Isä on ihana arvonimi – tästä syystä kirkossamme kutsutaan pappia isäksi
Isänpäivänä muistetaan isiä ja isoisiä, mutta isyyttäkin on monenlaista. Kirkossamme tunnetaan myös hengellisen isyyden käsite.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Vladimir Sokratilin | Kuva: skalekar1992/Pixabay
Kirkossa – niin idässä kuin lännessäkin – vihkimyksen saaneita kleerikkoja eli pappiskuntaan kuuluvia on tullut tavaksi kutsua ”isäksi”. Osalla papeista on omia lapsia, joten esimerkiksi heidän suustaan tällainen puhuttelu on luonnollista. Sen sijaan jotkut saattavat hiukan ihmetellä tai jopa vierastaa tätä nimitystä etenkin luostarikilvoittelijoiden ja piispojen kohdalla, koska se ei ehkä vaikuta perustellulta. Kirkkomme omaksumaa hengellisen isyyden käsitettä ja isäksi puhuttelua voimme tarkastella sekä raamatullisessa että historiallisessa valossa.
Ennen ristinkuolemaansa ja ylösnousemustaan Kristus vastasi farisealaisille, jotka olivat kaapanneet itselleen Israelin kansan hengellisten johtajien aseman: ”Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus.” (Matt. 23:8-10) Näin Jumalan Poika määritteli ihmisen suhteen Jumalaansa, sillä ”ei ole palvelija herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi” (Joh.13:16).
Muutos apostolisella kaudella
Tämä kielto alkoi kuitenkin hälvetä jo apostolisella kaudella. Ilmiölle voi olla useampi selitys, kuten esimerkiksi se, että Kristuksen kiellon konteksti oli muuttunut, eli puheen kohderyhmä oli menettänyt väärin perustein hankitun yhteiskunnallisen asemansa – tai isäksi kutsuminen oli saanut uuden, farisealaisten kielenkäytöstä poikkeavan merkityksen.
Jo apostoli Paavali kirjoitti Korintin kristityille: ”En kirjoita tätä häväistäkseni teitä, vaan niinkuin rakkaita lapsiani neuvoen. Sillä vaikka teillä olisi kymmenentuhatta kasvattajaa Kristuksessa, niin ei teillä kuitenkaan ole monta isää; sillä minä teidät synnytin evankeliumin kautta Kristuksessa Jeesuksessa.” (1.Kor. 4:14–15). Tällä tavalla hän viittasi omaan tehtäväänsä antaa Kristukselle lähetystyön kautta uusia ”lapsia”. Pakanakansojen apostolina Paavali ei vain paimentanut Jumalan valitun kansan eli Israelin laumaa, vaan saattoi Kristuksen yhteyteen ihmisiä, jotka olivat täysin tietämättömiä Jumalan ilmoituksesta. Näin Paavali ikään kuin ”synnytti” heidät Kristuksen lapsiksi ja kasvatti heitä, ja omille oppilailleen hän todellakin osoittautui ”isäksi” Kristuksessa: ilman Paavalin isällistä otetta he olisivat jääneet vaille pelastusta.
Jo apostoli Paavali kirjoitti Korintin kristityille: ”En kirjoita tätä häväistäkseni teitä, vaan niinkuin rakkaita lapsiani neuvoen. Sillä vaikka teillä olisi kymmenentuhatta kasvattajaa Kristuksessa, niin ei teillä kuitenkaan ole monta isää; sillä minä teidät synnytin evankeliumin kautta Kristuksessa Jeesuksessa.” (1.Kor. 4:14–15)
Nykyinen ortodoksisen kirkon järjestys ja pappeuden eri asteet saivat muotonsa neljännellä vuosisadalla, vaikka joitakin siihen kuuluvia tehtäviä on tunnettu jo apostoliselta ajalta, kuten esimerkiksi presbyteeri ja diakoni. Kirkon hierarkiaa kehitettiin seurakunnan parhaaksi aikoina, jolloin kristinusko laillistettiin Rooman valtakunnassa ja kirkko sai valtakunnallisen aseman. Valtion silmissä kirkon toiminnan oli oltava järjestäytynyttä. Valtakunnassa vallitsevan järjestyksen katsottiin heijastavan taivaallista hierarkiaa.
Alun perin apostolisen tehtävän jatkajia kutsuttiin paimeniksi eli latinaksi pastoreiksi merkiksi siitä, että heidän tehtäväkseen oli uskottu viedä koko Kristuksen lauma kohti pelastusta. Kuitenkin kristittyjen suhtautuminen evankeliumin ilosanoman julistajiin ja tällä tavalla laumansa ikuiseen elämään Kristuksessa ”synnyttäviin” johti siihen, että seurakunnan hengellisiä johtajia alettiin lempeästi kutsumaan ”isiksi”.
Nykyään pappien tehtävät ovat moninaiset. Suomessa vakituiseen pappisvirkaan pääseminen edellyttää yliopistotutkinnon suorittamista, eli papin on oltava koulutettu teologi. Lisäksi seurakuntatyössä häneltä odotetaan muun muassa nuhteetonta elämää, sosiaalisia kykyjä, ekumeenista ajattelua, luovuutta, kirkollisen järjestökentän ja taloushallinnon osaamista, kielitaitoa ja ties mitä muuta. Tärkeintä papin tehtävässä on kuitenkin se, että ”isä” tuo evankeliumin ilosanoman mahdollisimman monen saataville ja tuottaa tällä tavalla uusia ”lapsia” Kristukselle.
Juttu on julkaistu ensi kertaa 10.11.2022. Ajattoman sisältönsä vuoksi se sopii luettavaksi muulloinkin, esimerkiksi isänpäivän aikoihin.
Helsingin ortodoksisen seurakunnan vaalit: Kirkkoherra näkee riskin Venäjän vaikuttamisyrityksille – suosittelee äänestämään
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Kari Pekonen
Helsingin ortodoksisen seurakunnan valtuustovaaleihin liittyen Yle nosti uutisessaan 6.11.2025 (Avaa uuden sivuston) esiin ehdolla olevien henkilöiden taustoja ja mielipiteitä erityisesti Venäjään ja Ukrainaan liittyen.
Esiin oli nostettu erityisesti kolmen valtuustovaalien ehdokkaan kannanottoja.
Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra, rovasti ja vaalilautakunnan puheenjohtaja Markku Salminen pitää mahdollisena, että edellä mainittua vaikuttamista tapahtuisi.
– Käsitykseni mukaan on olemassa jonkin asteinen riski, että vaaleja käytetään vaikuttamisyrityksiin, isä Markku sanoo.
Aamun Koiton saamien tietojen mukaan yksi Ylen esiin nostamista valtuustoehdokkaista on lähestynyt papiston jäsentä vihaiseen sävyyn, kun Uspenskin katedraalissa on mainittu Venäjän hyökkäyssota tai Venäjän hyökkäyssodasta kärsivä Ukrainan kansa.
Suomen ortodoksinen kirkko on yksiselitteisesti asettunut tukemaan Ukrainaa ja ukrainalaispakolaisia jo sodan alkamisesta lähtien.
Ylen uutisen mukaan valtuustovaalien ehdokas Oleg Gergalo on toiminut muun muassa Venäjän konsulina.
– Pelkästään siitä ei toki voi tehdä yksi yhteen -johtopäätöksiä, isä Markku sanoo.
Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Markku Salminen. Kuva: Kari Pekonen
Yle käyttää lähteinään Iltalehteä ja Helsingin Sanomia kertoessaan, että OlegGergalon johtama vuonna Rustravel-yritys sijaitsee Venäjän suurlähetystöä vastapäätä Helsingin Tehtaankadulla, ja että se järjesti viisumeita Venäjän tukemille separatisteille Itä-Ukrainassa vuonna 2015. Lisäksi Helsingin Sanomat kuvailee Gergaloa yhdeksi keskeisistä henkilöistä ”vakoilusodassa” Suomen ja Venäjän välillä.
Aamun Koiton sähköpostitse tavoittama Oleg Gergalo kiistää, että Rustravel olisi järjestänyt viisumeita Venäjän tukemille separatisteille.
Myöskään Helsingin Sanomien maininta Gergalon roolista vakoilussa Suomen ja Venäjän välillä ei Gergalon mielestä ”vastaa todellisuutta”. Gergalo toimi Venäjän Helsingin-suurlähetystön varakonsulina vuonna 1995, vastuullaan viisumiasiat. Työskentelynsä Venäjän suurlähetystössä Gergalo myöntääkin.
”En näe, että tämä tausta aiheuttaisi epäilyksiä, päinvastoin, se antaa arvokasta kansainvälistä kokemusta, josta on hyötyä seurakunnan monikulttuurisessa työssä”, Gergalo kirjoittaa.
Asiakirjaväärennöksestä vuonna 2009 saaneensa ehdollisen tuomion hän selittää ”virheeksi työtehtävieni yhteydessä.” Gergalo vakuuttaa lisäksi edustavansa ainoastaan ”kirkkomme arvoja”, ei ”minkään valtion etuja”. Gergalo kertoo toimivansa vapaaehtoisena Pyhän Kolminaisuuden kirkossa ja leipovansa ehtoollisleipiä, auttavansa kirkon tilojen siivouksessa sekä pyhiinvaellusmatkojen järjestelyissä.
Gergalo kertoo syntyneensä ortodoksiseen ukrainalaiseen perheeseen Ukrainassa.
”Monet sukulaiseni ja ystäväni asuvat yhä siellä, ja sodan aiheuttama kärsimys on minulle syvästi henkilökohtainen ja kipeä asia.”
Toinen Ylen jutussa esiin nostettu ehdokas on Mikael Muittari, joka on osallistunut muun muassa Aamun Koiton Facebook-sivujen keskusteluihin.
Muittari on esimerkiksi kommentoinut Viron ”rikkovan Euroopan Unionin perusoikeuksia”, kun Aamun Koiton uutisessa kerrottiin Viron parlamentin lakihankkeesta, jonka myötä maassa toimivan EKÕK:in tulisi luopua siteistään Moskovan patriarkaattiin. Eesti Kristlik Õigeusu Kirik eli EKÕK toimi aikaisemmin nimellä Moskovan patriarkaatin Viron ortodoksinen kirkko eli viroksi Moskva Patriarhaadi Eesti Õigeusu Kirik (MPEÕK).
Ylen uutisessa mainittiin puolestaan Muittarin kommentti presidentti Alexander Stubbin julkaisuun X:ssä elokuun lopulla.
– Ukrainan sota ei ole meidän sotamme, Muittari kommentoi tuolloin.
Myös Mikael Muittari lähestyi torstai-iltana 6.11. 2025 Aamun Koittoa sähköpostitse. Hän oli laatinut vastausviestiksi Aamun Koiton kysymyksiin Ylen juttuun vastineeksi kirjoitetun tekstin. Viestin alkuun hän on kirjoittanut ikään kuin saatteeksi:
”En ole julkisuuden henkilö. En ole poliitikko. En ole minkään puolueen jäsen. Olen yksityinen henkilö. Maailmassa on yksi Mikael Muittari niminen (sic!) ihminen. Pidän Ylen toimintaa minun maalittamisena. (sic!).”
Kuitenkin asettuessaan valtuustovaalien ehdokkaaksi Muittari altistuu vääjäämättä julkisuudelle.
Viestissään hän kirjoittaa vastustavansa Ukrainan sotaa ”kuten vastustan kaikkia sotia” ja rukoilevansa rauhaa. Lisäksi hän määrittelee valtuuston ensisijaiseksi tehtäväksi hengellisen elämän edistämisen, jonka ”pitäisi ohjata kaikkea päätöksentekoa: talous, kiinteistöt ja hallinto palvelevat hengellistä missiota, eivät toisinpäin.”
Muittari kirjoittaa niin ikään, että Suomen ortodoksiseen kirkkoon ovat kaikki tervetulleita kansallisuuteen katsomatta. Hänen ilmoittaa mielipiteenään kuitenkin, etteivät ”poliittiset ilmaukset kuulu kirkkoomme”.
Isä Markku Salminen toteaa, että valppauteen on syytä.
– Yksi Venäjän toiminnan muoto on hallinnon hämmentäminen, ja sitähän me olemme kokeneet täällä (Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa) jo pitkäänkin. On kuitenkin vaikea tietää, onko kyse yksittäisen ihmisen vallanhimosta vai onko siinä mahdollisesti jotakin muutakin eli tulkinnassa ei saa yleistää.
Isä Markku huomauttaa, että vaikuttamisella jäsenmäärältään kirkon suurimman seurakunnan talouteen voi olla vaikutuksia myös keskushallinnon tilanteeseen.
Tällainen voisi olla mahdollista esimerkiksi jarruttamalla kiinteistöihin liittyvää päätöksentekoa tai muita seurakunnan taloudelle merkityksellisiä hankkeita.
– Helsingin ortodoksisen seurakunnan taloudellinen merkitys on kirkossamme varsin suuri niin jäsenmäärän kuin keskusrahastomaksunkin suhteen. Yksi tapa on hämmentää seurakunnan hallintoa voisi olla vaikkapa siten, että sille koituu taloudellista vahinkoa, jolloin tämä saattaa heijastua myös kirkon keskusrahaston tuottoihin. Olemme siis otollinen kohde vaikuttamisyrityksille.
Isä Markun mukaan yksittäisen valtuutetun vaikutusmahdollisuudet riippuvat paljolti siitä, millaista liittolaisuutta valtuutettujen välillä ilmenee vai pystyykö jokainen itsenäiseen työskentelyyn koko seurakunnan hyväksi.
– En usko, että kukaan toisi esiin avointa Moskovan propagandaa, mutta jos pystyy liittoutumaan muiden kanssa… Tilintarkastaja on esimerkiksi todennut, että kiinteistöratkaisuiden viivästyminen on aiheuttanut seurakunnalle taloudellista vahinkoa.
– Lisäksi on mahdollista vaikuttaa vaikkapa pappien valintaan, ja sitä kautta siihen, minkä mielisiä henkilöitä papeiksi valitaan.
