– Mun unelma on saada tähän vielä isompi ruokapöytä, jotta kaikki sukulaiset ja ystävät mahtuisivat syömään yhdessä, assyrialainen Shemi Jaba sanoo ja näyttää kännykästään kuvia edellisen isomman juhlan eli pääsiäisen juhla-ateriasta. Osa vieraista aterioi tilapäispöytien ääressä.

– Rakastan laittaa ruokaa ja kutsua ihmisiä syömään!

Suuren pöydän ääressä on ennenkin juhlittu isolla porukalla kirkollisia ja ei-kirkollisia juhlia. Arkena perheen ruokapöydässä aterioivat Shemin lisäksi puoliso Michael Atrache sekä perheen pojat Youssef (9), Jayden (7) ja Nathan (4). Kielenä voi silloin olla suomi, tanska, arabia, aramea tai englanti, joita kaikkia perheessä osataan sujuvasti. Shemi istuu pöydän ääreen ja alkaa kertoa tarinaansa, joka alkaa Saddam Husseinin ajan Irakista. 

Irakista Suomeen

Shemi Jaba syntyi Irakin pääkaupungissa Bagdadissa vuonna 1987. Hänen vanhempansa veivät häntä kirkkoon, joskaan mahdollisuudet harjoittaa kristinuskoa avoimesti eivät olleet kovin hyvät. Shemin perhe asui Irakissa myös Persianlahden sodan (1990–1991) ajan, mutta lopulta perheen oli lähdettävä kotimaastaan. Jaban perhe muutti vuonna 1994 viideksi vuodeksi Jordaniaan. Jordaniasta Shemi muistaa hyvin esimerkiksi joulun ja pääsiäisen yökirkot.

Jordaniasta Shemin perhe muutti Suomeen, jossa Shemin setä jo asui. Tällä hetkellä Suomessa asuu kymmeniä Jaban suvun jäseniä, kun taas Irakissa ei asu enää ainuttakaan: koko suku on hajaantunut eri puolille maailmaa.

– Aloimme käydä vanhempieni kanssa Tapiolan ortodoksisessa kirkossa heti Suomeen tultuamme, Shemi muistelee. Lapsuuden pääsiäiset Tapiolan kirkossa ovat jääneet mieleen. Sinne tuli paljon sukulaisia. Ne, jotka eivät osanneet rukouksia suomeksi, rukoilivat mielessään arameaksi – Jeesuksen äidinkielellä. 

Isä Heikistä tuli Shemille ja koko tämän perheelle läheinen pappi. Shemi muistaa käyneensä isä Heikin luona tämän vaimon pitämällä uskontotunnilla. Sama pappi on sittemmin kastanut kaikki Shemin ja Michaelin lapset. Jatkuvuutta on myös kirkkosalissa.

– Näen kirkossa ihmisiä, joita näin siellä jo pienenä. Nyt minulla on mukana omat lapseni, ja heillä voi olla mukana lapsenlapsia.

– Käymme yleensä Uspenskin katedraalissa, jonne meillä on vain muutaman minuutin ajomatka, mutta pääsiäisenä menemme aina Tapiolan kirkkoon, Shemi kertoo.

– Lapset aina kyselevät, että milloin mennään kirkkoon. Jumalanpalveluksen aikana he saattavat piirrellä, mutta kun tulee aika lähteä saattoon kantamaan kynttilöitä, he ovat ensimmäisenä valmiina!

Uskonto etusijalla kaikessa

Shemi ja Michael pitävät tärkeänä sitä, että heidän lapsensa oppivat kirkollisten juhlien merkityksen – esimerkiksi joulussa ei ole kyse vain lahjoista. Samalla Shemi suree sitä, että nyky-Suomessa monien kirkollisten juhlien merkitys on unohtumassa, ja että kouluista halutaan poistaa kaikki kristillinen perinne.

– Irakissa ja Jordaniassa juhlimme kirkollisia juhlia kotona, julkisesti ei oikein voinut. Me tulimme Suomeen sen takia, että se on kristitty maa, jossa voimme avoimesti puhua uskostamme ja laulaa uskonnollisia lauluja. Nyt tilanne on muuttunut, ja minun poikani kärsivät tästä. Valmistuin itse juuri lähihoitajaksi. Minun piti vaihtaa kesken kaiken koulua. Olin luokan ainoa kristitty oppilas. Muut oppilaat aliarvioivat kristinuskoa ja puhuivat siitä epäkunnioittavasti. Yritin kyllä sanoa muille, ettei ole ok, että dissaatte uskontoani, enhän minäkään puhu teidän uskonnostanne epäkunnioittavasti. Olen opettanut lapsillekin, että kaikkia pitää kunnioittaa.

