Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Vatopedin luostari, Athosvuori/Wikimedia Commons
Liturgiassa
(Mark. 2:1‒12)
Evankeliumissa kerrotaan halvaantuneesta, joka tuodaan Jeesuksen luo laskemalla vuode katon kautta huoneeseen. Kun Jeesus ilmoittaa miehen saaneen syntinsä anteeksi, muutamat lainopettajat ajattelevat hänen pilkkaavan Jumalaa, koska vain Jumala saattaa antaa syntejä anteeksi. Jeesus tuntee heidän ajatuksensa ja kysyy, kumpi on helpompaa, antaa synnit anteeksi vaiko käskeä halvaantunutta kävelemään. Sitten hän parantaa halvaantuneen.
***
Ihmiseksi tullut Jumalan Poika antaa syntejä anteeksi. Sen merkkinä hän tekee suuren ihmeen.
Anteeksiantamus muuttaa halvaantuneen elämän suunnan. Ajallinen ihme kestää elämän ajan, jumalasuhde ikuisesti. Ihmisyytemme saa uuden suunnan Jumalan anteeksiantamuksen voimasta.
Tästä todistaa myös tänään muisteltava Gregorios Palamas. Hän puolusti kirkon opetusta siitä, että jumalallinen elämä voidaan ottaa vastaan ja kokea. Kysymys ei ole vain tiedon määrästä. Yhteys Jumalaan kasvaa Jumalan Pojan yhteydessä pyhien mysteerien eli sakramenttien, rukouksen ja arjen kilvoituksen vahvistamana.
(Gregorios Palamakseen liittyen tänä sunnuntaina luetaan myös Joh. 10:9–16.)
Minisaarnoja julkaistaan uudelleen kyseisen muistopäivän, sunnuntain tai juhlan aikaan, sillä niiden sisältö on ajaton.
Arkkipiispa Elia Ukrainan täysimittaisen sodan alkamisen vuosipäivänä: Kirkon on uskallettava sanoa, kenen rinnalla se seisoo
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia piti puheen Ukrainan täysimittaisen sodan syttymisen vuosipäivänä 24. helmikuuta 2026 Uspenskin katedraalissa.
Julkaistu
Teksti: Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia | Kuva: Vlada Wahlstén
Kristuksessa rakkaat isät, sisaret ja veljet,
arvoisa Ukrainan suurlähettiläs Myhailo Vydoinyk,
neljä vuotta sitten maailma heräsi todellisuuteen, jonka se oli toivonut unohtaneensa. Sota palasi Euroopan sydämeen. Ei televisioruudun kaukaisena välähdyksenä, vaan elävinä ihmiskohtaloina, joiden paino kasvaa joka päivä. Neljä vuotta. Historialle lyhyt. Jokaiselle, joka etsii omaistaan raunioista – loputon.
Muistan tuon aamun. Muistan, kuinka ensimmäinen ajatukseni ei ollut geopoliittinen analyysi vaan psalmin sanat: ”Herra, kuinka kauan?” (Ps. 13:2). Tuo kysymys on neljässä vuodessa muuttunut vain raskaammaksi. Se kaikuu Kiovan kaduilla, Harkovan kellareissa, Mariupolin haudoissa, Butšan hiljaisuudessa, Irpinin silloilla, Izjumin joukkohaudoilla, Bahmutin savuavissa raunioissa, Avdijivkan tyhjillä pihoilla, Hersonin tulvaveden alle jääneissä kodeissa. Se kaikuu kirkoissa, joiden kupolit ovat pirstoutuneet, ja kodeissa, jotka ovat enää muistoja.
Ukrainan kansa on kansa, joka tuntee kärsimyksen syvyyden. Holodomorin nälkäkuolema, Stalinin vainot, vuosisatojen sorto – ja nyt tämän uuden Golgatan, jossa viattomien veri huutaa taivaaseen.
Sota ei kuitenkaan ole koskaan ratkaissut mitään. Se ei ole koskaan synnyttänyt oikeudenmukaisuutta. Se on hulluutta, joka lihottaa kuoleman kauppiaita ja jättää jälkeensä vain orpoja, leskiä ja raunioita. Yhden ainoan päivän sotilasmenoilla voitaisiin ruokkia miljoonia. Ja silti valitaan kuolema.
Ortodoksisessa perinteessämme tiedämme, että pääsiäinen seuraa aina suurta perjantaita, mutta tiedämme myös, ettei kukaan voi ohittaa ristiä. Ukrainan kansan risti on raskas, ja meidän tehtävämme on kantaa sitä yhdessä, ei kääntää katsettamme pois.
Kirkkomme opettaa, että jokainen ihminen on Jumalan elävä ikoni. Ei puuhun tai kultaan maalattu, vaan lihaan ja vereen kirjoitettu kuva Luojasta. Kun pommi repii ihmisen kehon, se tuhoaa Jumalan ikonin. Kun lapsi otetaan pois kotoaan, Jumalan kuva ajetaan maanpakoon. Kun sotavanki katoaa kidutuskammioon, Jumalan ikoni häpäistään.
Tunnemme omaa historiaamme yli tuhannen vuoden takaa, kun ikonien häpäisijät tuhosivat pyhiä kuvia Bysantissa. Mutta tämän ajan ikoninen raastaminen on paljon julmempaa, kun tuhotaan eläviä kuvia, joita ei voida maalata uudelleen.
Siksi kirkko ei voi vaieta. Profeettojen perinne ei ole diplomaattista hiljaisuutta vaan totuuden puhumista vallan edessä. Profeetta Jesaja ei kysynyt lupaa, kun hän julisti: ”Voi niitä, jotka sanovat pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi! Pimeyden he kääntävät valoksi ja valon pimeydeksi” (Jes. 5:20). Kirkko, joka vaikenee vääryyden edessä, on lakannut olemasta kirkko.
Ja jos kirkko ei vaikene, sen on myös uskallettava sanoa, kenen rinnalla se seisoo. Me emme ole puolueettomia. Me seisomme kärsivien rinnalla. Me seisomme Ukrainan rinnalla. Me seisomme niiden rinnalla, joiden rakkaat lepäävät tuntemattomissa haudoissa, ja niiden rinnalla, jotka yhä odottavat tietoa kadonneista.
Juuri siksi olemme tänään koolla. Neljän vuoden jälkeen sytytämme jälleen tuohuksen niiden muistoksi, jotka eivät ole enää keskuudessamme, ja niiden puolesta, jotka yhä kestävät. Tiedämme, että yksittäinen liekki pimeässä kirkossa ei sammu, vaan sytyttää toisen ja kolmannen, kunnes pimeys väistyy. Meidän kutsumuksenamme on olla se liekki, joka ei sammu, sillä me palvelemme Jumalaa, joka mittaa aikaa toisin kuin me.
Kristuksessa rakkaat sisaret ja veljet! Rauhan siemen kantaa aina satoa – joskus vasta sukupolvien päästä, kauan sen jälkeen, kun kylväjän kädet ovat levänneet. Mutta aina. Tämä on meidän toivomme, ja tätä toivoa mikään pimeys ei voi sammuttaa.
