Pyhän Katariinan luostarin kohtalo herättää huolta – taustalla egyptiläisen tuomioistuimen päätös
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi, Maria Hattunen | Kuva: Päivi Arvonen
Ekumeeninen patriarkaatti julkaisi verkkosivuillaan 30. toukokuuta 2025 päivätyn lehdistötiedotteen (Avaa uuden sivuston), jossa ilmaistaan syvä huolestuneisuus ja yllättyneisyys egyptiläisen tuomioistuimen viime viikolla tekemästä päätöksestä.
Se kyseenalaistaa historiallisen Siinain Pyhän Katariinan luostarin (Avaa uuden sivuston) omistusaseman ja tunnustaa ainoastaan, että paikallisella luostariyhteisöllä on käytännössä vain oikeus käyttää tätä omaisuutta – ei siis omistaa.
Lehdistötiedotteen mukaan Ekumeeninen patriarkaatti vetoaa asiassa Egyptin hallitukseen. Lisäksi korostetaan luostarin sekä hengellistä että kulttuurillista merkitystä.
Kuitenkin presidency.eg-sivuston (Avaa uuden sivuston) mukaan Pyhän Katariinan luostarin statusta ei ole tarkoitus muuttaa. Sivusto kertoo Egyptin presidentti Abdel Fattah El-Sisin ja Kreikan pääministeri KyriakosMitsotakiksen välisestä puhelinkeskustelusta. Puhelussa kerrotaan korostetun sitä, että Pyhän Katariinan ”ainutlaatuinen ja pyhä uskonnollinen status” säilyy koskemattomana.
Perimätiedon mukaan palava pensas, jossa Jumala ilmestyi Moosekselle, sijaitsi Pyhän Katariinan luostarin alueella. Luostarin perusti keisari Justinianos 500-luvulla.
Kun tieto tuomioistuimen päätöksestä tuli, Pyhän Katariinan luostarin munkit päättivät sulkea luostarin toistaiseksi vierailijoilta. Asiasta uutisoivat muun muassa Orthodox Times (Avaa uuden sivuston) ja protothema.gr-verkkosivut (Avaa uuden sivuston). Uutisen mukaan 20 hengen veljestö on lisäksi päättänyt pysytellä luostarissa rukoilemassa sen puolesta. Jutun julkaisun hetkellä ei ollut tiedossa, miten pitkään luostarin on määrä pysyä suljettuna ulkopuolisilta.
Päätös kirvoittanut vastustusta
Egyptiläisen tuomioistuimen päätös on herättänyt vastustusta ortodoksisessa maailmassa. Muun muassa Kyproksen arkkipiispa Georgios on ottanut kantaa luostarin puolesta.
– Egyptiläisen tuomioistuimen päätös Siinain Pyhän Katariinan luostarin omistusoikeuksista herättää minussa syvää huolta. Tämä ei ole tavallinen kiinteistön omistajuusriita – kyse on jostain paljon syvemmästä. Luostari on toiminut keskeytyksettä yli 1 500 vuotta, ja sen olemassaolo ylittää kaikki poliittiset ja hallinnolliset rajat.
– Kun mietin tätä tilannetta oman kirkkoni näkökulmasta, muistan hyvin, mitä tarkoittaa olla vähemmistö suuremman yhteiskunnan keskellä. Suomen ortodoksit tietävät, miltä tuntuu, kun oma hengellinen perintö tarvitsee suojelua ja ymmärrystä. Siksi tunnen syvää solidaarisuutta Siinain veljestöä kohtaan.
– Tämä kriisi kertoo jotakin tärkeää meidän ajastamme. Olemme vaarassa unohtaa, että jotkut asiat ovat suurempia kuin juridiset määritelmät tai hallinnolliset päätökset. Siinain luostari ei ole vain rakennus tai maapala – se on pyhä paikka, jossa Jumala kohtasi Mooseksen. Se on paikka, jossa kristinusko ja islam ovat vuosisatojen ajan kunnioittaneet toistensa läsnäoloa.
Lopuksi arkkipiispa Elia ilmoittaa rukoilevansa arkkipiispa Damianoksen ja hänen veljestönsä puolesta.
Ortodoksisten kirkkojen yhteystoimisto Euroopan unionissa muotoili Brysselistä niin ikään kannanoton, jossa se ilmaisee syvän huolensa ”odottamattomasta päätöksestä”. Toimisto korostaa, että tuomioistuimen päätös ”herättää vakavia kysymyksiä uskonnollisen vapauden ja kulttuuriperinnön suojelusta Egyptissä” ja että se ”näyttää olevan ristiriidassa EU:n ja Egyptin välisen assosiaatiosopimuksen sitoumusten kanssa”. Yhteystoimisto kehottaa Euroopan instituutioita, jäsenvaltioita ja poliittisia puolueita ryhtymään asianmukaisiin toimenpiteisiin luostarin vapauden turvaamiseksi.
Juttua on päivitetty 2.6.2025 klo 12:49 uutisella, että luostarin statusta ei olisikaan tarkoitus muuttaa. Lisäksi juttua on päivitetty 3.6.2025 klo 09:18 arkkipiispa Elian ja Ortodoksisten kirkkojen yhteystoimiston kannanotoilla.
Johtavat ortodoksiset liturgistit vahvistavat tukensa naisten vihkimykselle pyhään diakonaattiin
Allekirjoittajien esipuhe:
Diakonaatti on yksi vihityn papiston ylemmistä asteista ortodoksisessa kirkossa. Toisin kuin pappeus tai piispuus, se ei ole papillinen tehtävä, vaan keskittyy ensisijaisesti palvelemiseen. Sen pyrkimyksenä on tavoittaa uskovat siellä, missä he elävät maailmassa ja vetää heitä täydemmin Kristuksen ruumiiseen. Lyhyesti sanottuna se yhdistää elämämme liturgian kirkon liturgiaan.
Diakonaatti on aina ollut osa kirkon elämää, ja ortodoksisessa perinteessä sekä miehiä että naisia on vihitty tähän tehtävään pitämään huolta uskovien pastoraalisista tarpeista ja omasta missiostamme maailmassa. Ajan mittaan diakonaatti taantui ja naisten osalta jäi käyttämättä.
Nykyaikana yli sadan vuoden ajan hierarkit ja teologit sekä papiston ja maallikoiden kokoukset ovat kannustaneet kirkkoa elvyttämään tämän palvelutehtävän sekä naisille että miehille. Aleksandrian patriarkaatti on nyt edennyt asiassa, saattanut naisten diakonaatin kukoistukseen ja uudistanut sitä nykypäivää varten. Ymmärrämme, että jokainen liike tähän suuntaan kohtaa vastustusta (erityisesti Afrikan ulkopuolelta), mutta mielestämme tämä on paras tapa kohdata Afrikan kirkon tarpeet. Kunnioitamme rohkeuttanne ja toivomme, että tämä liike jatkuu.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Tekstin allekirjoittajat. Käännös: Elsi Takala | Kuva: Following Hadrian/Wikimedia Commons
Kirjoitamme vahvistaaksemme tukemme diakonissa Angelic Molenin vihkimykselle viime vuoden Suurena torstaina (2.5.2024) Hänen Pyhyytensä Zimbabwen metropoliitta Serafimin (Kykotis) käsien kautta.
Toimessa olevina sekä täysinpalvelleina liturgiikan ja liturgisen teologian professoreina eri teologisissa kouluissa ja seminaareissa Kreikassa ja Pohjois-Amerikassa me vahvistamme tukemme tämän palvelutehtävän elvyttämiselle. Tämän ilmaisimme jo kirjeessämme 25,10.2017 [1]. Nyt ilmaisemme tukemme myös sille, että Aleksandrian patriarkaatti on jatkanut naisdiakonaatin elvyttämistä ja uudistamista diakonissa Angelic Molenin vihkimyksellä siten, että tehtävä kohtaa lauman pastoraaliset tarpeet.
Ymmärrämme, että kaksi päähuolta on noussut tämän vihkimyksen myötä: diakonissan vihkimyksen asema varhaiskirkossa ja hänen liturginen roolinsa nykypäivänä.
Naisten vihkimys diakonaattiin on osa ortodoksisen kirkon traditiota. Vaikka sellaisia termejä kuin kheirotonia ja kheirotesia on joskus käytetty toisiaan vastaavina kirkon varhaisissa asiakirjoissa, kreikkalaisen Evangelos Theodoroun tutkimus osoitti selvästi, että nainen todella vihittiin ylempään papistoon (mitä nykyisin ymmärrämme kheirotonialla) eikä pelkastään alempaan papistoon (kheirotesia).