Isä Markku toteaa kuitenkin, ettei tavallisen seurakuntalaisen ole syytä ylen määrin huolestua, joskin asioista kannattaa olla tietoinen.
– Sitä suuremmalla syyllä niiden, jotka ovat eri mieltä, on syytä aktivoitua äänestämään eikä jäädä surkuttelemaan.
Kuitenkin 2.–16. marraskuuta toimitettavan vaalin äänestysvilkkaus on ollut valitettavan laimeaa.
– Meillä on Helsingissä vielä huominen ilta (7.11.) ja 11.11.aikaa äänestää, ja ensi viikolla käydään muilla alueilla. Kaikilla äänestyspaikoilla voi äänestää oman alueensa ehdokkaita. Esimerkiksi Tapiolassa tai Tikkurilassa helsinkiläinen voi äänestää Helsingin ehdokkaita ja niin edelleen.
Kuitenkin alueilla, joilla valtuustopaikkoja on vähennetty, ei välttämättä ole kovin suurta äänestysintoa.
– Siellä on selvästi havaittavissa pettymystä siihen, että heiltä on viety valtuustopaikkoja ja siten osallisuuden kokemukseen. Tämä on vaikuttanut ehdokasasettelun vähyyteen ja myöskin äänestysvilkkauteen.
Suhtautuminen ukrainan kieleen hämmensi
Ylen uutisessa oli nostettu esiin niin ikään valtuustovaaleissa ehdolla oleva Hoivakoti Helenan laatu- ja kehitysjohtaja Anna Tchervinskij. Hoivakotia ylläpitää Pyhän Helenan säätiö. Anna Tchervinskij kiistää vastustaneensa ukrainankielisiä jumalanpalveluksia kuten toisessa tiedotusvälineessä oli esitetty.
Helsingin ortodoksisen seurakunnan sivuilla julkaistussa esittelytekstissään Tchervinskij kertoo olevansa itsekin puoliksi ukrainalainen, joskin Suomessa syntynyt. Hän myös laulaa monikulttuurisessa Pyhän Kolminaisuuden kirkon kirkkokuorossa.
”Koen että ukrainankieliset palvelukset eivät auta ´kotouttamisessa´vaan joko suomenkieliset tai slaavinkieliset jumalanpalvelukset. Tavoitteena tulee olla, että ihmiset integroituvat ja juurtuvat tähän maahan ja meidän kulttuuriimme ja tapoihin. – – – Slaavinkieliset palvelukset ovat olleet kaikille entisen Neuvostoliiton maista tulleille yhteinen kirkon kieli, joka ei ole poliittinen kieli tai kannanotto, vaan rukouskieli”, Tchervinskij kirjoittaa esittelytekstissään.
Anna Tchervinskijn isä Orest Tchervinskij on eläkkeellä oleva rovasti, joka on pappisurallaan palvellut Moskovan patriarkaatin alaisessa Pyhän Nikolaoksen seurakunnassa.
– Äitini taas on palvellut 40 vuotta Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa kanttorina, Aamun Koiton tavoittama Anna Tchervinskij muistuttaa.
Kirkon linja ei muutu
Isä Markku Salminen pitää kielikysymystä hyvin merkittävänä asiana.
– Se, mikä minua huolestuttaa, on, ettei selkeästi puolleta ukrainan kielen käyttöä, sillä kieli on perinteinen tsaarin venäjän, Neuvostoliiton ja nyt putinistien ajatus, että ukrainalaiset eivät olisi ”oikea kansa”. Se ajattelumalli on minusta vaarallinen. Moskovan patriarkaatissa vallitsee ajatus, että vain slaavin kieli on ”se oikea”. Kyllä tässä tiettyä varovaisuutta on syytä olla: jos väheksymme ukrainaa liturgisena kielenä, niin sen ajattelumallin mukaan voi kysyä, onko ”oikeutta” toimittaa jumalanpalveluksia suomeksikaan. Ukrainalaiset ovat poikkeuksellisessa tilanteessa, jossa pastoraalinen osaaminen on tärkeää ja monipuolinen tuki – mukaan lukien psyko-sosiaalinen apu. Pakolaisina tulleita ei voi kieli- tai muissa asioissa verrata Suomessa pitkään olleisiin ja rauhan aikana tulleisiin.
Ylen uutisessa kerrottiin, että Pyhän Kolminaisuuden kirkossa olisi rukoiltu yhtä lailla Suomen, Ukrainan kuin Venäjän maan puolesta. Isä Markulla ei ole ollut tietoa, että näin olisi toimittu.
Helsingin ortodoksisen seurakunnan venäjänkielisestä seurakuntatyöstä vastaava pappi, rovasti Heikki Huttunen on viime vuosina yhä enemmän toimittanut jumalanpalveluksia ukrainan kielellä ja myös opiskellut ukrainan kieltä. Helsingin ortodoksisen seurakunnan verkkosivuilla (Avaa uuden sivuston) hän kertoo, ettei ole juurikaan nähnyt työssään kieliin liittyviä ristiriitoja.
– Eri kielet kirkossa ja seurakuntalaisten keskuudessa ovat rikkaus, eivät ongelma. Jumalanpalveluskielen peruste on pastoraalinen tarve, ei poliittinen kannanotto. Sama koskee rukouksia, sanoo isä Heikki Huttunen.
– Keskustelu Venäjä-kytköksistä tulisi kuitenkin erottaa yksittäisten seurakuntamme jäsenten ja Suomessa asuvien venäläisistä sukujuurista. Suurin osa venäläisistä vastustaa sotaa ja tukee ukrainalaisia. Seurakunnassamme venäjänkieliset ovat hyvin heterogeeninen ryhmä, ja siellä on ihmisiä eri maista ja taustoista, isä Heikki sanoo.
Loppukaneetti vaikuttamiskeskusteluun tulee isä Markku Salmiselta ja on varsin selkeä.
– Me olemme yksiselitteisesti Ukrainan puolella, eikä Helsingin valtuusto voi muuttaa Suomen ortodoksisen kirkon linjaa. Kun äänestysprosentti on matala, muutama kymmenenkin ääntä voi ratkaista kaiken. Venäläismieliset ovat tästä varmastikin hyvin tietoisia.
Juttua on muokattu 6.11.2025 klo 23:13 täydentämällä Mikael Muittarin vastausta, jonka mukaan politiikka ei kuulu kirkkoon. Lisäksi täsmennettiin, että kyseessä oli Ylen juttuun vastineeksi muotoiltu teksti. jonka Muittari lähetti vastauksena Aamun Koiton kysymyksiin. Juttuun on lisätty 7.11.2025 klo 09:34 linkki vaalien äänestysajoista ja -paikoista sekä kirkkoherra Markku Salmisen kommenttiin maininta 11.11.2025 äänestyspäivästä Helsingissä. Samoin 12.11.2025 klo 12:47 on korjattu yhdessä kohdin ollut virheellinen vaalien ajankohta.
Kohutun papin palkkaus ja Kaakkois-Suomen seurakunnan tilanne – tällaisia näkemyksiä Suomen ortodoksisessa kirkossa esitettiin
Aamun Koitto pyysi Suomen ortodoksisen kirkon edustajilta vastauksia isä Alexander Zanemonetsin palkkaukseen sekä Kaakkois-Suomen ortodoksisen seurakunnan sisäisiin jännitteisiin liittyviin kysymyksiin.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marja Simonen | Kuva: Aleksandr Golubev/iStock, Joel Eklöv
Suomen ortodoksinen kirkko on toiminut Konstantinopolin patriarkaatin alaisuudessa vuodesta 1923, jolloin kirkko irtautui Venäjän kirkon alaisuudesta. Tänä päivänä Suomen ortodoksinen kirkko ei tee minkäänlaista yhteistyötä Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Suomen ortodoksinen kirkko on tuominnut Venäjän hyökkäyssodan Ukrainassa sekä osoittanut tukea Suomeen Ukrainasta tulleille pakolaisille.
Vuoden 2025 lokakuussa eri tiedotusvälineet uutisoivat ukrainalaisten pakolaisten parissa Suomessa toimineesta Alexander Zanemonetsista. Helsingin Sanomat kertoi myös Kaakkois-Suomen ortodoksisen seurakunnan väitetystä tulehtuneesta tilasta. Uutisointi nostatti muun muassa Suomen ortodoksisen kirkon “venäläistämistä” ja Venäjän vaikuttamisyrityksiä koskevia huhuja. Tämän artikkelin tarkoitus on tarjota vastauksia esitettyihin kysymyksiin sekä tarkastella kokonaiskuvaa käytettävissä olevien lähteiden perusteella.
Isä Alexander Zanemonets. Kuva: Joel Eklöv
Alexander Zanemonetsin tapaus
Pastori ja filosofian tohtori Alexander Zanemonets on syntynyt Neuvostoliitossa. Aikuisiällä hän asui pitkään Israelissa. Hänet vihittiin vuonna 2007 ortodoksisen kirkon diakoniksi Konstantinopolin patriarkaatin alaisuudessa toimivassa kirkossa Pariisissa. Ennen Suomeen tuloaan Zanemonets asui joitain kuukausia Venäjällä ja opetti Moskovan yliopistossa.
Vuonna 2019 Alexander Zanemonets siirtyi toimimaan Moskovan patriarkaattiin. Silloin hän toimi patriarkaatin muiden diakonien ja pappien tavoin patriarkka Kirillin alaisuudessa. Zanemonets vihittiin papiksi Ukrainassa Moskovan patriarkaatin alaisuudessa toimivassa kirkossa syyskuussa vuonna 2021. (Edeltävät vuosiluvut merkitty Helsingin Sanomien 24.10.2025 julkaiseman artikkelin (Avaa uuden sivuston) perusteella.)
Venäjältä on ennenkin muuttanut Suomeen pappeja. Pappi toimii aina siinä patriarkaatissa, mihin hänen seurakuntansa ja hiippakuntansa kuuluvat. Suomessa työskennellessään myös isä Alexander toimi patriarkka Bartolomeoksen johtaman Konstantinopolin Ekumeenisen patriarkaatin alaisuudessa sikäli, että Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu Ekumeeniseen patriarkaattiin.
Papin papiksi vihkimisen paikka ei vaikuta esimerkiksi ehtoollisen jakamiseen: kanonisesti asetetulla papilla, joka ei ole toimituskiellossa ja jolla on hiippakunnan piispan siunaus, on oikeus jakaa ehtoollista.
Toistaiseksi ei ole julkisesti kerrottu, minkä kirkon tai piispan alaisuudessa isä Alexander Zanemonets on mahdollisesti toiminut pappina ennen Suomeen tuloa, ja tuliko hän Suomeen virallisesti vai yksityisesti.
Joka tapauksessa Venäjän hyökättyä Ukrainaan Suomeen tulvi ukrainalaispakolaisia, joita Suomen ortodoksinen kirkko halusi auttaa mahdollisimman pikaisesti muun muassa järjestämällä heille ortodoksisen papin, sillä suuri osa ukrainalaisista on ortodokseja.
Suomen ortodoksisen kirkon venäjänkielisestä tiedostuksesta vastaava pastori, isä Vladimir Sokratilin selittää Moskovan protokollaa näin:
– Venäjän kirkon asiat ulkomailla hoitaa Moskovan patriarkaatin Ulkoasiain osasto, jonka tiivistä yhteistyötä valtion turvallisuuspalvelun kanssa olisi perusteltua olettaa. Ulkomaille ei päästetä ketään pappia toimittamaan itsekseen ilman kyseisen osaston määräystä. Lisäksi pappi tarvitsee luvan omalta piispaltaan aina vaihtaessaan hiippakuntaa. Jos Zanemonets oli Venäjän ortodoksisen kirkon papistoa ja tuli Suomeen yksityisesti, Moskovassa tämä olisi tulkittu niskoitteluksi ja aiheuttanut hänelle toimituskiellon eli pappeuden menettämisen. Tässä tapauksessa pappeuden palauttamista olisi toki voinut hakea ekumeeniselta patriarkalta.
Piispa Sergein tietojen mukaan isä Alexander ei ollut Venäjällä papin virassa.Myöskään arkkipiispan teologinen sihteeri Jelisei Heikkilä ei tiedä virassa olosta, mutta vahvisti Aamun Koitolle, että isä Alexanderilla oli Suomeen tullessaan hänet vihkineen piispan vapautuskirje. Vapautuskirje oli väliaikainen, mutta normaalista poiketen siihen ei ollut merkitty päättymispäivää. Normaalisti papin kuuluisi jäädä työhön sen piispan alaisuuteen, kuka hänet on vihkinyt. Jää ilmaan kysymys, miksi hän ei jäänyt Ukrainaan.
Isä Alexander Zanemonets vastasi Aamun Koitolle kysymyksiin siitä, tuliko hän Suomeen virallisesti vai yksityisesti sekä millainen hänen suhteensa Venäjään on:
– Opetin Moskovan yliopistossa vuosina 2021–2022. Minut kuitenkin vihittiin papiksi eräässä Ukrainan ortodoksisen kirkon hiippakunnista, joka sodan syttymisen jälkeen julisti itsenäisyytensä Moskovan patriarkaatista Feofaniyan kirkolliskokouksessa (Kiovassa) [Council of Feofaniya*]. Kaikki kontaktini Suomen ortodoksiseen kirkkoon tapahtuivat siis piispaltani saamieni asiakirjojen avulla. Eikä lainkaan ”Moskovasta”.
– Juuri täällä (sic!), Helsingin ortodoksisen seurakunnan tiloissa, kuvattiin kaksi pitkää sodanvastaista haastatteluani. Jos osaat venäjää, löydät heidät (sic!) helposti Facebookistani Suomen-palvelukseni ajalta. Ja ymmärrät, mitä nämä mediat merkitsevät nykyiselle Venäjän hallinnolle.