– Kun kuulin piispa Mar Mariin kohdistuneesta hyökkäyksestä (Avaa uuden sivuston), minua itketti ja suututti samaan aikaan. Me assyrialaiset olemme lähteneet pakoon vainoa ja väkivaltaa, mutta nyt meitä vainotaan myös kristityissä maissa. Emmekö saa olla rauhassa missään? Myöhemmin piispa Mar Mari rukoili hyökkääjänsä puolesta. Tätä on meidän uskontomme: se on rauhan uskonto, se on rakkauden uskonto.

Shemi jatkaa kertomalla, että heidän perheessään uskonto on etusijalla kaikessa, ja tämän hän on opettanut myös lapsilleen.

– Olen ihminen: en tee kaikkea mitä pitäisi – en esimerkiksi osaa Raamattua ulkoa. Uskonto on minulle se tunne sydämessä. Jumala on suojellut minua niin paljon – esimerkiksi silloin, kun minut ryöstettiin aseella Brasiliassa. Siinä olisi voinut käydä tosi pahasti, mutta Jumalan suojeluksella selvisin siitä. En kuitenkaan rakasta tätä uskontoa vain siksi, että olen saanut suojelua, vaan siksi, mitä Jeesus on tehnyt puolestamme. Hän kuoli meidän kaikkien puolesta.

– Teininä minulla oli aika, etten käynyt kirkossa kuin jouluna ja pääsiäisenä, mutta kasvaessani kiinnyin kirkkoon. Haluan viedä lapsenikin sinne usein. Tuntuu ihan pahalta, jos ei joskus pääse kirkkoon! Vaikka arki on kiireistä, yhden päivän voimme antaa Jumalalle: ei siksi, että pitää, vaan siksi, että haluaa.

Yhteisiä aterioita

Vaikka tärkeimmät juhlat ovat pääsiäinen ja joulu, Shemin ja Michaelin perhe juhlii esimerkiksi myös juhannusta ja vieläpä suomalaiseen tapaan: lähdetään asuntovaunualueelle sukulaisten kanssa, grillataan ja katsotaan kokkoa – ja uidaan, muistuttaa Youssef.

Oman erityispiirteensä tuo eräs assyrialainen perinne:

– Perinteen nimi lausutaan “bassrapijo”. Kokkaamme ruokaa, joka syödään yhdessä. Sitä viedään myös niiden ihmisten koteihin, jotka eivät osallistuneet ateriaan. Uskomme, että ruoan syöminen – vaikka vain lusikallisen verran – voi parantaa sairauksista ja saada toiveet toteutumaan.

– Ruokaa voidaan jakaa kaikille, jotka tunnemme riippumatta siitä, ovatko he osallistuneet ruoan valmistukseen rahallisesti. Kenenkään ei siis ole pakko antaa rahaa ruoan valmistukseen, sillä ruokaa tehdään joka tapauksessa. Jos on mahdollisuus antaa rahaa, tulee auttaneeksi niitä, joilla on huonompi tilanne.

Shemi jatkaa, että parantuminen tai toiveiden toteutuminen tapahtuu loppujen lopuksi Jumalan siunauksella. Perinteessä on kyse yhteisestä uskosta Jumalan parantavaan voimaan, joka voi välittyä ruoan kautta. Parantava ateria koostuu yleensä lihakeitosta, missä on perunoita ja porkkanoita. Joskus vastaava kokki eli Shemin äiti tekee viininlehtikääryleitä. Tänä vuonna ateriaksi suunniteltiin keltaista riisiä eli basmatiriisistä, lihasta, porkkanoista ja perunoista koostuvaa ruokalajia, mutta lopulta päädyttiin kuitenkin lihakeittoon. 

Jaban suvussa kokataan paastoaikoina vegaanisia ruokia, kuten papuja ja riisiä, riisiä ja okrakastiketta, falafeleja ja hummusta (eli kikhernepyöryköitä ja kikhernetahnaa) sekä paistettuja perunoita, munakoisoja ja tomaatteja. 

Assyrialaisten ortodoksien ja suomalaisten ortodoksien perinteissä on joitain eroja: esimerkiksi se, että assyrialaisilla ei kuulu suureen paastoon lievennyksiä edes Marian ilmestymisen juhlana tai palmusunnuntaina. Toinen Shemin esiin nostama ero on joulun juhlimisen ajankohta. 