Unelmien aika tulee vielä – juuri nyt ukrainalainen Oksana Horbanova elää päivän kerrallaan
Ukrainan Dniprosta kotoisin oleva Oksana Horbanova pakeni sotaa Suomeen yhdessä tyttärensä kanssa.
Nyt hän työskentelee Suomen ortodoksisen kirkon yhteistyökumppanin, diakonia- ja lähetystyöjärjestö Filantropia ry:n hanketyöntekijänä.
– On palkitsevaa, kun saan auttaa ihmisiä ja he antavat hyvää palautetta. Ukrainalaiset ovat monesti ilmaisseet kiitollisuuttaan ja iloaan niin Suomen ortodoksisen kirkon, Filantropian kuin yleensäkin suomalaisten tuesta ja avusta.
Julkaistu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Vlada Wahlstén, Oksana Horbanovan oma albumi
– Osaan jo erottaa erilaisten droonien ja ohjusten äänet toisistaan samoin kuin oman ilmatorjuntamme, sanoo Oksana Horbanova.
Siitä huolimatta Oksana nukkuu yönsä paremmin synnyinmaassaan Ukrainassa kuin Suomessa, vaikka nykyisen Helsingin-kodin yörauhaa eivät häiritse Venäjän hyökkäyssodasta johtuvat äänet.
Levollisempi uni voi selittyä sillä, että Ukrainassa ollessaan Oksana on koko ajan tilanteen tasalla. Ei tarvitse vahtia uutisista, missä päin Venäjän hyökkäys on ollut erityisen kiivas ja kysellä sitten tekstiviestitse alueella asuvilta tutuilta, ovatko he kunnossa.
– Voi olla, että Suomessa huono uni johtuu paitsi huolesta, myös syyllisyydestä sen takia, että olen itse turvassa.
Oksana Horbanovan perheestä on Suomessa turvassa myös tytär. Muut perheenjäsenet – lasten isä, poika ja miniä sekä vanhemmat – ja suuri osa ystävistä ovat jääneet Ukrainaan.
Sodan alettua kotikaupunki Dniprossa soivat hälytyssireenit monta kertaa vuorokaudessa. Hyökkäysten aikana perhe haki suojaa omakotitalonsa kylpyhuoneesta, sillä siellä ei ollut särkyviä ikkunoita.
– Varsinaisia väestönsuojia ei juuri ole muualla kuin esimerkiksi lastentarhoissa ja kouluissa. Ihmiset suojautuvat myös kellareihin, mutta siinä on riski, että talon romahtaessa voi hautautua raunioihin.
Evakuointijunassa Ukrainasta Puolaan sodan alettua vuonna 2022. Kuva: Oksana Horbanovan oma albumi
”Minulla oli ihana elämä”
Kotona Dniprossa Oksana eli perheineen hyvää, keskiluokkaista elämää, johon mahtui toisinaan myös ulkomaanmatkoja. Talo oli hankittu juuri ennen sotaa, ja sen emäntä iloitsi puutarhanhoidosta ja ystävien vierailuista. Työpäivät taittuivat englannin kielen lehtorina yliopistolla. Iltaisin Oksana antoi myös yksityistunteja, sillä maan palkkataso ei ole kovin korkea.
– Minulla oli ihana elämä, Oksana huokaa.
Kunnes koitti 24. helmikuuta 2022 ja Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyksensä Ukrainaan.
Oksana sinnitteli sodan alettua parisen viikkoa, mutta tilanne kävi hyvin vaaralliseksi. Niinpä hän pakeni tyttärensä kanssa Puolaan. Evakkomatka oli raskas: junaa piti odottaa pakkasessa kymmenen tuntia, ja sen jälkeen seisoa täpötäydessä junavaunussa kokonainen vuorokausi, koska tilaa istua ei ollut. Kun saavuttiin Lviviin, oli taas jonotettava kylmässä yli 11 tuntia.
– Siitä lähtien tyttäreni on vihannut junia ja jonoja. Perillä Puolessa tajusin sinne paenneen niin paljon ukrainalaisia, että heillä olisi suuria vaikeuksia auttaa kaikkia.
Kolme päivää vastaanottokeskuksen ruuhkassa pakottivat etsimään muita vaihtoehtoja.
– Ajattelin, että koska puhun hyvää englantia, pärjään kyllä melkeinpä missä vain.
Oksana löysi verkkosivuston, jonka kautta ihmiset tarjosivat muun muassa majoitusapua pakolaisille. Sen kautta löytyi suomalaisrouva, joka tarjosi majapaikkaa – ja niin Oksana lensi tyttärineen Varsovasta Helsinkiin lentoyhtiön tarjoaman alennuksen turvin.
He asuvat yhä Helsingissä saman rouvan luona.
Oksanan kokemusten mukaan suomalaiset tuntevat empatiaa ukrainalaispakolaisia kohtaan, sillä Suomen historiasta ja Ukrainan tilanteesta löytyy yhteisiä piirteitä. Näin ollen pakolaisten asemaan osataan samastua – onhan suomalaisilla on vielä hyvin muistissa talvi- ja jatkosota, Karjalan menetys ja karjalaisten evakuointi kotiseudultaan.
Ystävystymisen suhteen haasteena voi tosin alkuun olla yhteisen kielen puute, sillä vaikka monet suomalaiset puhuvat englantia, kaikki ukrainalaiset eivät sitä osaa. Suomen kielen opiskelu on vaativaa, mutta moni ukrainalainen haluaa silti oppia kantaväestön kielen. Lisäksi ukrainalaiset haluavat työllistyä, mikä sekään ei ole helppoa nykyisessä työllisyystilanteessa.
– Tarjolla on lähinnä siivousta, jossa ei toki ole mitään vikaa sinänsä. Kuitenkin monilla Suomeen paenneilla ukrainalaisnaisilla on korkeakoulututkinto, joten on sääli, jos he eivät löydä koulutustaan vastaavaa työtä.
Myös Oksanan tytär halusi integroitua mahdollisimman hyvin uuteen elinympäristöön. Hän kävi peruskoulua suomenkielisellä luokalla, ja kaiken kaikkiaan hän on sopeutunut hyvin.
Ukrainassa oleva perhe on silti läsnä joka päivä videopuheluiden välityksellä. Lisäksi Oksanan äiti kävi Suomessa silmäleikkauksessa, mutta halusi palata Ukrainaan taivuttelusta huolimatta.
Viimeistä kertaa Asovanmeren rannalla. Kuva: Oksana Horbanovan oma albumi
Kirkon jäsenyys voi olla uusi asia
Ennen työllistymistään Filantropia ry:n (Avaa uuden sivuston) kotimaan Ukraina-hankkeen työntekijäksi Oksana on toiminut vapaaehtoisena auttajana ukrainalaisille Pikkuavussa 2022, vapaaehtoisena opettajana Ukrainalaisessa keskuksessa sekä englannin ja yhteiskunnallisen orientaation opettajana. Lisäksi hän on työskennellyt tulkkina, sijaisena päiväkodissa ja koulunkäynnin ohjaajan sijaisena.
Filantropia ry:n tarjoama työ tuntui heti täysosumalta.
– Tätä työtä olisin tehnyt vaikka vapaaehtoisesti, ja nyt siitä vieläpä maksetaan, Oksana nauraa.