Alexander Zanemonets saapui Suomeen maaliskuussa vuonna 2022 turistiviisumilla ja alkoi etsiä töitä. Piispa Sergei esitteli Zanemonetsin silloiselle arkkipiispa Leolle. Pian tämän jälkeen arkkipiispa Leo valitsi Zanemonetsin määräaikaiseen pappistehtävään hoitamaan kriisityötä ukrainalaisten pakolaisten parissa. Palkkaus tähän tehtävään kuitenkin viivästyi useiden muodollisten seikkojen takia.
Zanemonets toimi Suomessa määräaikaisena projektityöntekijänä vuoden 2022 touko-kesäkuusta vuoden 2023 maaliskuuhun. Suomessa olevien Ukrainan pakolaisten parissa työtä tekevän papin määräaikainen toimi ajalle 1.4.–31.11.2023 päätettiin perustaa 30.3.2023. Samalla tehtävään valittiin suljetulla lippuäänestyksellä Alexander Zanemonets. Asiasta kerrottiin myös Aamun Koitossa.
Vuoden 2023 joulukuusta vuoden 2024 helmikuuhun Zanemonets toimii Kokkolan alueen pastorina Tampereen ortodoksisessa seurakunnassa. Zanemonets haki loppuvuonna 2024 sekä vuoden 2025 kesällä vakinaista papin tointa Kuopion ortodoksisessa seurakunnassa, mutta virallisten perusteluiden mukaan esteeksi nousivat suomen ja ruotsin kielitaidon sekä kirkkojärjestyksessä edellytettävän muodollisen pätevyyden puuttuminen. Vuoden 2025 syyskuussa Zanemonets muutti Yhdysvaltoihin ja aloitti työt Amerikan ortodoksisen kirkon erään seurakunnan virkaatekevänä kirkkoherrana (acting rector).
Toimiessaan Ukrainasta tulleiden pakolaisten parissa Zanemonetsin sijoituspaikka oli Helsingin seurakunnan alue. Työkenttänä hänellä kuitenkin oli koko Suomi. Hän matkusti paljon eri seurakunnissa. Kukin seurakunta vastasi papin matkakuluista, mutta palkka tuli kirkollishallitukselta.
Oulun hiippakunnan piispan tehtäviä hoitava Haminan piispa Sergei kommentoi asiaa Aamun Koitolle seuraavasti:
– En voi ymmärtää, miten hän on voinut sanoa, että minä olen hänet kutsunut Suomeen. Ihan itse hän on tänne tullut. Kaakkois-Suomen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Timo Tynkkyseltä kuulin, että hän on Suomessa ja että hän etsii täältä töitä. Yritin itsekin selvitellä, miksi Zanemonets on väittänyt minun kutsuneen hänet. Silloin huomasin hänen lähettäneen minulle 2021 joulukuussa mailitse joulutervehdyksen. Siinä hän kysyi, onkohan hänelle töitä Suomessa. En ollut edes vastannut tuohon viestiin.
Myös Keskipohjanmaa-lehdessä 24.12.2023 julkaistussa haastattelussa (Avaa uuden sivuston) isä Alexander kertoi, että hänet kutsuttiin Suomeen. Aamun Koitto tavoitti isä Alexanderin kysyäkseen, kuka kutsun takana mahdollisesti oli. Isä Zanemonetsin mukaan kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hänen puheensa esitetään mediassa eri tavalla kuin mitä hän on tarkoittanut. Pastori jatkoi kertomalla, että hän tuli Suomeen sodan takia. (Suora lainaus sähköpostista: “You write me about an ”invitation” to Finland, but I came to your country because of the war.”)
Kirkkoherra Timo Tynkkynen vahvistaa Aamun Koitolle, ettei hän tai piispa Sergei ole tuonut Zanemonetsia Suomeen. Zanemonets oli ollut kiinnostunut Suomessa työskentelystä jo aiemmin:
– Zanemonets on jo 22.8.2018 eli neljä vuotta ennen Ukrainan sotaa lähettänyt minulle sähköpostin, jossa hän kysyy minulta mahdollisuuksiaan päästä työhön Suomen ortodoksisessa kirkossa. Sähköpostiosoitteen hän oli saanut tuttaviltaan. Ohjasin hänet kääntymään hiippakunnan puoleen, koska tällaiset asiat eivät kuulu seurakunnalle tai kirkkoherralle, vaan ainoastaan piispoille. Alusta alkaen Zanemonetsin palkkaaminen on ollut yksinomaan hiippakunnan käsissä.
Kommentteja työstä Suomessa
Ylen ja Helsingin Sanomien Alexander Zanemonetsista julkaisemat artikkelit nostavat esiin asioita, jotka voidaan nähdä epäilyttävinä. Näitä ovat esimerkiksi ristiriitaiset tiedot siitä, mistä maasta hän Suomeen tuli (Venäjältä vaiko Israelista – sekaannus johtui Zanemonetsin mukaan kielimuurista) sekä se, että hänen ukrainan kielen taitonsa osoittautui odotettua heikommaksi. Lisäksi papin rukoukset sekä Venäjän että Ukrainan puolesta olivat joidenkin tahojen mielestä olleet ongelmallisia.
Zanemonetsin yhteyshenkilö Helsingin hiippakuntaan oli piispa Sergei. Piispa Sergei kommentoi Aamun Koitolle Zanemonetsin työtä vuosina 2022–23 seuraavasti:
– Palkkaus tehtiin kiireessä, mutta taustat yritettiin selvittää. Työt hän kuitenkin teki hyvin. Sinä aikana, kun minä tarkastin hänen matkalaskujaan, en saanut valituksia hänestä. Valituksia tuli vasta myöhemmin. Ne koskivat sitä, ettei hän osaa ukrainaa. Alkuvaiheessa ukrainan osaaminen ei ollut niin tärkeää [iso osa ukrainalaisista osaa venäjää]. Vasta kun sota pitkittyi, kielikysymys nousi esiin. Silloin tästä tuli ongelma seurakunnissa, piispa Sergei toteaa ja lisää, että työsuhteen päättymisessä Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa ei ollut kyse luottamuspulasta vaan määräaikaisen työsuhteen päättymisestä.
Zanemonetsin kanssa Helsingissä yhteistyötä tehnyt venäjänkielisestä seurakuntatyöstä vastaava pappi rovasti Heikki Huttunen kommentoi yhteistyötä Aamun Koitolle näin:
– Minulla ei ole mitään kielteistä sanottavaa. Kaikki sujui saumattomasti siltä osin kun teimme yhteistyötä Helsingissä.
Zanemonets toimi vuosien 2023 ja 2024 vaihteessa kolmisen kuukautta Tampereen ortodoksisessa seurakunnassa Oulun silloisen metropoliitan ja nykyisen arkkipiispan Elian alaisuudessa. Arkkipiispa Elia ei halunnut kommentoida asiaa Aamun Koitolle. Hänen kommenttejaan Zanemonetsin tapauksesta voi lukea esimerkiksi Ylen 24.10.2025 julkaisemasta ruotsinkielisestä artikkelista (Avaa uuden sivuston).
Arkkipiispan teologinen sihteeri Jelisei Heikkilä kertoi näin Aamun Koitolle syistä, joiden takia pastori Zanemonetsin määräaikaisuutta ei jatkettu:
– Luottamus rapautui vähitellen. Jos pappi käy ulkomailla toimessa ollessaan, hän yleensä pyytää hiippakunnan piispan siunauksen. Zanemonets ei useimmiten tehnyt niin. Moni hänen kertomansa asia, esimerkiksi hänen perheensä tilanteesta, ei pitänyt paikkaansa tai käynyt järkeen. Lisäksi saimme Pohjois-Suomen ukrainalaisilta hälyttävää palautetta, kun hän oli ollut siellä toimittamassa. Vähitellen kirkolle tuli selvemmäksi, millaista ukrainalaistyön tulisi olla ja näimme, ettei Zanemonets ollut oikea henkilö hoitamaan tätä työtä.
Avoimeksi jääviä kysymyksiä ja kritiikkiä valintaprosessista
Aamun Koitto ei voi esittää täydellistä vastausta siihen, miksi Zanemonets tuli Suomeen ja mikä on hänen todellinen suhteensa Venäjään. Käytettävissä olevien tietojen mukaan Zanemonets on saanut työstään Suomessa hyvää palautetta eikä hän ole puolustellut Venäjän hyökkäyssotaa. Tällä hetkellä ei myöskään ole tiedossa mitään todisteita siitä, että Zanemonets olisi toiminut Venäjän hyväksi tai Venäjän valtion palveluksessa.
Osa Aamun Koiton haastattelemista ihmisistä halusi kommentoida tapausta nimettömästi. Nimettömät lähteet kirkon sisältä ihmettelivät Aamun Koitolle sitä, miksei ukrainalaisten parissa tehtävään työhön etsitty pappia Ukrainasta tai oman patriarkaatin sisältä, ja miksi vastuuhenkilöt tuntuvat näin jälkikäteen karttavan vastuunottoa tapahtuneesta. Zanemonetsin valitsemista tehtävään pidettiin ainakin osittain hätiköitynä ratkaisuna ja prosessia puutteellisesti toteutettuna. Esimerkiksi riskiarvio vaikuttaa jääneen varsin puutteelliseksi. Toisaalta sodan syttymistä seurannut tilanne oli uusi ja nopeita toimenpiteitä edellyttävä.
Lisäksi nostettiin anonyymisti esiin kirkon johtamiskulttuuria koskevat laajemmat kiistakysymykset sekä todettiin Suomen ortodoksinen kirkon olevan nykyisellään niin luutunut ja yhtenäisyyden puutteen vaivaama organisaatio, että siihen olisi helppo vaikuttaa. Avoimeksi jäävä kysymys on sekin, miten ulkomaiden mahdollisiin intresseihin vaikuttaa kirkkoon tulisi varautua, vai onko se ylipäätään mahdollista.
Kaakkois-Suomen seurakunnan tilanne
Helsingin Sanomat julkaisi 17.10.2025 artikkelin (Avaa uuden sivuston) Kaakkois-Suomen ortodoksisesta seurakunnasta, jossa väitettiin olevan jännitteitä venäläisten, ukrainalaisten ja suomalaisten kesken. Helsingin Sanomien tietojen mukaan yhdenvertaisuusvaltuutettu käsittelee nyt kanteluita sekä suomenkielisten että seksuaalivähemmistöjen epäilystä syrjinnästä seurakunnassa.
Arkkipiispa Elia lähetti Helsingin Sanomille virallisen vastineen (Avaa uuden sivuston), mikä julkaistiin 23.10.2025. Siinä hän toteaa, että kirkon piirissä käytetään tarvittaessa myös muita kieliä kuin suomea, mutta kirkkoa ei olla “venäläistämässä”. Arkkipiispa kertoi Aamun Koitolle menevänsä marraskuussa Kaakkois-Suomeen selvittelemään tilannetta. Tässä vaiheessa hän ei halunnut kommentoida asiaa Aamun Koitolle muuten kuin kertomalla toivovansa rauhaa seurakuntaan. – Nyt kannattaa suunnata katseet ukrainalaisten kärsimykseen ja tukemiseen ja heidän puolesta rukoilemiseen, hän lisäsi.
Seurakunnan kirkkoherra Timo Tynkkynen avasi tilannetta Aamun Koitolle näin:
– Helsingin Sanomien jutussa on tuotu esille sukupuolivähemmistöjen syrjiminen seurakunnassa. En lainkaan ymmärrä, mihin väite voisi perustua. Seurakuntaan ovat kaikki tervetulleita eikä meidän tehtävämme ole olla tuomitsemassa ketään.
– Salassapitovelvoitteen vuoksi pystyn kommentoimaan ainoastaan artikkelissa julkisesti esitettyjä väittämiä. Kaakkois-Suomen seurakunnassa ei ole kriisiä eikä laajamittaista ristiriitaa eri kieliryhmien välillä. Seurakunta on kirkkomme seurakunnista prosentuaalisesti kaikkien monikansallisin, koska lähes puolet jäsenistä puhuu äidinkielenään muuta kuin suomea.
Toimittaja Outi Salovaaran mukaan hän on Helsingin Sanomien juttua varten tehnyt 26.8.2025 yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistoon journalistisen tietopyynnön. Siinä hän pyysi nähtäväkseen Kaakkois-Suomen ortodoksisen seurakunnan Kotkan–Loviisan alueelta tehdyn kantelun, jonka tekemisestä hän oli kuullut.
Salovaaran mukaan hän sai vastaukseksi 9.9.2025 kolme erillistä kanteluasiakirjaa, joissa kiinnitettiin yhdenvertaisuusvaltuutetun huomiota seurakunnassa tapahtuneeksi syrjinnäksi koettuihin tapahtumiin. Salovaaran mukaan kyseisistä asiakirjoista oli yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistossa mustattu joitakin osioita, jotka liittyivät esimerkiksi henkilöiden nimiin, osoitteisiin tai sosiaaliturvatunnuksiin. Salovaaran mukaan asiakirjojen varsinainen asiasisältö on kuitenkin kokonaisuudessaan julkista, ja hän kertoo siteeranneensa jutussaan kyseisiä julkisia asiakirjoja.
Isä Timo kiistää kaikki väitteet seurakunnan toiminnan tai työntekijävalintojen “venäläistämisestä” ja lisää, ettei lainkaan voi ymmärtää väitteitä siitä, että jokin kieli voisi olla osoitus määrätystä ideologiasta tai poliittisesta mielipiteestä. Hän ihmettelee myös sitä, miksi hänen henkilökohtaisella Facebook-sivulla käyttämillään kielillä olisi mitään merkitystä kenellekään. Työntekijävalinnat on tehty säädösten mukaan ja kelpoisuusvaatimukset täyttävistä henkilöistä.
