Lappeenrannan ortodoksinen kirkko sai voimakasluonteisen kirkkoherran 2. huhtikuuta 1900, jolloin Viipurin ja Suomen arkkipiispa Nikolai määräsi pastori Ioann Varfolomejevin papiksi Lappeenrantaan.

Ioann Varfolomejev sai koulutuksensa Arkangelin hengellisessä seminaarissa, jonka hän päätti ylioppilaan arvolla vuonna 1873. Jo samana vuonna hänet määrättiin opettajaksi Sortavalaan. Papiksi Ioann Varfolomejev vihittiin 29.6.1878, ja samalla hänet määrättiin Korpiselän ortodoksisen seurakunnan papiksi. Vuonna 1884 isä Ioann siirrettiin Salmiin, ja sieltä edelleen Savonlinnaan vuonna 1890. Kymmenen vuotta myöhemmin oli edessä muutto Lappeenrantaan.

Kirkkoherra Varfolomejevin aikaan sijoittuu Lappeenrannan linnoituksen kirkon laajennustyö vuonna 1901. Hän sai myös rovastin arvonimen samana vuonna.

Rovasti Ioann Varfolomejevilla oli kolme lasta: Rufina, Hristofor ja Nikolai. Rufina työskenteli Lappeenrannan postikonttorissa ja solmi myöhemmin avioliiton Pietarin hengellisestä akatemiasta valmistuneen montenegrolaissyntyisen Mihail Vujsičin kanssa.

Isä Mihailista tuli rovasti Varfolomejevin kuoleman jälkeen uusi Lappeenrannan kirkkoherra vuoteen 1921 saakka, jolloin Vujsičin perhe muutti Lappeenrannasta Montenegroon.

Hristofor Varfolomejev oli syntynyt perheen asuessa Korpiselässä 27.10.1883. Hän suoritti Pietarissa pappien lasten tapaan Aleksanteri Nevskin hengellisen koulun ja päätti vuonna 1903 Pietarin hengellisen seminaarin sekä suoritti lainopillisen tutkinnon Pietarin yliopiston juridisessa tiedekunnassa. Vapaa- ja loma-ajat Hristofor Varfolomejev vietti kotipappilassaan Lappeenrannassa.

Työuransa Hristofor Varfolomejev aloitti siviilitehtävissä toimien vuosina 1909–1917 Helsingissä Suomen kenraalikuvernöörin kansliassa ja Suomen suuriruhtinaskunnan senaatin juristina. Avioliiton Hristofor Varfolomejev solmi vuonna 1910 Käkisalmen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherran Ioann Anninskin tyttären, Aleksandra Ivanovnan kanssa.

Vallankumouksen myötä juristina toimineen Hristofor Varfolomejevin elämän suunta muuttui täysin. Pappilan perheessä kasvaneena ja teologisen koulutuksen saaneena hän siirtyi palvelemaan ortodoksista kirkkoa. Hän erosi valtion palveluksesta maaliskuussa 1917 ja osallistui Pyhän Synodin päätöksellä Petrogradissa Aleksanteri Nevskin Lavran tarkastukseen.

Tämän jälkeen hänet valittiin maallikkoedustajana Suomen ortodoksisesta hiippakunnasta yleisvenäläisen paikallisen kirkolliskokouksen jäseneksi. Suuri kirkolliskokous kokoontui Moskovassa vuosina 1917–1918. Joulukuussa 1917 Hristofor palasi kokoustauolla Suomeen perheensä luo, muttei voinut enää palata kirkolliskokoukseen rajojen sulkeuduttua Suomen itsenäistymisen jälkeen.

Vuosina 1918-1919 Hristoforin perhe asui Käkisalmessa, missä Hristofor työskenteli kanttorin tehtävässä kaupungin ortodoksisissa kirkoissa. Keväällä 1919 hän liittyi kenraali Judeničin johtamaan valkoiseen armeijaan, jonka tehtävänä oli vapauttaa Petrograd bolševikkien vallasta. Sairastuttuaan Hristofor lähettiin Murmanskiin, missä hän työskenteli rautateillä sihteerinä.

Hristofor Varfolomejev vihittiin isänsä ja veljensä Nikolain tapaan papiksi. Vuosina 1921–1934 hän toimi pappina eri kirkoissa Petrogradista Leningradiksi muuttuneessa entisessä keisarillisen Venäjän pääkaupungissa perheen ollessa Suomessa. Varfolomejev ei voinut tavata perhettään, mutta vuonna 1925 neuvostoviranomaiset antoivat mahdollisuuden käydä Käkisalmessa. Neuvostoviranomaiset ottivat kaksi Varfolomejevin seurakuntalaista panttivangeiksi ja uhkasivat teloittaa heidät, mikäli Varfolomejevin paluu viivästyy, tai mikäli hän jättää palaamatta takaisin Neuvostoliittoon.

Rovastin arvon saanut Hristofor Varfolomejev pysyi uskollisena viralliselle ortodoksiselle kirkolle, jota uhkasivat hajaannus ja vallankumouksen jälkeiset sisäiset ristiriidat. Hän tuki aktiivisesti Aleksanteri Nevskin Veljestöä, joka pyrki ylläpitämään kirkon elämää muuttuneissa olosuhteissa. Vuonna 1930 Varfolomejevin kirkko suljettiin, jolloin hän siirtyi palvelemaan toiseen kirkkoon, ja vuonna 1932 Kristuksen Kirkastumisen katedraaliin.

Rovasti Hristofor Varfolomejev pidätettiin kotonaan 17.1.1934, ja häntä syytettiin osallistumisesta ”vastavallankumoukselliseen, monarkistiseen järjestöön”, Pyhien Sergei ja Herman Valamolaisten veljeskuntaan.

Rovasti Varfolomejev joutui ankarien kuulustelujen kohteeksi, ja häntä yritettiin saada antamaan vääriä ilmiantoja väkivalloin. Hän pysyi tiukasti totuudessa ja antoi lausuntonaan: ”Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan toiminnasta Neuvostoliiton alueella ja ulkomailla, kuin myös veljeni roolista siinä, en anna näyttöä viranomaisille, ja minulle ehdotetun pöytäkirjan näytöistä kieltäydyn kategorisesti, minkä myös allekirjoitan.”

Hristofor Varfolomejevin Savonlinnassa 5.10.1890 syntynyt veli Nikolai Varfolomejev (vuodesta 1933 eteenpäin Nikolai Valmo) suoritti teologian kandidaatin tutkinnon Pietarin hengellisessä akatemiassa vuonna 1914. Hänet vihittiin papiksi samana vuonna. Hän työskenteli uskonnonopettajana 1914–1918, Kyyrölän seurakunnan pappina 1918–1925 ja Sortavalan pappisseminaarin opettajana vuodesta 1925, myöhemmin myös rehtorina. Hän toimi aktiivisesti Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnassa Suomessa ja osallistui Aamun Koiton aineiston tuottamiseen. Veljeskunnalla ei ollut koskaan mitään toimintaa Suomen rajojen ulkopuolella.

Rovasti Hristofor Varfolomejev tuomittiin 25.2.1934 vankeuteen leirille viideksi vuodeksi. Tuomion alun hän kärsi Vladivostokin Sevvostoklagissa, sittemmin Magadanin alueella Kolymassa. Hän kuoli leirin vankilassa 8.9.1938, mutta hänen hautapaikkansa on jäänyt tuntemattomaksi.

Rovasti Hristofor Varfolomejev rehabilitoitiin Neuvostoliitossa 16.1.1989. Venäjän ortodoksisen kirkon Pyhä Synodi teki 28.12.2017 päätöksen kanonisoida hänet, ja lukea hänet Venäjän kirkon uusmarttyyrien ja tunnustajien joukkoon.

Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous päätti 13.10.2021 hyväksyä kirkkoherra Timo Tynkkysen kääntämät pappismarttyri Hristoforin kunniaksi kirjoitetut jumalanpalvelustekstit, ja että pappismarttyyrin nimen kirjoitustapa on ”Pappismarttyyri Hristofor”, ja että hänen muistopäivänsä siirretään vietettäväksi 26.8., joka on Lappeenrannassa sijaitsevan Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkon vihkimispäivä.