Evangelos Theodoroun maamerkkinä toimiva tutkimus vuodelta 1954 Ἡ «χειροτονία» ἢ «χειροθεσία» τῶν Διακονισσῶν [The “Ordination” or “Appointment” of Deaconesses; Diakonissojen vihkimys vai siunaus] osoitti, että naisen vihkimys tapahtui eukaristian aikana Jumalallisessa liturgiassa (ei ennen liturgiaa, kuten alemman papiston) ja samassa kohdassa palvelusta kuin miespuolisten diakonien vihkimys. Vihkimykseen sisältyi kaksi rukousta (kuten ylempään papistoon vihittäessä) eikä vain yhtä (kuten alempaan papistoon vihittäessä). Toisessa kutsutaan Jumalan ’jumalallista armoa’ (kuten pelkästään ylempää papistoa vihittäessä). Naisdiakonin vihki piispa alttarissa, vihitty sai orarin ja myöhemmin palveluksessa osallistui Pyhästä Ehtoollisesta alttarissa muun papiston kanssa. Kaikki nämä ovat ylemmän papiston tunnusmerkkejä. Uskomme, että tämän palvelutehtävän elvyttämisessä tulisi käyttää vihkimystä (kheirotonia) ortodoksisen kirkon tradition mukaisesti.
Ymmärrämme, että diakonissa Angelic sai alunperin tehtäväkseen diakonin liturgisia velvollisuuksia, ja että tämä on herättänyt keskustelua joissakin paikoissa (vaikka ilmeisesti ei hänen omassa seurakunnassaan, joka käsittääksemme tukee häntä täysin). Tämän asian käsittelyä varten on hyödyllistä ymmärtää diakonin rooli, joka yhdistää elämämme liturgian (ts. huolemme ja rukouksemme) kirkon sakramentaaliseen elämään erityisillä tavoilla. Se ei kuitenkaan ole papillista palvelusta kuten piispan tai papin palvelus. Historiassa diakonaatti on ollut palvelutehtävä, joka keskittyy palvelemiseen ja on sisältänyt uskovien pastoraalista palvelua, hyväntekeväisyyttä, pyhien kirjoitusten lukemista (ja saarnaamista) sekä muita liturgisen palvelun muotoja (esimerkiksi seurakuntalaisten uhrien valmistelua, ektenioiden lukemista, ehtoollisen viemistä sairaille, kasteessa avustamista jne.) ja kirkon hallintoa. Erityisesti se perustuu siihen, miten kirkko kohtaa maailman.
Tiedämme, että varhaiskirkossa naisdiakonin liturgiset velvollisuudet olivat rajoitetumpia kuin miesdiakonin. Tämä johtui kulttuurisesta ymmärryksestä ja naisten eristämisestä Bysantin yhteiskunnassa. Naisdiakoni palveli kuitenkin naisia yhtä lailla kuin miesdiakoni palveli miehiä. Sen lisäksi, että he avustivat kasteissa, muita kirkon teksteissä mainittuja velvollisuuksia ovat katekumeenien opettaminen, pastoraalinen huolenpito, ehtoollisen vieminen sairaille, liturgian valvominen, saattoihin osallistuminen sekä piispan lähetteinä toimiminen hyväntekeväisyys- ja vieraanvaraisuusasioissa.[2]
Uskomme kuitenkin, että naisdiakonin liturgista tehtävää voidaan laajentaa meidän aikaamme varten, jotta pystytään kohtaamaan kunkin yhteisön tämän päivän tarpeet. Ei esimerkiksi ole mitään funktionaalista eroa siinä, viedäänkö ehtoollinen naisten koteihin vai jaetaanko se heille liturgiassa. On myös huomattava, että varhaisella 1900-luvulla Venäjällä ja Kreikassa vihittiin naisdiakoneja, jotta he pystyivät avustamaan alttaripalveluksessa. Armenian kirkossa nykypäivänä mies- ja naisdiakonit palvelevat liturgiassa samoilla tavoilla.
Toivomme, että tämä antaisi jotakin hyödyllistä taustatietoa käynnissä olevalle naisidiakonaatin elvyttämiselle Afrikan kirkossa, kun kirkko kamppailee kohdatakseen kansansa tarpeet. Vielä uudelleen toteamme, että kunnioittavasti kannatamme Aleksandrian patriarkaatin päätöstä elvyttää naisdiakonaatti.
Syvästi arvostaen ja kunnioittaen
Alkiviadis Calivas, Holy Cross Greek Orthodox School of Theology
Paul Meyendorff, St. Vladimir’s Orthodox Theological Seminary
Petros Vassiliadis, Aristotle University of Thessaloniki, Center for Ecumenical, Missiological and Environmental Studies (CEMES)
Stelyios S. Muksuris, Byzantine Catholic Seminary; Center for Ecumenical, Missiological and Environmental Studies (CEMES), Thessaloniki
Phillip Zymaris, Holy Cross Greek Orthodox School of Theology
John Klentos, Graduate Theological Union
Nina Glibetic, Yale University Institute of Sacred Music
Geoffrey Ready, Trinity College, University of Toronto
Peter Galadza, Sheptytsky Institute, St. Michael’s College in the University of Toronto +Evangelos Theodorou, Theological School of the University of Athens
[1] https://praytellblog.com/index.php/2017/10/25/documentation-orthodox-liturgists-support-ordination-of-women-deacons/. Kirje on luettavissa myös teoksen Chryssavgis – Papageorgiou – Rouvelas – Vassiliadis: Deaconesses. A Tradition for Today and Tomorrow. (Holy Cross, 2023) liitteessä 2 s. 339– 342.
[2] Diakonissojen historiallisista tehtävistä ks. esim. Didascalia Apostolorum (3.vs), Apostolic Constitutions (4. vs) sekä Trullon kirkolliskokouksen 40. sääntö (7. vs).
Kuvituskuva ylhäällä: Hagia Sofiassa sijaitsevassa mosaiikissa Jumalansynnyttäjän vasemmalla puolella keisari Justinianos pitelee käsissään Hagia Sofiaa ja oikealla puolella keisari Konstatinos Suuri kannattelee Konstantinopolia. Keisari Justinianoksen lakikokoelman (500-luku) mukaan pelkästään Hagia Sofian pyhäkössä Konstantinopolissa palveli kuusikymmentä pappia, sata miesdiakonia ja neljäkymmentä diakonissaa (Novellae Constitutiones 3.1).
Patriarkka Bartolomeos kirjoittaa Nikean ensimmäisen kirkolliskokouksen 1700-vuotisjuhlana
Patriarkaalinen ja synodaalinen ensyklika Nikean ensimmäisen kirkolliskokouksen 1700-vuotisjuhlana. Konstantinopolin, Uuden Rooman, arkkipiispa ja ekumeeninen patriarkka Jumalan armosta
+ Bartolomeos
Kirkon täyteydelle: olkoon Jumalan armo ja rauha kanssanne!
Nostamme kiitosveisun kaikkivaltiaalle, kaiken näkevälle ja hyväntahtoiselle Jumalalle Kolminaisuudessa, joka on varjellut kansaansa antaen meidän saavuttaa 1700 vuoden virstanpylväs Nikean ensimmäisestä kirkolliskokouksesta. Tuossa kokouksessa todistettiin hengellisesti aidosta uskosta jumalalliseen Sanaan, joka on syntynyt ennen aikojen alkua, joka todella on samaa olemusta Isän kanssa, joka ”meidän ihmisten ja pelastuksemme tähden astui alas ja tuli lihaksi, tuli ihmiseksi, kärsi ja nousi ylös kolmantena päivänä, astui ylös taivaisiin, tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.”
Nikean kirkolliskokous, Kirkon kaikkein varhaisimman konsiliaarisuuden huipentumana, muodostaa ilmauksen Kirkon synodaalisesta olemuksesta, joka on erottamattomasti yhteydessä kirkon elämän eukaristiseen todentumiseen ja myös käytäntöön, jossa keräännytään ”kaikki yhdessä koolle” (Ap. t. 2:1) yhteen rakentamaan ratkaisuja ajan ongelmiin. Nikean kokous merkitsee myös uudenlaisen konsiliaaristen rakenteiden syntyä, toisin sanoen ekumeenisten kirkolliskokousten syntyä, jotka osoittautuivat määrääviksi tahoiksi kirkon asioiden kehittymisessä. On huomionarvoista, että ekumeenista kirkolliskokousta ei kirkon elämässä ole olemassa pysyvänä instituutiona, vaan se on enemmän poikkeuksellinen tapahtuma vastauksena tiettyyn uhkaan uskoa kohtaan ja sen pyrkimyksenä on palauttaa murtunut yhteys sekä ehtoollisyhteys.
