Kristuksessa rakkaat isät esipaimenet, isät, veljet ja sisaret!

On ilo päästä jakamaan kanssanne palanen kirkkomme historiaa nyt juhlaa viettävän Ortodoksisten Pappien Liiton kautta tarkasteltuna. Esitelmäni keskittyy liiton varhaisiin vaiheisiin sotien välisenä aikana, eli rajaan käsittelemääni aikaa hieman aiemmin ilmoitettua lyhyemmäksi. Tätä aikaa kutsutaan usein myös Suomen ortodoksisen kirkon kansallistamisen tai kansallistumisen kaudeksi: vuosina Suomen itsenäistymisestä (1917) aina talvisodan alkuun (1939) ortodoksien oli haettava paikkaansa suomalaisessa yhteiskunnassa, ja tätä prosessia leimasi suomalais–luterilaisen valtakulttuurin ehdoilla, joskin yleensä omaehtoisesti, tapahtunut kirkollisen eetoksen suomalaistaminen.

Tunnemme historiaamme ehkäpä edelleen liian hatarasti ymmärtääksemme, mikä merkitys sadan vuoden takaisilla tapahtumilla onkaan ollut ortodoksisen perinteemme kehittymisen kannalta. Väitän, että ilman kansallistamisen aikaa – kaikkine patrioottisine ylilyönteineenkin – kirkkomme ei olisi se suomalaiseen yhteiskuntaan vakiintunut, valtiovallan, muiden kirkkojen ja yhteisöjen kanssa vuorovaikutuksessa toimiva, kokoaan suurempi vähemmistö, jota patriarkkamme Bartolomeos kuvasi ”malliyhteisöksi” kirkon autonomian 100-vuotisjuhlan yhteydessä. Tässä kehityksessä pappien järjestäytymisellä kollegiaaliseksi liitoksi on ollut kirkon työntekijöiden keskinäisiä yhteyksiä ja ykseyttä vahvistava vaikutus, ja suuri merkitys on myös sillä toiminnalla, julkaisuilla, tapahtumilla ja koulutuksilla, joita järjestäytynyt liitto on vuosikymmenten varrella pystynyt toteuttamaan. 

Kun aloin perehtyä pappien liiton historiaan esitelmäkutsun saatuani, oletin, että sitä olisi selvitetty jo useammassa historiikissa ja tutkimuksessa. On ollut yllätys todeta, ettei tällaisia ole ainakaan kovin julkisesti löydettävissä. Toisaalta samalla on selvinnyt, että myös liiton varhaiset asiakirjat kuten perustamispöytäkirja, sääntöluonnokset, jäsenluettelot ja kokousten esityslistat ovat jääneet saavuttamattomiin, sillä ainakaan niille nimetyistä kokoelmista ei niitä ole kirkon arkistoista Kuopiosta löytynyt (tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei niitä jostain muusta kokoelmasta vielä löytyisi). 

Aikalaislähteiden aukkoisuutta paikkaa onneksi – jälleen kerran – Aamun Koitto -lehti, jonka sivuille pappien liiton perustajat ja toimijat ovat kirjoittaneet. Nojaan siis tässä pitkälti Aamun Koiton sisältöihin ja toivon jatkossa voivani täydentää tutkimusta myös laajemmilla arkistoaineistoilla. Perinteisen historiikin sijaan minun on tarkoitus tehdä lyhyitä katsauksia liiton perustamiseen, sen jäsenistöön, toiminnan muotoihin, ja lopulta siihen, mitä voisi olla 100 vuoden takaisen papiston perintö meille, 2000-luvun ortodokseille

Pappien liiton historia on osoittautunut yhdeksi niistä tarinoista, joissa kirkkomme suurin murros – eli toinen maailmansota, joka hajaannutti valtaosin karjalaisen kirkon, katkaisi sen perinteitä, ja myös tuhosi monin tavoin sen muistiperintöä – on aiheuttanut myös yllättävän vääristymän ajan hahmottamisessa. Nimittäin pappien liittoa ei mitä ilmeisimmin perustettu vuonna 1925 vaan vuotta myöhemmin, vuonna 1926. (Se ei meitä haittaa, koska voimme odottaa ensi vuonna uusia kutsuja liiton 100-vuotisjuhliin!) Uskon, että tämän taustalla on juuri sodan aiheuttama sekaannus, sillä vastaavanlaista sekaannusta tapahtui myös esimerkiksi kirkkolaulupäivien järjestysnumeron laskemisessa, kun ne sodan jälkeen jatkoivat siitä, mihin ennen talvisotaa oli jääty. 