Pääkuva ylhäällä: Rovasti Hristofor Varfolomejev vangittuna Leningradissa.

Juttua muokattu 28.8.2023 klo 13:11, lisäämällä ingressiin: ”Monipolviseen tarinaan liittyy pappismarttyyri Hristofor Varfolomejev, jonka muistopäivää vietetään 26.elokuuta.” samoin kuin klo 13:46 on lisätty tarkennus jutun loppuun muistopäivää koskien.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa vuonna 2021, mutta se sopii luettavaksi myös myöhemmin, etenkin pappismarttyyri Hristoforin muistopäivän aikoihin 26. elokuuta.

Emeritus metropoliitta Ambrosius syntyi jatkosodan päättymistä seuranneena vuonna tohmajärveläiseen perheeseen. Ortodoksisuus alkoi kiinnostaa Risto Jääskeläisenä tunnettua poikaa varhain.

– Jo viisivuotiaana minua kiehtoivat naapurin kauppiaan Jussi Murasen ikonit kaupan ja kodin joka nurkassa. Maalaistalon tuvan pöydän ääressä kuuntelimme ortodoksisen jumalanpalveluksen radiosta kuukausittain. Kirkkolaulu ja isä Erkki Piiroisen resitatiivi soivat vieläkin korvissa. Äitini sanoi: “Ortodoksit ovat paljon hartaampia uskossaan.”

Opiskeluvuodet veivät Joensuun Lyseoon ja Helsingin yliopistoon, tutkimustyöt ulkomaille. Jääskeläinen asui Yhdysvalloissa vuosina 1969 ja 1986–87, Unkarissa 1969–70, Isossa-Britanniassa 1971–75 sekä Neuvostoliitossa 1979.

– Opiskeluaikana kävin usein ortodoksisissa palveluksissa Helsingissä ja ulkomailla. Idän kirkkoon liittyminen tuli ajankohtaiseksi vasta, kun olin ulkomailla kasvanut irti luterilaisuudesta. Osallistuin kolmen vuoden ajan korkeakirkolliseen anglikaaniseen jumalanpalveluselämään Cambridgessa. Kun palasin Suomeen ja hommiin Joensuun yliopistoon, liittyminen kirkkoon tuli luonnostaan.

Arkkipiispa Paavali liitti Jääskeläisen ortodoksiseen kirkkoon vuonna 1975. Akateeminen maailma vaihtui vuonna 1977 Heinäveden Valamon luostariin, jossa hänet vuonna 1979 vihittiin munkiksi, diakoniksi ja sitten pappismunkiksi nimellä isä Ambrosius.

– Ortodoksinen usko on ollut elämäni suuri rakkaus. Jotain ihmeellistä tässä on, sillä vielä 50 vuotta myöhemmin koen liturgian toimittamisessa ensirakkauden iloa.

Uudistumismielinen ekumeenikko

Valamon luostarin taloudenhoitajana, Joensuun piispana, Oulun ja Helsingin metropoliittana sekä useissa luottamustehtävissä toiminut metropoliitta Ambrosius tunnetaan uudistusmielisenä ekumeenikkona. Hän on ottanut kantaa myös naisten asemaan kirkossa sekä naisdiakonaattiin (Avaa uuden sivuston).

– Opillisesti olen traditionalisti. En ole koskaan vähääkään epäillyt Jumalan olemassaoloa, ihmeitä, ylösnousemusta tai esimerkiksi neitseestä syntymistä. Pyhyys ja uskon salaisuus ovat ainutlaatuisia lahjoja meille ihmisille. Ne ovat elävää hengellistä todellisuutta.

Samalla isä Ambrosius muistuttaa, että olisi järjetöntä väittää, ettei Jumala tekisi työtään myös muiden kirkkojen ja uskontojen sekä kaiken hyvän tekemisen kautta. Hyvän tekemistä on kaikki ponnistelu ihmisarvoisen elämän ja oikeudenmukaisuuden puolesta – kuten jakaminen, omastaan luopuminen ja yksinkertainen elämä.

– Ortodoksit ovat toisinaan hirttäytyneet hengelliseen monokulttuuriin, isä Ambrosius toteaa tarkoittaen tällä muiden kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen kuvittelemista harhaoppisiksi.

Vaikka idän kirkossa on katkeamaton hengellisen elämän traditio apostolien ajasta tähän päivään, täytyy muistaa Jeesuksen sanat “lampaista, jotka eivät ole tästä lammastarhasta”. Uskon täyteys on läsnä myös suurissa läntisissä kirkoissa. Yhtymäkohtia löytyy myös muihin uskontoihin:

– Kirkkomme mystisellä traditiolla on henkistä yhteyttä islamin suufilaisuuden sekä hindulaisuuden ja buddhalaisuuden parhaimpiin hengellisiin ja meditatiivisiin perinteisiin, sekä myös historiallista kosketusta varhaisen kirkon ajalta. Pyhä kolmiyhteinen Jumala ei koskaan mahdu meidän teologisiin määritelmiimme. Silti kirkon opillisella perinnöllä on oma tehtävänsä. Se antaa raamit ja aitoja suuntaviivoja yhteiselle elämälle jokaisessa eri kirkossa. Hengellisen elämän syvällisyys kasvaa osallistumisen myötä. Ihmeet käyvät suuremmiksi.

Suomi on edelläkävijä ekumenian edistämisessä, joskin ehtoollisyhteys puuttuu – ainakin toistaiseksi.

– Yhteisen suomalaisen ekumeenisen vuorovaikutuksen lisäksi meillä on nykyään luterilaisen ja katolisen kirkon kanssa vahva yhteinen opillinen perusta. Siksi olisi korkea aika harjoittaa vieraanvaraisuutta ehtoollisen vietossa, ekumeenisissa perheissä ensimmäiseksi.

– Koko ortodoksista maailmaa ajatellen Suomen kirkko on hengellisesti ja kulttuurisesti etujoukoissa. Ulkomailla ortodoksiset professorit ja piispat kannustavat meitä kirkollisen elämän uudistuksiin sanomalla: “Tehkää te sitä (tai tätä), kun me emme voi.” Arkkipiispa Paavalin liturgiset uudistukset, kirkkokansan aktiivinen osallistuminen ja kirkon demokraattinen päätöksenteko ovat vielä varsin uutta maailmanlaajuisesti, metropoliitta Ambrosius jatkaa kuvaten mainittuja asioita tärkeiksi kirkon tulevaisuudelle.

Liturgisen elämän käytännön muodoissa olisi vielä yksinkertaistettavaa.

– Bysantin keisarihovin rekvisiittaa olisi syytä karsia. Kirkollisen kitschin tuominen Kreikasta ja Venäjältä on päälleliimattua Suomessa.

Matkalla viisaaksi mieheksi

– Elämässä ihminen ei pysy paikoillaan. Kuljemme eteen- tai taaksepäin. Viisivuotiaasta pikkupojasta alkaen olen halunnut tulla viisaaksi mieheksi. Sillä matkalla olen yhä, metropoliitta Ambrosius pohtii.

– Ihmisen elämä on lahja. Erityisen suurena se tihentyy säännöllisenä osallistumisena pyhän kirkon mysteereihin. Sen kautta Jumala tekee omalla tavallaan työtä meissä jokaisessa.

Metropoliitta Ambrosius jäi eläkkeelle vuosien 2017–18 taitteessa. Myös eläkkeellä olo on hänen mielestään suurta lahjaa – joskin hänen kohdallaan tulisi puhua toisissa tehtävissä olemisesta. Metropoliitta Ambrosius toimii kulttuurikeskus Sofian (Avaa uuden sivuston) johdossa. Sofiassa on ollut myös hänen kotinsa vuodesta 2006.

– Sofia toteuttaa sitoutuneesti kirkon missiota ja todistusta. Joka viikko puhun jollekin ihmisryhmälle kirkon ulkopuolella. Kirjoitan uutta kirjaa. Olisi myös korkea aika pyrkiä viisastumaan armollisesti, isä esipaimen avaa kuulumisiaan.