Se tosiasia, että Nikean kirkolliskokouksen kutsui koolle keisari ja että Konstantinos Suuri osallistui kokouksen kulkuun ja suojeli sen päätöksiä keisarillisen lain turvin, ei tee kuitenkaan kokouksesta ”keisarillista”. Kyseessä oli kiistatta ekklesiologinen tapahtuma, jossa Kirkko, Pyhän Hengen johdattamana, päätti sisäisistä asioistaan, keisarin pitäytyessä periaatteessa: ”Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.” (Matt. 22:21)
Areiolaisten harhaopin edessä Kirkko kokouksessaan muotoili oman uskonsa ytimen, joka yhä edelleen on katkeamattomasti Kirkossa koettavissa. Jumalan ikuinen Poika ja Sana, joka on samaa olemusta kuin Isä, tosi Jumala tosi Jumalasta, pelastaa ihmiskunnan lihaksitulonsa kautta vihollisen orjuudesta ja avaa meille tien jumaloitumiseen armon kautta. Athanasios Suuren sanoin: ”Hän tuli ihmiseksi, jotta me voisimme tulla jumalallisiksi.” Nikean uskontunnustus julistaa vakaata uskoa siihen, että tuolloin kohdattu harhaoppinen poikkeama uskosta torjuu ihmisen mahdollisuuden pelastumiseen. Tässä mielessä kyseessä ei ole vain teoreettinen lausuma, vaan uskontunnustus, aivan kuten kaikki Kirkon dogmaattiset tekstit, joissa on kyse elävän totuuden aidosta muotoilusta itse tuon totuuden kanssa ja sen kautta.
Teologisesti tärkeää on myös se, että uskontunnustuksen pohjana on paikallinen kastetunnustus tai yhdistelmä vastaavia kastetunnustuksia. Kirkon iäisen omantunnon aitona kantajana kirkolliskokous kertaa ja varmistaa sen apostolisen uskon talletuksen, joka oli säilynyt paikalliskirkoissa. Athanasios Suuri mainitsee, että kokouksen isät eivät kirjoittaneet uskon asioista siten, että ”meistä vaikuttaa, että…”, vaan paremminkin ”tämä on mitä katolinen Kirkko uskoo”, ja he tunnustivat uskonsa, jotta he voisivat osoittaa, että mitään uutta ei heidän kirjoittamassaan ollut vaan heillä oli apostolinen mieli, toisin sanoen pitäydyttiin juuri siinä mitä apostolit olivat opettaneet. Näiden Jumalan ohjaamien isien vakaumus oli, että mitään ei oltu lisätty apostolien uskoon ja että Nikean ekumeeninen uskontunnustus muodostaa julistuksen katolisen Kirkon jaetusta uskosta. Kokouksen isät, joita Kirkko oikein kunnioittaa kutsuen heitä veisuissa ”apostolisten traditioiden tarkkoina vartijoiksi”, omaksuivat filosofisen termin ”olemus” (ja sen johdannaisen ”samasta olemuksesta”) ilmaistakseen ortodoksisen uskon Sanan jumaluuteen, jonka Areios turvauduttuaan hellenistisen ajattelun käsitteisiin kielsi ja tätä kautta kielsi myös koko jumalallisen pelastavan ja kaikkia koskevan huolenpidon. Areios kielsi ”isiemme Jumalan” ”filosofien Jumalan” nimessä.
Nikean kirkolliskokous kokoontui myös ratkomaan toista, liturgisiin käytäntöihin liittyvää elintärkeää asiaa kirkollisen yhteyden kannalta. Kysymys oli siitä miten ja milloin pääsiäistä tulisi viettää. Nikean kokouksen 1700-vuotisjuhla on tuonut takaisin ajankohtaiseksi kysymyksen Herran ylösnousemusjuhlan yhteisestä vietosta. Kristuksen Suuri Kirkko rukoilee, että kristityt kaikkialla maailmassa voisivat palata Nikean kirkolliskokouksen vetämän linjan mukaisesti yhteiseen pääsiäisen viettoon, mikä siunatulla tavalla tänä vuonna sattui samalle päivälle. Tällainen päätös toimisi todisteena ja symbolina sille aidolle kehitykselle, jota on tapahtunut ekumeenisissa yhteyksissä ja teologisen dialogin keskinäisessä ymmärryksessä sekä siinä ”elämän dialogissa”, joka on kouriintuntuvaa todistusta käytännön kunnioituksesta, jonka olemme perineet jakamattomasta kirkosta. Tämän tavoitteen saavuttaminen käsillä olevan juhlavuoden yhteydessä oli yhteinen visiomme edesmenneen paavi Franciscuksen kanssa. Hänen kuolemansa juuri sen jälkeen, kun koko kristikunta juhli samaan aikaan pääsiäistä, vain korostaa vastuutamme jatkaa horjumatta tällä tiellä.
Lisäksi Nikean kirkolliskokouksen kanoninen työ oli merkittävää. Nikeassa muotoiltiin ja varmennettiin synodaalisesti Kirkon kanoninen omatunto, siellä perustettiin metropoliittakuntien asema ja kohotettiin se käytännöksi, sekä huomioitiin tiettyjen istuinten arvostettu asema ja laajennettiin niiden vastuualueita. Näin syntyi pentarkia, viiden vanhan patriarkaatin ryhmä. Koska Nikean kanoninen perintö on yhteistä koko kristilliselle maailmalle, tämä juhlavuosi on myös kutsu palaamaan lähteille, nimittäin jakamattoman kirkon aivan ensimmäisiin kanonisiin säädöksiin.
Konstantinopolin ekumeeninen istuin on aina toiminut Nikean päätösten puolustajana. Tätä Suuren Kirkon henkeä kuvailtiin vastaavassa ensyklikassa 100 vuotta sitten Nikean kokousta muistettaessa, ja tuolloin Nikean kokousta luonnehdittiin ”ensimmäisenä ekumeenisena ja todella suurimpana Kirkon kokouksena.” Tuolloin päätettiin viettää Nikean muistoa ”juhlavasti ja, jos mahdollista, yhteisesti kaikkien ortodoksisten autokefaalisten kirkkojen kanssa, jotta voisimme ilmaista samaa uskoa ja sinnikkyyttä Nikean kokouksen hengessä ja sen innoittuneiden opetusten mukaan, jotka yhtäältä perustivat ja sinetöivät Kirkon yhden uskon, toisaalta myös loisteliaasti osoittivat kirkon rakenteen ykseyden tuomalla yhteen lähetystöjä kaikkialta maailman ääristä.” Valitettavasti tapahtumaa ei tuolloin ollut mahdollista järjestää poikkeusolojen takia ja ekumeenisen istuimen ollessa tyhjänä. 19.7.1925, ensimmäisenä sunnuntaina patriarkka Basileios III:n virkaanasettamisen jälkeen, tuo viivästynyt aie toteutettiin toimittamalla erityinen ”patriarkaalinen ja synodaalinen liturgia” patriarkan kunnioitettavassa kirkossa. Tuossa paimenkirjeessä on ekklesiologisesti tärkeää se, että siinä alleviivataan Konstantinopolin kirkon arvoa, sillä sen katsottiin ”olevan suorassa yhteydessä tuohon juhlaan ja vastuussa siitä” sekä velvollisuuttaa viettää tätä juhlaa, ”jonka merkitys on valtava koko kristikunnalle…”
Nikean kirkolliskokous on merkkipaalu Kirkon opilliselle identiteetille ja kanoniselle rakenteelle. Tuo kokous pysyi mallina uskoon liittyvien ongelmien vaatiessa ratkaisua sekä mallina kanoniselle järjestykselle ekumeenisella tasolla. 1700-vuotisjuhla muistuttaa kristittyjä muinaisen Kirkon traditioista, yhteisen kamppailun arvosta kristillisen uskon vääriä tulkintoja vastaan sekä uskovaisten kutsumuksesta osallistua Kristuksessa eletyn, Kristuksen mukaan eletyn sekä Kristusta kohti käyvän elämän hyvien hedelmien lisäämiseen.
Tänään meitä kutsutaan pitämään esillä Nikean ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen pysyvää julistusta eli termin ”homo-ousios” (samaa olemusta) soteriologisia ja antropologisia merkityksiä. Tuota kristologian ja antropologian erottamatonta sidettä on tuotava erityisesti esiin tänä antropologisen sekavuuden aikana, aikana, joka pyrkii esittämään ihminen ”meta-ihmisenä”, avoimena horisonttina ja itsensä jumaloittavana ihmiskehityksen tuloksena tieteen ja teknologian avulla. Kirkon ”jumalinhimillinen todellisuus” tarjoaa ulospääsyn nykymaailman umpikujasta, jonka on synnyttänyt näky ”ihmis-jumalasta”. Näin viitaten Nikean henkeen meitä kutsutaan kääntymään uskomme ydinasioihin, jonka keskiössä on ihmiskunnan pelastus Kristuksessa.