Epäilen myös, että käsityksen vuodesta 1925 esitti pappien liiton entinen puheenjohtaja, pappisseminaarin rehtori Johannes Suhola, joka sodan jälkeen vuonna 1948 julkaistussa pappisseminaarin matrikkelissa kirjoitti näin:

”Syksyllä v. 1925 pappisseminaarin oppilaat päättivät yhteistyön ja oikean toverihengen kehittämiseksi ja nykyiseen yhteiskuntatyöhön harjaantumiseksi (kokouksien pito y.m.), yhteyden pitämiseksi jo koulusta päässeiden, jotka kyllä muutenkin ovat tavallisesti tilaisuuden tullen mielellään itse käväisseet entisessä opinahjossaan, ja sen oppilaiden välillä ja itsensä ja pappisseminaarin ystävien virkistykseksi perustaa toverikunnan, johon saivat kuulua pappisseminaarin käyneet ja sen ylemmän luokan (siis IV–VI lk.) oppilaat ja joka on sama kuin nykyinen Suomen Ortodoksisten Pappien Liitto.”

Suhola itse oli aloittanut pappisseminaarissa vuonna 1924, eikä siis alemman luokan oppilaana ilmeisimmin kuulunut liiton perustajajäseniin. Käsitys vuodesta 1925 perustamisvuotena on määritellyt liiton tasakymmenvuosijuhlat koko sodanjälkeisen ajan, ja 26.9.1925 on kirjattu perustamispäiväksi myös liiton sodanjälkeisessä arkistoluettelossa Kansallisarkistossa. On siis tuntunut lähes traditionvastaiselta lähteä kyseenalaistamaan vakiintunutta käsitystä. Tutkijana on kuitenkin suhtauduttava kaikkiin ”faktoihin” kriittisesti, ellei pitävää todistetta, erityisesti aikalaistodistetta, ole tarjolla, enkä ole toistaiseksi löytänyt viittausta vuoteen 1925 mistään sotaa edeltäneistä lähteistä. Esimerkiksi Aamun Koitto – joka tuona aikana uutisoi seikkaperäisesti kaikkea kirkon kentällä tapahtuvaa, vaikkapa Impilahden Koivuselän pyhäkoulun kuusijuhlan koko ohjelman – ei maininnut syksyn 1925 numeroissa toverikunnan perustamista lainkaan. Pappisseminaarin vuosijuhlasta ei ylipäätään ollut raporttia, sillä samaan aikaan kirkossa oli käynnissä kirkkopoliittisesti merkittäviä tapahtumia: vuoden 1925 alussa arkkipiispan asemaan, syrjäytetyn arkkipiispa Serafimin tilalle, virallisesti astunut Herman (Aav) kiersi Johannes Teologin juhlan aikoihin Itä-Suomessa patriarkan lähettämän metropoliitta Germanoksen kanssa eräänlaisena kurinpidollisena eleenä ajanlaskukiistojen rauhoittamiseksi.

Ei ole poissuljettua, että liiton perustamisesta olisi keskusteltu pappisseminaarin vuosijuhlassa jo vuonna 1925. Tosin liiton perustajapuheenjohtajaksi vuonna 1926 valittu Nikolai Routa ei tuolloin ollut Sortavalassa, koska hänet vihittiin ja asetettiin Taipaleen kirkkoherran tehtävään juuri Teologin juhlan aikoihin. Olivatko liiton muut varhaiset toimijat pappisseminaarin juhlassa pohtimassa tarvetta järjestäytyä, siitä on vaikea sanoa mitään, sillä pappisseminaarin toiminnan dokumentointia vuodelta 1925 ei ylipäänsä ole laajemmin säilynyt.