– Aloimme vasta Suomessa juhlia joulua 25. joulukuuta: Irakissa ja Jordaniassa juhlimme sitä tammikuun alkupäivinä, Shemi muistelee. 

Kolmas ero liittyy ajanlaskuun: esimerkiksi vuoden 2025 huhtikuun ensimmäisenä päivänä assyrialaisilla alkoi vuosi 6775. Erojen ajattelemista tärkeämpää on kuitenkin yhteinen, jaettu usko.

– Me olemme kaikki kristittyjä, Shemi summaa.

Ortodoksista teologiaa Itä-Suomen yliopistossa opiskeleva Timo Kesti, 48, on osallistunut nettikeskusteluihin jo 90-luvun puolivälistä asti. Aiempiin opintoihin kuuluvat myös suomen kieli ja puheviestintä, kotimainen kirjallisuus sekä pedagogiikka, työhistoriaan taas muun muassa opettajan sijaisuudet.

Uskontoon liittyvien asioiden käsittely somessa ja verkon foorumeilla on tunnetusti tulenarkaa ja vastakkainasettelua aiheuttavaa. Näin oli Kestin mukaan jo pari vuosikymmentä sitten. Se myös sai hänet kiinnittämään aiheeseen huomiota.

– Itse kiinnitin uskontokeskusteluihin ensimmäisen kerran huomiota ehkä 2003 tai 2004 City-lehden keskustelupalstalla kaikkien muiden keskusteluiden lomassa. Itse en silloin ollut uskonnollinen, mutta kiinnitin huomiota keskusteluiden polarisoituneisuuteen. Siellä olivat ikään kuin eräänlaiset cityliberaalit ateistit ja raamattu-uskovaiset vastakkain.

– Varmaankin joskus vuonna 2004 tai 2005 olen ensimmäisen kerran kommentoinut vielä kansankirkollisena luterilaisena joihinkin keskusteluihin.

Ensimmäiset keskustelunaiheetkin ovat vielä mielessä.

– Muistan, että siellä oli keskustelua esimerkiksi uskonnon roolista yhteiskunnasta. Esimerkiksi, pitäisikö kouluissa olla kristillisiä aamunavauksia, armeijassa sotilaspappeja ja valtiopäivien avajaisten jumalanpalveluksista.

Uskontokeskustelun raskassarjalainen Kestistä tuli kaverilta saadun vinkin myötä.

– Eräs kaverini, josta tuli sittemmin luterilainen pappi, suositteli suhteellisen uutta keskustelufoorumia nimeltään Usko ja rukous. Siihen liityin elokuussa 2007. Sillä ja sen kahdella seuraajafoorumilla kirjoitin seuraavan kymmenen vuoden aikana noin 15 000 viestiä.

Kesti näkeekin oppineensa hurjasti kristillisyydestä ja sen eri vivahteista samalla, kun sai harjoittaa omaa argumentaatiotaitoaan.

– Foorumi oli ehkä kaikkein vilkkaimmillaan juuri vuosina 2007–2009 ja se oli oikeastaan kuin iso ekumeenisuuden oppikoulu, koska siellä oli osallistujia kaikista isoista kristillisistä kirkkokunnista. Mukana oli myös hyvin korkeasti koulutettua väkeä. Luterilaisia tohtoritason tyyppejäkin oli varmaan puoli tusinaa.

– Välillä väittelyt olivat tosi kiihkeitä, mutta kun vastapuolella oli tohtoritason tyyppi, niin ne eivät olleet vain tunneargumentteihin vetoamista, vaan siellä oli ihmisiä, jotka tunsivat oman kirkkokuntansa opin juurta jaksaen.

Ortodoksiksi vuonna 2011

Kirkon liittymisen myötä Kesti löysi tiensä ortodoksisuutta käsitteleville palstoille.

– Minut liitettiin ortodoksiseen kirkkoon 2011, ja sen jälkeen hakeuduin enemmän keskustelemaan netin ortodoksiryhmiin.

– Kommentoin enimmäkseen Facebookissa: on Ortodoksinen foorumi, Aamun Koiton sivu, Ortodoksit Suomessa ja seurakuntien sivut, joilla keskustelua käydään. Sehän on enimmäkseen yli kolmekymppisten ja sitäkin vanhempien kanava. Nuoremmat käyttävät esimerkiksi Snapchatia, TikTokia ja Discordia. Niitä en käytä enkä tiedä niissä tapahtuvasta keskustelusta oikein mitään.