Herramme ja Pelastajamme Jeesus Kristus on täydellinen ja täysi totuuden ilmestys Jumalasta ja ihmisestä. ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän.” (Joh. 14:9) Pyhä Johannes Kabasilas kirjoittaa, että lihaksitullut Jumalan sana osoittaa ”ensinnäkin ja kertakaikkisesti toden ja täydellisen ihmisen, täydellisellä käytöksellään, elämällään ja kaikin muin tavoin.” Tätä totuutta tuo maailmaan yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen Kirkko. Sama totuus ruokkii Kirkkoa ja samaa totuutta Kirkko myös palvelee. Kirkko on pukeutunut totuuden viittaan, jonka on kutonut ylhäältä tullut teologia, ja Kirkko aina julistaa ja ylistää uskon suurta mysteeriä, vieden ilosanomaa uskosta, toivosta ja rakkaudesta ja odottaa sitä ”loputonta päivää, joka ei tunne iltaa ja jonka jälkeen ei toista tule” (Basileios Suuri) eli Isän, Pojan ja Pyhän Hengen tulevaa valtakuntaa.
Teologian tehtävä on paljastaa opin pelastuksellinen ulottuvuus ja tulkita sitä eksistentaalisin termein, jotka kirkon elämään osallistumisen lisäksi vaativat tulkitsijalta herkkyyttä ja aitoa kiinnostusta ihmiseen ja ihmisen seikkailumieliseen vapauteen. Tässä mielessä, kun tunnustamme uskomme jumalallisen Sanan lihaksitulemiseen, on tunnustukseen liityttävä myös konkreettinen vastaus hänen pelastaville sanoilleen: ”Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.” (Joh. 15:14)
Näin kaikkia niitä sanomattomia lahjoja, joita Hän on antanut ja yhä antaa maailmassa, muistaen me lakkaamatta ylistämme kaikkeinpyhintä ja kaikkein suurinta Herran nimeä sekä rakkauden Jumalaa, jonka kautta saamme tuntea Isän ja jonka kautta Pyhä Henki tuli maailmaan. Aamen.
Nikealais-konstantinopolilainen uskontunnustus kaikuu edelleen ortodoksisten kirkkojen holveissa. Sen tutut sanat muodostavat perustan, jolle uskovien rukouselämä rakentuu päivästä toiseen. Tämä ylevä uskontunnustus on kuitenkin vain jäävuoren huippu siitä perinteestä, jonka Nikean ensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous jätti kristillisen kirkon perinnöksi. Harvempi on kuitenkin pysähtynyt pohtimaan niitä kahtakymmentä kanonia, jotka tuo sama kokous laati, ja jotka muovasivat kristinuskon institutionaalista kehitystä tavalla, joka heijastuu yhä nykyisessä ortodoksisessa kanonisessa laissa.
Kun Nikean kirkolliskokous kokoontui vuonna 325, kristillinen maailma oli murrosvaiheessa. Tutkimuskirjallisuus valottaa meille tätä historiallista hetkeä, kertoen kuinka läsnä olleista piispoista lähes kaikki, kahta lukuun ottamatta, allekirjoittivat sekä uskontunnustuksen että kokouksen säätämät kanonit. Tämä lähes yksimielinen hyväksyntä paljastaa jotain olennaista tuon ajan kirkon yhtenäisyyden kaipuusta keskellä opillisia myrskyjä.
Tämä ylevä uskontunnustus on kuitenkin vain jäävuoren huippu siitä perinteestä, jonka Nikean ensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous jätti kristillisen kirkon perinnöksi.
Kiinnostavaa on tarkastella kristinuskon neljännellä vuosisadalla tapahtunutta kehitystä myös käytännöllisemmästä näkökulmasta: piispanistuinten määrän huomattava kasvu kertoo kirkon maantieteellisestä ja demografisesta laajenemisesta tuona aikana. Nikean kirkolliskokouksessa oli läsnä vähintään 80 piispaa idän provinsseista – tutkimuskirjallisuus ei anna yksiselitteistä lukumäärää – kun taas Kalkedonissa, noin vuosisata myöhemmin, heitä oli jo ainakin 130. Tällainen kasvu ei tapahtunut tyhjiössä; se toi mukanaan lukemattomia käytännön kysymyksiä kirkon järjestyksestä, hierarkiasta ja toimintatavoista, joihin tarvittiin yhteisiä vastauksia.
Nykyään Nikean ensimmäisen kirkolliskokouksen paikkana palvelleen kirkon rauniot lepäävät Iznik-järven pohjassa. Kuva: Jelisei Heikkilä
Kanonit – mitä ne oikeastaan ovat?
Kanonit eivät ole pelkkiä sääntöjä tai lakipykäliä modernissa mielessä. Ne ovat pikemminkin kirkollisen elämän ohjeellista normistoa, joka syntyi vastauksena piispojen käytännön kokemuksiin hiippakuntien johtamisesta muuttuvassa maailmassa. Varhaiset kirkkohistorioitsijat ja eri vuosisatojen käsikirjoitukset todistavat, ettei Nikean kanoneja ainoastaan arvostettu suuresti jo varhaisista ajoista lähtien, vaan myös niiden lukumäärästä (20) vallitsi harvinainen yksimielisyys.
Kanonien kirjallinen tyyli, sellaisena kuin ne on tallennettu synodien asiakirjoihin, ansaitsee erityishuomiota. Osa näistä asiakirjoista käsittelee syvällisiä opillisia kysymyksiä, ilmaisten mahdollisimman tarkasti kristinuskon ydintotuuksia tai torjuen harhaoppisia näkemyksiä. Toiset taas liittyvät kurinpidollisiin ja ohjeellisiin kysymyksiin, heijastaen piispojen pohdintoja niistä käytännön ongelmista, joita he kohtasivat päivittäisessä työssään. Joskus kanonit ovat ainoa synodien perintö, joka on säilynyt meidän aikaamme asti, tehden niistä korvaamattoman ikkunan varhaisen kirkon elämään.
Kirkolliskokouksen rakenteellisia uudistuksia
Nikean kirkolliskokouksen ehkä merkittävin saavutus oli luoda kirkolle hallinnollinen rakenne, joka peilasi keisarikunnan omaa hallintoa. Tämä ei ollut sattumaa vaan harkittu pyrkimys sovittaa kirkko osaksi uutta yhteiskunnallista todellisuutta. Paikalliset piispat ryhmiteltiin provinsseihin metropoliittojen alaisuuteen, jotka toimivat provinssin pääkaupungeissa. Tämä järjestelmä loi kirkon sisälle selkeän auktoriteettiketjun, joka mahdollisti aiempaa tehokkaamman yhteistoiminnan ja yhtenäisemmän käytännön.
Puolivuosittaiset maakuntasynodit, joihin kaikki maakunnan piispat kokoontuivat, toimivat paitsi korkeimpana kirkollisena tuomioistuimena myös foorumina, jossa paikalliset ongelmat voitiin tuoda keskusteluun ja ratkaista yhteisöllisesti. Tällainen järjestelmä vahvisti kirkon yhtenäisyyttä aikana, jolloin etäisyydet ja paikalliset erot olisivat muuten saattaneet johtaa hajaannukseen.
Erityisen kiinnostavaa on, kuinka kirkolliskokous tunnusti tiettyjen kirkkojen historiallisesti merkittävämmän aseman. Roomalle, Aleksandrialle ja Antiokialle myönnettiin tuomiovalta, joka ulottui niiden omien maakuntien ulkopuolelle, luoden pohjan patriarkaattien myöhemmälle hierarkialle. Tämä tunnustus heijastaa kirkon ymmärrystä apostolisesta perinnöstä ja näiden kaupunkien merkityksestä varhaiskristillisessä lähetystyössä, mutta myös käytännön tarvetta selkeyttää auktoriteettisuhteita kasvavassa kirkossa.
Hagia Sofian kirkko nykyisessä Iznikissä (Nikea), jossa kokoontui seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous vuonna 787. Kuva: Jelisei Heikkilä
Papiston elämän normit ja yhteisön järjestys
Julistukset rakenteellisista uudistuksista laajentuivat koskemaan myös papiston käyttäytymistä ja hierarkiaa. Näiden sääntöjen syvempi tarkoitus oli varmistaa, että kirkon johtajat eläisivät tavalla, joka vastaisi heidän korkeaa kutsumustaan. Vastikään kääntyneiden odotusaika ennen pappisvihkimystä ei ollut vain käytännöllinen varotoimenpide, vaan se heijasti ymmärrystä hengellisen kypsymisen prosessista, joka vaatii aikaa ja harkintaa.