Sen sijaan pappisseminaarin vuosikertomus vuodelta 1926 kirjaa liiton perustamisen elokuulle 1926. Varmempana päivämääränä voi kuitenkin pitää perustamista saman vuoden Johannes Teologin juhlan yhteydessä eli syyskuun 26. tai 27. päivänä. Pastori Aleksanteri Ryttyläisen (silloinen Korpiselän kirkkoherra, myöhemmin sodan jälkeen Joensuun kirkkoherranakin toiminut) mukaan pappisseminaarin vuosijuhlassa päätettiin perustaa ”oppilaitoksesta päässeiden yhteinen toveriliitto”, jolle ehdotettiin nimeksi ”Nuorten Ortodoksinen Pappisliitto”. Ryttyläinen kirjoitti tästä Aamun Koittoon alkuvuodesta 1928. Vuonna 1936 vietettiin liiton 10-vuotisjuhlaa, ja monisivuinen 10-vuotiskertomus julkaistiin Aamun Koiton numeroissa vuonna 1937. Tässä kertomuksessa perustamispäiväksi mainittiin 27. syyskuuta 1926 ja liiton nimeksi ”Ortodoksisten Nuorten Pappisliitto”.

Nuoruuden henki liiton jäsenissä

Perustamisvuodella ei sinänsä ole suurtakaan merkitystä; kiinnostavinta on, että se kertoo pappisseminaarilaisten ja juuri kirkon työhön astuneiden kokemasta tarpeesta vertaistuelle ja yhteydenpidolle noina epävakaina aikoina, jotka leimasivat suomalaista yhteiskuntaa ja myös ortodoksista kirkkoa. Elettiin sisällissodan pitkän varjon alla, itäraja oli levoton, ortodoksista papistoa oli siirtynyt toimeentulon perässä Neuvosto-Venäjälle, Suur-Suomi-aatteen nimissä oli tehty ”vapautusretkiä” Itä-Karjalaan, Suomeen oli tullut kymmeniä tuhansia pakolaisia rajan takaa, ja koko kirkkoon kohdistui valtion suunnalta erityistä valvontaa, koska sen lojaalisuus Suomen tasavallalle haluttiin varmistaa. 

Kirkkomme historian murrosvaiheissa toimeen ovat pääsääntöisesti tarttuneet nuoret. 1880-luvulla ”nuoret papit”, kuten Sergei Okulov, kokoontuivat suunnittelemaan suomenkielistä sisälähetystoimintaa, mistä sai alkunsa Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunta, yksi kirkon kansallistamisen kulmakivistä. 1920-luvulla aloitteen pappisliiton perustamisesta tekivät Sortavalan pappisseminaarilaiset ja sieltä juuri valmistuneet. Toisen maailmansodan jälkeen nuori papisto, kuten Erkki Piiroinen ja pappimunkki Paavali, johti kirkon jälleenrakennusta tukeneita järjestöjä kuten PSHV:ta, Ortodoksista Veljestöä ja Ortodoksisten nuorten liittoa. Voidaankin mielestäni perustellusti puhua, patriarkka Bartolomeosta taas siteeraten, ”nuoruuden hengestä”, joka on tuonut kirkkoon uutta energiaa ja näkökulmia silloin, kun kirkko on sitä erityisesti tarvinnut. 

Ortodoksisten Pappien Liitto perustettiin nuorten toveriliitoksi, parikymppisten pappisseminaarilaisten verkostoksi. Sen jäsenyys rajattiin Sortavalan pappisseminaarista valmistuneille tai valmistumista lähestyville, siis ulkopuolelle jäi kirkkokunnan papiston laajin ryhmä, Pietarissa ja Petroskoissa ennen vallankumousta venäläisen koulutuksen saaneet papit. Sortavalan pappisseminaari oli vuodesta 1918 kouluttanut nuoria suomen kielellä. Siellä opiskelleet kuuluivat siihen sukupolveen, josta osa käänsi slaavilaisen sukunimensä suomalaiseen muotoon (siispä kirkon työhön eivät astuneet Marov, Remschujev, Sidonskij, Dobrovolskij, Gusev, Miinin ja Ostrovskij, vaan Saarenne, Routa, Rajamo, Ritamo, Olmari, Saarikoski ja Ortamo) ja omaksui papilliseen habitukseensa – arkkipiispa Hermanin esimerkkiä seuraten – parrattomuuden. Rajaa vedettiin siis entiseen ”venäjänuskon” papistoon liittyviin mielikuviin, kuten tuona aikana eri tasoilla tapahtuvassa kansallistamistyössä tehtiin yleensäkin.