Kesti tutustui myös kansainvälisiin keskusteluryhmiin.

– Etsin kyllä aikoinaan tietoa englanninkielisistä ryhmistä, mutta niissä oli aika myrkyllinen ilmapiiri. Etnofyletismi on yksi esimerkki. Vääränlainen ortodoksisuuden korostus toinen.

Etnofyletismi tarkoittaa kansallisuuteen tai syntyperään perustuvaa uskonnollista arvottamista. Karkeasti ilmaistuna se voisi ilmetä siten, että esimerkiksi karjalaiset tai vaikkapa kreikkalaiset ortodoksit pitäisivät muita ortodokseja itseään alempiarvoisina. Etnofyletismiä pidetään nykyään harhaoppina.

Kesti kohtasi ennakkoluuloja myös hämmennyksen kestoaiheuttajaan, käytettyyn kalenteriin, liittyen.

– Ulkomaalaisilla foorumeilla suomalaisiin ortodokseihin suhtaudutaan epäileväisesti jo sen takia, että vietämme pääsiäistä eri aikaan kuin muut tai että meillä on jotain ekumeenista yhteistyötä. Itse vetäydyin hyvin nopeasti pois ulkomaisista keskusteluryhmistä.

Nettituttavuuksia livenä

Vuosia jatkunut toimeliaisuus verkossa on tehnyt Kestistä kirkkokuplassa tunnistetun henkilön.

– Koska Suomen ortodoksiset piirit ovat suhteellisen pienet, niin aika usein aktiivinimet tulevat tutuiksi ja kasvot profiilikuvista. 2023 patriarkan vierailun yhteydessä yli puoli tusinaa itselleni ventovierasta tyyppiä pysäytti Helsingin kadulla ja sanoi, että sinähän olet se, joka kommentoit netissä.

– Silloinhan sanottiin, että siellä oli joka viideskymmenes suomalainen ortodoksi. Tunnistin itsekin monta ihmistä, joita en ollut ikinä nähnyt missään muualla kuin netissä. On nettikeskusteluilla sosiaalistakin merkitystä meille.

Kasvokkain kohtaaminen on kuitenkin tärkeää, sillä nonverbaalisen viestinnän puutteessa mielikuvat keskustelukumppaneista voivat poiketa aidosta kohtaamisesta.

– Kun keskustelimme illanvietoissa, niin he totesivat, että ethän sinä ole yhtään samanlainen kuin tämä nettipersoona. Olen joskus pohtinut, miksi minua pidetään nettikeskusteluiden perusteella jotenkin ankarana tyyppinä. Ehkä se on tämä pohjoispohjalainen persoona ja suoraan asiaan käyvä tyyli.

Ortodoksisuuden jatkumon vaaliminen on kuitenkin Kestille tärkeää, kuten se on ollut pitkälle sukupolvien ketjulle ennen häntä.

– Niskakarvat nousevat kuitenkin pystyyn siinä, kun yritetään vääristellä tradition mukaista ortodoksisuutta, koska se ei voi olla mitä tahansa. On eri traditioita; slaavilainen, kreikkalainen ja suomalainen traditio, ja niissä on tiettyä paikallista vaihtelua, mutta ne eivät voi olla mitä tahansa. Samoin, jos hyvin löperöin argumentein yritetään romuttaa keskeisiä opinkohtia, kuten neitseestä syntyminen. Sitä saatetaan väittää päälle liimatuksi mytologiaksi, jota me emme tarvitse. Silloin saattaa itsessäkin herätä sisäinen ristiretkiritari ja täräytän kommentin siihen keskusteluun.

Kirkko on olemukseltaan valtavan moniulotteinen ja syvällinen. Kesti peräänkuuluttaa kärsivällisyyttä laajuuden edessä.

– Jos kirkon perinteessä tai opissa on vaikeita kohtia, pitäisi olla kärsivällinen ja ajatella, että jokin viisaus tähänkin sisältyy, vaikka en vielä sitä ymmärrä – sen sijaan, että alkaa vaatia muutoksia.

Kestille väittely ei kuitenkaan ole oman egon pönkittämistä tai aseman rakentamista. Pikemminkin väline itsensä kehittämiseen.