Kanonit, jotka kielsivät papistoa sukupuolisuhteista naisten kanssa, kertovat pidättäytymisen ja naimattomuuden kasvavasta arvostuksesta kirkon sisällä. Kyse ei ollut seksuaalisuuden tuomitsemisesta sinänsä, vaan pyrkimyksestä vihkiä kirkkoon papisto, jonka elämä olisi kokonaan omistettu Jumalan palvelemiselle, vailla maallisia siteitä, jotka voisivat jakaa heidän huomiotaan.
Kirkolliskokouksen huolellinen lähestymistapa papiston valintaan heijastaa enenevää ymmärrystä johtajuuden vaikutuksesta yhteisöön. Perusteellinen arviointi mahdollisten vihkimyksien esteiden varalta – olivatpa ne fyysisiä, kuten tahaton itsensä silpominen, tai hengellisiä, kuten uskosta luopuminen vainojen aikana – paljastaa kirkon pyrkimyksen varmistaa, että sen papisto olisivat sekä ulkoisesti että sisäisesti sopivia tehtäväänsä.
Ehkä yksi merkittävimmistä Nikean päätöksistä oli koronkiskonnan tuomitseminen rikokseksi, josta voitiin rangaista erottamalla virasta. Tämä puolestaan kertoo varhaiskirkon sosiaalisesta omatunnosta aikana, jolloin taloudelliset väärinkäytökset olivat yleisiä ja köyhien hyväksikäyttö laajalle levinnyttä. Tällaisella päätöksellä kirkko asettui selvästi köyhien ja haavoittuvien puolelle.
Nikean kanonit 11–14 määrittelivät julkisia katumusmenettelyjä eri rikkomusten osalta, hahmotellen reitin takaisin yhteisöön. Tämä ei ollut vain rangaistus vaan myös parantumisen prosessi, joka tähtäsi yksilön hengelliseen eheytymiseen ja yhteisön eheyden palauttamiseen.
Kanonit 15–16, jotka määräsivät piispojen ja papiston pysymään niissä kirkoissa, joihin heidät oli vihitty, toteuttivat periaatetta, joka ulottui läpi koko antiikin kirkon ja muodostui yhdeksi harvoista yleisistä kirkollisista säännöistä, joita myöhäisantiikin aikana yleisesti noudatettiin.
Tämä piispojen siirtämistä koskeva kielto heijastaa ymmärrystä hengellisestä avioliitosta piispan ja hänen hiippakuntansa välillä. Se oli niin pyhä periaate, että lännessä varhaisella keskiajalla piispaa ei koskaan valittu paaviksi, koska hänen siirtämisensä Roomaan olisi rikkonut tätä pyhää sidettä. On merkille pantavaa, että kaikista alkukirkon asettamista normeista juuri tämä on yksi niistä harvoista, jotka myöhempi kirkko lopulta hylkäsi kokonaan, ehkä osoituksena siitä, kuinka vaikea on ylläpitää ihanteellisia normeja muuttuvissa historiallisissa olosuhteissa.
Ehkä yksi merkittävimmistä Nikean päätöksistä oli koronkiskonnan tuomitseminen rikokseksi, josta voitiin rangaista erottamalla virasta. Tämä puolestaan kertoo varhaiskirkon sosiaalisesta omatunnosta aikana, jolloin taloudelliset väärinkäytökset olivat yleisiä ja köyhien hyväksikäyttö laajalle levinnyttä.
Kanoni 18, joka määritteli papiston sisäiset arvoasteet asettaen piispat ja papit diakonien yläpuolelle, heijastaa kirkon pyrkimystä selkeään järjestykseen liturgisissa kysymyksissä. Sääntö ei ollut vain muodollisuus vaan teologinen kannanotto, joka ilmaisi ymmärrystä eri palvelutehtävien luonteesta ja suhteesta toisiinsa.
Lopuksi kanoni 20, joka määräsi uskovien seisomaan jumalanpalvelusten aikana, toimi näkyvänä erottajana niistä, jotka suorittivat julkista katumusta ja rukoilivat polvillaan. Tällainen erottelu ei ollut tarkoitettu nöyryyttämään katuvia, vaan toimimaan näkyvänä muistutuksena sekä rikkomuksista että jatkuvasta parantumisen prosessista yhteisön osana. Ajatuksena on lienee heijastaa kirkon syvällistä ymmärrystä siitä, kuinka ulkoiset eleet ja asennot voivat ilmentää ja muovata sisäisiä hengellisiä todellisuuksia.
Arvovallan kasvu ja perintö
Nikean kirkolliskokouksen merkitys kasvoi entisestään opillisten kiistojen jälkimainingeissa, kun samaolemuksellisen (homoousios)-termin kannattajat selviytyivät lopulta voittajina. Tämä johti huomion keskittymiseen erityisesti Nikean uskontunnustukseen, josta tuli ortodoksisen uskon kulmakivi. Mutta samalla myös Nikean kanonien arvostus nousi, mikä näkyi siinä, että ne sijoitettiin kirkollisissa kokoelmissa usein heti apostolisten kanonien jälkeen, jopa ennen vanhempia kirkolliskokouksia.
Sekä idässä että lännessä Nikean kanoneihin viitattiin toistuvasti, ja esimerkiksi Toledon kirkolliskokous määräsi, että papiston vihkimisen tulisi perustua ensisijaisesti Nikean päätöksiin.
Lopuksi kanoni 20, joka määräsi uskovien seisomaan jumalanpalvelusten aikana, toimi näkyvänä erottajana niistä, jotka suorittivat julkista katumusta ja rukoilivat polvillaan. Tällainen erottelu ei ollut tarkoitettu nöyryyttämään katuvia, vaan toimimaan näkyvänä muistutuksena sekä rikkomuksista että jatkuvasta parantumisen prosessista yhteisön osana.
Paavi Leo Suuren sanat, että Pyhä Henki oli säätänyt Nikean kanonit, ja että ne olisivat voimassa maailman loppuun asti, kuvastavat sitä lähes mystistä auktoriteettia, joka niille annettiin. Tällainen arvostus johti väistämättä myös pseudokirjalliseen tuotantoon, kun kirkot ja yksilöt pyrkivät legitimoimaan omia käytäntöjään vetoamalla Nikean auktoriteettiin. Arabian- ja etiopiankieliset versiot sekä syyrialaiset teokset kertovat siitä valtavasta vaikutuksesta, joka Nikean kanonit olivat saavuttaneet eri puolilla kristillistä maailmaa.
Ehkä mikään ei osoita Nikean kanonien merkitystä paremmin kuin tapaus, jossa pohjoisafrikkalainen pappi Apiarius vetosi Rooman piispaan tultuaan erotetuksi virastaan. Tämä johti kiistaan, jossa keskeinen kysymys oli, oliko Rooman piispalla oikeus puuttua Pohjois-Afrikan kirkon sisäisiin asioihin. Kiistassa vedottiin sekä aitoihin että pseudonikealaisiin kanoneihin, mikä osoittaa näiden sääntöjen keskeisen roolin kirkon elämää koskevissa keskusteluissa.
***
Nikean kirkolliskokouksen perintö elää edelleen kirkossa, ei vain sen uskontunnustuksessa, jota miljoonat kristityt lausuvat viikosta toiseen, vaan myös niissä rakenteissa ja käytännöissä, jotka se auttoi muovaamaan.
Nikean kanonit ovat kuin ikkuna aikaan, jolloin kirkko oli suurten muutosten keskellä, etsien tapoja säilyttää uskonsa ydin ja yhtenäisyytensä uudessa, ennennäkemättömässä tilanteessa. Ne muistuttavat meitä siitä, että kirkossa on aina ollut läsnä sekä jumalallinen että inhimillinen puoli, joka pyrkii parhaansa mukaan vastaamaan aikansa haasteisiin Pyhän Hengen johdatuksessa. Tämä dialektinen jännite jumalallisen ja inhimillisen, ihanteen ja käytännön, pysyvän ja muuttuvan välillä on ollut ja on edelleen kirkon elämän ytimessä.
Kirjoitus pohjautuu suurelta osin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon XVIII teologisessa dialogissa ”Nikean uskontunnustuksen 1700-vuotisjuhlavuosi ja kirkkojen yhteinen todistus” pidettyyn alustukseen.