– Olen havainnut sen, että joillekin suomalaisille erityisesti venäjän kielen ja jumalanpalveluksissa slaavikielen kuuleminen käsitetään Russkij mir -ideologian (Avaa uuden sivuston) tuomisena seurakuntaan. Kerran kuukaudessa toimitamme kirkoissamme slaavinkieliset palvelukset, joissa käytetään nykyisin myös ukrainaa ja muitakin kieliä. Muut jumalanpalvelukset ovat suomenkielisiä, joissa toistuvissa osioissa voidaan käyttää myös muita kieliä, mutta tämä käytäntö ei muuta jumalanpalvelusta vieraskieliseksi.
Tynkkynen haluaa korjata myös väitteen siitä, ettei kristinoppikouluja olisi järjestetty vuosiin (koronavuotta lukuun ottamatta niitä on järjestetty joka vuosi), tai että kaikki kerhotoiminta olisi venäjänkielistä. Jos kerhoryhmässä on mukana yksikin suomenkielinen, ohjauksen täytyy olla suomeksi. Jos jokin toiminto on muulla kielellä kuin suomeksi, niin silloin tästä myös erikseen ilmoitetaan.
On totta, että seurakunnan työntekijöiden ja Kotkan Tiistaiseuran jäsenten välit ovat kiristyneet. Isä Timo Tynkkynen toteaa, että ristiriitoja yhteisössä on ollut jo ennen vuotta 2021 silloisen itsenäisen Kotkan seurakunnan aikana.
– Kotkalaisten ääntä on tahdottu kuulla monissa eri yhteyksissä: arkkipiispa Leo on tehnyt kaksi erityistä kuulemismatkaa Kotkaan, ottanut vastaan Helsingissä, Haminan piispa on toiminut samoin ja myös uusi arkkipiispamme Elia on käynyt kuulemassa heitä. Ääntä on kuunneltu, mutta myös havaittu, mikä on todellinen ongelma. Se on tällä hetkellä koko yhteiskunnassamme esiintyvä väärä polarisoituminen ilman todellista pohjaa. On varsin julmaa, että Kotkan alueen työntekijöitä on kohdeltu sosiaalisessa mediassa tai niin kuin nyt valtakunnallisesti jopa epäluotettavina ihmisinä. Työntekijät kokevat vahvaa solidaarisuutta toisiaan kohtaan ja yhtenä osoituksena tästä on se, että kaikki seurakuntamme papit ja kanttorit ovat kieltäytyneet yhteistyöstä itsenäisenä yhdistyksenä toimivan Kotkan tiistaiseura ry:n kanssa esille nousseista syistä johtuen. Tiistaiseura on itsenäinen yhdistys eikä sen toiminta ole seurakunnan toimintaa. Kohtaamme toki kaikki seurakuntalaiset yksilöinä.
– Kahdella muulla Kaakkois-Suomen seurakunnan toiminta-alueella olemme saaneet toimia normaalisti eri kieliryhmien välillä. Onneksi myös Kotkassa on paljon tyytyväisiä seurakuntalaisia, jotka avoimin mielen haluavat ja kykenevät kohtaamaan kaikki työntekijät kuin kanssaseurakuntalaisensa. Heitä ei ole mediassa kuultu lainkaan. Tänään 2.11. toimitin slaavinkielisen liturgian Imatran kirkossa ja palvelukseen kokoontui suuri määrä niin venäjänkielisiä, ukrainankielisiä kuin suomenkielisiä seurakuntalaisia. Ponomaritkin edustivat kolmea eri kansallisuutta. Kaikki toimivat yhdessä ja sovussa niin kirkossa kuin seurakuntasalilla ilman mitään ristiriitoja tai ongelmia.
Isä Timo muistuttaa, että jos paikalliset seurakunnat eivät huolehtisi alueen kaikista eritaustaisista ja -kielisistä ortodokseista, annettaisiin vieraille patriarkaateille mahdollisuus tulla Suomeen tekemään työtään ja hajottamaan yhtenäistä kirkkoa. Tämä on myös kirkkomme vahvistama linja, jota ei missään tilanteessa tule unohtaa. Lopuksi hän lainaa Maksimos Tunnustajan opetusta, joka löytyy uusimmasta Ortodoksiasta:
”Äärettömän lukuisia ovat ne miehet, naiset ja lapset, jotka tulevat kirkkoon ja syntyvät uudestaan, ja kirkko luo heidät uudestaan Hengessä. He ovat kaikki hyvin erilaisia toisiinsa nähden rodultaan ja ulkonäöltään, he puhuvat eri kieliä, elävät eri tavoin… Mutta kirkko välittää yhden ja saman jumalallisen muodon ja nimityksen kaikille yhtä lailla – toisin sanoen he ovat kristittyjä ja siksi heitä kutsutaan. Kirkko tuo ykseyden tuolla yksinkertaisella, jakamattomalla suhteella, joka kumpuaa uskosta, eikä se salli monien lukuisten erojen tulla esteeksi, vaikka ne ovat kaikissa olemassa.”
Eri kieliryhmät kokoontuvat sovussa myös muualla
Kirkkoherran kertoman perusteella Kaakkois-Suomen ortodoksisessa seurakunnassa suurin osa erikielisistä seurakuntalaisista ei koe tilannetta jännitteiseksi. Myös muissa seurakunnissa eri kieliryhmät tulevat hyvin toimeen keskenään, ja tämäkin on huomioitu mediassa. Hyvä esimerkki on Kainuun Sanomat, joka kertoi 29.10.2025 (Avaa uuden sivuston), että Kainuun ortodoksisessa kappeliseurakunnassa suomalaiset, ukrainalaiset ja venäläiset ortodoksit osallistuvat sovussa seurakunnan toimintaan.
Seurakunnan pappi Artturi Hirvonen kommentoi Aamun Koitolle tilannetta näin:
– Seurakunnassamme ei näy ristiriitaa venäläisten ja ukrainalaisten välillä. Kaikki ovat mukana toiminnassa ja auttavat toisiaan esimerkiksi tarjoamalla tulkkausapua.
Isä Artturi ei osaa nimetä yhtä yksittäistä tekijää seurakunnan ristiriidattomuudelle:
– Käsittääkseni se on luonnostaan tullut tilanne. Ukrainalaisia ja venäläisiä oli täällä jo aiemminkin [ennen sotaa]. Voi olla, että sen takia asiaa ei nähty niin tunteella, vaan osattiin ottaa tulijat vastaan. Nyt kappeliseurakunnan aktiivisista kirkkossakävijöistä noin neljäsosa on ukrainalaisia. Täällä on muitakin kieliryhmiä ja kansallisuuksia, esimerkiksi Kajaanissa on myös eritrealaisia. Seurakunnassa ja koko hiippakunnassa on aina korostettu kaikkien samanarvoisuutta. Jokainen saa tulla toimintaamme äidinkielestään riippumatta, ja jokainen kohdataan ja jokaista palvellaan parhaiden kykyjemme mukaan. Täällä Kainuussa itse olen pappina korostanut, että olemme kaikki samoja seurakuntalaisia ja kristittyjä keskenämme kansallisuudesta tai kielitaustasta riippumatta. Ja että jokainen ihminen tulisi kohdata Jumalan kuvana.
Aikajana Alexander Zanemonetsin Suomen-ajasta
Alexander Zanemonets saapuu Suomeen maaliskuussa 2022 turistiviisumilla.
Suomen ortodoksisen kirkon kirkollishallitus päättää 15.3.2022 kohdentaa rahaa Ukrainasta tulleiden pakolaisten kanssa työskentelevän papin palkkaukseen vuoden loppuun asti. Keskushallinto osoittaa rahat Helsingin ortodoksiselle seurakunnalle.
Helsingin seurakunnanneuvosto päättää 31.3.2022 palkata papin ukrainalaisten pakolaisten kanssa tehtävään kriisityöhön vuoden 2022 loppuun asti. Tehtävään on arkkipiispa Leo valinnut Alexander Zanemonetsin.
Seurakunnanneuvosto kumoaa päätöksensä sähköpostikokouksessa 13.–14.4.2022: syynä on papin työlupa-asian keskeneräisyys. Lisäksi kirkon lakimies on muistuttanut, ettei ketään voida palkata toimeen, jota ei ole vielä päätetty perustaa.
Seurakunnanneuvosto päättää 28.4.2022 olla esittämättä seurakunnanvaltuustolle ukrainalaisten pakolaisten kanssa työskentelevän määräaikaisen papin toimen perustamista. Syyksi mainitaan, että palkkauksen tulisi tapahtua joko avoimen haun kautta tai suoraan kirkollishallituksen alaisuudessa.
5.5.2022 Helsingin ortodoksinen seurakunta tiedottaa (Avaa uuden sivuston), että Zanemonetrsin palkkaus viivästyy edelleen. Syynä on seurakunnanneuvoston haastavaksi koetut ehdot palkkaukselle sekä se, että Zanemonets on saapunut Suomeen turistiviisumilla, mikä on viivästyttänyt työluvan saantia. Isä Markku Salminen kertoo, että Zanemonetsin palkkaus tulee tässä tilanteessa hoitaa projektityönä. Kirkkoherrana hänellä on valtuus palkata projektityöntekijöitä 3 kuukaudeksi kerrallaan.
Helsingin ortodoksinen seurakunta kertoo 27.12.2022 (Avaa uuden sivuston), että Zanemonets on hoitanut valtakunnallista ukrainalaisten pakolaisten parissa toimivan papin tehtävää jo touko-kesäkuusta lähtien. Isä Alexander ei kuitenkaan ole ollut virallisesti Helsingin seurakunnan työntekijä. Zanemonetsin aiempi työsopimus päättyy vuoden 2022 lopussa, joten kirkkoherra Salminen ja pastori Zanemonets allekirjoittavat uuden 3 kuukauden mittaisen määräaikaisen työsopimuksen.
Seurakunnanneuvosto päättää 16.3.2023 pyytää valtuustoa perustamaan määräaikaisen papin toimen ukrainalaisten parissa tehtävää työtä varten. Neuvosto esittää toimen täyttämistä ehdollepanon pohjalta ilman koepalveluksia.
Helsingin ortodoksisen seurakunnan valtuusto päättää 30.3.2023 perustaa määräaikaisen toimen Suomessa olevien Ukrainan pakolaisten parissa tehtävään papin työhön ajalle 1.4.–31.11.2023. Määräaikaisuuden peruste on kirkolliskokouksen myöntämä määräraha. Ehdokasasettelun on laatinut arkkipiispa Leo. Toinen ehdokas on pastori Ivan Markolainen ja toinen Alexander Zanemonets, joka tulee valituksi valtuuston suorittamassa papin vaalissa.
Helsingin ortodoksisen seurakunnan sivuilla kerrotaan 4.12.2023 (Avaa uuden sivuston), että Zanemonets siirtyy muutamaksi kuukaudeksi Tampereen ortodoksisen seurakunnan palvelukseen.
Zanemonets toimii Kokkolan alueen pastorina joulukuusta 2023 helmikuuhun 2024. Silloinen Oulun alueen metropoliitta Elia perustelee palkkausta Keskipohjanmaa-lehdessä (Avaa uuden sivuston) väliaikaisena ratkaisuna akuuttiin työntekijäpulaan. Samalla hän kertoo palkan tulevan Suomen ortodoksisen kirkon keskushallinnolta korvamerkittynä valtionapuna.
Kuopion ortodoksisen seurakunnan sivuilla kerrotaan 19.12.2024 (Avaa uuden sivuston), että Zanemonets on hakenut avoinna olleeseen papin työsopimussuhteeseen. Häntä ei asetettu vaalisijalle, koska vakinaisen papin toimeen edellytettävä muodollinen pätevyys puuttuu.
Kuopion ortodoksisen seurakunnan sivuilla kerrotaan 8.8.2025 (Avaa uuden sivuston), että ainoa hakemus seurakunnassa avoinna olleeseen papin toimeen tuli Zanemonetsilta. Metropoliitta Arsenin mukaan häntä ei voi asettaa ehdolle, koska kotimaisten kielten taito sekä vakinaiseen toimeen kirkkojärjestyksessä edellytettävä muodollinen pätevyys puuttuvat.
Vuoden 2025 syyskuussa Zanemonets muuttaa Yhdysvaltoihin ja aloittaa työt Amerikan ortodoksisen kirkon pappina.
Oikaisu
Toimittaja Outi Salovaara on pyytänyt oikaisua käsillä olevaan Aamun Koiton juttuun, jossa käsitellään muun muassa Kaakkois-Suomen ortodoksisen seurakunnan tilannetta. Salovaaran oikaisupyyntö kohdistuu nimenomaan virheelliseen väitteeseen siitä, että Salovaaralla olisi ollut käytössään salatuiksi julistettuja asiakirjoja tai että hän olisi niiden tietoja julkaisemalla mahdollisesti syyllistynyt rikokseen. (edit. 21.11.2025 klo 11:19)
Jutussa haastateltu kirkkoherra Timo Tynkkynen ihmetteli, miten toimittaja Salovaara oli päässyt käsiksi tiettyihin Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan asiakirjoihin, koska kyseiset asiakirjat ovat salassa pidettäviä.
Toimittaja Outi Salovaaran mukaan hän on Helsingin Sanomien juttua varten tehnyt 26.8.2025 yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistoon journalistisen tietopyynnön. Siinä hän pyysi nähtäväkseen Kaakkois-Suomen ortodoksisen seurakunnan Kotkan–Loviisan alueelta tehdyn kantelun, jonka tekemisestä hän oli kuullut.
Salovaaran mukaan hän sai vastaukseksi 9.9.2025 kolme erillistä kanteluasiakirjaa, joissa kiinnitettiin yhdenvertaisuusvaltuutetun huomiota seurakunnassa tapahtuneeksi syrjinnäksi koettuihin tapahtumiin. Salovaaran mukaan kyseisistä asiakirjoista oli yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistossa mustattu joitakin osioita, jotka liittyivät esim. henkilöiden nimiin, osoitteisiin tai sosiaaliturvatunnuksiin. Salovaaran mukaan asiakirjojen varsinainen asiasisältö on kuitenkin kokonaisuudessaan julkista, ja hän kertoo siteeranneensa jutussaan kyseisiä julkisia asiakirjoja.