Kirkon tulevaisuuteen hän suhtautuu luottavaisesti, vaikka jäsenmäärä Suomessa laskee:

– Kristuksen kirkko – idässä ja lännessä – säilyy aikakaudesta toiseen. Maallistuminen ja kirkosta eroamisen kasvu eivät kyseenalaista uskon ja hengellisyyden arvoa. Monet kokevat, etteivät vanhojen laitostuneiden kirkkojen hengelliset perinteet tee tilaa tämän päivän ihmisten hengellisille kysymyksille ja uskon kokemuksille. Kiitos ja ylistys ovat silti jumalanpalveluselämän ydintä tulevaisuudessakin. Kirkon usko ilmenee parhaiten juuri yhteisessä rukouksessa. Ortodoksinen liturginen elämä välittää armoa ja pyhyyttä. Siksi jokainen – pienikin – jumalanpalvelusyhteisö on aina elävä osa Kristuksen maailmanlaajuista kirkkoa.

Tuohukset palavat ja esiintymislavan taustalle heijastuu kuva, joka muistuttaa Jumalanäidin ikonia – paitsi, että naisen kasvoja ei oikeastaan näy, vaan niiden kohdalla on pelkkää mustaa. 

Esiin ilmestyy Batushka-yhtyeen jäseniä skeemamunkin asua muistuttavissa viitoissaan – paitsi, että ortodoksiset ristit ovat ylösalaisin.

Sama paikka, eli Tuska-metallimusiikkifestivaali, mutta eri vuosi: käsiä nousee ilmaan: voitonmerkkejä, pirunsarvia, nyrkkejä. Tällä kertaa Powerwolf-bändi toimittaa lavalla ”raskasmetallimessuaan”, ja sarvipäinen hirviö hakkaa taustavideolla ristiä kappaleiksi.

Yleisön joukossa on jo monena vuonna huutanut äänensä käheäksi myös Lenita Tynkkynen, 62, joka toimii myös vapaaehtoisena Myllypurossa sijaitsevassa Pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen kappelissa. Tosin ristin tuhoaminen sai hänet siirtymään hetkeksi loitommalle festivaalialueella.

– Uskonnollisen rekvisiitan käyttäminen jo vähän tympiikin – mutta lähinnä siksi, että ”tämä on jo niin nähty”. Minua lähinnä huvittavat hirviöt, nunnat, paavit ja viikinkisoturit – mutta toisaalta: rokkikukkoilu kuuluu tähän musagenreen. 

Samoilla linjoilla on musiikkialalla toimiva toinenkin ortodoksinen metallifani, joka haluaa antaa haastattelun nimettömänä.

– Väitän, että 99,9-prosenttisesti kyse on vain hevisymboliikasta ilman syvempää merkitystä. Kun keskiverto metallifani nostaa keikalla sormet ”sarviasentoon”, hän osoittaa, että keikka on hyvä, bändi on kova ja meno on kohdillaan. That’s it. (Siinä kaikki.)

Hän huomauttaa, että oikeasti pahat asiat tapahtuvat muualla kuin hevifestareilla.

– Valitettavan hyvänä esimerkkinä on suorastaan paholaismainen Moskovan patriarkka Kirill ja hänen harrasta ortodoksia esittävä kaverinsa Putin, hän lataa.*

– Metallifestareilla ja keikoilla on aina ollut turvallinen ja hyväksyvä ilmapiiri. Samaa ei valitettavasti voi sanoa kaikista uskonnollisista yhteisöistä. Monilla on ennakkoluuloja myös ortodokseihin liittyen: meitä voidaan pitää äärivanhoillisina tuomitsijoina. Kuten tiedämme, sehän ei ole (koko) totuus, vaan kirkkomme siipien suojassa on paikka vaikka minkälaisille tyypeille – tai ainakin pitäisi olla.

Sitä paitsi monet metallifanit ovat kristittyjä – tai vaikka eivät olisikaan, he saattavat noudattaa elämässään kristillisiä arvoja.

– Nytkin oli yhden kotimaisen death metal -bändin jäsenellä iso risti kaulassaan.

Varsinaiset ”saatananpalvojabändit” eivät silti puhuttele sanomansa tai musiikkinsa puolesta, sen sijaan esimerkiksi ortodoksinen black metal -bändi Hesychast kylläkin.

Mukava sarvipää ei riehu

Vaikka monia ortodoksisia metallifaneja saatanallinen symboliikka ei sinänsä hetkauta, saattaa se silti tuntua vaivaannuttavalta.

– Silloin noudatan rippi-isäni neuvoa ja lähden pois, Tynkkynen sanoo.

Rippi-isä ei ole koskaan suositellut metallifestivaaleilta poisjääntiä uskonnollisten syiden takia.

– Toki on olemassa kirkonpolttajabändejä, mutta metallifestivaaleilla suuri osa kävijöistä on keski-ikäisiä, usein perheellisiä ihmisiä. Ylipäätään porukka on todella mukavaa, ja järjestyshäiriöitä ei juuri ilmene, Tynkkynen kiittelee.

Poikkeus tähän sääntöön oli tieto, että vuoden 2025 Tuskan mosh pitissä olleilta henkilöiltä oli viety matkapuhelimia.

Herran vuonna 2025 yleisön joukossa näkyy myös mielenilmauksia: Ukrainan lippu liehuu etenkin venäläistaustaisen Slaughter to Prevail -yhtyeen soittaessa. Yhtyettä on epäilty Venäjän toiminnan tukemisesta tai hyväksymisestä, sillä se esiintyi Yhdysvalloissa jokin aika sitten Venäjän lipun kanssa. Myös Pride-lippuja näkyy siellä täällä – samoin kuin sarvet päässä tepastelevia soturikuningattaria, viikatemiehiä ja suhteellisen eläviltä vaikuttavia kuolleita.

1990-luvulla evankelisluterilaisesta kirkosta ortodoksiseen siirtynyt Tynkkynen kertoo pitävänsä ortodoksista ristiä aina kaulassaan.

– Vaikka kohtaisin ihan oikeaakin pahaa, se suojelee. Osaan väistää, jos alkaa tuntua, että joku on tosissaan Saatanan joukoissa. Suurelta osin otaksun, että tämä kaikki on monille vain roolileikkiä – mutta en lähde flirttailemaan paholaisen kanssa.

Sen sijaan Tynkkystä häiritsi taannoin sanaleikki, joka liittyi lapsille suunnattuun, pienokaiset festivaalialueelle johdattavaan kulkueeseen: Saata nalle Tuskaan.

– Ymmärrän, että joillakin on traumoja uskonnosta, jos on joutunut kokemaan kovin fundamentalistisen kasvatuksen tai jos on aiheutettu Jumalan nimessä pahaa.

Tänä vuonna Tuskassa oli esillä myös hautaustoimisto. Moshaamisen ohessa saattoi suoda hetken vaikkapa omien hautajaisten suunnittelulle. Esillä oli myös ruumisarkku, jonka sisään sai pujahtaa valokuvausta varten.

– Mainio idea on tuoda reippaasti esiin asia, joka on väistämätön. Kuolema on monelle pelottava, ja sen karnevalisoinnissa kyseessä saattaa olla pelon käsitteleminen.

Sunnuntai-illan ja koko festivaalin päättää deathcoren suunnannäyttäjä Lorna Shore, jonka laulaja kuulostaa demonisine äänineen – noh, riivatulta.

Kirkkoslaavia ja ”skeemamunkkeja”

Festivaalihumun välissä on aika pyytää pastori Vladimir Sokratilinia kuuntelemaan ja katselemaan puolalaisen Batushka (Batjushka) -bändin YouTube-videoita. koska kyseinen bändi ammentaa sekä sanoituksissaan että lavaesiintymisessään suoraan ortodoksisesta perinteestä: kappaleiden ja levyjen nimissä vilahtelevat ekteniat ja liturgiat, lavalla palavat tuohukset ja yhtye saapuu lavalle ”skeemamunkin” asuissa.

Sittemmin Batjushka on jakaantunut kahtia, jolloin syntyi Patriarkh-bändi.

Venäjää ja kirkkoslaavia taitava isä Vladimir vaikuttaa lähinnä huvittuneelta. Mitä ilmeisimmin hänestä ei kehkeydy Batushka-fania.