Kuvituskuva ylhäällä: Pohjoisportti muinaisessa Nikeassa johti tielle kohti Nikomediaa ja Konstantinopolia. Turkissa sijaiseva Iznik on rakentunut Nikean paikalle. Kuva: Carole Raddato/Wikimedia Commons
Valitut lähteet:
Ante-Nicene Fathers 1995. Volume 5, Hippolytus, Cyprian, Caius, Novatian, Appendix. Originally published in the United States by the Christian Literature Publishing Company, 1886. Hendrickson Publishers, Inc. Peabody, Massachusetts.
Encyclopedia of Ancient Christianity 2014. Ed. by Angelo Di Berardino et al. IVP Academic. Downers Grove, Illinois.
Hefele, Joseph Charles 1894: A History of Councils of the Church the Christian Councils. From the Original Documents to the Close of the Council of Nicea, A.D. 325. T&T Clark. Edinburgh.
Ohme, Heinz 2012: “Sources of the Greek Canon Law to the Quinisext Council (691/2): Councils and Church Fathers.” The History of Byzantine and Eastern Canon Law to 1500. Ed. by Wilfried Hartmann and Kenneth Pennington. The Catholic University of America Press. Washington, D.C. 24–114.
Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen 1980. Sisälähetysseuran kirjapaino, Raamattutalo. Pieksämäki.
Pennington, Kenneth 2008: “The growth of church law.” The Cambridge History of Christianity. Volume 2. Constantine to C. 600. Ed. By Augustine Casiday andFrederick W. Norris. Cambridge University Press. Cambridge, UK. 386–402.
Smith, Mark S. 2018: The Idea of Nicaea in the Early Church Councils, AD 431–451. Oxford University Press. Oxford, UK.
Weckwerth, Andreas, 2021: “The Twenty Canons of the Council of Nicaea.” The Cambridge Companion to the Council of Nicaea. Ed. by Young Richard Kim. Cambridge University Press. Cambridge. 158–176.
Kesäajan striimaukset Uspenskin katedraalista – ota päivämäärät talteen!
Uspenskin katedraalin jumalanpalveluksien striimauksien ajankohdat kesällä 2025 on nyt julkistettu. Suoratoistojen ajankohdissa on huomioitu suuret kirkolliset juhlat. Heinäkuussa verkkolähetyksiä on harvemmin, kun taas elokuussa määrä tuplaantuu.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Vlada Wahlsten | Kuva: Jyri Pitkänen
Poimi tästä päivämäärät talteen ja ole mukana yhteisissä jumalanpalveluksissa silloinkin, kun et pääse paikan päälle:
Su 8.6. klo 9.55 Liturgia, helluntai, Pyhän Kolminaisuuden juhla
Su 15.6. klo 9.55 Liturgia, kaikkien pyhien sunnuntai
Su 29.6. klo 9.55 Liturgia, pyhät apostolit Pietari ja Paavali
Su 13.7. klo 9.55 Liturgia
Su 27.7. klo 9.55 Liturgia
Su 3.8. klo 9.55 Liturgia
Su 10.8. klo 9.55 Liturgia
To 14.8. klo 17 vigilia, Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhla, Uspenskin katedraalin temppelijuhla
Pe 15.8. klo 9.55 liturgia, Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhla, Uspenskin katedraalin temppelijuhla
Su 24.8. klo 9.55 Liturgia
Su 31.8. klo 9.55 Liturgia
Suoratoistosta vastaa Digital Palola. Kanavamme löydät YouTubesta hakusanalla ja nimellä ”Helsingin ortodoksinen seurakunta”.
Suomen Ekumeenisen Neuvoston hallitus vetoaa Gazan tilanteen vuoksi
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Suomen Ekumeeninen Neuvosto | Kuva: Susanna Somppi
Vetoomus Gazan tilanteen johdosta: Suomen Ekumeeninen Neuvosto vetoaa konfliktin osapuoliin väkivaltaisuuksien lopettamiseksi ja humanitaarisen avun päästämiseksi perille
Hamasin toteuttama järkyttävä terroristi-isku ja Israelin suhteettoman voimakas vastaus ovat aiheuttaneet Israelissa ja Gazassa valtavaa kärsimystä. Suomen Ekumeenisen Neuvoston hallitus haluaa ilmaista myötätuntonsa sekä palestiinalaisille että israelilaisille. Olemme syvästi järkyttyneitä Israelin ja Palestiinan alueella jatkuvista pitkittyneistä sotatoimista ja siviileihin kohdistuvasta väkivallasta.
Siksi vetoamme konfliktin osapuoliin, että
• kaikki väkivaltaisuudet lopetetaan,
• panttivangit vapautetaan ja
• humanitaariselle avulle annetaan esteetön pääsy Gazaan.
Kristillisinä kirkkoina julistamme evankeliumia Jumalasta, joka on luonut kaikki ihmiset yhtä arvokkaiksi. Rauha, oikeudenmukaisuus ja ihmisarvo kuuluvat kaikille.
Suomen Ekumeeninen Neuvosto kehottaa kaikkia jatkamaan rukousta rauhan puolesta ja tukemaan jäsenkirkkojensa kanssa yhteistyössä toimivia järjestöjä, jotka tarjoavat humanitaarista apua Gazassa.
28.5.2025 Helsingissä
Suomen Ekumeenisen Neuvoston hallitus
Lisätietoja:
Pääsihteeri Mayvor Wärn-Rancken
Suomen Ekumeeninen Neuvosto
Puh. +358 401637798
mayvor.warn-rancken@ekumenia.fi
www.ekumenia.fi
Vädjan med anledning av situationen i Gaza: Ekumeniska Rådet i Finland vädjar till konfliktens parter att stoppa våldet och att låta humanitär hjälp nå fram
Den chockerande terrorattacken utförd av Hamas och Israels oproportionerliga svar har orsakat enormt lidande i både Israel och Gaza. Ekumeniska Rådets i Finland styrelse vill uttrycka sitt medlidande med både palestinier och israeler. Vi är djupt chockerade över de långvariga stridigheterna och våldet mot civila i Israel och Palestina.
Därför vädjar vi till konfliktens parter att:
· allt våld stoppas,
· gisslan friges och
· humanitärt bistånd får obehindrat tillträde till Gaza.
Som kristna kyrkor förkunnar vi evangeliet om Gud som har skapat alla människor lika värdefulla. Fred, rättvisa och människovärde tillhör alla.
Ekumeniska Rådet i Finland uppmanar alla att fortsätta be för fred och att stödja de organisationer som samarbetar med medlemskyrkorna och som erbjuder humanitär hjälp i Gaza.
Ukrainalaiset löysivät hengellisen kodin Suomesta – tietoa kirkon jäseneksi liittymisestä saa nyt ukrainaksi videon kautta
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Ksenia Daniilova
Suomen ortodoksisen kirkon YouTube -tilillä on ukrainankielinen soittolista. Lista on täydentynyt tänä keväänä kahdella videolla.
Näistä ensimmäinen kertoo ukrainalaisten kotoutumisesta Suomeen ja täällä toimivaan paikalliskirkkoon.
Toisessa Filantropia ry:n Yhdessä kirkossa -hankkeessa ja Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa ukrainalaistyötä tekevä isä Serhii Danilov kertoo kirkon jäseneksi rekisteröitymisestä. Ohjeet on suunnattu nimenomaan ortodokseille, jotka kaipaavat lisätietoa Suomen ortodoksisen kirkon virallisesta jäsenyydestä.
Aiheesta on aiemmin tehty ukrainankielinen esite, mutta sillä on tavoitettu eniten jo paikallisen seurakunnan löytäneitä ihmisiä. Videota on helpompi jakaa erilaisilla sosiaalisen median kanavilla, joten sen toivotaan auttavan seurakuntia tiedon jakamisessa.
YouTuben automaattisen tekstitystoiminnon avulla kaikkiin soittolistan videoihin saa myös muunkielisen tekstityksen, joten video palvelee samalla kaikkia maahanmuuttajia, jotka tarvitsevat lisätietoa kirkon jäseneksi rekisteröitymisestä. Nykyisin YouTuben automaattisten tekstitysvaihtoehtojen joukossa on myös suomi.
Ekumeenikko Maria Mountraki työskentelee rauhan ja sovinnon puolesta
Suomen ortodoksista kirkkoa kansainvälisesti edustava ja useissa vastuutehtävissä toimiva Maria Mountraki aloitti maaliskuussa Suomen Lähetysseurassa #sovinto-ohjelman koordinaattorina. Uuden työn ohella Mountraki iloitsee siitä, kuinka paljon naisia näkyy Suomen ortodoksisen kirkon eri tehtävissä, ja että naisten osallisuuden lisäämisestä keskustellaan myös hänen toisessa kotimaassaan.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marja Simonen | Kuva: Lasse Simonen, Albin Hillert
Teologian maisteri Maria Mountraki, 32, siirtyi Suomen evankelisluterilaisen kirkon kärkihankkeen kansainvälisten lähetyskumppanuusneuvotteluiden parista Suomen Lähetysseuraan #sovinto-ohjelman koordinaattoriksi vuoden 2025 maaliskuussa. Ohjelman tavoitteena on rauhan ja sovinnon edistäminen niin Suomessa kuin kansainvälisesti.