Saatujen tietojen perusteella kirkkoherra Timo Tynkkysen ja toimittaja Outi Salovaaran tarkoittamat asiakirjat ovat eri asiakirjoja.
Näin ollen jutusta on poistettu 20.11.2025 klo 17:14 kirkkoherra Timo Tynkkysen sitaatista se osuus, jossa hän väittää toimittaja Salovaaran kertoneen jutussaan tietolähteekseen mm. Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakuntaan tehdyn kantelun asiakirjat.
Salovaara on tehnyt journalistisen tietopyyntönsä yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistoon.
Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta on yhdenvertaisuusvaltuutetusta erillinen viranomainen.
Aamun Koiton toimitus pahoittelee virhettä!
Kuvituskuva ylhäällä: Aleksandr Golubev/iStock
Juttua on muokattu 19.11.2025 klo 17:46 lisäämällä siihen toimittaja Outi Salovaaran näkemykset kanteluasiakirjojen julkisuutta koskien.
Valamon luostari ja Suomen ortodoksinen kirkkomuseo RIISA tiivistävät yhteistyötään – käsillä on pilottihanke
Suomen ortodoksinen kirkkomuseo RIISA tuottaa vuoden 2027 näyttelyn Valamon luostarin kulttuurikeskuksen näyttelytiloihin. Kyseessä on pilottihanke, jonka aikana määritellään tulevia toimintamalleja.
RIISAn museonjohtaja Anne Laiti iloitsee uudesta mahdollisuudesta.
– Valamon näyttelytila on aivan toisenlainen kuin RIISAssa, ja sinne on houkuttelevaa tehdä nimenomaan luostariin suunniteltu näyttely. Samalla RIISA saa lisää näkyvyyttä ja uusia kävijöitä.
Kulttuurituottaja Liisa Heikkilä-Palo, joka on 90-luvulta lähtien tuottanut Valamon vaihtuvat näyttelyt, on jäämässä pois näyttelytoiminnasta vuoden 2026 lopussa.
– Ortodoksisen kulttuuriperinnön säilymisen kannalta on todella hienoa, että RIISA ja Valamo linkittyvät myös yhteisen näyttelytoiminnan kautta, sanoo Heikkilä-Palo tyytyväisenä.
Valamon luostarin johtaja, arkkimandriitta Mikael on myös erittäin hyvillään tulevasta yhteistyöstä.
– RIISA on luonteva yhteistyökumppani luostarille, koska Valamon kokoelmahan on pysyvästi talletettu RIISAan. Lisäksi RIISAn henkilökunnalla on näyttelytuotannon vankka ammatillinen osaaminen sekä laaja museoalan verkosto kotimaassa ja ulkomailla.
Museon muutto Valamoon ei kuitenkaan ole ajankohtainen.
– Tällä hetkellä missään muualla ei ole tarjolla sellaisia tiloja, jotka täyttäisivät kokoelman säilytyksen tekniset vaatimukset, toteaa Laiti.
Valamon vuoden 2027 näyttely julkistetaan kirjamessujen yhteydessä 2026.
Vuosien varrella RIISAn siirtyminen Valamoon on ollut esillä keskusteluissa muutenkin aika ajoin.
Tärkein perustelu on ollut, että Valamossa käy luonnostaankin paljon ihmisiä, ja RIISA olisi heille kiinnostava kohde, koska se on ortodoksinen museo.
Valamon luostarin museonäyttelyn kävijöistä ei ole erikseen seurantaa. Kuitenkin näyttelylipun ostaja käy usein myös museonäyttelyssä. Näyttelylipun ostaneita oli vuonna 2023 kaikkiaan 16 454 ja viime vuonna 10 016.
Valamon luostarissa vierailee vuosittain 80 000–100 000 pyhiinvaeltajaa.
Ortodoksisen hautausmaan salaisuuksia – Marianna Flinckenberg-Gluschkoff tutustui kuolleiden elämäntarinoihin
Helsingin ortodoksisella hautausmaalla lepää kiinnostavia henkilöitä – ja ”muistojen puutarhuri” Marianna Flinckenberg-Gluschkoff on käyttänyt kosolti aikaa heidän elämäntarinoidensa selvittämiseen.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Vladimir Sokratilin | Kuva: Vladimir Sokratilin, Niclas Warius, Wikimedia Commons
”Ollos iäti muistettu”, rukoillaan ortodoksisessa hautauspalveluksessa. Tässä anomuksessa kiteytyy Kirkon usko ihmisen kykyyn vapautua synnin ja kuoleman kahleista.
Ihmisen maanpäällinen elämä on ohikiitävä: ”Seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä, tai kahdeksankymmentä, jos voimamme kestää. Ja kaikki niiden meno on vain turhuutta ja vaivaa, ne kiitävät ohitse, ja me lennämme pois.” (Ps. 90:10). Jokaisen maallinen muisto katoaa sitä mukaa, kun hänen sukunsa ja lähipiirinsä sammuu.
Kuolleen muisto säilyy iäti vain Jumalan tykönä, mutta ihmismuistia voidaan virkistää. Juuri siksi hautausmaat ovat paitsi pyhiä paikkoja, myös tärkeitä kulttuurikohteita.
Helsingin ortodoksinen hautausmaa on paljastanut aarteensa laajalle yleisölle Marianna Flinckenberg-GluschkoffinMuistojen hiljainen puutarha -teoksen myötä. Se on julkaistu Valamon luostarin kustantamana ja Niclas Wariuksen tunnelmallisesti kuvittamana.
Vanhan ortodoksisen hautausmaan tunnelma on ainutlaatuinen. Kuva: Niclas Warius
Kuin historian aarreaitta
Helsingin ortodoksinen hautausmaa Lapinlahdessa kätkee uumeniinsa muistoja vainajien elämäntyöstä, teoista ja saavutuksista. Hautamuistomerkit ovat virstanpylväitä, jotka viitoittavat yhteiskunnan eri vaiheita ajan saatossa. Vainajien nimien takaa paljastuu kokonaisia aikakausia.
Helsingin vanhalle ortodoksiselle hautausmaalle haudattu esimerkiksi suositun olutpanimon perustaja Nikolai Sinebrychoff, kallisarvoisista pääsiäismunistaan kuuluisa hovikultaseppä Agathon Fabergé, Venäjän viimeisen keisarinna Aleksandran hovineiti Anna Vyrubova, laulajalegenda Kirka (Kirill) Babitzin ja elokuvaohjaaja Valentin Vaala.
Flinckenberg-Gluschkoffin kirjassa on mainittu kaikkiaan noin 270 henkilöä, ja heistä 170 henkilön elämäntarinaa on kuvailtu tarkemmin. Materiaalin karsiminen oli haasteellista, ja 11 elämäntarinaa täytyi jättää kirjan ulkopuolelle, koska myös paljon kuvia täytyi mahduttaa mukaan. Lapinlahden ortodoksisella hautausmaalla lepäävien taustojen tutkijana Flinckenberg-Gluschkoff teki paljon uraanuurtava työtä muun muassa haastattelemalla ihmisiä ja käymällä jopa kansainvälistä kirjeenvaihtoa.
Venäjän viimeisen tsaaritar Aleksandran hovineiti Anna Vyrubova pakeni Suomeen, kun keisarillinen perhe oli surmattu Venäjän vallankumouksen seurauksena 1918. Vyrubova kuvattuna Helsingissä 1957 hiuksillaan hovineidin musta nauha, jota hänen kerrotaan kantaneen kuolemaansa saakka. Kuva: Wikimedia Commons
Ennen kuin Flinckenberg-Gluschkoff aloitti kirjaan koostamisen, hautausmaata koskien oli löydettävissä materiaalia, kuten Natalia Baschmakovan ja Marja LeinosenRussian life in Finland 1917–1939. A local and oral history. Kyseisen teoksen lopussa on Erja Laurila-Hellmanin laatima luettelo seurakuntaa varten niistä haudoista, jotka on syytä säästää – muuten haudat kierrätetään uuteen käyttöön, ellei sopimusta uusita.
– Minulla oli tavallaan valmis latu, sen kun lähti vain kulkemaan sitä pitkin.
Koska päätös kirjan kirjoittamisesta ei ollut kustantamon, vaan tekijän, Flinckenberg-Gluschkoff sai luoda teoksesta juuri omanlaisensa, omia ja muiden muistikuvia käyttäen. Myös arkistot ja muut lähteet – arkistot, tieteelliset tutkimukset ja elämäkerrat – ovat olleet tutkijalle suureksi avuksi.
– Hautausmaalla lepäävien omaisista moni suhtautui projektiin valtavan positiivisesti ja auttoi kaikin keinoin. Vihjeitä siitä, mitä kannattaa mainita, tuli jopa niiltä, kenen varsinaista apua ei edes ehditty pyytää. Kirjeitä saapui Yhdysvalloista asti, vaikka lähettäjä ei ollut käynyt hautausmaalla moneen kymmeneen vuoteen.
Tutkimuksen polulla eteneminen ei kuitenkaan aina ollut sujuvaa.
– Yksi ainoa henkilö suhtautui negatiivisesti. Kyseessä oli edesmenneestä henkilöstä eronnut aviopuoliso, joka sanoi suoraan, ettei halunnut hänen entisestä puolisostaan kirjoitettavan. Vastasin hänelle, että mainitsematta jättäminen on mahdotonta, koska joitakin tietoja on olemassa, ja kyseinen henkilö oli merkittävä, niin ettei häntä olisi missään nimessä voinut jättää pois. Lopulta sain yllättävän tiedon toisesta lähteestä.
Pyhän profeetta Elian kappeli Helsingin ortodoksisella hautausmaalla. Kuva: Niclas Warius.
Unohdettujen jäljillä
Tietojen etsintä muistutti välillä salapoliisityötä.
– Aineiston keruu kirjassa mainittujen henkilöiden elämänvaiheista oli välillä todella haasteellista. Monien vainajien muisto elää vielä jälkeläisten keskuudessa, mutta asia ei ole aina niin – kaikilla ei ole enää elossa olevia sukulaisia. Yksi tällainen henkilö on ruhtinatar Jekaterina Trubetskaja, jonka haudalla on uusi tammiristi ja uusi nimikilpi on valmisteilla. Hänen tietojaan oli alkuun äärimmäisen vaikeaa saada, kunnes ne löytyivät Ritarihuoneen arkistosta. Silti mitään tietoa ei juurikaan säilynyt siitä, milloin ja missä olosuhteissa hän tuli Suomeen.
Myöskään 1920-luvun emigranttirunoilijoita tai taitelijoita ei enää tunneta. Kirjailijan mielestä oli jossain määrin pysäyttävää huomata, miten lyhyt on myös kulttuurivaikuttajan elämänkaari ja miten nopeasti hänenkin muistonsa painuu unholaan ilman omaisia.
Vaikka pyrkimys olisi laatia kertomus mahdollisimman oikein, jotain tärkeätä saattaa silti jäädä pois.
– Yleensä löytyi joku tutun tuttu, joka tiesi edes hiukan. Oli toki myös heitä, jotka tunsin itse entuudestaan. Meillähän oli ja on edelleenkin venäjänkielinen ortodoksinen nuorisokerho, jonka jäsenet ovat keski-iältään hiukan alle 90-vuotiaita. Nuorisokerhon kautta löytyi paljon tietoa sillä tavalla, että joku muisti tai tunsi jonkun. Aivan uskomaton informantti on ollut Sergei Pogreboff. Hän on tavattoman tietorikas ja avulias.
Valmistelevassa työssä Marianna Flinckenberg-Gluschkoffia on erityisesti turhauttanut hänen saamiensa tietojen ristiriitaisuus.
– Jotta kirja olisi virheettömämpi kuin se nyt on, se olisi vaatinut vähintään viiden vuoden lisätyön – tiedot olisi pitänyt tarkistaa vähintään kolmesta eri lähteestä. Jos tarkistaa kahdesta, informaatio on usein ristiriidassa keskenään. Se on äärettömän turhauttavaa.
Hautausmaa kätkee lukemattomia ihmiskohtaloita ja kaikuja menneestä. Kuva: Niclas Warius
”Ilotulitus” vaimolle
Kaiken kaikkiaan Marianna Flinckenberg-Gluschkoff kuvailee kirjan valmistamista hyvin palkitsevaksi. Hautausmaalla lepäävien taustoihin tutustuminen teki kirjailijaan syvän vaikutuksen. Tuntuu siltä kuin olisi oppinut tuntemaan valtavan määrän uusia tuttavia eri ajoilta ja aloilta.
– Olen oppinut tuntemaan aivan ihania ja myös hyvin jännittäviä ihmisiä eri ryhmistä: kauppiaat, papit, sotilashenkilöt… ja kaikista ryhmistä minulla oli omat suosikkini.
Yksi suosikkihenkilöistä on 1850-luvulla syntynyt amiraali Oskar Starck.
– Ihmisiä tavatessani olen saanut ujutettua kirjan mainoksen keskusteluun sitä kautta, että tiedustelen, satutteko tietämään, kuka oli kolmas suomalainen, joka on jättänyt nimensä maailmankartastoon – siis minun tietämäni mukaan, voihan heitä olla enemmänkin. Starck oli Japanin sodan alkaessa 1904 venäläisen Port Arthurin linnoituksen komentaja ja eskadroonan päällikkö. Hän järjesti laivallaan vaimonsa Marian syntymäpäiväjuhlat, ja juuri silloin japanilaiset ampuivat ensimmäisen kerran – mutta onneksi vähän harhaan. Vieraat iloitsivat kovin ja kehuivat aviomiestä, joka järjesti vaimolleen niin upean ilotulituksen. Starck kartoitti Vladivostokin seutua aikoinaan niin paljon, että hänen nimensä mukaan on nimetty kaksi Starckinsalmea, yksi Vladivostokin ja toinen Sahalinin vieressä.