Sortavalan pappisseminaarin kasvatit kokivat olevansa ilmeisen ”erilaisia nuoria” suhteessa vanhempaan papistoon. Tämä synnytti jonkinasteista jännitettä vanhojen ja nuorten välillä. Vuonna 1929 puheenjohtajana toiminut Paavo Saarikoski totesi Aamun Koitossa, että liittoon kohdistui epäilyksiä ja ennakkoluuloja, koska sen kuviteltiin tulleen perustetuksi ”toimimaan vanhemman pappispolven käsitys- ja työtapoja, jopa ortodoksisen kirkon vakaumuksiakin vastaan”. Saarikoski korosti, että liiton henki muodostui juuri Sortavalan pappisseminaarin perustalle, jonka antamia toimintakykyjä liiton jäsenet halusivat yhdessä täydentää – ”Nuorten ortodoksinen pappisliitto” ei siis tietoisesti halunnut esiintyä yleisenä pappisliittona. 

Liiton edustajat kokivat ymmärtävänsä nuoruutensa ansiosta ajan erityiset haasteet ja tarpeet. Vuonna 1934 nimimerkillä ”X.” Aamun Koitossa kirjoittanut liiton jäsen tähdensi, että ihmiskunnan kehittyessä myös kirkon toiminnan ja työmuotojen oli muututtava: ”Ajan muodostamissa muodoissa ja astioissa on kristillisyyttä nykyiselle ajalle ja sen ihmisille kannettava, muuten olemme huutavassa hukassa.” Yhtenä ratkaisevana tekijänä nähtiin kirkon nuorisotyön kehittäminen. Liiton johtohenkilöt pyrkivät aktivoimaan nuorta papistoa hakeutumaan vastuutehtäviin, jotta ajan vaatimat uudistukset saataisiin toteutettua ja toisaalta torjuttua ”vieraskansallisten” vaikutus kirkon päätöksenteossa, esimerkiksi asettumalla ehdolle vuoden 1935 kirkolliskokoukseen. Nähtiin suorastaan häpeällisenä, että nuori papisto ei ollut ollut täysjäseninä edustettuna kirkkokunnan aiemmissa kirkolliskokouksissa.

Nuori uudistushenki sai kuitenkin toisinaan vastaansa lannistavia kannanottoja. Nimimerkin X. näkemyksistä kimmastunut vanhemman polven kansallistaja Mikael Michailov kirjoitti: 

”Kirjoittajan toiveen perusteena on se yksipuolinen ajatus, että vain nuoret papit kykenevät omaamaan uudet ajatukset, seuraamaan aikaa ja kantamaan kristillisyyttä ajan muodostamissa muodoissa ja astioissa sekä muuttamaan muodot ja työtavat, mitä muka ei ole kyennyt suorittamaan vanha papisto. […] Suurimmat, kauaskantavimmat ja käänteentekevämmät uudistukset kirkkokunnassamme ovat suoritetut jo silloin, kun nykyisellä uudella sukupolvella oli ollut yleensä kovin vähän ajatuksia, ja se oli kirjaimellisesti vielä huutavaäänisenä lapsukaisena.” 

Kuitenkin X:n vastaus osoittaa, että nuori papisto tunsi vahvasti vastuunsa kirkon toiminnan uudistajina ja oli siihen työhön motivoitunut: 

”Nyt ei ole kysymys uusilla opeilla tai muodoilla leikkimisestä, nyt on kysymys vakavista kirkontyön uusista muodoista. Rikollisuus, väkijuomapahe, kristillisyyttä vieroksuvat aatteet tekevät työtään niin valtavin mittasuhtein täällä Karjalassa kuin muuallakin kirkkokuntamme työalueilla. Saasta leviää kuin rutto varsinkin nuorisoon. Kirkon on oivallettava ajoissa tämä vaara. Uusia keinoja sen ehkäisemiseksi on etsittävä. […] Nuoren papiston ennen muita on ymmärrettävä työn tärkeys, sillä se luonnostaan jo kuuluu heille. […] Me tahdomme, kun parhaiden miehuusvuosien hehku on käytettävinämme, mieluummin kulua työssä ja taistelussa kuin ruostua paikoillamme.”