Nykyisessä työssä ortodoksisuus on vahvasti läsnä – kuten se on ollut aiemminkin elämässä. Valtaosa Ukrainan väestöstä on ortodokseja, ja he jakaantuvat kahteen merkittävään kirkkoon: Ukrainan ortodoksiseen kirkkoon (UOK), joka on yhdistetty Moskovan patriarkaattiin, ja Ekumeenisen patriarkaatin autokefaaliseksi tunnustamaan Ortodoksiseen kirkkoon Ukrainassa (OKU). Molemmilla kirkoilla on seurakuntia koko Ukrainassa. Ortodoksisuus on oleellinen osa ukrainalaisten arkea.
– Vaikka kaikki eivät kävisikään aktiivisesti kirkossa, useimmat haluavat mennä kirkkoon ainakin suurien juhlien aikaan. Kirkosta haetaan lohdutusta myös jonkin kriisin kohdatessa.
Oksana tunnistaa eroavaisuuksia Suomen ja Ukrainan välillä esimerkiksi sen suhteen, että ukrainalaisille kirkon virallinen jäsenyys samoin kuin kirkollisvero ovat yleensä uusia asioita. Kotimaassa tavat ovat hieman toisenlaiset.
– Selitän ukrainalaispakolaisille, miten ortodoksinen kirkko toimii Suomessa, eli että täällä on tapana liittyä virallisesti kirkon jäseneksi ja että kirkollisveroilla rahoitetaan kirkon toimintaa.
Esimerkkinä Oksana mainitsee, että Ukrainassa on tapana maksaa tietyn palveluksen toimittamisesta. Summat eivät välttämättä ole suuria, mutta jokin korvaus suoritetaan yleensä joka tapauksessa.
– Toki pienemmissä kylissä, missä papit tuntea seurakuntalaisensa, he voivat toimittaa myös ilmaiseksi tai korvaus voi olla ihan minimaalinen.
Oksanan käsitys on, että osa Ukrainan seurakunnista on yhä yhteydessä Moskovan patriarkaattiin, myönsivätpä ne sitä tai eivät.
– He väittävänsä olevansa puolueettomia, mutta se ei ole totta.
Suomessa työskennellessään Oksana ei ole todistanut ristiriitoja ukrainalaisten ja venäläistaustaisten seurakuntalaisten välillä.
– Itse en ole kokenut ukrainalaisten ja venäläistaustaisten olevan huonoissa väleissä keskenään.
Toisten auttaminen antaa voimia
Haastatteluhetkellä Oksanalla oli edessään matka Kaakkois-Suomen seurakuntaan ja takanaan kaksi ukrainalaisille suunnattua tapahtumaa Valamon luostarissa. Jokin aika sitten hän kiersi eri paikkakunnilla ukrainalaisen pappismunkin, isä Rafailin kanssa.
– Isä Rafail toimitti jumalanpalveluksia ja sakramentteja, keskustelimme ukrainalaisten kanssa ja kerroin heille muun muassa Suomen ortodoksisen kirkon toiminnasta. Monille tuli yllätyksenä, että kirkkomme toimii myös pienissä kaupungeissa tai että palveluksia toimitetaan myös ukrainaksi.
Helmikuussa saapui Ukrainasta arkkimandriitta Lavrentiy, joka on vieraillut Helsingissä, Turussa, Rovaniemellä, Kemijärvellä, Kotkassa, Salossa, Forssassa, Hämeenlinnassa ja Kouvolassa. Maaliskuun puolivälissä vierailulle tulee isä Myhailo, jonka kanssa suunnitellaan perheleiriä yhdessä Saimaan ortodoksisen seurakunnan kanssa.
Oksana kertoo saavansa voimia paitsi uskostaan, myös nykyisestä työstään.
– On palkitsevaa, kun saan auttaa ihmisiä ja he antavat hyvää palautetta. Ukrainalaiset ovat monesti ilmaisseet kiitollisuuttaan ja iloaan niin Suomen ortodoksisen kirkon, Filantropian kuin yleensäkin suomalaisten tuesta ja avusta.
Kysymykseen, uskooko Oksana Ukrainan ja Venäjän suhteiden korjaantumiseen, hän vastaa:
– En usko Ukrainan ja Venäjän suhteiden voivat korjaantua ainakaan vuosikymmeniin, sillä luottamusta ei ole. Ortodoksisuuden suhteen toivoa ehkä on ainakin Ukrainassa, mutta maailmanlaajuisesti – en tiedä. Niin kauan kuin Venäjä jatkaa nykyistä toimintaansa, informaatiosotaa käydään myös ortodoksisen maailman sisällä esimerkiksi internetin kautta.
Tulevaisuuden suunnitelmista tai unelmista kysyttäessä Oksana menee mietteliääksi.
– Olemme olleet Suomessa jo neljä vuotta, joten todennäköisesti jäämme tänne toistaiseksi. Tytär haluaa pyrkiä yliopistoon lukion jälkeen. Juuri nyt en näe meidän palaavan Dniproon, koska Venäjän sijainti tai ilmeisesti myöskään sen asenne ei muutu.
Kaikkein eniten Oksanaa riipaisee lasten tulevaisuus.
– Mietin koko ajan, että lapset eivät ansaitse tällaista, Oksana sanoo.
– Juuri nyt haluan selvitä vain päivän kerrallaan, mutta toivon, että tulevaisuudessa kaikki muuttuu parempaan.
Paremman huomisen eteen on hyvä tehdä töitä – ja rukoilla rauhan puolesta. Uspenskin katedraalissa Helsingissä toimitetaan 24.2. ukrainan- ja suomenkielinen rauhanrukouspalvelus kello 12. Palveluksen toimittaa Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia yhdessä ukrainalaisen arkkimandriitta Lavrentiyn kanssa.
Ikonilahjoitus Joensuun seurakuntaan: uudet naispyhien ikonit siunataan ortodoksisuuden sunnuntaina
Joensuun ortodoksisessa seurakunnassa siunataan ortodoksisuuden sunnuntain liturgian jälkeen kahdeksan uutta vapaaehtoistyönä lahjoitusvaroin maalattua ikonia.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen | Kuva: Shutterstock, Riku Kuikka
Suuren paaston ensimmäistä sunnuntaita kutsutaan ortodoksisuuden sunnuntaiksi. Silloin muistellaan kirkon voittoa ikonoklasmista eli ikonien vastustajien levittämästä harhaopista.
Tämän voiton myötä ikonitaiteesta tuli erottamattomasti teologista ja hengellistä taidetta. Ortodoksisessa kirkossa ikonit julistavat Kristuksen lihaksitulon ilosanomaa. Niissä ei kuitenkaan kuvata yksin Kristusta, vaan kaikkia pyhiä. Näin ikonit todistavat samalla myös ihmisen mahdollisuudesta kasvaa Jumalan kaltaisuuteen.
Pyhä Olga Kiovalainen.
Ortodoksisuuden sunnuntain yhteys ikonitaiteeseen voi konkretisoitua monin tavoin. Omasta ikoninurkasta voi ottaa esimerkiksi ikonin mukaan kirkkomatkalle. Joissakin seurakunnissa paikallisen ikonimaalauspiirin vastavalmistuneet ikonit siunataan pyhitetyllä vedellä vihmomalla juuri ortodoksisuuden sunnuntaina.