– Mielestäni kyse on alkeellisesta épatagesta (Avaa uuden sivuston), eli yritetään olla huikean omaperäisiä yli muiden – mikä ei liene helppoa Black Sabbathin, Kissin, Alice Cooperin ja Marilyn Mansonin ja muiden vastaavien jälkeen.

Isä Vladimirin mukaan ainakin Yektenia 1 -kappaleen teksti on kirkkoslaavia, jossa on kontekstittomia otteita Luukkaan evankeliumista ja Psalmista 51. Tosin psalmifraaseissa kaikki ”sinä” ja ”sinut” on muutettu muotoon ”minä” ja ”minut”. Yektenia 2 -kappaleessa kuullaan vain yksittäisiä sanoja.

– Tätä voisi tulkita syvälliseksi satiiriksi, jos löytyisi jokin selkeästi kiinni otettava idea tai piiloviesti, vaikkapa tyyliin ”armahdan sinua, minun suuresta armostani”, jolloin kasvottomana esiintyvä kirkko ikään kuin omisi Jumalan oikeudet ihmisreppanan suhteen. Kuitenkin yleinen kontekstittomuus huomioiden en usko, että kyse on siitä. 

Tulkintaa vaikeuttaa se, että tekstit eivät kuulu kunnolla, minkä lisäksi isä Vladimir havaitsee virheitä sanoitusten translitteroinnissa. Äänimaailma sinänsä ei viehätä.

– Kyseessä on visuaalisesti melko harvoin nähty ja siksi varmaankin moniin kolahtava esitys, jonka tarkoitus lienee saada aikaan tunnereaktio.

Kirkko konservatismin edustajana – silloin joskus

Isä Vladimir on tutustunut myös käsimerkkeihin.

Metallifanit omaksuivat tunnusomaisen tervehdyksensä Ronnie James Diolta. Dio kertoi oppineensa merkin italialaiselta isoäidiltään, joka vanhan kansan tapojen mukaan käytti sitä ”pahan silmän” torjumiseen.

– Kyseinen ele esiintyy muun muassa Federico Fellinin klassikossa Amarcord. Kyseessä on arkaaiseen kulttuuriin ja esikristilliseen uskomuksiin liittyvä ele. Se tuskin on reagoinnin arvoista – lukuun ottamatta tapauksia, joissa ele linkittyy saatananpalvontaan**, isä Vladimir sanoo.

Kuten Aamun Koiton lukijat myöhemmin tässä jutussa, myös isä Vladimir toteaa metallimusiikin koostuvan lukemattomista eri tyylisuunnista, joita ei voida niputtaa yhteen.

– Ylipäätään rockissa oli alun perin kyse nuorisomusiikista, jolle 50-luvun rockabillysta lähtien oli ominaista rajojen rikkominen sekä oman vapauden korostaminen. Mielestäni tuolloiset rockbändit vastaavat nykyajan somevaikuttajia. Kirkko edusti pitkään – ei enää – konservatiivisen yhteiskunnan näkyvimpiä rajoja. Lopulta kirkon ja kristinuskon rajat rikottiin, kiellot kumottiin ja merkkipylväät kaadettiin milloin missäkin modernin musiikin lajissa. Black Sabbath taitaa olla ensimmäisiä ja nykykriteerein varsin harmittomia yrityksiä hyökätä ”kaiken pyhimpään”.

Päihteet voivat muuttaa pelin hengen

Isä Vladimir huomauttaa, että esimerkiksi huumeiden ja mielenterveysongelmien myötä myös ääri-ilmiöt voivat korostua ja saada aivan todellisia synkkiä sävyjä.

– Huumeisiin voi liittyä esimerkiksi uuspakanuutta (vrt. viikinkimytologia) ja pitkälle menevää satanismia**. Siksi metallibändien paljotta ei voida käsitellä samana kokonaisuutena – niin erilaisia ne ovat keskenään. 

Powermetallissa voi korostua esimerkiksi sotatematiikka kuten ruotsalaisella Sabaton-yhtyeellä.

– Sodanjälkeisessä maailmassa sota on yksi hirvittävimpiä pelotteita. 

Viikinkiteemasta ammentaa esimerkiksi ruotsalainen Brothers of Metal.

– Viikinkimytologia on haasteen esittämistä kristinuskolle – omintakeisen juurien etsinnän merkeissä. Kristinuskon valossa kyseessä on alakulttuuri, joka elää tätä nykyä omaa elämäänsä kannattajiensa keskuudessa. Ilmiö on vaaraton, kunhan ei aiheuta riippuvuutta. Riippuvuudeksi voidaan katsoa tilanne, jolloin harrastaja alkaa nähdä muun maailman ja sen ilmiöt kyseisen alakulttuurin prisman kautta, jolloin ilmiö muuttuu kultiksi eli palvonnaksi. Oma riskinsä piilee tekstityksissä, jotka saattavat olla täynnä tyhmyyttä tai sanaleikkejä vain ”huvin vuoksi”, mutta massapsykoosissa joku voikin ottaa ne todesta – etenkin, jos ilmiöön liittyy päihteitä. Tällöin on vaarana seota joko yksin tai porukalla. Tuolloin ongelma ei ole vain kirkollista tai hengellistä, vaan myös yhteiskunnallista laatua.

Mikä on pyhää – vai onko mikään?

Isä Vladimirilta täytyy vielä kysyä varsin ennalta-arvattavasti: onko soveliasta käyttää kirkkoesineistöä, ikoneita ja skeemamunkin viittoja lavaesiintymisen rekvisiittana ja pyhiä tekstejä kappaleiden sanoituksissa? Vai voiko – ja ennen kaikkea pitäisikö – tähän kaikkeen suhtautua pelkkänä viihteenä?

– Lähtökohtaisesti sakraaliesineitä (lat. sacrus, -a = pyhä) eli suomeksi tiettyyn tarkoitukseen valittuja esineitä käytetään tarkoituksenmukaisesti – eli niiden käyttö on rajattu jumalanpalvelukseen ja kirkolliseen käyttöön. Muu käyttö on pyhäinhäväistystä, kuten esimerkiksi ehtoolliskalkin käyttäminen pikarina juhlapidoissa. Tämä koskee myös kirkkotekstiilejä. Vielä nuoruuteni aikana Leningradissa (nyk. Pietari) kasteessa vauvan kuivattamiseen käytetty pyyheliina annettiin kirkolle lahjaksi eikä jumalanpalveluspuvussa voinut mennä ulos kirkosta muuten kuin esimerkiksi ristisaaton yhteydessä.

– Näkemissäni videoissa kirkolliselta näyttävä esineistö kuten ikonit ja viitat sijoitetaan väärään kontekstiin. Tosin on huomioitava, että kyseessä on rekvisiitta eli epäaidot viitat ja ikonit, joten tässä tapauksessa pyhäinhäväistyksen kynnys tuskin ylittyy. On luotu keinotekoinen ympäristö keinotekoisten tekstien esittämistä varten. Ehkä tällä halutaan aktivoida joidenkin mahdollisesti synkkiä kokemuksia kirkosta? Samalla on hyödynnetty ajatusta paholaisesta vastustajana: ”saatanallisuus” näkyy esimerkiksi ”skeemamunkin asuissa”, joissa ristit ovat alaspäin ja pääkalloja siellä täällä yhden Aadamin pääkallon sijaan.

– Sanoitukset ovat älyttömyydessään harmittomia, niin laihoja kuin ovatkin.

Lopuksi isä Vladimir tiivistää puheenvuoronsa vanhaan tuttuun ohjeeseen: ”Kaikki on minulle luvallista – mutta kaikki ei ole hyödyksi. Kaikki on minulle luvallista – mutta en saa antaa minkään hallita itseäni.” (1.Kor. 6:12)

Marginaalista ”kansallismusiikiksi”

Pohjois-Pohjanmaan museon Metallikausi-näyttelytyöryhmän tutkija Asse Martikaisen mukaan metallimusiikki on kokenut ”melkoisen täyskäännöksen” 1980-luvulta tähän päivään: tuolloin suomalainen metallimusiikki oli marginaalissa ja siihen suhtautuminen vähättelevää. 