Kansainvälisyys, ekumeenisuus ja naisten, nuorten sekä maallikoiden osallisuuden lisäämisen puolesta puhuminen ovat Mountrakille tärkeitä teemoja. Pohjan tähän antaa monikulttuurinen perhe, jossa ortodoksisuus on aina ollut luonnollinen osa arkea.
Suomen ortodoksinen kirkko on hengellinen koti
Kreetalais-helsinkiläinen Maria Mountraki asui Kreetalla neljä ensimmäistä elinvuottaan ja on sen jälkeen käynyt Kreetalla lähes joka vuosi. Kirkkokäynnit olivat olennainen osa lapsuuden kesälomia:
– Me kävimme kirkossa aina Kreetalla ollessani. Yhdessä kylämme kirkoista on joka kesä praasniekka, jonne tätini vei minut ja pikkuveljeni. Siellä tapasimme myös muita läheisiämme. Koko katu pyhän Annan kirkolle oli täyttynyt katumyyjistä, ruokakojuista ja leluista. Se oli jännittävää. Isä vei meitä aina satunnaisesti kirkkoihin käymään. Saatoimme ajaa pitkänkin matkan jonnekin puolelle saarta vain käydäksemme sytyttämässä tuohuksen ja saamassa pyhitettyä leipää jostakin kirkosta, jossa kenties vietettiin praasniekkaa.
Suomessa ollessaan Mountraki kaipaa eniten kreetalaista ruokaa. Suomalaisilla tuotteilla tehtynä ruoka ei maistu samalta. Kirkollisesta elämästä hän kaipaa sitä, että kirkko on osa kulttuuria eikä sitä tarvitse selitellä.
– Nyt jo aikuisena ja kirkosta kiinnostuneena olen ymmärtänyt kirkon olevan läsnä arjessa eri tavoilla kreikkalaisessa kulttuurissa kuin suomalaisessa. Kirkko on ehkä arkisempi, mutta se on läsnä, ja kirkkovuoden kierto näkyy myös. Meidän kylällämme näkyivät hyvin paastovaihtoehdot pikaruokaloiden menussa aina paaston aikaan.
Suomessa ortodoksisuuteen liittyy paljon stereotypioita ja tietämättömyyttä, Mountraki pohtii. Kreetallakaan kaikki eivät ole aktiivisesti mukana kirkon elämässä, mutta kuitenkin ymmärtävät ja kunnioittavat perinteitä.
– Toisaalta Kreetalla ei oikein ymmärretä protestanttisia kirkkoja, ja niihin saattaa liittyä hyvinkin erikoisia oletuksia. Ekumeenikkona sekin tuntuu hassulta, Mountraki lisää.
Jutun julkaisun aikaan pääsiäisajan päätöspäivä on jo takana, mutta juhlien juhlan teema nousee silti esille. Käy ilmi, että Mountrakille Suomen ortodoksinen kirkko on hengellinen koti.
– Rakastan viettää pääsiäistä Suomessa! Yhteisöllisyys tulee aivan upealla tavalla esiin, ja pienen kirkkomme näkyvyys on jotenkin käsinkosketeltavaa. Olen kerran päässyt viettämään pääsiäistä Kreetalla. Koin yllätyksekseni ”fomoa” [paitsi jäämisen pelkoa] ollessani siellä! Päätin silloin, että mikäli pääsiäiset ovat samaan aikaan, pyrin viettämään ne Suomessa. Olen jotenkin kuitenkin oman kirkkoni ortodoksi. Kansallisuuksia en haluaisi kirkkoihin tuoda, mutta rakastan omaa kirkkoamme.
Mountrakille jäi kuitenkin hyviä muistoja pääsiäisestä Kreetalla. Siihen valmistauduttiin suurella viikolla leipomalla kolourakia-keksejä ja tsoureki-juhlaleipää. Pääsiäisyönä kylän pienen pieni pyhän Paraskevan kirkko oli niin täynnä, ettei sinne olisi mitenkään mahtunut sisälle. Koko tie kirkolle oli täynnä ihmisiä tuohukset kädessä odottamassa liekin leviämistä. Kirkolta Mountraki jatkoi isänsä luo syömään karitsan sisäelimistä tehtyä magiritsa-keittoa, jota isä oli rakkaudella valmistanut koko päivän. Magiritsan tarkoitus on valmistella vatsa pääsiäispäivän lihan syömistä varten.
– Pääsiäispäivää menimme viettämään serkkujeni luo, johon tuli koko laajennettu suku. Kokonainen lammas paistui ja ruokaa riitti! Ehkä vielä pääsen nauttimaan kahdesta pääsiäisestä Suomessa ja Kreetalla, vaikka toki haluaisin kaikkien kristittyjen viettävän pääsiäistä yhtä aikaa.
Maria Mountraki esiintymässä Kirkkojen maailmanneuvoston (World Council of Churches, WCC) yleiskokouksessa Saksan Karlsruhessa 2022. Kuva: Albin Hillert
Ovet auki naisille kirkon eri tehtäviin
Maria Mountraki valittiin Kirkkojen maailmanneuvoston keskuskomiteaan 6.9.2022. Tässä tehtävässä hän on Suomen ortodoksisen kirkon ainoa edustaja maailmanneuvoston korkeinta päätösvaltaa käyttävässä elimessä. KMN:n keskuskomitean lisäksi Maria Mountraki edustaa Suomen ortodoksista kirkkoa Euroopan kirkkojen konferenssin hallituksessa ja Suomen Ekumeenisen Neuvoston yleiskokouksessa.
Lisäksi Mountraki toimii Helsingin ortodoksisen seurakunnan valtuustossa ja neuvostossa, nuorisojaoston jäsenenä uskontojen yhteistyöjärjestö USKOT-foorumissa ja hallituksen jäsenenä kansalaisjärjestö Fokus ry kulttuuri- ja uskontofoorumissa. Luottamustehtävät ovat vieneet Mountrakia ympäri maailmaa. Tapasipa hän paavinkin vuonna 2024 osana Suomen ekumeenista delegaatiota (Avaa uuden sivuston).
Mountraki kokee, että Suomen ortodoksinen kirkko on tukenut ja kannustanut häntä eteenpäin jo nuoresta pitäen.
– Seurakuntayhteisö on minulle tärkeä. Siksi on merkittävää, että olen löytänyt oman tapani olla kirkon toiminnassa mukana ja palvella sitä. Iloitsen kirkossamme siitä, että naisia näkyy eri tehtävissä, ja että kirkkomme on löytänyt tapoja osallistaa myös maallikoita kirkon työhön. Toivon, että kirkkomme katsoo eteenpäin ja ylläpitää sekä rakentaa kirkkoa, jossa moninaisuus, tässä ajassa eläminen sekä perinteet muodostavat toimivan kokonaisuuden.
Vuoden 2025 alusta lähtien hän on ollut mukana Suomen ortodoksisen kirkon kirkollishallituksen asettamassa työryhmässä, jonka tehtävänä on selvittää, mitä päätöksiä ja toimenpiteitä ortodoksisissa paikalliskirkoissa on tehty diakonissoja koskien ja miten Suomen ortodoksisessa kirkossa voitaisiin näiden pohjalta reagoida asiaan. Työryhmä on pohtinut myös naisten kirkollisista asemaa, etenkin toimituksissa (esim. toimiminen ponomarina ja pyhällä ehtoollisella suun pyyhkijänä). Työryhmän on määrä esitellä raporttinsa 6. kesäkuuta 2025.
Omaa katsantokantaansa Mountraki avaa seuraavasti:
– Olen avoin naisdiakonaatin elvyttämiselle, mutta haluaisin ennemmin katsoa, mitkä ovat nykyisen kirkkomme tarpeet ja kuinka ymmärrämme ihmisyyttä tässä ajassa. Toivon, että löytäisimme ne askeleet yhdessä. Naisille ja erityisesti nuorille ja lapsille on tärkeää nähdä myös omankaltaisia esimerkkejä kirkossa eikä toiseuttaa heitä. Uskon, että kun kirkossa palvelee moninaisesti erilaisia ihmisiä, se on silloin rikkaampi ja avoimempi myös uusille kävijöille.