Joensuun ortodoksisessa seurakunnassa siunataan ortodoksisuuden sunnuntain liturgian jälkeen kahdeksan uutta vapaaehtoistyönä lahjoitusvaroin maalattua ikonia.
Pyhä diakonissa Foibe.
Jännittävä tilaustyö
Aloite naispyhien kokoelman maalaamisesta tuli loppuvuodesta 2024 omasta halustaan anonyymiksi jäävältä seurakuntalaiselta.
– Täällä Joensuun seurakunnassa on toiminut Luukas-ikonimaalarikerho jo yli 45 vuoden ajan. Olen kuulunut kerhoaktiiveihin jo vuosien ajan ja toimin nykyisin sen toisena vetäjänä. Eräänä päivänä lahjoittaja otti yhteyttä ja kertoi toiveestaan lahjoittaa seurakunnalle nimenomaan uusia naispyhiä esittäviä ikoneita. Minä lupasin selvittää, olisiko kerhollamme mahdollisuuksia ottaa tällainen hanke työn alle, kertoo Inkeri Hattunen.
Pyhä autuas Ksenia Pietarilainen.
Projekti otettiin vastaan innostuneesti.
– Olimme tietysti myös jännittyneitä – olihan kyseessä kerhon ensimmäinen tilaustyö. Siksi käännyimme ensin ikonografi Alexander Wikströmin puoleen. Iloksemme saimme häneltä korvaamatonta apua: naispyhiä esittäviä kuvia ja ennen kaikkea kaivattua rohkaisua alkavalle työllemme, kertoo maalaushankkeessa mentorina toiminut ikonimaalari Sirkka Kaltiainen-Ripatti.
Traktorinkin apua tarvittiin
Ikoneiden sijoituspaikaksi valittiin yksi seurakuntasalin vapaana olevista seinistä. Tilan tarkastelun myötä päädyttiin siihen, että ikoneita maalataan kahdeksan.
– Valitsimme mukaan otettavat pyhät yhdessä lahjoittajan, kirkkoherra Aleksander Roszczenkon ja Luukas-kerhon vetäjien kanssa. Mukana on nyt tunnettuja ja vähemmän tunnettuja naispyhiä eri aikakausilta, eri kulttuureista ja eri yhteiskuntaluokista, kertoo mentoroinnin lisäksi myös ikonien suunnittelusta, ikonipiirroksista ja värisuunnnittelusta vastannut Kaltiainen-Ripatti ja jatkaa:
– Sanonta ”hyvin suunniteltu on puoliksi tehty” piti tässä tapauksessa paikkansa – työ eteni ripeästi ilman vastoinkäymisiä.
Pyhä Maria Pariisilainen.
Inkeri Hattunen muistaa kuitenkin huolenaiheen hankkeen alkumetreiltä.
– Tilasimme ikonilaudat Heinävedellä asuvalta puusepältä jo vuoden 2024 lopulla, mutta meillä oli hiukan logistisia ongelmia pohjien saamisessa Joensuuhun ja niitä odotettiin jonkin aikaa. Ne saapuivat viimein tammikuussa – komeasti traktorin kyydissä, kun puuseppä Kervisen ystävä kävi huollattamassa uudenkarheaa sinistä traktoriaan kaupungissa asti.
Pyhä Maria Egyptiläinen.
Pyhillä lähes 2000 vuotta ”ikäeroa”
Varsinainen maalausvaihe alkoi Luukas-kerhon syyskauden alettua ja kesti viitisen kuukautta.
– Projektiin osallistui kuusi maalaria. Jokaisen maalarin oma käsiala näkyy hienosti maalatuissa ikoneissa, mutta tasapaino, rauha ja harmonia on silti kaikissa sama, iloitsee Kaltiainen-Ripatti.
– Sain itsekin maalata, se oli mielenkiintoista. Koin, että lahjoittajan luottamus Luukas-kerhoa kohtaan oli suurta. Hän kävi muutaman kerran katsomassa keskeneräisiä töitä ja oli tyytyväinen näkemäänsä, kertoo Hattunen.
Kun ikonit tällä viikolla nostettiin seurakuntasalin seinälle, ne laitettiin kronologiseen ikäjärjestykseen. Vanhin on pyhä Foibe ja nuorin pyhä Olga Alaskalainen. Aikajana on lähes 2000 vuotta.
– Olemme kiitollisia siitä että olemme voineet tällä tavoin kuvin levittää evankeliumia, tiivistää Kaltiainen-Ripatti.
Pyhä Olga Alaskalainen.
Kiitollisella mielellä on myös kirkkoherra Aleksander Roszczenko:
– Haluan kiittää Luukas-kerholaisia heidän upeasta ja huolellisesta työstään seurakuntamme hyväksi. Nämä ikonit rikastuttavat kirkkomme ikonografista kokonaisuutta merkittävällä tavalla. Naispyhät ovat kirkkomme ikoneissa selvästi aliedustettuina, joten tämä lahjoitus on tärkeä ja ilahduttava askel.
Ikonien luovutus- ja siunaustilaisuus Joensuun ortodoksisella seurakuntasalilla 22.2. liturgian jälkeen.
Kuvituskuva ylhäällä: Pyhä autuas Ksenia Pietarilainen/Shutterstock. Joensuun ortodoksisessa seurakunnassa siunataan kahdeksan uutta naispyhien ikonia ortodoksisuuden sunnuntaina 22. helmikuuta 2026.
Hänen Kaikkipyhyytensä Ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen paimenkirje suuren paaston alkaessa: ”Asketismi on toinen nimitys kristilliselle elämälle”
Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos on julkaissut paimenkirjeensä suuren paaston alkaessa 2026.
Konstantinopolin, Uuden Rooman arkkipiispa ja ekumeeninen patriarkka Jumalan armosta koko kirkon täyteydelle: olkoon Herramme ja Pelastajamme Jeesuksen Kristuksen armo ja rauha teidän kanssanne ja teidän keskuudessanne vallitkoon rukous, siunaus ja anteeksianto.
Kaikkein kunnioitettavimmat esipaimenet ja siunatut lapset Herrassa:
Siunatun tunteen täyttäminä astumme jälleen kerran Jumalan hyvästä tahdosta pyhän ja suuren paaston tielle, askeettisen kilvoittelun areenalle, paaston ja katumuksen, hengellisen valppauden ja rakkauden aikaan, jossa sydämemme silmät ovat kiinnittyneet Herramme eläväksitekevään ristiin, joka johdattaa meitä kohti pyhää pääsiäistä, joka avaa ihmiskunnalle paratiisin portit.
Tämä edessämme avautuva siunattu aika tarjoaa jälleen kerran meille mahdollisuuden ymmärtää asketismin totuus Kristuksessa ja sen erottamaton yhteys eukaristiassa todentuvaan Kirkkoon, jonka kaikki ilmaukset ja ulottuvuudet ovat ylösnousemuksen ilon ja riemun valaisemia. Asketismin henki ei suinkaan ole jokin kristinuskoon tuotu vieras elementti eikä se myöskään ole kirkon ulkopuolelta tulevien dualististen ideologioiden aikaansaannosta. Asketismi on toinen nimitys kristilliselle elämälle; siinä eletään täydellisesti Jumalan johdatukseen luottaen, täynnä sammumatonta Kristukselle kuuluvan elämän tuottamaa hengellistä iloa, itsensä ylittävää ja itsensä uhraavaa elämää anteliaalla rakkaudella ja koko luomakuntaa kunnioittaen.