Ilmapiirin muutos tapahtui 1980–1990-lukujen taitteessa. Thrash metal oli ensiaskel suomalaisten metallibändien maailmanlaajuiselle tietoisuudelle. Thrash-yhtyeet alkoivat kiinnostaa Etelä-Amerikassa ja Euroopassa – ja tähän levy-yhtiöiden oli reagoitava. 1990-luvun alun death ja black metal -yhtyeet saivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta levytyssopimuksensa ulkomaisilta underground-yhtiöiltä. Muun muassa Impaled Nazarenen, Sentencedin ja Amorphisin tekemä pohjatyö ulkomailla edesauttoi suomalaisen metallimusiikin tunnettavuutta.

– Nykyään metallimusiikista puhutaan ”kansallismusiikkina”, ja suomalaisuus toimii markkinointivalttina ulkomaille (Avaa uuden sivuston).

Vielä tänäkin päivänä Motörheadista, Black Sabbathista tai Venomista ammennetut vaikutteet löytyvät hyvin monelta bändiltä.

– Erilaisia genrejä on syntynyt vuosien varrella valtava määrä, joten metallimusiikin kenttä on varsin hajanainen. Isoin muutos on tapahtunut asenteissa.

Kaikki alkoi kapinasta, taas kerran

Myös Martikainen näkee kapinallisuuden yhtenä metallimusiikin tunnuspiirteenä.

Esimerkiksi Judas Priest ja Black Sabbath olivat 1970-luvun englantilaisessa yhteiskunnassa paheksuttuja, vaikka viimeksi mainitun solisti, heinäkuussa 2025 menehtynyt Ozzy Osbourne lopetti keikat yleensä sanoihin: ”God bless you.” (Jumala teitä siunatkoon.)

– Nykyään tuskin äärimmäisinkään kristitty säikähtää näitä yhtyeitä.

1980-luvun Yhdysvalloissa metallilevyjä merkittiin varoitustarroilla, jos kappaleet kertoivat esimerkiksi väkivallasta, kuolemasta tai seksistä.

– Useimmille harrastajille juuri tarramerkityt levyt olivat mielenkiintoisimpia ostettavia.

Metallimusiikin kuvasto on moninaista, ja esimerkiksi death ja black metalin lyriikat kuulostavat toisille äärimmäisiltä tai raaoilta. 

– Metallimusiikkiin liitetyistä ääri-ilmiöistä tunnetuimmat lienevät norjalaiseen black metaliin yhdistetyt kirkonpoltot ja murhat. Suojelupoliisin varautumisesta huolimatta ilmiö ei levinnyt tai toistunut Suomessa. Suomessa populäärein metallimusiikkiin yhdistetty ääri-ilmiö lienee 1990-luvun lopun yhteiskunnallinen panikointi saatananpalvonnasta (Avaa uuden sivuston). Black metalin ja metallimusiikin uskottiin olevan taustapiru muun muassa niin Hyvinkään paloittelumurhassa kuin nuorten lisääntyneissä mielenterveysongelmissakin.

Ilta-Sanomien Hyvinkään paloittelumurhasta kertovassa uutisessa vuodelta 2018 (Avaa uuden sivuston) – kun itse rikoksesta oli kulunut 20 vuotta – mainitaan, että päätekijänä tuomittu kertoi oikeudessa satanismistaan. Hänet oli aiemmin tuomittu Kirkkonummella sijaitsevan keskiaikaisen kirkon tuhopoltosta. Uutiskuvassa päätekijän vaatekaapissa lojuu muovinen luuranko ja pöydällä komeilee Pedon luku 666.

Martikainen muistuttaa, että vuoden 1998 Provinssirockin aikaan kirkot asetettiin erityissuojeluun HIM-yhtyeen takia ja vielä vuonna 2001 Yle julkaisi MOT-ohjelman ”Saatanalliset Sävelet” (Avaa uuden sivuston), joka Martikaisen mukaan leimasi Tuskan festivaalikävijät ja yhtyeet. 

Black metalin synkimpiä sävyjä

Martikainen mainitsee myös ”Norjan tapaukset”, joilla hän viittaa viittaa muun muassa Mayhem-bändiin ja henkirikokseen, joka tapahtui 1990-luvulla. Kyseisen black metal -yhtyeen basisti Varg Vikernes puukotti kitaristi Øystein ”Euronymous” Aarsethin kuoliaaksi vuonna 1993. Lisäksi Vikernes oli polttanut ainakin kolme kirkkoa – kaikkiaan Norjassa paloi yli 50 kirkkoa black metalin nimissä. Vikernes on myöhemmin yhdistetty myös muihin vakaviin rikosepäilyihin.

– Ne ovat osa sikäläisen black metalin historiaa, jota ei voida pyyhkiä pois. Tietenkin tapaukset ovat nostaneet norjalaisen black metalin tunnettavuutta maailmalla.

– Black metal on metallimusiikin muodoista äärimmäisin, jonka kuulijakunta on karaistunutta. Ei kyseistä aihetta isommin peitellä, toisaalta ei sitä juhlitakaan. Suhtautuminen vaihtelee kuuntelijoiden kesken. Mainittavia ääri-ilmiöitä on kuitenkin vähän, etenkin Suomessa, Martikainen toteaa.

Myös Yhdysvalloissa nuori mies poltti kolme baptistikirkkoa Louisianassa keväällä 2019 (Avaa uuden sivuston), koska hän halusi kohentaa imagoaan black metal -muusikkona.

Eräs black metalin rönsyistä o NSBM (Avaa uuden sivuston) eli antisemitistisiä piirteitä sisältävä kansallissosialistinen alagenre. Sen ajatellaan saaneen alkunsa Varg Vikernesin yhtyeestä nimeltä Burzum.

Satanismilla ja saatananpalvonnalla on ollut kytkentöjä myös suomalaisiin äärioikeistoliikkeisiin, ja black metal- alakulttuurissa on ollut havaittavissa yhteyksiä sekä kansallissosialismiin että satanismiin (Avaa uuden sivuston). 

Turun yliopiston tutkija Aila Mustamon mukaan black metalissa uusnatsismi on satanismia marginaalisempi ilmiö (Avaa uuden sivuston).

– Bändit ottavat tuotantoonsa teemoja oman kotiseutunsa kansanperinteestä ja historiasta. Omassa tutkimuksessani olen huomannut, että esimerkiksi suorat viittaukset natsismiin ovat Norjassa jonkin verran harvinaisempia kuin Suomessa. Itäeurooppalaiset bändit usein hyödyntävät pakanallista mytologiaa ja maansa historiaa, mutta siitä ei voida suoraan päätellä, että he olisivat natsiaatteen kannattajia. Osallistuminen poliittisten ääriliikkeiden konkreettiseen toimintaan on silti harvinaista ainakin Suomessa, Mustamo sanoo.

Black metalin kehitysvaiheita on käsitelty muun muassa neliosaisessa dokumenttisarjassa Helvetti soikoon – norjalaisen black metalin historia (Avaa uuden sivuston).

Uskonnollisuuden ja metallin ristiriita – onko sitä oikeasti?

Kuten metallimusiikki lukuisine alalajeineen, myös sen kuvasto ja tematiikka ovat varsin moninaisia. Nykyään osa yhtyeistä laulaa lohikäärmeistä, antikristuksesta ja ulosteista aina soilla asuviin mörrimöykkyihin.

– Death tai black metalin kaltaisessa ilkeässä ja nopeassa musiikissa on luonnollista laulaa antikristillisyydestä, kuolemasta tai saatanasta. Kaikki death tai black metalistit eivät ole satanisteja tai saatananpalvojia, Asse Martikainen huomauttaa.

Toisin kuin useimmat Aamun Koiton metallikeskusteluun osallistuneet ortodoksiset lukijat kokevat, Martikaisen mielestä uskonnollisuuden ja metallimusiikin välillä on ristiriita.

– Metalli on kohdannut valtavirran vastustuksen, eikä vähiten uskonnollisista piireistä. Kirkot ja metallimusiikki ovat kasvaneet erilleen jo alusta alkaen. Osa metallimusiikista saa edelleen polttoaineensa uskonvastaisuudesta.