Toiminnan painopisteet

Nuorten Ortodoksisen Pappisliiton perustamisen aikaan sen jäsenistö oli todennäköisesti varsin pieni. Tarkkoja lukumääriä ei asiakirjojen puutteessa ole mahdollista antaa, mutta koska pappisseminaarin vuosikurssit olivat 4–5 oppilaan luokkaa, jäseniä tuli ylemmiltä luokilta ja valmistuneista tuskin paljoa yli tusinaa. Kymmenessä vuodessa eli vuonna 1936 jäsenistö oli kasvanut 31:een. Alun vähälukuisuuden takia liiton toiminta käynnistyi asteittain, eikä siitä alkuvuosina tiedotettu paljoa jäsenistön ulkopuolelle. Ryttyläisen mukaan vielä vuonna 1928 liitto oli tuntematon ”monille niillekin, jotka saattaisivat osallistua sen toimintaan”. Koska vuosikokouksiin oli vaikea saada kylliksi jäseniä koolle, lykkääntyi myös liiton hakeutuminen yhdistysrekisteriin – tämä tapahtui vasta vuonna 1933, jolloin myös nimi vaihtui muotoon ”Nuorten Orthodoksisten Pappien Liitto ry.”.

Toiminta käynnistyi toveriliittona, jonka keskeisin tavoite oli ”pitää yhteyttä jäsenien kesken, ennenkaikkea läheisiä toveruussuhteita esim. esirukousten, kirjeiden, vierailujen ja vuosikokousten kautta”. Aleksanteri Ryttyläinen esitti vuonna 1928, että paikalliset vierailut, liiton jäsenten järjestämät seurakuntamatkat toistensa luo ja siellä saarnaaminen, toisivat naapuriseurakuntiin ”uusia tuulahduksia uskonnollisen elämän aloilta”. Rivien välistä voinee lukea, että papin työ tuolloin(kin) oli usein yksinäistä: kaivattiin samanlaista vertaistukea, johon pappisseminaarin vuosina oli toveripiirissä kasvettu. Ryttyläinen visioi myös Johannes Teologin päiviin ajoittuvia vuosikokousten ”rituaaleja”, joissa oli ”oma sijansa jumalanpalveluksilla, saarnoilla, esitelmillä, puheilla, julkisilla sekä suljetuilla kokouksilla, retkeilyillä, ym.” Ensimmäisen kymmenen toimintavuoden aikana vuosikokousten ohjelmallisuus näyttää olleen heikommassa roolissa. Johannes Teologin kevään muistopäivänä toukokuussa 1936 järjestettiin Sortavalassa kuitenkin erityinen juhla, jossa kuultiin esitelmiä ja alustuksia mm. liiton toiminnan tehostamisnäkymistä sekä nuorisohuollosta kirkkokunnassa. Kiinnostavaa kyllä, liitto näki itsensä myös kurinpidollisena elimenä, joka voisi osoittaa paheksuntaa tai jopa rangaistuksenkin sellaiselle jäsenelle, joka tavalla tai toisella loukkasi ortodoksista uskoa tai kirkkoa. Tämän toimintamuodon kehittämisen nähtiin vuonna 1936 vielä vaativan tarkempaa huomiota.

Perustamisestaan saakka pappien liiton toiminnan toisena haarana oli sen säännöissä nimettynä sisälähetystyö, uskonnollisen kirjallisuuden julkaiseminen ja levittäminen sekä ehdotusten tekeminen kirkolliskokoukselle. Sisälähetystyön ja julkaisutoiminnan osalta tavoitteet muistuttivat suuresti Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan (PSHV) ydintoimintaa, mutta pappien liitto suuntasi ne hieman eri alueelle, nimittäin teologiaan. Suunnitelma ”erikoisesta aikakauslehdestä, jossa käsiteltäisiin jumaluusopillisia ja sitä sivuavia kysymyksiä ja seurattaisiin uskonnollisen ajattelun kehitystä koti- ja ulkomailla” tehtiin jo vuoden 1927 kokouksessa, mutta ensimmäinen julkaisu, Ortodoksian ensimmäinen numero, ilmestyi vasta liiton rekisteröimisen jälkeen, alkuvuonna 1934. Toimituskunnassa oli kaksi jäsentä: Ryttyläinen ja Saarikoski, ja numero nojasi vahvasti PSHV:n tukeen: PSHV kustansi numeron ja tuotti pääosan sen sisällöstä – numerossa nimittäin julkaistiin Sergei Okulovin uraa uurtava ja kauaskantoinen selvitys ortodoksisuuden tilasta Suomessa 1800-luvun lopulla; selvitys oli suomennos Okulovin kirjeestä piispa Antonille (Vadkovskij), joka Suomen hiippakunnan ensimmäisenä esipaimenena oli pystynyt hyödyntämään selvitystä suomenkielisen kirkollisen elämän kehittämisessä. Ortodoksiasta tuli näin yksi Suomen varhaisimmista teologisista tiedelehdistä, ja sen julkaisu herätti ansaittua huomiota myös ortodoksipiirien ulkopuolella. 