Muistojen hiljainen puutarha ei ole vain historiikki tai kokoelma elämäntarinoita, vaan myös vaikuttava valokuvateos. Niclas Warius onnistui vangitsemaan vanhan ortodoksisen hautausmaan tunnelman mestarillisesti. Myös kirjailija on tyytyväinen yhteistyöhön ja sen lopputuloksen.
– Kuvat tekevät kirjan, ja se on onnistunut, kun mukana on tietty persoonallinen visio ja ote – sekä ennen kaikkea tunne. Niclas Warius oli mukana koko sydämellään ja se, että valokuvaajaksi valikoitui nimenomaan hän, oli suuri lahja. Warius löytyi tyttäreni Kira Gluschkoffin kautta – ja parempaa valokuvaajaa tälle kirjalle emme olisi voineet saada.
Helsingin vanhalle ortodoksiselle hautausmaalle on haudattu esimerkiksi suositun olutpanimon perustaja Nikolai Sinebrychoff, kallisarvoisista pääsiäismunistaan kuuluisa hovikultaseppä Agathon Fabergé, Venäjän viimeisen keisarinna Aleksandran hovineiti Anna Vyrubova, laulajalegenda Kirka (Kirill) Babitzin ja elokuvaohjaaja Valentin Vaala (kuvassa).
Tietokirjailijaksi eläkepäivillä
Marianna Flinckenberg-Gluschkoffilla itsellään on mittava työura – monet saattavat tuntea hänet 50 vuoden takaisen ensimmäisen venäjän kielen televisiokurssin opettajana. Sen jälkeen hän työskenteli vajaat 40 vuotta Helsingin yliopiston venäjän kielen lehtorina.
Tarmokas nainen ryhtyi vielä eläkepäivillään tietokirjailijaksi. Kirjoja onkin kertynyt kahdeksan, käsillä oleva viimeisin teos mukaan lukien. Aihepiiri on vaihdellut omista lapsuus- ja nuoruusmuistoista ja Luoteis-Siperian poropaimenten kulttuurista aina ortodoksista ikonitaidetta käsitteleviin teoksiin. Jälkimmäiseen aihepiiriin hänet perehdyttivät ikonimaalaus- ja konservointiopinnot Leonid Uspenskin johdolla 1960-luvulla Pariisissa ja Irma Jaryginan opastuksella silloisen Leningradin (nyk. Pietari) Venäläisessä museossa.
Ajatus kirjasta syntyi lokakuussa 2020, kun Flinckenberg-Gluschkoff toimii erään kulttuuriharrastajien ryhmän oppaana Lapinlahden hautausmaalla.
– Silloin ajattelin, että tästä pitää kirjoittaa kirja. Hanke oli päässyt alkuun, sillä taidehistorioitsija Petja Hovinheimo oli jo aloittanut kirjaan tähtäävän projektin ja ehtinyt suunnitella haastatteluja – keiden edesmenneiden sukulaisia ja tuttavia tulisi haastatella ja kartoittanut tarvittavia lähteitä. Kuitenkin Hovinheimo menehtyi odottamatta ennen kuin projekti ehti valmistua, Flinckenberg-Gluschkoff kertoo.
– Koin voimakkaasti, että koska kukaan ei ollut ryhtynyt jatkamaan hanketta, minuun tehtäväni oli kirjoittaa äidinäitini ja muiden sukulaisten kautta niin rakkaaksi muodostuneesta hautausmaasta. Tuntui, kuin olisin saanut lahjan; ikään kuin varhaisvuoteni syvästi ortodoksisen mummini seurassa olisivat valmistaneet minua juuri tätä tehtävää varten.
Laulaja Kirill "Kirka" Babitzin menehtyi vuonna 2007. Kuva: Tapani Pikkarainen/Wikimedia Commons
Rohkaisua aikojen takaa
Yleensä ihmisen elämänkaari mielletään kehityspoluksi, jota kulkien kukin kasvaa ja viisastuu. Uskotaan myös, että hyödyllistä elämänkokemusta pystytään välittämään jälkipolville. Todellisuus on kuitenkin usein toinen: vain harva oppii edeltäjänsä virheistä.
Tänä päivänä kiinnostus jopa oman kansan historiaa kohtaan vähenee. Muistot saatetaan kokea jopa rasitteeksi.
Myös Flinckenberg-Gluschkoff tunnistaa ongelman.
– Koska historianopetus on vähentynyt, toivon kirjani vaikuttavan siten, että etenkin nuoret huomaisivat historian merkityksen – sekä sen, että mikään ei ole tullut tyhjästä, vaan ihmiset ovat todella ponnistelleet, käyneet läpi erittäin vaikeita aikoja – ja silti he rakentaneet pääkaupunkimme tärkeitä paikkoja.
Kirjan viesti on muullakin tavalla ajankohtainen.
– Pakolaiset ja maahanmuuttajat pitäisi ottaa ilolla vastaan. Koskaan ei voi ennalta tietää, miten uskomattoman luovasta henkilöstä voikaan olla kyse – hänestä voi olla iloa pitkäksi aikaa. Toisaalta tulee rohkaista maahanmuuttajia ja pakolaisia, että vaikka he tulisivat vaikeista olosuhteita, on olemassa esimerkkejä vaikkapa siitä, että maaorja on kohonnut kauppaneuvokseksi. Lukemattomat maahanmuuttajat ovat olleet hyödyllisiä koko maalle.
Pääkuva ylhäällä: Marianna Flinckenberg-Gluschkoff tuntee tulleensa ”tutuksi” monen edesmenneen merkkihenkilön kanssa. Kuva: Vladimir Sokratilin
Lähde: Marianna Flinckenberg-Gluschkoff & Niclas Warius: Muistojen hiljainen puutarha. Valamo-kustannus. Tallinna Raamatutrükikoja 2023. Saatavilla muun muassa Valamon luostarin verkkokaupasta.
Juttu on julkaistu ensi kertaa painetussa Aamun Koiton numerossa 5/2023. Sisältönsä vuoksi se sopii luettavaksi myös muulloin, esimerkiksi vainajien muistelupäivien aikoihin.
Tiistaiseurojen lukumäärä on pudonnut kulta-ajoista yli sadalla, mutta ne sinnittelevät
Tiistaiseurat etsivät myös uusia toimintatapoja.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Mauri Liukkonen | Kuva: Harri Peiponen
Tuolit ja kahvikupit eivät tahdo riittää Kuopion ortodoksisen seurakunnan seurakuntasalissa. Salissa on yli 70 ihmistä kuuntelemassa piispa Sergein esitelmää rukouksesta. On lokakuun lopun tiistai. Menossa on Kuopion tiistaiseuran järjestämä tilaisuus.
Tilaisuutta seuratessa on vaikea uskoa, että perinteikkäiden tiistaiseurojen toiminta on ollut jo pitkään hiipumassa. Tilastojen valossa näin kuitenkin on. Samalla tiistaiseurojen, kirkkokuorojen ja ikonipiirien kattojärjestö, vuonna 1885 perustettu Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunta (PSHV) joutuu pohtimaan omia toimintatapojaan.
Kuopion tiistaiseura on kutsunut tilaisuuteen edustajia neljästä muusta Kuopion seurakunnan alueella toimivasta tiistaiseurasta. Tapaamisen tarkoituksena on vaihtaa kokemuksia ja pohtia yhdessä, mitä tiistaiseurojen toiminnan elvyttämiseksi voitaisiin tehdä.
Vasemmalta Lapinlahden tiistaiseuran puheenjohtaja Helena Punkki, Tuusniemen tiistaiseuran puheenjohtaja Martti Kähkönen, piispa Sergei, Kuopion tiistaiseuran puheenjohtaja Rauni Kaakinen, Suonenjoen tiistaiseuran puheenjohtaja Hilkka Koponen ja Siilinjärven tiistaiseuran puheenjohtaja Kirsti Miettinen.
Paikalla olevien vastuuhenkilöiden viesti toiminnan nykytilasta on samanlainen. Väki vanhenee. Puheenjohtajien, sihteereiden ja rahastonhoitajien löytäminen on vaikeaa. Tehtävät kasaantuvat samoille henkilöille.
Tuusniemen tiistaiseuraa pitkään vetänyt Martti Kähkönen on hyvä esimerkki. Tiistaiseuran puneenjohtajuuden lisäksi hän oli aikaisemmin Kuopion seurakunnanvaltuuston puheenjohtaja ja hiippakunnan kirkolliskokousedustaja. Tuusniemellä hän on myös Apostolien Pietarin ja Paavalin kirkon isännöitsijä.
Kähkönen kertoo, että Tuusniemen tiistaiseurassa on 18 maksavaa jäsentä.
– Puolet jäsenistä on luterilaisia. Meillä on ekumeeninen tiistaiseura. Toiminnassa tärkeintä taitaa olla yhdessäolo, seurustelun sakramentti, Kähkönen pohtii.
Suonenjoen tiistaiseuran puheenjohtaja Hilkka Koponen myöntää olevansa huolestunut tulevaisuudesta. Suonenjoella tiistaiseurassa on 17 jäsentä. Vähäisen jäsenmäärän vuoksi tehtäviä on vaikea jakaa.
– Me organisoimme erilaisia talkoita. Hengellinen puoli kokoontumissa on kuitenkin jäänyt minimiin. Seurakunnan pappeja on vaikea saada tilaisuuksiin. Ajelemme tässä suhteessa ikään kuin puolivaloilla, Koponen kertoo.
Samanlaisen arvion saa Lapinlahden tiistaiseuran puheenjohtajalta Helena Punkilta.
– Meillä toiminta on etupäässä kirkon siivousta ja kaunistamista, hän kertoo.
Sekin on tärkeää. Kaikkien pyhien kirkon uudeksi isännöitsijäksi Lapinlahdelle juuri valittu Erkki Salonen myöntää uskaltaneensa ottaa tehtävän vastaan juuri sen vuoksi, että tietää tiistaiseuran auttavan häntä. Salonen on myös Lapinlahden toisen pyhäkön eli Alapitkällä sijaitsevan Pyhän Kolminaisuuden tsasounan isännöitsijä.
Kulta-aikaa 1980-luvulla
Tiistaiseurojen kultakausi osui 1980-luvun alkuun. Vuonna 1981 tiistaiseuroja koko maassa oli 154 ja niissä kaikkiaan 3594 jäsentä. Samana vuonna PSHV:hen kuului 32 kirkkokuoroa, joissa oli 613 jäsentä.
PSHV:n vuoden 2024 toimintakertomus on tähän verrattuna karua luettavaa. Tiistaiseuroja oli vain 38 ja niihin kuului 766 jäsentä. Kirkkokuoroja oli järjestäytynyt PSHV:hen vain seitsemän. Järjestön alaosastoina oli saman verran ikonipiirejä.
Vuodesta 2018 vuoteen 2024 tiistaiseurojen lukumäärä on vähentynyt peräti yli kahdellakymmenellä.
PSHV:n puheenjohtaja, Oulun metropoliitan tehtäviä hoitava Haminan piispa Sergei jaksaa kuitenkin valaa uskoa toiminnan jatkumiseen. Tiistaiseurojen ja PSHV:n alle järjestäytyneiden kuorojen vähenemiseen ei ole löytynyt lääkettä, mutta se ei hänen mukaansa ole tarkoittanut sitä, että itse toiminta olisi vähentynyt samaa tahtia.
– Monin paikoin tiistaiseurat vastaavat pyhäköiden siivouksesta, ja se on todella tärkeää paikallista työtä. Ekumeenisuuskin on hyvä asia, hän korostaa.
Lopettaneiden tiistauseurojen on syntynyt vapaamuotoisempaa toimintaa. Pyhäköiden ympärille on perustettu kirkkopiirejä, jotka vahvistavat pyhäkköyhteisöjä. On opintopiirejä ja keskustelukerhoja, joissa syvennytään ortodoksisuuteen. Ikoneiden maalaus kiinnostaa.
– Kaikki ikonipiirit eivät tiedä, että liittymällä PSHV:hen on mahdollisuus saada avustusta opettajien palkkaamiseen, piispa Sergei muistuttaa.
PSHV julkaisi aiemmin Aamun Koittoa
PSHV määrittelee itsensä kirkon perinteeseen sitoutuneeksi Suomen ortodoksisen kirkon ja sen seurakuntien tukijärjestöksi. Toiminnan tarkoituksena on vahvistaa jäsenten hengellistä kasvua, elävää yhteyttä kirkkoon ja yhteisöllisyyttä.
Vuosikymmeniä PSHV:n valistustyön syömähammas oli Aamun Koitto -lehti. Se tavoitti suuren määrän suomalaisia ortodokseja, vaikka tilattavan lehden levikki 2000-luvulle tultaessa putosikin. Vuosina 2012–2020 PSHV julkaisi lehteä yhdessä silloisen Karjalan hiippakunnan kanssa ja jaettiin ilmaiseksi kaikkiin hiippakunnan ortodoksisiin talouksiin. Aamun Koitto oli tilattava lehti vuoden 2011 loppuun, ja muutos Karjalan hiippakunnan lehdeksi tapahtui vuoden 2012 alusta.
Vuonna 2021 lehden julkaisijaksi tuli Suomen ortodoksinen kirkko. PSHV:lle muutos merkitsi tulojen vähenemistä, minkä vuoksi järjestö joutui luopumaan toiminnanjohtajan palkkaamisesta. Nyt järjestön toiminta nojaa pelkästään vapaaehtoistyöhön.
Viime vuoden alussa PSHV aloitti Mamren Tammisto -nimisen nettikanavan julkaisemisen. Kanavalla julkaistavia videoita voi vapaasti seurata. Piispa Sergein mukaan ne toimivat hyvin myös keskustelun alustajina tiistaiseurojen kokoontumisissa, varsinkin silloin, kun seurakunnan omista papeista kukaan ei ehdi paikalle.