Kuitenkaan ortodoksiset metallifanit eivät kertoneet metallimusiikin uhkaavan heidän uskoaan – ja jos näin olisi, vaikuttaa siltä, että usko veisi voiton. 

Toki monet ilmaisivat kokevansa kristillisiä symboleita tai arvoja halventavat sanoitukset ja kuvaston vaivaannuttavina, mutta kukkahattutätimäisen pöyristyksen kanssa sillä ei näyttäisi olevan tekemistä. Sen sijaan useimmat suhtautuvat uhoon ja saatanallisiin symboleihin pikemminkin huvittuneesti tai hiukan väsähtäneesti: ”tämä on jo niin nähty”. 

Olemmeko nyt siis pisteessä, jolloin ennakkoluuloja kohdistuu ennemminkin uskonnollisiin ihmisiin kuin heidän puoleltaan metallimusiikkiin tai -bändeihin? 

Esimerkiksi ortodoksisen kanttorikoulutuksen saanut, Aamun Koiton Facebook-keskusteluun osallistunut henkilö kertoi jopa haaveilleensa Nightwish-bändin laulajan paikasta, kun yhtye etsi solistia.

Martikainen tuo esiin myös epäloogisuuden metallin ja uskonnon välisessä suhteessa:

– Esimerkiksi black metalissa teemoina on käytetty muinais- ja pakanauskontoja, mutta valtauskontoihin suhtaudutaan jyrkästi. Tietenkin on olemassa kristillistä metallia ja kirkotkin ovat alkaneet järjestämään ”hevimessuja”. En kuitenkaan koe, että kirkko ja metallimusiikki kuuluisivat lainkaan yhteen. Miksi niiden tarvitsisi?

– Omakohtaisesti koen, että yhtye, jonka musiikki vastustaa uskontoa on kiinnostavampi kuin lohikäärmeistä kertova. Sanoituksissaan äärimmäinen bändi on usein sitä myös musiikissaan. Juuri tästä syystä death ja black metal kiehtovat itseäni. Uskonnonvastaisuus on metallimusiikissa toimivaksi havaittu teema. 

Ortodoksisten metallifanien haastattelujen perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että uskonnonvastaisuus on heidän mielestään aikansa elänyttä.

Tutkija Aila Mustamolla on samansuuntaisia kokemuksia: synkät teemat eivät sinänsä metallifaneja hätkäytä, mutta äärioikeistovaikutteet jakavat fanien mielipiteitä: osa vastustaa, suurin osa sietää ja vähemmistö kannattaa aktiivisesti.

Kuitenkin myös Mustamo näkee uskonnonvastaisuuden metallimusiikin tunnusomaisena piirteenä.

– Erityisesti järjestäytyneiden uskontojen vastustaminen kuuluu oleellisena osana metallimusiikkiin. Toisaalta on olemassa myös kristillistä metallimusiikkia ja uskonnollisia metallimuusikoita. Esimerkiksi Mokoman Marko Annala on julkisesti kertonut olevansa ortodoksi, vaikkei bändi ole uskonnollinen. Uskonnonvastaisia kommentteja kuulee metalliskenessä ihan yhtenään – mutta pitkälle kunnioitetaan myös itse kunkin vapautta ajatella asioista niin kuin itse tuntee oikeaksi.

Useista yrityksistä huolimatta Aamun Koitto ei tavoittanut Marko Annalaa haastattelua varten, mutta hän on sivunnut ortodoksisuuttaan aiemmassa haastattelussaan, joka julkaistiin painetussa Aamun Koitossa 2/2021 (Avaa uuden sivuston).

Polarisoituminen heijastuu myös metalliskeneen

Kesän 2025 Tuska-festivaaleilla nähtiin myös heijastuksia maailmanpoliittisesta tilanteesta liittyen Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa.

Onko metallimusiikki siis politisoitumassa – ja olisiko esimerkiksi Tuskan järjestäjien pitänyt estää edellä mainitun Venäjä-mieliseksi epäillyn bändin esiintyminen?

– Vaikea kysymys. Käytännössä boikotit ja bändien esiintymisten peruminen osuu usein viattomiin sivullisiin, kun samalla oikeasti ideologiset bändit keikkailevat ilman ongelmia – jos ei muuten, niin omissa tilaisuuksissaan. Esimerkiksi oikeita natsibändejä on aika vähän, eriasteiset viittaukset tematiikkaan ovat huomattavasti yleisempiä. Taide on perinteisesti ollut se elämän alue, jolla vaikeita teemoja on voitu käsitellä. Jokaisen täytyy miettiä, missä raja omalla kohdalla menee, ettei tule edistäneeksi sellaisia ideologioita, joita ei voi hyväksyä, Aila Mustamo sanoo.

– Metallimusiikissa usein perinteisesti kielletään, että oltaisiin mitenkään poliittisia, vaikka poliittiset teemat ovat kuuluneet genreen alusta asti. Esimerkiksi järjestäytyneen uskonnon kritiikki on poliittinen ja yhteiskunnallinen teema. Uusnatsismia on ollut black metalissa 1990-luvulta asti. Venäjän hyökkäyssota ei mielestäni ole juurikaan vaikuttanut metallimusiikin poliittisuuteen. Yhteiskuntien poliittinen polarisoituminen sen sijaan näyttäisi heijastuvan myös metalliskeneen: mielipiteet jakautuvat vielä kärkevämmin kuin ennen. 

Mustamo huomauttaa, että suurin osa metallimusiikin tutkimuksesta perustuu sanoituksiin tai muihin tekstiaineistoihin, joiden pohjalta saattaa muotoutua kuva varsin yhtenäisestä alakulttuurista.

– Teen itse tutkimusta muusikoiden ja fanien keskuudessa haastattelemalla ja osallistumalla heidän elämäänsä. Tällaisessa tutkimuksessa paljastuu valtava kirjo erilaisia näkemyksiä ja tulkintoja, ironiaa, parodiaa, provokaatiota ja toisaalta pitkälle mietittyjä, syvällisiä maailmankatsomuksia. Sanoisin, että kannattaa välttää tekemästä liian äkkivääriä tulkintoja metallimusiikista.

”En tunne itseäni huonommaksi ortodoksiksi”

Aamun Koitto pyysi myös lukijoitaan kommentoimaan metallimusiikin ja uskonnon suhdetta sekä sen vaikutusta yksilön hengelliseen elämään lehden Facebook-keskustelussa. Alla on listattuna poimintoja tästä keskustelusta.

Moni huomautti, ettei kaikkea metallimusiikkia voi niputtaa yhteen, sillä genre pitää sisällään niin paljon erilaisia bändejä ja ilmiöitä – jopa niihin, jotka käsittelevät kristillisiä teemoja ja kannattavat kristillisiä arvoja.

Selkeä vähemmistö oli sitä mieltä, että metalli ja saatananpalvonta kuuluisivat yhteen.

”Toki on bändejä, kuten katolista teemaa hieman nurinkurisesti kantava Ghost tai vaikkapa ortodoksisuudesta teemansa löytänyt Patriarch. En oikein tiedä, mitä näistä ajattelisin – – –  Itselleni tärkeä genre, enkä tunne itseäni sen takia huonommaksi ortodoksiksi.”

Monille raja kuitenkin kulki ”örinälaulussa” tai selkeästi saatananpalvontaan liittyvissä sanoituksissa ja/tai symboliikassa.

Pohdinnoissa vedottiin myös pyhien, kuten pyhittäjä Paisios Athosvuorelaisen tai kirkkoisä Basileios Suuren opetukseen.

”Kaikki, mikä hajottaa sydämen rukousta tai sumentaa mielen, on syytä jättää. Mutta kaikki, mikä vahvistaa kilvoitusta, voi olla hyödyllistä — vaikka sen muoto olisi epätavallinen. Eikä mitään tarvitse tuomita heti, vaan voi rauhassa kysyä: mitä tämä tekee sielulleni?”

Eli itse kunkin otettava eri ilmiöistä se, mikä hyödyttää ja hylättävä haitallinen.