– En ajattele ikinä, että olisin auktoriteetti minkään suhteen. Ajattelen, että tuon joitain näkökulmia esille, minkä lisäksi samalla jäsentelen omaa ajatteluani ja opin myös muilta.

Netissä keskustellessa törmää usein myös hyvin eri tavalla ajatteleviin ihmisiin. Uskontoon liittyvissä keskusteluissa kanssakeskustelijoiden näkemykset voivat olla hyvin eriäviä ja suhde uskontoon jopa vihamielinen. Kestin mukaan tämän ei saisi antaa estää keskusteluun osallistumista tai vaientaa omaa ääntä.

– Kun apostolit ja Jeesus menivät kaupungista kaupunkiin ja toreilla julistivat oppiaan, yleensähän vastaanotto oli, että heidät haluttiin suurin piirtein joko lynkata, kivittää, ajaa kaupungin muurien ulkopuolelle, vangita tai syöstä jyrkänteeltä alas. Tämä oli aivan tavallistenkin ihmisten reaktio. Myös somessa on heitä, jotka suhtautuvat uskontoihin lähtökohtaisen kielteisesti, ovat ateisteja tai suorastaan kirkon vastaisia. Heitä ei tapaa kirkon tilaisuuksissa, joten ainut keino keskustella heidän kanssaan on antautua keskusteluun somessa. Siitäkin huolimatta, että vastapuolelta lentelee kiviä   ja kommentit voivat olla henkilöön meneviä herjauksia. Minusta keskusteluun pitää uskaltaa heittäytyä siitä huolimatta.

– Olen pohtinut nettikeskusteluja apologetiikka (Avaa uuden sivuston)-toimintana. Ajattelen sen niin, että vastapuolella on aina vähintään yhtä paljon tai jopa oppineempia, kokeneita väittelijöitä. Ei voi laskea sen varaan, että vakuuttaa toiset omalla oppineisuudellaan, säkenöivällä retoriikallaan tai lämminhenkisellä persoonallaan. Jäljelle jää kysymys, mitä apologetiikkaa siinä tilanteessa pystyy harjoittamaan. Olen päätynyt siihen, että enin, mitä keskustelussa voin vastapuolelle antaa, on kokemus siitä, että tuo tyyppi oli tosissaan ja uskoi siihen, mitä sanoi. Se jättää muistijäljen, joka voi saada miettimään asioita vielä vuosien päästäkin. Ei pidä pelätä keskustelun tiimellyksessä nousevia tunnereaktioita. Ensireaktio ei kerro sitä, millaisia oivalluksia jälkeen päin syntyy.

Kysyjälle on tärkeää vastata

Kesti ruotii Suomen ortodoksisen kirkon suoritusta: esipaimenille kiitosta, papistolta toivotaan parannusta. Toimimattomuuden uhkakuvana on Suomen ortodoksiselle perinteelle vieraan vaikutuksen leviäminen Suomeen verkon välityksellä.

– Piispoista (arkkipiispa) Elia ja (Haminan piispa) Sergei ovat somessa, ja ymmärrettävästi he toimivat omien Facebook-sivujensa kautta. Toki he välillä kommentoivat muidenkin julkaisuja. Minusta on mukava, että he ovat siellä ja ovat tavoitettavissa.

– Meidän kirkkomme papeista melkein kaikki käyttävät somea, mutta juuri kukaan ei osallistu keskusteluun – eikä muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta vastaa kysyjille. Se on harmi. Sosiaalinen media on minusta paljon muutakin kuin julkaisualusta, jonne laitetaan seurakunnan tulevat tapahtumat ja jätetään ne sinne.

– Monien ihmisten ensimmäinen lähestymisyritys ortodoksisuuteen tapahtuu sosiaalisen median kautta. Saatetaan nähdä esimerkiksi videoita palveluksista tai jotain muuta, josta herää kiinnostus ja tulee kysymyksiä. Jos kukaan ei niitä noteeraa tai vastaa kysyjälle, niin tapaus on menetetty sen myötä.

– Jos kotimaiset papit ja kirkon työntekijät eivät näy somessa, niin kiinnostuneet hakeutuvat jonnekin muualle, ulkomaisten nettigurujen äärelle. Kun he eivät vielä tunne meidän kirkollista rakennettamme ja perinnettä, he voivat itse hakea ohjausta mistä tahansa. Se ei ole tarkoituksenmukaista.

Juttua on päivitetty 7.10.2025 klo 10:59 lisäämällä haastateltavan ikä sekä koulutus- ja ammatillinen tausta.