Kirkkopiiri ei tarvitse yhtä monia vastuuhenkilöitä
Kuopion ortodoksisen seurakunnan alueella toimii useita tiistaiseuroja. Suurelta osin tähän vaikuttaa se, että nykyiseen seurakuntaan on vuodesta 2005 lähtien liittynyt neljä aikaisemmin itsenäistä seurakuntaa.
Kaikilla entisten itsenäisten seurakuntien alueilla tiistaiseura ei enää toimi. Näin on muun muassa Iisalmessa, jossa tiistaiseura muutamia vuosia sitten päätettiin lakkauttaa. Tilalle tuli kirkkopiiri, jolle ei enää tarvitse valita yhtä paljon vastuuhenkilöitä tiistaiseuran tapaan.
Tiistaiseurat ovat Kuopion seurakunnan alueella tavanneet toisiaan satunnaisesti, mutta kiinteämpää yhteistyötä niiden välillä ei ole ollut. Idea yhteisestä tilaisuudesta syntyi, kun Suonenjoen tiistaiseura oli Lapinlahden seurakunnan vieraana. Lapinlahden tiistaiseuran sihteeri Kauko Salonen otti yhteyttä Kuopion tiistaiseuran puheenjohtajaan Rauni Kaakiseen, joka pani toimeksi.
Kaakinen iloitsee, että ensimmäiseen tapaamiseen saatiin mukaan piispa Sergei tuomaan terveisiä tiistaiseurojen kattojärjestöltä. Yhteisiä tapaamisia on Kuopion seurakunnan alueella tarkoitus jatkaa.
Pääkuva ylhäällä: Piispa Sergei keskustelee PSHV:n kultaisen ansiomerkin saaneen Heikki Ruotsalaisen ja tämän vaimon Pirkko Tenkaman kanssa.
Juttua on muokattu 30.10.2025 klo 12:43 korjaamalla virheellisessä muodossa esiintynyt sukunimi ”Kosonen” Koposeksi.
Juttua on korjattu 31.10.2025 sikäli, että Aamun Koitto oli tilattava lehti vuoden 2011 loppuun, ja muutos Karjalan hiippakunnan lehdeksi tapahtui vuoden 2012 alusta. Alun perin jutussa mainittiin, että lehti olisi ilmestynyt hiippakuntalehtenä jo vuodesta 2011.
Nyt puhuu transihminen ja ortodoksi: ”Oma kokemus ei mahdu kirkon määritelmään ihmisyydestä”
Aamun Koitto julkaisee harvinaisen puheenvuoron, jossa näkemyksiään esittää sukupuolen korjausprosessin läpikäynyt Suomen ortodoksisen kirkon jäsen.
Vastaavassa tilanteessa olevien asema ja kirkollinen avioliittoon vihkiminen nousivat esille jälleen, kun piispainkokous julkaisi uusimman kannanottonsa. Se liittyy piispainkokouksen aiempaan päätökseen, jonka mukaan sukupuolensa korjanneelle henkilölle ei voida toimittaa avioliittoon vihkimistä hänen uuden juridisen sukupuolensa perusteella.
Tästä huolimatta piispainkokous painottaa, että kaikki kirkon jäsenet ovat yhtä tärkeitä riippumatta siitä, mikä heidän sukupuoli-identiteettinsä on.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Eri kuvalähteitä
Suomen ortodoksisen kirkon piispat ovat julkaisseet yhteisen kannanoton, joka koskee ”ihmisen ainutlaatuisuutta ja kirkon elämää”.
Kyseinen kannanotto on jatkumoa piispainkokouksen 14. maaliskuuta 2024 tekemälle päätökselle, jonka mukaan kirkollista avioliittoon vihkimistä ei voida toimittaa sukupuolen korjausprosessin läpikäyneelle henkilölle hänen uuden juridisen sukupuolensa perusteella.
Piispojen uusimman, 21. lokakuuta 2025 julkaistun kannanoton (Avaa uuden sivuston) luettuaan Aamun Koiton toimitusta lähestyi henkilö, joka on käynyt läpi sukupuolen korjausprosessin. Hän on Suomen ortodoksisen kirkon jäsen, mutta ei halua esittää näkemyksiään omalla nimellään tai edes paljastaa nykyistä sukupuoltaan aiheen arkaluontoisuuden vuoksi. Tässä jutussa henkilöä nimitetään keksityllä nimellä Ami, mutta hänen henkilöllisyytensä on toimituksen tiedossa.
– Haluan kommentoida piispainkokouksen lausuntoa, joka käsittelee sukupuolen korjausprosessin läpikäyneiden asemaa kirkossa. Esiinnyn nimettömänä, koska yleisesti vallitseva ilmapiiri transsukupuolisia tai heidän oikeuksiaan puolustavia ihmisiä kohtaan ei tällä hetkellä takaa turvallisuutta henkilöllisyyteni paljastamiselle.
Aihe oli piispainkokouksen käsiteltävänä maaliskuussa 2024, kun sukupuolen korjauksen (Avaa uuden sivuston) läpikäynyt henkilö toivoi kirkollista avioliittoon vihkimistä. Ami ei kuitenkaan puhu nimenomaan edellä mainitusta tapauksesta, vaan yleisellä tasolla.
– Olen hyvin pettynyt ja surullinen siitä, että piispainkokous päätti evätä kirkollisen avioliittoon vihkimisen sukupuolen korjauksen läpikäyneiltä, Ami sanoo.
Ulkopuolisuuden tunne satuttaa
Ami tutkii kohta kohdalta piispainkokouksen uusinta kannanottoa, jossa sanotaan muun muassa: ”Ajatus ’todellisesta minästä’, joka olisi vastakkainen synnynnäiselle ruumiilliselle sukupuolelle, voi johtaa kehosta irtautuvaan dualismiin, joka on vieras kirkon antropologialle.”
– Väite on loukkaava, koska se implikoi, että transihmisen kokemus omasta identiteetistään olisi teologisesti virheellinen tai harhainen. Se asettaa kirkon teologisen näkemyksen transihmisen henkilökohtaisen kokemuksen yläpuolelle, mikä tuntuu mitätöivältä ja hylkäävältä. Se aiheuttaa hengellistä ulkopuolisuuden tunnetta, kun oma kokemus ei mahdu kirkon määritelmään ihmisyydestä.
Kannanotossa todetaan kertaalleen, että tällä hetkellä ortodoksisessa kirkossa ei voida vihkiä heidän uuden juridisen sukupuolensa perusteella avioliittoon henkilöitä, jotka ovat läpikäyneet sukupuolen korjausprosessin.
– Tämä käytännössä sulkee transihmiset pois sakramentaalisesta avioliitosta, mikä tuntuu syrjivältä ja poissulkevalta. Se aiheuttaa kokemuksen, että transihmisen rakkaus ja parisuhde eivät arvokkaita tai hyväksyttyjä kirkon silmissä, Ami sanoo.
Kannanotossa mainitaan myös, että syntymässä saatu ruumiillinen sukupuoli on osa Jumalan luomistyötä ja lahja – mutta Ami kokee toteamuksen loukkaavaksi.
– Se korostaa biologista sukupuolta Jumalan antamana ja muuttamattomana lahjana, mikä implikoi, että transihmisen kokemus sukupuolidysforiasta olisi luomistyön vastainen tai jopa hengellisesti ongelmallinen.
– Sukupuolen korjaus perustuu lääketieteellisesti siihen, että osa ihmisistä kokee sukupuoliristiriitaa – heidän kehonsa ei vastaa heidän sukupuoli-identiteettiään. Hoidoilla, kuten hormonihoidoilla ja mahdollisilla leikkauksilla, pyritään lievittämään tätä ristiriitaa ja parantamaan elämänlaatua. Hoidot perustuvat kansainvälisiin suosituksiin ja yksilölliseen arvioon. Lokakuun 19. päivä kirkossa on muistettu tieteen ja erityisesti lääketieteen ihmiskunnan hyväksi tekemää työtä. Tässä tapauksessa kirkko ei tunnusta lääketieteen saavutuksia.
Ortodoksisessa kirkossa ei voida toimittaa avioliittoon vihkimistä sukupuolen korjausprosessin läpikäyneelle henkilölle hänen uuden juridisen sukupuolensa perusteella. Kuvituskuva: Heikki Santasalo
Intersukupuolisuuden osalta kirurgia hyväksytään
Piispat ovat jo aiemmin todenneet, että myös enemmistöstä poikkeavan sukupuoli-identiteetin omaavat ihmiset ovat yhtä lailla tärkeitä ja arvostettuja ortodoksisen kirkon jäseniä, joiden tarpeet on huomioitava pastoraalisesti – vieläpä erityisellä herkkyydellä.
Piispainkokouksen kannanoton mukaan kirurgiset toimenpiteet voivat olla perusteltuja lähinnä intersukupuolisuuden (Avaa uuden sivuston) tapauksissa. Amista rajaus tuntuu epäoikeudenmukaiselta.
– Se hyväksyy kehon muokkauksen vain tietyissä lääketieteellisissä tapauksissa, mutta ei silloin, kun kyse on sukupuolidysforian hoitamisesta. Tämä vahvistaa käsitystä, että transihmisen keho ei ole yhtä hyväksyttävä tai pyhä. Sama asia voisi olla se, että yhdenlaista syöpää saisi hoitaa, mutta toisenlaista ei saisi.
Ami on pettynyt kannanottoon myös siksi, että vaikka se tunnustaa transihmisten kärsimyksen, se ei hänen mielestään tarjoa konkreettista tukea tai hyväksyntää transsukupuolisten identiteetille, vaan asettaa kirkon teologisen näkemyksen ensisijaiseksi. Toisaalta voi kysyä myös, voisivatko piispat muutakaan.
– Tämä tuntuu empatian puutteelta, vaikka sanat ovat myötätuntoisia. Kannanotossa sanotaan: ”Ortodoksinen kirkko on paljon enemmän ja on edelleen täydellinen, vaikka sen satunnainen jäsen ei pystyisi osallistumaan yksittäiseen sakramenttiin koko elämänsä aikana. Luostarilupauksen antaneina piispoina tämä koskee myös meitä.” Piispat ovat kuitenkin itse valinneet naimattomuuden, joten heistä ei voi puhua tässä yhteydessä.
– Tämä aiheuttaa kokemuksen siitä, että transihmisen rakkaus ja parisuhde eivät arvokkaita tai hyväksyttyjä kirkon silmissä.
Piispat painottavat, ettei päätös sukupuolensa korjanneiden osalta perustu henkilökohtaiseen arvottamiseen tai syrjintään, vaan teologiseen ymmärrykseen avioliiton sakramentin luonteesta.
”Ymmärrämme, että tämä päätös voi tuntua syvästi kivuliaalta niiltä, joita se koskettaa, ja kannamme tätä kipua sydämessämme. On kuitenkin tärkeää korostaa, että tämä ei tarkoita sulkemista pois kirkon yhteydestä. Ortodoksinen kirkko on paljon enemmän ja on edelleen täydellinen, vaikka sen satunnainen jäsen ei pystyisi osallistumaan yksittäiseen sakramenttiin koko elämänsä aikana”, piispat kirjoittavat.
Lopuksi Ami nostaa esiin myös kiperän kysymyksen:
– Edelleen piispainkokous ei ota kantaa siihen, miten saadaan selville, onko henkilö käynyt läpi sukupuolen korjausprosessin vai ei.
Ami kertoo harkitsevansa tällä hetkellä ortodoksisesta kirkosta eroamista.
Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous vasemmalta oikealle: Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni, Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia ja Haminan piispa, Oulun metropoliitan tehtävien hoitaja Sergei. Kuva: Mikael Sundkvist
Kirkolle kaikki jäsenet ovat yhtä tärkeitä
Piispainkokouksen päätös maaliskuussa 2024 kirvoitti myös vastineen, jonka on allekirjoittanut anonyymi ”joukko ortodoksisen kirkon jäseniä” sekä Ekumeenisen Yhteys-liikkeen johtokunta.
Vastineessa huomautetaan, että muutama prosentti koko väestöstä on sukupuolen luontaisen vaihtelun seurauksena inter- tai transsukupuolisia, mikä merkitsee Suomen ortodoksisen kirkon jäsenistön mittakaavassa satoja inter- tai transsukupuolisia henkilöitä. Allekirjoittaneet pyytävät piispainkokousta vetämään päätöksensä takaisin uudelleen harkittavaksi.
Piispainkokouksen 14. maaliskuuta 2024 pidetyn kokouksen pöytäkirjan liitteessä on selvitetty tarkemmin avioliiton sakramenttia ja sen esteitä.
Piispainkokous on viitannut asiassa myös aikaisempaan piispainkokouksen päätökseen, joka korostaa, että ”Kirkon perinteessä kristillinen avioliitto on omaleimainen ja ainutlaatuinen miehen ja naisen toisiinsa sitoutuminen, ja että se periaatteessa on elinikäinen. Kirkolle se on myös sakramentti. Siihen ei voida rinnastaa mitään muita yhteiselämän muotoja; ei esimerkiksi ns. avoliittoa eikä muitakaan keskinäiseen yhteisymmärrykseen tai sopimukseen perustuvia yhteiselämän muotoja samaa tai eri sukupuolta olevien kesken” (9.9.1999).
Asiassa on vedottu myös siihen, että ortodoksisessa kirkossa paikallisuus on sidoksissa aina laajempaan yhteyteen, yli paikalliskirkkojen rajojen. Näin ollen on tulkittu, että mahdolliset muutokset avioliiton opilliseen ja kanoniseen luonteeseen tulee päättää laajemmassa yleisortodoksisessa kontekstissa.
Uusimmassa kannanotossaan piispat vakuuttavat kirkon etsivän alati tapoja toimia uusissa tilanteissa. ”Käymme jatkuvaa dialogia ymmärtääksemme paremmin nykyajan haasteita säilyttäen samalla uskomme ytimen. Tämä dialogi vaatii aikaa, rukousta ja Pyhän Hengen johdatusta. – – – Rukoilemme erityisesti niiden puolesta, jotka kokevat tämän päätöksen loukkaavana tai poissulkevana”, piispat kirjoittavat.