Pyhittäjä Paisios Athosvuorelainen muistuttaa Kristuksen rinnalla ristillä riippuneista ryöväreistä: toinen viljeli hyviä ajatuksia, ja hänelle Kristus avasi oven Jumalan valtakuntaan. Pahoja ajatuksia sisällään pitänyt ryöväri pilkkasi Kristusta. Molemmilla oli kaikkivoipa Jumala auttajana lähellään, mutta toinen esti pahoilla ajatuksillaan avunsaantinsa.

”Kärpäset tuntevat vain käymälät ja likaiset paikat, kun taas mehiläiset liikkuvat makean ympärillä, muistutti pyhittäjä Paisios. Varmasti taiteiden maailmasta löytyy niin käymäläteoksia kuin makeaa ja hyvää. Itse kunkin kristityn sisäisen maailman asento vaikuttanee sitten siihen, miten näihin teoksiin suhtautuu.”

Kolikon kaksi puolta

Moni kommentoija huomautti, että Saatana on uskonnosta kumpuava käsite.

”Sehän on – – – kolikon toinen puoli. – – – Symboliikassa sama homma: sen kun vain kääntää ristin ylösalaisin, niin se on yhtäkkiä paha. Ainoastaan sitten se voi olla vahingollista, jos homman ottaa liian tosissaan, oli sitten metelin ystävä tai vastustaja.”

Kuitenkin huomautettiin myös, että on olemassa bändejä, jotka ovat tosissaan saatananpalvojia.

”Itse kuuntelen metallia päivittäin, mutta tietyistä aihepiireistä olen käteni pessyt.”

Tuotiin esiin myös näkemys, että oma merkittävä osansa on puhtaalla kaupallisuudella.

”Imago on tärkeä osa fanitusta – – – valtaosa metallibändeistä tuskin tekee työtä levittääkseen tiettyä sanomaa. Työ kuin työ, jossa on tarkoitus tehdä rahaa – – – Itse en enää pysty kuuntelemaan tiettyjä metallimusiikkigenrejä lainkaan. Ne kuuluivat aikaan, jolloin ahdisti ja halusin mahdollisimman kauas Jumalasta.”

Myös kääntymistä rippi-isän puoleen suositeltiin, mikäli aihe askarruttaa hengellisesti. Moni korosti myös, että oma sieluntila vaikuttaa musiikin tulkitsemiseen.

”Käsittääkseni se, mikä on hengellisesti vaarallista, riippuu ihmisen omasta hengellisestä tilasta ennemmin kuin musiikin tyylilajista. – – – Yksittäistapauksissa ihmisen tilanteen tunteva rippi-isä osannee neuvoa.”

”Taiteellinen sisältö resonoi päässämme täsmälleen siten, mihin asentoon ´mielemme koneen, Rubikin kuution´ värilliset palat ovat kulloinkin asettuneet. Tästä riippuu paljon myös se, kuinka hengellisesti vahingollista tai ei-vahingollista metallimusiikin käyttämä kuvasto ja sanoma kullekin on.”

Myös evankelisluterilaisen kirkon jäsen osallistui keskusteluun:

”Kavereissani on niitä, jotka käyttävät pääkalloja, kuolemasymboleja, väärinpäin olevia ristejä yms. Yritän olla ajattelematta asiaa. Itse en ikinä käytä missään sellaisia. – – – Risti roikkuu kaulassani, mutta ei siksi, että olisin enemmän rock, vaan siksi, että kumarran vain ja ainoastaan yhtä Herraa. Ns. pirunsarvitervehdystä en esittele ikinä.”

Saatanaa ihannoivat sanoitukset saattoivat lopettaa kyseisen bändi kuuntelemisen kokonaan. 

Ortodoksisen kanttorikoulutuksen saanut keskustelija kertoo musiikkimakunsa ulottuvan System of a Downista ja Linkin Parkista Wagneriin ja Verdiin. Hän lauloi aikoinaan Tarja Turusen kanssa Savonlinnan Oopperajuhlakuorossa. Ajatuksissa oli myös metallimusiikin yhdistäminen ortodoksisen kirkkomusiikin äänimaailmaan.

” Haaveilin salaa, että joskus pääsisin ´Tarjaksi Tarjan paikalle´. – – – Siinä vaiheessa, kun bändi etsi uutta laulajaa, opettelin koko Wishmaster-levyn ulkoa, mutta lopulta meni pupu pöksyihin, enkä uskaltanutkaan lähettää demoa.

Metallimusiikin ja ortodoksisuuden suhdetta on pohdittu myös muualla. 

Esimerkiksi ruotsalaisen ortodoksisen black metal -bändi Crimson Moonlightin laulaja Pilgrim Bestarius XII sanoo haastattelussaan (Avaa uuden sivuston), että bändi ei pidä mitään musiikkilajia lähtökohtaisesti saatanallisena, vaan musiikin taakse kätkeytyvä sanoma ja tarkoitus ratkaisevat. Lisäksi yhtye pitää musiikkia Jumalan lahjana, jolloin kaikkia musiikkilajeja voidaan käyttää Pyhän Kolminaisuuden ylistämiseen. 

Onpa julkaistu myös pienlehteä Death to the World (Avaa uuden sivuston), jossa ortodoksis-monastinen maailman kieltäminen ja metallimusiikki kohtaavat.

Takavuosina YleX uutisoi metallimusiikin olevan yhteydessä masennukseen ja jopa aiheuttavan sitä (Avaa uuden sivuston). Myös metallimusiikin vaikutuksia Suomen maabrändiin (Avaa uuden sivuston) on tutkittu.

Tuska-viikonlopun inspiroima pohdinta kulminoituu siihen, että ortodoksisen rippiristin rinnalle kaulaan ilmestyy viikinkiaiheinen miekkakoru.

Mutta ne miekatkin muodostavat ristin.

Alaviitteet:

*Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu Konstantinopolia (nyk. Istanbul) pääpaikkanaan pitävään Ekumeeniseen patriarkaattiin, jota johtaa ekumeeninen patriarkka Bartolomeos.

**Usein satanismi ja saatananpalvonta erotetaan toisistaan erillisiksi ilmiöiksi (Avaa uuden sivuston). Tutkija Aila Mustamo ei kuitenkaan näe tällaista erottelua perusteltuna.

– Satanismin ja saatananpalvonnan erottelu toisistaan on kummallinen suomalainen ilmiö, joka ei vastaa sen enempää uskontotieteen kuin satanistien itsensä käsityksiä. Kansainvälisessä tutkimuksessa sekä teistiseen että ateistiseen satanismiin viitataan käsitteellä ”Satanism”. (Saatanan kirkon perustaja) Anton LaVeyn (Avaa uuden sivuston) tulkinta satanismista ei ole ainoa eikä varsinkaan ainoa oikea. Suomessakin satanismin suuntauksia on useita erilaisia. Osa satanisteista palvoo persoonallista Saatanaa ja jopa kutsuu itseään saatananpalvojiksi, toiset taas korostavat individualistista elämänfilosofiaa, johon ei kuulu persoonallisia henkiolentoja.

– Musta Raamattu ei kuulu satanismiin eikä saatananpalvontaan vaan se on kokoelma keskiaikaisia maagisia loitsuja, ja uuspakanuuteenhan saatananpalvonta ei liity mitenkään. Uuspakanat uskovat esikristilliseen maailmankuvaan – heille Saatanaa ei edes ole olemassa.

Pääkuva ylhäällä: Puolalaistaustaisen Batushka-bändin lavashow, musiikki ja sanoitukset ammentavat ortodoksisesta perinteestä. Kuva: Florent Boyadjian/Alamy

Jutun otsikkoa on muokattu 31.7.2025 klo 11:13 paremmin tilannetta kuvaavaksi muuttamalla ”todellinen paha tuomitaan” muotoon ”todellista pahaa ei hyväksytä”.

Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Elia asetettiin toimeensa Uspenskin katedraalissa 15.12.2024. Tuolloin hänen päähänsä painettiin mitra ensimmäistä kertaa arkkipiispana. Edellisen arkkipiispa Leon käyttämät mitrat olivat kuitenkin hieman liian suuria arkkipiispa Elialle, joten ne päätettiin pienentää.