Muissakin kirkoissa pyritään lisäämään naisten osallisuutta
Maria Mountraki kertoo, että hänet on otettu lämpimästi vastaan ekumeenisessa ja kansainvälisessä ympäristössä. Hänet on maallikkona ja naisena otettu usein mukaan tasavertaisena jäsenenä.
– Maallikkous on varmasti joskus ollut minulle pelastus, mutta myös ajoittain haaste, hän miettii. Ortodoksisessa kirkossa on totuttu niin kansainvälisesti kuin kansallisesti siihen, että edustajia ovat vain papit ja piispat. Asennemuutoksen kannalta olennaista on rakentaa luottamusta ortodoksien omissa kansainvälisissä kokouksissa.
Vuosien varrella Mountraki on nähnyt kirkkojen panostavan enemmän maallikkojen ja naisten osallisuuden parantamiseen, mutta myös vastustusta tälle. Mountrakin toinen kotimaa Kreikka on tästä hyvä esimerkki.
– Kreikan kirkko on monessa asiassa konservatiivisempi, mutta olen nähnyt tahtoa myös muutokselle ja ymmärrykselle ihmisten moninaisuudesta. Minut on jopa kutsuttu töihin Kreikan ortodoksisen kirkon hankkeeseen. Kävinkin Ateenassa vierailulla aiheesta, mutta lähteminen jäi lopulta. Kreikassa ortodoksinen kirkko on suuri ja sen sisälle mahtuu paljon ääripäitä. Kreikkalaiset ovat keskustelevaa ja väittelevää kansaa, joten luonnollista ja avointa keskustelua naisten asemasta on käyty jo pitkään. Siellä ei pelätä keskustelua tai sitä, että Kirkko jotenkin menisi rikki keskustelusta.
– Kreikan Thessalonikin yliopistossa on paljon naisia opiskelemassa teologiaa ja siellä on jo vuosikymmeniä ollut naisia opettamassa teologiaa. Tunnetuin näistä on aktiivi ekumeenikko ja Kirkkojen maailmanneuvoston toiminnassa mukana ollut professori Dimitra Koukoura. Kreikan ja Ekumeenisen patriarkaatin delegaatiossa kunnioitetaan myös ohjeistusta siitä, että Kirkkojen maailmanneuvostossa puolet edustajista olisi hyvä olla naisia.
Kaiken kaikkiaan Mountraki pitää suurena etuoikeutena sitä, että on päässyt seuraamaan eri kirkkojen kansainvälistä työtä.
– Olen päässyt näkemään, kuinka sukupuoleen katsomatta on tehty hienoa työtä maailmanlaajan kirkon eteen, Mountraki kiittelee. Oma ura jatkuu nyt Suomen Lähetysseuran leivissä yhdessä elämisen taitojen edistäjänä.
– On ihan huippua saada työskennellä rauhan ja sovinnon puolesta!
Pääsiäisajan päätöspäivä – miksi juhlakausi kestää pitkään?
Kirkko juhlii Herran ylösnousemusta ”ajan kanssa”, useamman viikon ajan.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Vladimir Sokratilin | Kuva: Dimitris Vetsikas/Pixabay
Pääsiäiskausi käsittää viidenkymmenen päivän jakson pääsiäisestä aina kaikkien pyhien juhlaan saakka, jota ortodoksisessa perinteessä vietetään ensimmäisenä sunnuntaina helluntain jälkeen. Näin pitkään kirkko juhlii Herramme Jeesuksen Kristuksen ylösnousemusta, Hänen ilmestymisiään opetuslapsilleen, taivaaseen astumista ja apostolien päälle Pyhän Hengen vuodattamista eli kirkon perustamista.
Koko pääsiäiskausi jakautuu kolmeen jaksoon: kirkas viikko, Tuomaan sunnuntaista pääsiäisen päätöspäivään ja pääsiäisen päätöspäivästä kaikkien pyhien sunnuntaihin asti.
Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus Kristus”näyttäytyi heille neljänkymmenen päivän aikana useasti ja puhui Jumalan valtakunnasta” (Ap.teot. 1:3). Juuri näitä tapahtumia ja niiden opetusta Kirkko muistelee neljänkymmenen päivän ajan pääsiäisen päättäjäisjuhlan asti. Samalla kirkkokansaa johdatetaan palaamaan vallitsevaan todellisuuteen, jossa Herra ei enää ole fyysisesti opetuslastensa ja seuraajiensa keskuudessa, vaan on läsnä ja toimii heidän yhteisössään, seurakunnassa, sakramenttien kautta.
Jo vanhan liiton aikana suurien juhlien viettäminen käsitti juhlaan valmistautumisen, varsinaisen juhlan vieton ja sen merkityksen ”sulattelemista”, joka saattoi kestää joitakin päiviä. Näin esimerkiksi Herran ylösnousemuksen eli pääsiäisen kohdalla kirkkovuodelle ominainen aaltoileva odotuksen (esijuhla), täyttymyksen (juhla) ja siihen eläytymisen (jälkijuhla) rytmi toteutuu ikään kuin hidastettuna. Kirkko tavallaan varaa lisäaikaa, että hitaammatkin ehtivät mukaan viettämään pelastushistoria suurinta tapahtumaa.
Pääsiäisajan päätöspäivä (kreik. ”απόδοσης”) tarkoittaa palauttamista tai palautusta, mutta myös päästämistä. Paradoksaalista on, että pääsiäisen päätöspäivä ei päätäkään pääsiäiskautta, vaan johdattaa jo seuraavaan juhlaan, Herran taivaaseen astumiseen.
Jumalanpalvelus pääsiäisen päätöspäivänä on lähestulkoon samanlainen kuin itse pääsiäispäivänä ja kirkkaalla viikolla. Kirkoissa kaikuvat viimeisiä kertoja tänä vuonna perinteinen pääsiäistervehdys: ”Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!” sekä iloiset pääsiäisveisut. Näin uskoville koituu mahdollisuus vielä kerran kokea pääsiäisiloa ennen paluuta kirkkovuoden tavanomaiseen järjestykseen.
Varhaiskirkossa pääsiäisen päätösjuhlaa vietettiin ns. ”vastapääsiäisenä” eli nykyisenä Tuomaan sunnuntaina, jolloin suurena lauantaina kastetut ja kirkkaan viikon kirkossa viettäneet riisuivat kastevaatteensa ja palasivat normaaliin arkeensa. Vasta 800-luvulla käytäntö muuttui, ja kirkon huomio kohdistui enemmän Kristuksen ilmestymiseen apostoleille kahdeksantena päivänä ylösnousemuksestaan ja apostoli Tuomaan epäilyyn. Pääsiäiskauden seuraavina sunnuntaina juhlitaan siis ylösnousseen Kristuksen ilmestymisiä eri henkilöille ja Hänen tekemiään ihmeitä. Tämä jakso päättyy pääsiäisen päätöspäivään Herran taivaaseen astumisen juhlan aattona.
Herran taivaaseen astumisen juhla liittyy olennaisesti Kristuksen tuomaan pelastukseen. Siinä muistellaan Vapahtajan maanpäällisen taipaleen päättymistä, josta alkaakin Kristuksen Kirkon työ: kymmenen päivän kuluttua apostolit kokoontuvat ottaakseen vastaa Pyhän Hengen, jotta voisivat suunnata eri puolille maailmaa julistamaan ilosanomaa ylösnousseesta Herrasta.
Pääsiäisen päätöspäivä ei kuitenkaan päätä pääsiäistä eli pakoa synnin ja kuoleman kourista, mikä tuli mahdolliseksi Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksessa ja kuoleman voitossa. Herran ylösnousemuksessa on ikuinen, eskatologinen merkitys, joka paljastuu täyteydessään vasta maailman lopussa, Kristuksen toisen tulemisen ja viimeisen tuomion päivänä.
Täällä maan päällä kirkko vuodesta toiseen tarjoaa jokaiselle ihmiselle mahdollisuuden löytää polun pelastukseen: ristin ja tyhjän haudan kautta ylösnousemukseen ja ikuiseen elämään. Kaksi vuosituhatta sitten tapahtunutta Jeesuksen Kristuksen ylösnousemusta ei vain muistella tai juhlita kirkossa, vaan siihen eläydytään, siihen osallistutaan ja juurrutaan viettämällä pääsiäisjuhlaa pitkin vuotta joka sunnuntaina toimitettavassa liturgiassa.
Pääsiäisen päätöspäivänä apostolisen sanoman ilo ei pääty, vaan saa uuden suunnan: ihminen kurottautuu kohti taivasta kilvoittelun kautta sekä apostolien saaman ja kirkossa alati toimivan Pyhän Hengen avulla.
Kuuntele