Helsingin ortodoksisen seurakunnan valtuustovaalit ovat käsillä – ehdokkaat esittäytyvät
Helsingin ortodoksisen seurakunnan valtuustovaalien ehdokkailta kysyttiin heidän näkemyksiään seurakunnan ydintoiminnoista kuten taloudesta, hallinnosta ja kiinteistöistä.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Vlada Wahlstén | Kuva: Ehdokkaiden yksityisalbumit
Helsingin ortodoksisen seurakunnan valtuustovaalit toimitetaan 2.–16.11.2025. Vaalissa valitaan 21 jäsentä seurakunnan valtuustoon yhteensä 37 ehdokkaasta, jotka edustavat seitsemää eri vaalialuetta.
Ehdokkaisiin voi nyt tutustua alla olevan listauksen avulla klikkaamalla ehdokkaan nimeä. Ehdokkaita voi tarkastella myös vaalialueittain Helsingin ortodoksisen seurakunnan vaalisivuilla (Avaa uuden sivuston).
Ehdokkailta kysyttiin heidän näkemyksiään seurakunnan ydintoiminnoista kuten taloudesta, hallinnosta ja kiinteistöistä. Voit tutustua ehdokkaille lähetettyihin kysymyksiin tästä. Kysymykset muotoiltiin osin seurakuntalaisten ehdotusten pohjalta, joita oli mahdollista esittää Helsingin ortodoksisen seurakunnan Facebook- ja Instagram-sivuilla.
Toiveissa nousivat esille muun muassa kysymys Liisankatu 29–Unioninkatu 39 ja Mannerheimintie 8 -kiinteistöjen tulevaisuudesta sekä valtuutetun tärkeimpinä pitämistä edistettävistä asioista.
Valtuustoehdokkaista osa vastasi kysymyksiin suoraan ja osa toimitti oman vapaamuotoisen esittelynsä. Esittelyiden pituutta ei rajattu tarkasti.
Kutsumuksena katedraalin kaunistaminen – Tapio Maljonen kapusi Uspenskin portaat ensi kertaa 55 vuotta sitten
Uspenskin katedraalin ystävien puheenjohtaja Tapio Maljonen kertoo, mikä on yhdistyksen historian merkittävin hanke ja rakkain ikoni.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Vlada Wahlstén | Kuva: Eri kuvalähteitä
– Olemme iloisia jokaisesta kävijästä, joka kipuaa Uspenskin katedraalin mäelle ja vierailee Suomen ortodoksien pääpyhäkössä, kiittelee Uspenskin ystävien puheenjohtaja Tapio Maljonen.
Hän on ollut Uspenskin katedraalin toimintaa ja korjauksia taloudellisesti tukevan yhdistyksen puheenjohtajana viimeiset viisi vuotta. Hän itse kipusi katedraalin mäelle ensimmäisen kerran 55 vuotta sitten nuorena, juuri Helsinkiin Pohjois-Savosta muuttaneena opiskelijana.
– Vanhempani olivat ortodokseja Suistamolta. Muutimme Pohjois-Savoon sodan jälkeen. Kun tulin opiskelemaan Helsinkiin, menin heti ensimmäisenä sunnuntaina Uspenskiin. Ja sillä tiellä olen edelleen.
Uspenskin katedraalissa vierailee vuosittain arviolta puoli miljoonaa kävijää. Arkkipiispan istuimen siirryttyä Kuopiosta Helsinkiin vuonna 2018 tuli Uspenskin katedraalista Suomen ortodoksisen kirkon pääkatedraali ja jumalanpalveluselämän keskus. Samalla se on yksi Helsingin tärkeimpiä nähtävyyksiä.
Uspenskin katedraalin ystävät ry on tukenut ortodoksisen kirkon pääpyhäkköä jo 20 vuoden ajan.
Yhdistyksen puheenjohtaja Tapio Maljonen kertoo, miksi yhdistys perustettiin, mitä se on saanut aikaan – ja mitä on vielä edessä.
Kultaa kupoleihin
– Yhdistys syntyi tarpeesta. Vuonna 2005 seurakunta ei enää voinut lakisääteisesti järjestää kansalaiskeräyksiä. Kupolien kultaus oli kuitenkin välttämätön, ja niin syntyi Uspenskin ystävät.
Kupolien kultaus valmistui muutamaa vuotta myöhemmin vuonna 2008.
– Kansan käsi oli runsas, ja kirkon kupolit kiiltävät edelleen komeasti.
Kultausten jälkeen yhdistys on kerännyt varoja useisiin pienempiin hankkeisiin. Maljosen mukaan yhdistyksen historian merkittävin varainkeruu alkoi vuonna 2018. Uspenskin katedraalin ikonostaasin vaurioiden laajuus oli paljastunut ja kirkkosalin sekä alttarin yhdistävä kuvaseinä piti korjata perusteellisesti.
Helsingin ortodoksinen seurakunta käynnisti Uspenskin ikonostaasin korjaus- ja konservointityöt vuoden 2018 alussa. Työn toteuttivat Kultaus- ja kehysliike Virtanen sekä silloinen Valamon konservointilaitos. Myös kirkon keskushallinto oli myöntänyt useita vuosia kestävään korjaushankkeeseen rahoitusta. Hanke tarvitsi kuitenkin kipeästi lisärahoitusta, ja siinä Uspenskin ystävillä oli korvaamattoman tärkeä rooli.
– Tehtävä oli kuitenkin haastava. Korjauksien kesto peräti kymmenen vuotta ja hinta arviolta useita satoja tuhansia. Toteutimme kansalaiskeräyksen vuosina 2018–2019.
Keräyksen merkitys on huomioitu laajalti. Vuonna 2021 Tapio Maljonen sai vastaanottaa yhdistykselle myönnetyn piispallisen siunauskirjan kiitoksena yhdistyksen työstä arkkipiispakunnan hyväksi.
– Pidämme Uspenskin ikonostaasin konservoinnin toteuttamisen tukemista merkittävimpänä hankkeenamme. Katedraalin ikonostaasi on maailmassa ainoaa laatuaan. Moskovan vastaavat on tuhottu.
Ikonostaasin ikonit on maalannut akateemikko P.S. Šiltsov. Ikonostaasissa yhdistyvät klassiset ainekset ja venäläisbysanttilaiset koristeaiheet.
– Bysanttilainen muotokieli puhuttelee meitä, ja olemme myös keskustelleet paljon ikoneista ja kirkkotaiteesta. Yhdistys on virallisesti nimennyt suosikki-ikoneikseen kuninkaan ovien yläpuolella olevan Ehtoollisen asettamisen ikonin ja kuninkaan ovista oikealla puolella olevan Kristus Kaikkivaltiaan ikonin.
Uspenskin ystävät perustettiin keräämään varoja Uspenskin katedraalin kupolien kultaamiseen. Katedraalin korjaushankkeet ja keräystarpeet eivät kuitenkaan loppuneet vuoteen 2008, kun kupolit asetettiin paikoilleen. Kuva: Timo Mertanen
Toiminta taustalla ja tukena
Uspenskin ystävien yhdistys on ollut alusta saakka avoin kaikille katedraalin tukijoille.
– Kirkon jäsenkirjaa ei ole tarvinnut. Ei tarvitse olla välttämättä ortodoksi. Riittää, että on halua tukea katedraalin kunnossa pitämistä seuraavillekin sukupolville.
Yhdistyksellä on tällä hetkellä 86 jäsentä.
– Tavoitteemme on kasvattaa määrä kolmeensataan. Yhdistyksen Facebook-sivulla on puolitoista tuhatta seuraajaa. Se kertoo siitä, että ihmiset ovat kiinnostuneita toiminnastamme. Myös jumalanpalveluksissa osallistujamäärät ovat kasvaneet, ja moni on kiinnostunut kirkostamme. Paras tapa tavoittaa ihmisiä on kirkkokahveilla. Haluamme, että ihmiset kokevat olevansa Uspenskin ystäviä.
Yhdistyksellä on muodollinen 15 euron jäsenmaksu. Maljonen kuitenkin korostaa, että jäsenmaksu ei ole ratkaiseva asia, vaan halu kuulua katedraalia tukevaan yhteisöön.
Toiminta on laajaa: yhdistys on järjestänyt monenlaisia keskustelutilaisuuksia ja tapahtumia, kahvituksia ja konsertteja sekä osallistunut myyjäisiin.
– Olemme tehneet paljon yhteistyötä Uspenskin Katedraalikuoron kanssa järjestämällä esimerkiksi hyväntekeväisyyskonsertteja. Yhdistys on järjestänyt myös hengellisiä keskusteluja syys- ja kevätkaudella. Niitä pitäisin yhdistyksen tuloksen kannalta parhaimpina, sillä niissä maallikot ottavat esille omaa hengellistä kasvuaan koskevia asioita esille. Onni on, että yhdistys on saanut hyviä puhujia ja keskustelijoita tilaisuuksiinsa. Sama koskee kirkkomusiikin aluetta – on onni, että yhdistyksen jäseninä on kirkkomusiikin asiantuntijoita, kuten musiikkitoimittaja Risto Nordell, jonka ansiosta järjestetään kirkkomusiikkitilaisuuksia, jotka ovat kiinnostaneet laajalti ja tuoneet uusia ihmisiä kirkkoon.
Maljonen näkee yhdistyksessä toimimisen todella palkitsevana. Yhdistyksen toimintaa tukee myös sen selkeä rooli.
– Me emme puutu seurakunnan toimintaan. Emme anna neuvoja tai arvioi jumalanpalveluksia – ne ovat erittäin tasokkaita. Meidän tehtävämme on ainoastaan tukea.
Katedraalin ikonostaasi on maailmassa ainoaa laatuaan. Yhdistys pitääkin ikonostaasin korjauksen ja konservoinnin toteuttamiseksi järjestettävää varainkeruuta merkittävimpänä hankkeenaan. Kuva: Vlada Wahlstén
Lahjana sävellys Uspenskin Katedraalikuorolle
Syyskuussa vietetyn 20-vuotisjuhlansa kunniaksi yhdistys ei halunnut antaa lahjaksi esinettä, vaan hengellisen, aineettoman lahjan.
– Halusimme antaa jotakin, mikä liittyy vahvasti Uspenskin katedraaliin, mikä kestää aikaa ja olisi aidosti käytössä.
– Käännyimme kirkkomusiikin puoleen. Musiikin tohtori Pasi Lyytikäinen, joka on myös yhdistyksen jäsen, sävelsi Uspenskin katedraalikuorolle teoksen Uspenie, 9. irmossi. Teos esitettiin juhlapäivänä 7. syyskuuta 2025.
Uspenie tarkoittaa kirkkoslaaviksi Jumalansynyttäjän kuolonuneen nukkumista. Juuri tästä juhlasta ja nimestä Uspenskin katedraalin nimi juontaa juurensa. Katedraalin temppelijuhlaa vietetään vuosittain elokuun puolivälissä. Syyskuussa kirkkovuoden ensimmäinen juhla puolestaan on Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian syntymän juhla.
Katse tulevaan – ja Kristukseen
Uspenskin ystävien kolmas vuosikymmen on alkanut tapahtumien täyteisesti, ja katedraalin kaunistaminen jatkuu myös tulevaisuudessa. Uspenskin katedraalissa on lähivuosina edessä mittavia korjauksia, arviolta jopa viiden miljoonan euron edestä. Korjauskulujen kattamiseksi Uspenskin katedraalissa on tämän vuoden toukokuussa otettu käyttöön jumalanpalveluksien ulkopuolella voimassa oleva sisäänpääsymaksu. Yhdistys ei ota pääsymaksuun kantaa, kuten ei muihinkaan seurakunnan päätöksiin.
– Roolimme on tärkeä tulevanakin kahtenakymmenenä vuotena, sillä työtä on paljon pääkatedraalimme kaunistamiseksi.
Yhdistys on tehnyt aloitteen uuden ikonin tilaamisesta katedraalin julkisivuun pääsisäänkäynnin ovien yläpuolelle.
– Julkisivusta puuttuu ikoni. Ja tässä on selkeä työnjako ja tehtävä yhdistykselle. Yhdistys kerää varat, järjestää rahoituksen ja hakee tähän apurahoja. Yhdistys ei kuitenkaan puutu siihen, mikä ikoni tilataan. Päätöksen tekee seurakunta. Me osallistumme ainoastaan rahoitukseen. Itse toivoisin kuitenkin, että keskustelussa nousisi esille erilaisia vaihtoehtoja. Vielä ei ole päätetty, tuleeko työ olemaan mosaiikki- tai maalausratkaisu. Katsotaan, mikä muoto ja teema sopii parhaiten. On ehdotettu Kristus Kaikkivaltiaan ikonia. Ja sehän on vakava kysymys, mikä on Suomen ortodoksisen kirkon pääkirkon pääsisäänkäynnin oven yläpuolella. Se on viesti. Ja me olemme Kristuksen kirkko.
Maljonen korostaa, että yhdistyksen tehtävä on myös hengellisen kulttuurin kehittäminen ja kirkon kynnyksen madaltaminen kaikille saavutettavaksi.
– Maallikoilla on osaamista ja halua kehittää aluetta ja järjestää hengellistä kulttuuritoimintaa.
Yhdistyksen jäsenillä on sisäinen palo antaa aikaansa kirkon hyväksi. Maljonen näkee tämän tavallisena tapana olla kirkon jäsen.
– Haluan antaa roposeni Kirkon hyväksi. Tästä saa paljon enemmän kuin mitä antaa. Meitä kirkon kaunistajia muistetaan jumalanpalveluksissa todella kauniilla rukouksilla. Palkkamme on hengellinen – ja se ei ole mitattavissa missään rahassa. Kun tulee mukaan ja saa olla osallinen, ymmärtää tämän merkityksen.
Uspenskin katedraalin mäeltä näkee kauas ja katse siintää niin tulevaisuuteen – kuin taivaalle.
Kuuntele