Mitra symboloi orjantappurakruunua

Mitra on päähine, joka kuuluu Suomessa piispan tai luostarin johtajan liturgiseen asuun. Mitran käyttöoikeus voidaan myöntää myös luostaripapiston edustajille. Mitra muistuttaa kantajaansa Kristuksesta, Kristuksen orjantappurakruunusta ja kilvoittelijoiden kruunaamisesta Jumalan valtakunnassa. Mitran pukemiseen kuuluu erityinen mitranpukemisrukous, joka alkaa sanoilla: “Herra pani päähäsi kultaisen kruunun.”

Katolisten ja protestanttien hiipat ovat samaa alkuperää kuin mitrat – päähineet ovat vain kehittyneet eri suuntiin. Mitrojen vaikutteita on omaksuttu Bysantin hovista. Niiden koristeluun käytetään esimerkiksi ikoneita, korukiviä ja kultakirjontaa. Aiemmin koristelussa on käytetty myös jokihelmisimpukoiden helmiä.

Arkkipiispalle piti pienentää yhteensä viisi samettipintaista mitraa. Niistä yksi on 2010- ja loput 2000-luvulta. Mitra voi kutistua myös itsekseen, joten toisinaan on tarvetta mitran suurentamiselle.

– Piispa Sergei toi mukanaan Helsinkiin mitran venyttimen. Mitra asetetaan sen päälle ja sitten sitä ruuvataan hitaasti suuremmaksi. Luonnonmateriaalista valmistetut osat elävät suuntaan ja toiseen, ylidiakoni Andreas Salmisen kertoo ja lisää, että kevyt kostuttaminen edistää venymistä.

Mittojen muuttaminen tulee merkittävästi edullisemmaksi kuin uuden mitran teettäminen. Suomessa ei tällä hetkellä valmisteta mitroja, joten mahdolliset mitratilaukset lähtisivät kenties Ukrainaan, Kreikkaan tai Romaniaan. Romaniasta löytyy Bukarestin arkkihiippakunnan omistama pieni tehdas, jossa valmistetaan mitrojen lisäksi käsiristejä, sauvoja, evankeliumikirjan kansia ja muita kirkollisia tarvikkeita.

Mitran koko muuttuu hikinauhalla

E.R. Wahlmanin hattuliikkeen perusti Elis Wahlman Viipurissa vuonna 1901. Liikkeen päätuotteisiin lukeutuivat erilaiset virkalakit. Helsingin sivuliike avattiin 1920-luvun puolivälissä. Sotien myötä koko liiketoiminta siirtyi Helsinkiin. Liikkeen nykyinen omistaja ja toimitusjohtaja on Pia Tanskanen.

Kyseinen hattuliike on valmistanut tohtorinhatun käsityönä esimerkiksi useille suomalaisille presidenteille, poliitikoille, kirjailijoille ja ulkomaalaisille kuninkaallisille. Mittatilaustyönä tehtävien tohtorinhattujen ohella liike myy nykyään lähinnä ylioppilas-, teekkari- ja tradenomilakkeja. Sesongin ulkopuolella liikkeessä tehdään myös pääasiassa omien tuotteiden muutos- ja korjaustöitä.

Suomen ortodoksisen kirkon ja Wahlmanin hattuliikkeen välinen asiakkuussuhde syntyi jo kymmeniä vuosia sitten. Kirkko on tilannut liikkeeltä kamilavkoja eli venäläisen mallin mukaisia papillisia päähineitä. Asiakkuudessa oli pitkä tauko, kunnes vuoden 2024 lopulla ylidiakoni Andreas Salminen ompelutti liikkeessä hunnun arkkipiispan valkoisen klobukkiin. Seuraava tilaus koski arkkipiispan neljää mitraa.

– Arkkipiispa kävi liikkeessä mittauttamassa pään ympäryksensä, E.R. Wahlmanin modisti Anna-Liina Huttunen kertoo.

– Sitten leikkasin nahkaiset hikinauhat oikeaan pituuteen ja ompelin ne käsipistoina kiinni mitroihin. Isompaan mitraan enemmän ja pienempään vähemmän pingottuva hikinauha tekee mitrasta oikean kokoisen. Tekniikka on sama kuin tohtorinhattuja pienennettäessä. Nahkainen hikinauha on vahva ja pitkäikäinen. Lisäksi se on elastinen, joten se on mukautuva ja miellyttävä käyttää. Se myös tukee painavaa päähinettä.

Nahka on ominaisuuksiensa puolesta paras hikinauhan materiaali, Huttunen toteaa ja jatkaa kertomalla, että Wahlman pyrkii hankkimaan kaikki materiaalit mahdollisimman läheltä.

– Hikinauhat tulevat Saksasta, koska Suomessa ei valmisteta niitä. Hikinauhoissa on valmiina kankainen yläosa, mikä helpottaa ompelutyötä. Hikinauhan asettelu ja ompelu yhteen mitraan kestää noin tunnin.

Käytännön ympäristötekoja

Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos tunnetaan omistautumisestaan ympäristöasialle. Hän on kehottanut Kirkkoa pitämään huolta luomakunnasta. Tämän huomioi myös nykyinen arkkipiispa Elia toimeen asettamisensa yhteydessä pitämässään puheessa (Avaa uuden sivuston). Ote puheesta:

“Emme voi puhua vedestä pyhänä ja saastuttaa sitä, emme ylistää leipää ja viiniä ja tuhota maata, joka ne tuottaa. Kirkkomme on tästä lähtien oltava ensimmäinen käytännön ympäristötekojen tiellä – ei viimeinen.”

Yksi keino suojella luontoa on pidentää tuotteiden käyttöikää huolloilla ja korjauksilla, mikä nostetaan esiin myös Suomen ortodoksisen kirkon ympäristöohjeistossa (Avaa uuden sivuston). Tämä toteutuu mitrojen pienentämisessä. Hikinauhan voi tarvittaessa vaihtaa, eli samaa mitraa voi pienentää ja suurentaa lukuisia kertoja.

Korjaaminen ja uudelleenkäyttäminen vähentävät luonnonvarojen kulutusta sekä tuotannosta syntyviä päästöjä. Isä Andreas nostaa esiin Valamossa järjestettävät kirkkotekstiilien uusiokäytön kurssit, joilla opitaan luomaan uutta korjauskelvottomista tekstiileistä:

– Pappien ja diakonien vaatteet, analogipeitteet ja muut tekstiilit kuluvat sekä kellastuvat. Niistä voi kuitenkin ommella uusia kirkkotekstiilejä. Esimerkiksi papin felonista voi ommella ehtoollispeitteitä, joita tarvitaan myös pappien hautajaisissa. Ennen vanhaan tehtiin laadukkaita pukuja, joista voi irrottaa brokadiristit ja muut koristeet uudelleen käytettäviksi. Lisäksi voisi mainita tuohusten pätkät, mitkä toimitetaan Lintulaan uusien tuohusten valmistamista varten.

Suomen ortodoksisen kirkon eläkkeellä oleva metropoliitta Ambrosius täyttää 80 vuotta. Merkkipäivää juhlitaan 9.–10. elokuuta 2025 Kulttuurikeskus Sofiassa Helsingissä. Mahdolliset muistamiset toivotaan isä esipaimenen rahastoon ortodoksisen kulttuurin tukemiseksi Kulttuurikeskus Sofian säätiön tilille, nro: FI55 1816 3000 0004 36, viestikenttään “AMBROSIUS”.

Ei lahjoja ja puheita.

Juhlan ohjelma:

Lauantaina 9.8.

Klo 10:00         Metropoliitta Ambrosius toimittaa liturgian Pyhän Viisauden kappelissa.

                         Kirkkokahvit

Sunnuntaina 10.8.

Klo 14:00        Ekumeeninen kiitosrukouspalvelus kappelissa.

                        Sen jälkeen ohjelmaa auditoriossa.

Klo 15:30–      Vapaamuotoista yhdessäoloa ja tarjoilua.

Tilaisuudet ovat kaikille avoimia – lämpimästi tervetuloa!