Asketismissa ei ole kyse ihmisen oman tahdon tekemistä valinnoista tai subjektiivisista yksityiskohdista, vaan alistumisesta Kirkon sääntöön ja sen ”katoliseen kokemukseen”. Kilvoittelua onkin luonnehdittu enemmän kirkolliseksi kuin yksilölliseksi tapahtumaksi. Kirkon ajattelussa elämää ei voi jakaa eri osastoihin. Katumus, rukous, nöyryys, anteeksianto, paasto ja hyvät työt ovat kaikki yhtenäisesti liitoksissa toisiinsa. Ortodoksisessa perinteessä asketismia ei pidetä päämääränä sinänsä, sillä se johtaa ainoastaan henkilökohtaisten saavutusten ylikorostamiseen ja ruokkii itsevanhurskauden taipumusta.
Suuri Paasto on sovelias aika kokea kirkko paikkana ja tapana, jossa ja jonka kautta jumalallinen armo tulee esiin, tuoden aina esimakua uskomme kulmakivestä eli Herran ylösnousemuksen ilosta ja siitä kaikkialle säteilevästä toivosta, joka sisällämme lepää. Jumalallisesta innoituksesta Kirkko laskiaislauantaina kunnioittaa niiden pyhien miesten ja naisten muistoa, jotka ovat loistaneet kirkkaasti asketismin kentällä ja yhä tukevat ja kanssakulkevat kilvoittelun pitkää tietä uskovaisten kanssa. Hengellisen kilvoittelun areenalla meillä on kanssamme kolmiyhteisen Jumalan hyvä tahto, meidän äitimme, kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän suojelus sekä pyhien ihmisten ja uskon marttyyrien esirukoukset.
Tervehenkinen kristillinen asketismi tarkoittaa sitä, että ihminen kokonaisuudessaan, hengen, sielun ja ruumiin ykseytenä, osallistuu elämään Kristuksessa ilman aineen ja kehon halveksuntaa ja vailla manikealaista hengellisyyden typistämistä. Kuten on kirjoitettu, kristillinen asketismi on viime kädessä kamppailua ei ruumista vastaan, vaan ruumiin puolesta. Jo erämaaisät puhuivat siitä miten meitä ei opeteta tuhoamaan ruumista, vaan tuhoamaan himot.
Valitettavasti ja epätarkasti kristillinen asketismi on leimattu nykypäivän ajattelijoiden toimesta elämänilon kieltäväksi ja ihmisen omaa luomisvoimaa kahlehtivaksi ilmiöksi. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta! Sillä asketismissa on kyse luopumisesta siitä mikä on minun omaani, itse asioiden omistamisesta luopumista. Aivan erityisesti kyse on omasta egosta luopumisesta: asketismissa luovutaan ”sen etsimisestä mikä minulle kuuluu” sekä oman elämämme haltuun ottamisesta – ja näin asketismi on aidon vapauden lähde ja ilmaus.
Mikä voisi olla todempaa kuin pakeneminen omien yksilöllisten oikeuksiemme peräämisen maailmasta ja avautuminen kohti toisia ihmisiä rakastaen? Mikä todempaa kuin sisäinen muutos kohti hyvää ja Jumalan käskyjen järkähtämätön noudattaminen? Mikä voisi olla luovempaa kuin paastoaminen siten, että paasto merkitsee kokonaisvaltaista asennetta elämää kohtaan, jossa ihmisen oma paasto ilmaisee Kirkon eukaristista ja askeettista asennetta, jolloin paasto ei ole henkilökohtainen suoritus vaan se tuleekin jaetuksi kamppailuksi? Mikä voisi pysäyttää eksistentiaalisesti meidät väkevämmin kuin katumus ja sisäinen kääntymys, jossa elämä uudistuu matkalla kohti totuutta ja jossa on mahdollista löytää uudelleen Jumalan armon voima, Kristuksessa eletyn elämän syvyys ja tulevan elämän toivo?
On todella vaikuttavaa ajatella, että kun varhaisina kristittyinä aikoina suuren paaston aika, joka aluksi merkitsi pääsiäisliturgiassa toimitettavalle kasteelle valmistautumisen aikaa, sai myöhemmin nykyisen katumusta korostavan luonteensa, säilytti kirkon perinne kuitenkin kokemuksen tuosta ajasta ja puhuu paastoajasta ”toisena kasteena”. Tästä syystä paaston ja katumuksen aika ei ole murehtimisen aikaa. Kirkkoveisuperinteemme puhuu ”paaston keväästä” ja teologia taas ”hengellisestä keväästä” ja ”ilon ja valon ajasta”. Kaikki tämä tuntuu erityisen ajattomalta ja tarpeelliselta oman aikamme antropologisen sekaannuksen valossa ja myös nykyisen kulttuurimme mukanaan tuomien uudenlaisten vieraantumisten ilmiöiden edessä.
Näillä ajatuksilla ja tuntemuksilla muistutamme kaikkia Kristuksen kirkon lapsia kaikkialla Kristuksen valtapiirissä, että tänä vuonna vietetään myös akatistos-veisun 1400-vuotisjuhlaa vuoden 626 tapahtumien muistoksi, jolloin akatistos veisattiin ensimmäistä kertaa Konstantinopolin piiritetyssä kaupungissa Blahernan kirkossa. Tämän muistutuksen kanssa toivotamme teille kaikille paaston vakaata, asketismin ja kärsivällisyyden täyttämää matkaa, ja sen kulkemista anteeksiantaen ja ylistäen.
Olkoon tämä matka kohti Herran ylösnousemusta meille kaikille, jotka puhuvat totuudesta rakkaudessa ja ovat siunattuja Herrassa, täynnä iloa.
Pyhänä ja suurena paastona 2026
Konstantinopolin Bartolomeos
Palava esirikoilijanne Herran edessä
Minisaarna: Ortodoksisuuden sunnuntaina juhlimme voittoa ikonienraastajien harhaopista
Sunnuntai 22.2.2026. Ortodoksisuuden sunnuntai. Suuri paasto.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen | Kuva: Suomen ortodoksinen kirkko
Liturgiassa
(Joh. 1:43–51)
Evankeliumissa Jeesus kutsuu Filippuksen seuraamaan häntä. Filippus taas kutsuu Natanaelia ja kertoo, miten hän, Andreas ja Pietari olivat löytäneet profeettojen lupaaman Vapahtajan. Natanael kuitenkin epäilee, ettei Nasaretista voi tulla mitään hyvää. Filippus kehottaa tulemaan ja katsomaan.
Kun Jeesus kertoo nähneensä Natanaelin jo viikunapuuna alla, tämä tunnustaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi ja Israelin kuninkaaksi. Jeesus lupaa, että opetuslapset näkevät vielä taivaan avoinna ja Jumalan enkelien kulkevan ylös ja alas siinä, missä Ihmisen Poika on.
