viralla oli vahva traditionaalinen ja käytännöllinen perusta, kirkolliset ja yhteiskunnalliset muutokset vaikuttivat siihen, että virka hiipui ja hävisi lopulta kollektiivisesta muistista, vaikka viitteitä siitä säilyikin. Naisdiakonaatin päättymistä, josta tuli bysanttilaisen ajan päätyttyä uusi normi, ei kyseenalaistettu. Tottumus muutoksiin määritteli osaltaan muuttuneen käytännön nykypäiviin saakka.
Johtopäätöksiä
Naisdiakonaatin hiipumisen tarkka syy jää epäselväksi, mutta edellä kuvattujen muutosten perusteella voidaan otaksua, että kyse oli laajemmasta kirkollisesta ja yhteiskunnallisesta muutosprosessista. Muutokseen vaikutti lähteiden perusteella voimakkaimmin rituaalipuhtauteen liittyvien käsitysten jyrkentyminen.
Keskustelu naisdiakonien viran elvyttämisestä saattoi alkaa nykyaikaan tultaessa vasta, kun ymmärrys viran luonteesta alkoi kasvaa ja kun siihen liitettyjä kielteisiä perusteluja alettiin pitää puutteellisina. Ymmärryksen kasvaessa viran elvyttäminen on alkanut näyttäytyä enenevässä määrin jälleen tarpeellisena.
Ortodoksisessa kirkossa keskustelu viran elvyttämisestä alkoi viime vuosisadan alkupuolella. Aktiivinen keskustelun herättäjä on ollut ekumeeninen patriarkaatti. Keskustelun myötä kysymys viran päättymisestä on vähitellen vaihtunut kysymykseen siitä, millä perusteilla ja millä tavoin naisdiakonaatti voitaisiin jälleen elvyttää.
Samalla on alettu ymmärtää, ettei viran päättymiseen johtaneilla syillä voida rajoittaa niitä tarpeisiin liittyviä perusteluja, jotka puoltavat traditionaalisen kirkon viran elvyttämistä nykyään. Pikemminkin, jos virka aikanaan kasvoi ja muuntui ja lopulta tarpeiden kadotessa hiipui, se voidaan puoltavien näkemysten mukaan tarpeiden kasvaessa myös elvyttää, tradition henkeä nykypäivään sopivalla tavalla soveltaen.
Joitakin käytännön vastauksia on antanut Afrikan mantereella toimiva Aleksandrian patriarkaatti. Viran elvyttämistä on perusteltu kirkon vanhalla traditiolla ja kirkon nykyisillä tarpeilla. Suhtautuminen uusien naisdiakonien vihkimiseen ja viran elvyttämiseen on ollut monenkirjavaa.
Muutamia lähteitä tekstissä mainittujen lisäksi:
Karras 2004, Female Deacons in the Byzantine Church, The Institution of Deaconesses in the Orthodox Church and the Possibility of its Restoration
Lung 2017, Depictions of Women in the Works of Early Byzantine Historians and Chroniclers
Taft 1998, Women at Church in Byzantium: Where, When – and Why?
Fonrobert 200, Menstrual Purity: Rabbinic and Christian Reconstructions of Biblical Gender
Kuuntele