On kiinnostavaa, että Sortavalan pappisseminaarin käyneille – tai ainakin muutamille heistä – oli tärkeää seurata kansainvälistä teologista keskustelua ja tuoda sitä suomenkielisen yleisön luettavaksi. Osasyynä saattoi olla – yleisen maailman avartumisen ja kansainvälisen opiskelijavaihdon luomien yhteyksien ohella – havainto siitä, että aiemmin ahkerasti luettu venäjänkielinen teologinen kirjallisuus ei enää ollutkaan suomalaisten saavutettavissa, sillä pappiskoulutuksen läpäisy ei enää edellyttänyt sujuvaa venäjän kielen taitoa. Avartumisesta teologiselle keskustelulle kertoo myös pappien liitossa, kuten kirkkokunnan hallinnossakin, 1930-luvulla käyty keskustelu oman pappisseminaaria korkeamman jumaluusopillisen laitoksen aikaansaamisesta. Ensimmäiseksi askeleeksi tähän tarkoitukseen liitto katsoi lisätä pappisseminaarin opetushenkilöstöä.

Nuorten Ortodoksisten Pappien Liiton toiminta vaikuttaa alkuvuosien jälkeen kuitenkin törmänneen pienille yhdistyksille tyypilliseen ongelmaan: visioitua työtä oli liikaa suhteessa työn tekijöihin. Samaan aikaan nuori papisto alkoi vähitellen muodostaa valtaosan koko kirkkokunnan papiston yhteisistä veljeskokouksista, joita oli kutsuttu koolle parin vuoden välein aina vuodesta 1926. Jo vuonna 1933 liiton vuosikokouksessa ehdotettiin, että sen jäseniksi pääsisivät muutkin pappisjäsenet kuin Sortavalasta valmistuneet. Yhteinen näky vahvistui veljeskokouksessa vuonna 1937. Jo käynnistetty valmistelu rinnakkaisen, yleisen pappisliiton perustamiseksi keskeytettiin ja sovittiin nuorten pappien liiton avautumisesta kaikille Suomessa toimiville papeille. Talvisodan kynnyksellä (1939) järjestetty liiton vuosikokous päätti lopulta lähettää sääntömuutokset rekisteritoimistoon vahvistettaviksi, ja samalla liiton nimi muutettiin: syntyi Suomen Ortodoksisten Pappien Liitto.

Nuoruuden henki 100 vuoden takaa

Ortodoksisen papiston järjestäytyminen 1920-luvulla seurasi monessa mielessä ajan henkeä. Toverikuntia ja liittoja perustettiin itsenäisessä Suomessa aktiivisesti, ja esimerkiksi luterilaisen kirkon pappisliitto oli perustettu vuonna 1918 tukemaan papistoa ja tarjoamaan täydentävää koulutusta. Nuorten ortodoksisten pappien liitto nousi käytännön tarpeesta ylläpitää niitä kollegiaalisia verkostoja, joita pappisseminaarissa opiskellessa oli syntynyt. Nuoret papit osasivat etsiä vertaistukea ja antavat näin hyviä malleja myös tämän päivän teologian opiskelijoille ja kirkon työtä tekeville. 

Mutta vahvimpana viestinä 100 vuoden takaisilta nuorilta pidän sitä intoa, paloa ja sitoutumista, jolla he suhtautuivat tehtäväänsä kirkossa. Aikana, jolloin suuri materiaalinen niukkuus oli arkipäivää kirkossa ja yhteiskunnassa yleensä, motivaatio rakentaa tulevaisuutta kohti parempaa oli käsin kosketeltavaa. Yhteiskunnan epävakaus ja suuret haasteet kirkon työn kentällä eivät lannistaneet heitä. Tästä nuoruuden hengestä toivoisin meidän voivan ottaa esimerkkiä ja innoitusta omissa tehtävissämme, missä sitten toimimmekin. Ja jos arvostamme 100 vuotta sitten toimineita nuoria, osaammehan kuunnella tämän päivän nuoria, myös nuoria työntekijöitä, ja olla sammuttamatta heidän paloaan palvella kirkkoa!

Pääkuva ylhäällä: Johannes Suhola opettamassa pappisseminaarilaisia vuonna 1936. Kuva: Yrjö Logisen kokoelma