***
Ortodoksisuuden sunnuntaina juhlimme monien koetusten jälkeen tapahtunutta kirkon voittoa ikonienraastajien harhaopista yhdeksännellä vuosisadalla. Voitto oli tärkeä, sillä ikonien kunnioittaminen merkitsee Kristuksen ihmiseksi tulemisen tunnustamista: Jumala tuli kuvattavaksi.
Evankeliumikin kertoo voitosta. Ensimmäiset apostolit löysivät kauan odotetun Vapahtajan. Jumalan Poika syntyi ihmiseksi ja kutsuu ihmisiä yhteyteensä.
Elämän matkalla kohtaamme iloja ja suuria suruja, voittoja ja katkeria pettymyksiä. Vapahtajan kutsu kaikissa elämän vaiheissa on selkeä: ”Seuraa minua.” Seuraamalla Herraa Jumalan suuret teot tulevat julki eikä hyvin alkanut matkaa jää kesken.
Minisaarnoja julkaistaan uudelleen kyseisen muistopäivän, sunnuntain tai juhlan aikaan, sillä niiden sisältö on ajaton.
Sisar Vassa korostaa ajan pyhittämistä – sekä arvostelee tiukasti patriarkka Kirilliä
Arvostettu liturgiikan tutkija, professori, sisar Vassa Larin tunnetaan akateemisten ansioidensa, podcastiensa ja verkkosivustonsa lisäksi Moskovan patriarkaatin ja patriarkka Kirillin tiukkasanaisena arvostelijana.
Sisar Vassa vaihtoi kirkkokuntaa aiemmasta Russian Orthodox Church Outside Russia -kirkosta (ROCOR) Ortodoksiseen kirkkoon Ukrainassa (OKU).
Julkaistu
Teksti: Susanna Somppi | Kuva: Markus Hänninen
Professori, sisar Vassa Larin puhui 9. helmikuuta 2026 Ortodoksisten Pappien Liiton päivillä Tampereella. Hän käsitteli luennoillaan muun muassa luovuutta ja ajan pyhittämistä kirkollisten hetkien mukaan. Hän painotti, että uskominen on aktiivista työskentelyä eikä oletusasetus, joka on ja pysyy ilman ponnistelua.
– Ihmiset ovat valmiita näkemään vaivaa, kunhan he kokevat jonkin asian tärkeäksi. He löytävät aikaa vaikkapa kuntosalille ennen töitä. Mutta jos käy kuntosalilla vain silloin tällöin, ei siitä ole kovin paljon hyötyä.
Ortodoksiseen liturgiikkaan perehtynyt sisar Vassa Larin vieraili Suomessa Ortodoksisten Pappien Liiton päivillä Tampereella helmikuussa 2026. Hänen teoksensa Praying in Time: The Hours & Days in Step with Orthodox Christian Tradition (2023) on opas ortodoksiseen rukousperinteeseen.
Sama pätee uskonelämään – mutta ei siinä mielessä, että ki Sama pätee uskonelämään, mutta ei niin, että kirkkoon pitäisi mennä joka päivä, vaan että työskentelee uskon parissa joka päivä: kotona, työssä ja kaikkialla.
Ortodoksiseen liturgiikkaan perehtynyt sisar Vassa Larin vieraili Suomessa Ortodoksisten Pappien Liiton päivillä Tampereella helmikuussa 2026. Hänen teoksensa Praying in Time: The Hours & Days in Step with Orthodox Christian Tradition (2023) on opas ortodoksiseen rukousperinteeseen.
Sisar Vassa tunnetaan paitsi akateemisten ansioidensa, myös YouTube-videoidensa, coffeewithsistervassa.com-verkkosivustonsa (Avaa uuden sivuston) ja some-päivitystensä kautta – mutta myös siitä, että hän uskaltaa arvostella varsin tiukkasanaisesti Moskovan patriarkaatin toimintaa ja sen päämiehen, patriarkka Kirillin opetusta, jota sisar Vassa nimittää harhaoppiseksi.
Moskovan patriarkka Kirill on asettunut tukemaan Venäjän valtionjohtoa ja maan hyökkäyssotaa Ukrainassa muun muassa kutsumalla sitä ”pyhäksi sodaksi”. Tällainen käsite ei kuulu ortodoksisuuteen. Sisar Vassa on arvostellut myös sitä, että ROCOR on vaiennut Moskovan patriarkaatin ja sen päämiehen toiminnasta.
Tie nykyiseen tilanteeseen on ollut monivaiheinen.
Varvara Georgievna Larina syntyi joulukuussa 1970 venäläistaustaisen ortodoksisen papin perheeseen New Yorkissa. Jo nuorena hän tunsi kutsumusta paitsi luostarielämää, myös akateemisia opintoja kohtaan. Hän sai apurahan Bryn Mawr Collegeen, mutta jo 17-vuotiaana luostarikutsumus vei hänet ROCORin luostariin Ranskassa.
Luostarielämä ei suinkaan sammuttanut tiedonnälkää, vaan syvensi kiinnostusta typikonia (Avaa uuden sivuston), kirkkohistoriaa ja eri kieliä kohtaan.
Niinpä sisar Vassan hengellinen ohjaaja lähetti hänet opiskelemaan ortodoksista teologiaa. Vuonna 2008 hän suoritti ortodoksisen teologian tohtorin tutkinnon Münchenin Ludwig Maximilian -yliopistossa, ja väitöskirja The Byzantine Hierarchal Divine Liturgy (Avaa uuden sivuston) julkaistiin kaksi vuotta myöhemmin.
Sisar Vassa on opettanut kahdeksan vuotta Wienin yliopiston teologisessa tiedekunnassa, ja tällä hetkellä hän työskentelee Kiovan ortodoksisessa teologisessa akatemiassa etäyhteyksien välityksellä. Lisäksi hän on ollut jäsenenä lukuisissa kirkollisissa työryhmissä. Yli kymmenen vuotta sitten sisar Vassa aloitti myös videoiden ja kurssien jakamisen verkossa laajentaakseen yleisöään akateemisen piirin ulkopuolelle.
Sisar Vassa saavutti taloudellisen itsenäisyyteensä sen jälkeen, kun hän ja hänen avustajansa perustivat verkkosivuston ja keräsivät maksavia tilaajia patreon.comissa. Sisar Vassan verkkosivuston kautta voi ostaa hänen kirjojaan, kalentereitaan ja pääsyn hänen podcasteihinsa osoitteessa patreon.com/sistervassa. Tuloja kertyy myös videokurssien kautta.
Tällä hetkellä sisar Vassa on aktiivinen Facebookissa ja YouTubessa. Hänen some-julkaisunsa ovat yleensä päivittäisiä pohdintoja Raamatun tai liturgian jakeista, jotka hän valitsee sen perusteella, mitkä kokee mielenkiintoisiksi tai ajankohtaisiksi.
ROCOR:in taholta sisar Vassan tuottamaa sisältöä ei hyväksytty. Kuitenkin tilanne kannusti omavaraiseksi: verkkosivuilla myydään esimerkiksi kahvimukeja ja muita tuotteita. Lisäksi tuloja saadaan videokurssien kautta.
Käytännössä sisar Vassa pitää yhteyttä seuraajiinsa päivittäin sosiaalisen median ja sähköpostin kautta, ja seuraajille tarjotaan sekä ilmaista että maksullista sisältöä.
Sisar Vassa varoittaa länsimaisia ihmisiä, jotta nämä eivät antaisi Kremlin propagandan tai patriarkka Kirillin valheellisen opetuksen pettää itseään. OPL:n talvipäivillä hän käsitteli muun muassa ajan pyhittämistä.
Sokein on se, joka ei halua nähdä
Edellisen kerran Aamun Koitto oli kuuntelemassa sisar Vassan luentoa Valamon luostarissa 2023. Tuolloin hän oli vielä ROCORin alaisuudessa. Sisar Vassan mukaan ROCOR ei tukenut hänen toimintaansa viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana taloudellisesti tai muutenkaan.
– Joskus institutionaalisen tuen ja huolenpidon puute on kivuliasta, sisar Vassa myönsi tuolloin.
– Mutta Jumala kutsuu sekä mies- että naisasiantuntijoita tekemään työtään kirkossa. Uskon, että Jumala kutsuu meitä paitsi hiljaisuuteen, myös kirkkoa koskevissa asioissa puhumaan omantuntomme ja koulutuksemme mukaan.
Sisar Vassan arvio presidentti Vladimir Putinin ja Moskovan patriarkka Kirillin puheista ja toimista on selkeä.
– Moskovan patriarkaatti tuhoaa ortodoksisuutta tällä hetkellä.
Sisar Vassa huomauttaa, että monet ”tavalliset” venäläiset vetoavat mieluusti siihen, että ”kaikki kuitenkin valehtelevat ja kaikkialta tulvii vain valeuutisia”.
– Kukaan ei ole niin sokea kuin se, joka ei halua nähdä. Mutta me emme voi kristittyinä vain kohautella olkapäitämme ja ihmetellä, mikä mahtaa olla totta ja pestä kätemme vastuusta kuin Pontius Pilatus. On turha teeskennellä, ettei totuus ole nähtävissä ja keksiä selityksiä.
Kadotetun imperiumin syndroomasta
Moskovan patriarkaatti on sisar Vassan mukaan eristänyt itsensä muista ja sokeutunut omalle tilanteelleen.
– Patriarkka Kirill lähettää ihmisiä kuolemaan rikollisessa hyökkäyssodassa. On hirvittävää, kun pahaan kannustetaan kirkon puolesta, ja sille keksitään oikeutus valheellisten, muka-kristillisten ajatusten varjolla. Venäjän ortodoksinen kirkko kutsuu hyvää pahaksi ja pahaa hyväksi. Hyviä ihmisiä rangaistaan, kuten pappeja, jotka vastustavat sotaa.
Sisar Vassa varoittaa länsimaisia ihmisiä, jotta nämä eivät antaisi Kremlin propagandan tai patriarkka Kirillin valheellisen opetuksen pettää itseään. Joitakin viehättävät esimerkiksi Venäjän ortodoksisen kirkon rummuttamat ”perhearvot”. Hänestä on paradoksaalista, että presidentti Vladimir Putin puhuu perhearvoista.
– Venäjän aloittamassa sodassa tuhoutuu perheitä ja kuolee lapsia – täysin turhaan. Sitä paitsi homoseksuaalien ja transihmisten tuomitseminen ei merkitse perhearvojen kunnioittamista.
Venäjän hallinnon ja maan ortodoksisen kirkon suhtautuminen sekä omien kansalaistensa että muiden elämää kohtaan kuvastaa ihmiselämän halveksuntaa.
Myös todellinen sananvapaus on romutettu.
– Jos länsimaassa joku loukkaa tunteitamme kristittyinä vaikkapa pilapiirroksella tai muulla tavoin, kestämme sen turvautumatta väkivaltaan tai rangaistuksiin. Miellyttävää se ei välttämättä ole, mutta pyrimme pääsemään siitä yli. Sen sijaan Venäjällä aletaan uhkailla vankilalla, väkivallalla ja ydinaseilla.
Neuvostoliiton hajottua vallalla on kadotetun imperiumin syndrooma.
Sisar Vassa luennoi Naisen eletty ortodoksisuus -seminaarissa Valamon luostarissa syyskuussa 2023. Kuva: Susanna Somppi
Sisar Vassa ei ole tyytynyt vain puhumaan, vaan hän on myös toiminut näkemystensä mukaisesti. Hän kertoo osallistuneensa esimerkiksi mielenosoitukseen ystävänsä, sittemmin edesmenneen venäläisen oppositioaktivisti Aleksei Navalnyin puolesta Wienissä, kun Navalnyi pidätettiin.
Jumalan merkki ajassa
Ukrainan tilanteen ohella Suomen ortodoksisessa kirkossa on ollut paljon esillä myös naisten asema. Naisdiakonaatin mahdollisuutta on selvitelty Suomessa jopa työryhmän voimin.
Sisar Vassa kannattaa ajatusta, että kirkon tulee elää dynaamisesti tässä maailmanajassa.
– Tiettynä aikana oli luontevaa, että naisdiakoneja oli olemassa. Onko se ajankohtaista nykyään, sen tulemme näkemään.
Arvo- ja ammattinimikkeiden sijaan sisar Vassa puhuu paljon kutsumuksesta.
– Naiset jatkavat toimintaansa kirkossa joka tapauksessa, vaikka eivät tulisikaan ”virallisesti” tunnustetuiksi. Kutsumus on olemassa, olipa sillä sitten jokin tietty ”leima” taikka ei.
Vaikka ortodoksisuus on saanut syvän haavan Ukrainaan kohdistuvan Venäjän hyökkäyssodan myötä, sisar Vassa ei ole toivoton nykytilanteen edessä – pikemminkin päinvastoin.
– Koettelemusten ajat ovat kirkolle merkki, että on tullut aika katumukselle, uudelle kasvulle ja muutokselle.
Pääkuva: Sisar Vassa haluaa rakentaa siltoja luostarielämän ja ”maailman” välillä. Hän asuu Wienissä ja pohdiskelee pyhiä ihmisiä keskellä kaupungin vilinää. Hänen mielestään ortodoksisuus ei saa elää omassa kuplassaan, erillään maailmasta.
Piispojen yhteinen paimenkirje suuren paaston alkaessa
Suomen ortodoksisen kirkon toimessa olevat piispat ovat julkaisseet perinteisen paimenkirjeensä Suuren paaston alkaessa 2026.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Suomen ortodoksisen kirkon toimessa olevat piispat
Pyhä kirkkomme on valmistanut meitä suureen ja pyhään paastoon jo useamman viikon ajan.
Sakkeuksen esimerkki kertoi meille kaipauksesta Jumalan yhteyteen, tuhlaajapojan kertomus taas katumuksen ja mielenmuutoksen tärkeydestä ja Isä Jumalan rakkaudesta katuvaa syntistä kohtaan. Tuomiosunnuntain sanoma toi esille rakkauden merkityksen viimeisen tuomion kriteerinä. Sovintosunnuntai korostaa anteeksipyytämisen ja -antamisen henkeä kristityn elämässä. Suuri paasto on hyvä aloittaa sovinnossa kaikkien kanssa.
Katumuksen tielle meitä johdattaa suuren paaston ensimmäisellä viikolla iltaisin osissa luettava pyhän Andreas Kreetalaisen suuri katumuskanoni, joka toistetaan kokonaisena vielä paaston viidennellä viikolla.
Paastoajan alkaessa on tehtävä suunnitelma ja päätös siitä, kuinka tulen viettämään tulevan pitkän paastoajan. Paastoaminen on meille monella tavalla hyödyllistä eikä pyhä kirkkomme ole sitä ilman tarkoitusta antanut meille toteutettavaksi. Suuri paasto on meille annettu mahdollisuus muuttaa elämäntapaamme, katua ja tehdä mielenmuutos. Se on meille tie takaisin paratiisiin, siihen tilaan, johon Jumala on meidät alunperin luonut.
Seurakunnat tukevat paastokilvoitustamme tarjoamalla enemmän mahdollisuuksia osallistua jumalanpalveluksiin, katumuksen sakramenttiin ja pyhään ehtoolliseen ennen pyhitettyjen lahjain liturgioissa arkipäivisin.
Paaston kirkkaan surumielisyyden tilaa ylläpitää pyhittäjä Efraim Syyrialaisen paastorukous:
Anna minulle, Sinun palvelijallesi, sielun puhtauden, nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden henki.
Oi, Kuningas ja Herra, anna minun nähdä rikokseni ja anna etten minä veljeäni tuomitsisi,
sillä siunattu olet Sinä iankaikkisesti. Aamen.”
Suuri paasto on hengellisen itsetutkistelun aikaa, jolloin meidän on mietittävä, kuinka voimme omalta osaltamme enentää rakkautta ja rauhaa omassa elinpiirissämme, auttaa lähimmäisiämme ja tuoda iloa ja valoa sinne, missä kulloinkin olemme. Tehkäämme paaston aikaan konkreettisia rakkauden tekoja, välttäkäämme pahaa ja tehkäämme hyvää. Pyytäkäämme anteeksi ja antakaamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.
”Alkakaamme valoisin mielin itsemme hillitsemisen arvokas kilvoitus: Säteilkäämme Kristuksen, meidän Jumalamme, käskyjen täyttämisen valolla, rakkauden kirkkaudella, rukouksen salamoilla, sielunpuhtauden lumolla, miehuuden voimalla, jotta tulisimme valonkantajina juhlimaan Kristuksen pyhää ylösnousemusta, josta on maailmalle katoamattomuus koittanut!”
(Suuren paaston ensimmäisen viikon maanantain aamupalveluksen katismatropari).
Riisan uusi kokoelmanäyttely esittelee kirkkomme historiaa ja kirkkotaidetta
Suomen ortodoksisen kirkkomuseo Riisan uusi kokoelmanäyttely on tarina Suomen ortodoksisen kirkon historiasta ja kirkkotaiteesta. Näyttelyn ovat kuratoineet galleristi Veikko Halmetoja ja intendentti Katariina Husso.
Julkaistu | Julkaisua muokattu
Teksti: Katariina Husso | Kuva: Joni Ylimäki/Riisa
Museoesineet ja niihin kytkeytyvä tieto ovat Riisan toiminnan perusta. Nyt uudistetussa kokoelmanäyttelyssä on haluttu tuoda esiin sekä jumalanpalvelusesineiden estetiikka että niiden kirkollinen merkitys, ja lisäksi kertoa ortodoksisuuden historiasta Suomessa. Tämä on toteutettu tuomalla esineistön rinnalle niitä taustoittavia tekstejä ja valokuvia.
Ylienkeli Gabriel, ilosanoman tuoja, löytyy alttarievankeliumin kannesta.
Suomen ortodoksisen kirkkomuseon kokoelmien ydin muodostuu kirkkoesineistä, jotka pelastettiin talvi- ja jatkosodan aikana Neuvostoliitolle menetetyiltä alueilta. Nämä seurakuntapyhäkköjen ja luostarien pyhät esineet kertovat ortodoksisuuden vuosisataisesta historiasta Suomessa. Niiden myötä luostarimme, autonomian ajan sotilaskirkot, kansallistamispyrkimykset, kanoninen asema ja sotavuodet tulevat tutuiksi.
Sodan jäljet
Kokoelman syntyhistoria on ainutlaatuinen. Valtaosa esineistä on evakuoitu Karjalan ja Petsamon seurakuntapyhäköistä ja luostareista.
Ne kertovat omaa tarinaansa siitä, miten Suomen ortodoksit joutuivat jättämään kotiseutunsa, kirkkonsa ja luostarinsa. Sodasta kertovat runnellut riisat ja tuhotut ikonit, mutta myös tuholta pelastetut kirkkoaarteemme.
Suomen ortodoksisen kirkkomuseo Riisan harvinaiskirjakokoelman aarteita näyttelyvitriinissä.
Vaikka kirkon omaisuutta arvioidaan menetetyn yli 90 prosenttia talvi- ja jatkosodan vuoksi, rakkaiden kirkkojen ikoneita, jumalanpalvelusvälineitä ja -tekstiilejä onnistuttiin myös pelastamaan. Tätä esineistöä on edelleen luostareissa ja seurakunnissa museokokoelman ohella.
Painopisteinä pedagogisuus ja säästäväisyys
Museon yhtenä tärkeänä tehtävänä on tiedon jakaminen erilaisille yleisöille. Museota voidaankin luonnehtia oppimisen, kokemisen ja ajattelemisen paikaksi. Kokoelmanäyttelyn uudistuksen ensisijaisena tavoitteena olikin esillepanon selkeyttäminen ja tietosisältöjen lisääminen. Ratkaisu palvelee tällä tavoin myös yleisöä, jolle ortodoksinen kulttuuriperintö on vieraampaa.
Uudistus toteutettiin vanhoja seinärakenteita, vitriinejä ja tilaratkaisuja hyödyntäen. Keskeisiä ikoneita, tekstiileitä ja metallitöitä on puhdistettu ja konservoitu. Näytteille on tuotu esineitä, joita ei ole ollut nähtävillä vuosikymmeneen. Uuden ripustuksen tarkoitus on palvella sekä yksittäisiä kävijöitä että ryhmävierailuja.
Riisa on avoinna ti-pe klo 10–17 ja la-su klo 11–15. Tervetuloa!
Jutun pääkuva: Papinniemen konservoinnin Riikka Köngäs puhdisti ja konservoi Käkisalmesta evakuoidun Jumalanäidin ylistys -ikonin. Kristuksen ja Neitsyt Marian kruunut puhdisti Kurkipellon pajan Hannele Maahinen. Ikoni siirrettiin kirkkoon muutama vuosi sitten, mutta nyt se on palannut Riisan tiloihin. Ikoni on rakenteeltaan hauras, ja konservaattorit seurasivat sen kuntoa kuluneina vuosina. Päätös ikonin palauttamisesta kontrolloidumpiin museo-olosuhteisiin tehtiin näiden tietojen pohjalta. Näin haluttiin varmistaa, että Jumalanäidin ylistys -ikoni säilyy myös tuleville sukupolville.
Juttua on muokattu 13.2. klo 16 lisäämällä ingressiin tieto siitä, että näyttelyn ovat kuratoineet galleristi Veikko Halmetoja ja intendentti Katariina Husso.
Kuuntele
