Arki & ihmiset

Omien hautajaisten suunnittelu kiinnostaa evankelis–luterilaisessa kirkossa – ortodoksinen hautaus pitäytyy perinteessä

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi Kuva: Maria Hattunen

Omien hautajaisten suunnittelu on alkanut kiinnostaa ihmisiä entistä enemmän. Asiasta uutisoi Yle (Avaa uuden sivuston) jokin aika sitten. Monet evankelis–luterilaiset seurakunnat ovat alkaneet järjestää tilaisuuksia omien hautajaisten suunnittelua varten. Tällaisia tilaisuuksia on järjestetty ainakin Haminassa, Kouvolassa, Kirkkonummella, Järvenpäässä ja Vihdissä.

Sen sijaan ortodoksinen hautausperinne ei jätä kovin paljon tilaa yksilöllisille ratkaisuille.

– Minun tietooni ei ole tullut, että ihmiset olisivat esittäneet kovinkaan laajasti toiveitaan hautajaisten järjestelyistä, sanoo rovasti Teo Merras Helsingin ortodoksisesta seurakunnasta.

– Silloin tällöin joitakin toiveita kuulee esitetyn, mutta nämä ovat koskeneet lähinnä hautapaikkaa tai hautaustapaa. Ehkä yleisin kysymys koskee sitä, tuhkataanko vainaja vai suoritetaanko arkkuhautaus. Tässä taas monesti rajoittavana tekijänä on itse hautapaikka. Monien – kuten esimerkiksi Lapinlahden ortodoksisella hautausmaalla Helsingissä – hautapaikkojen osalta ensimmäinen hautaus määrittelee sen, voidaanko jatkossa hautaan haudata arkku vai uurna.

Yksilöllistä sävyä ortodoksisiin hautajaisiin liittyen on sen sijaan luotu esimerkiksi valmistamalla oma hautaristi tai -tekstiileitä.

– Hautaristien tai -tekstiilien valmistaminen on toki ollut vanha perinne ortodoksisessa kirkossa, mutta ainakaan meillä täällä kaupunkiympäristössä se ei ole ollut kovin yleistä, isä Teo kertoo.

Myös muistotilaisuuteen voi suunnitella yksilöllisiä piirteitä: esimerkiksi sotaveteraanit toivovat viimeistä iltahuutoa jne muistotilaisuuteen. Toiveita on mahdollista esittää niin ikään hautajaisväen pukeutumisen sekä laulajien suhteen – usein kanttori ”joutuu” laulamaan yksin.

Arkkuvaatteet ovat ortodokseilla yleensä mahdollisimman kauniit – yleensä juhlavaatteet kenkineen ja esimerkiksi papeilla jumalanpalveluspuku.

Kun kuolema koskettaa

Kuoleman kohdatessa omaisten on suositeltavaa olla mahdollisimman pian yhteydessä oman alueen pappiin tai päivystävään pappiin, jotta voitaisiin sopia muistopalveluksesta ja hautaustoimituksesta. Samalla pappi voi neuvoa omaisia paitsi hautaukseen liittyvissä, myös muissa käytännön järjestelyissä.

Ennen hautajaisia voidaan toimittaa muistopalvelus eli panihida. Tavallisesti muistopalvelus toimitetaan kirkossa, kappelissa, kotona tai sairaalassa. Tällöin anotaan Jumalaa ottamaan vainaja taivasten valtakuntaan ja antamaan hänelle anteeksi kaikki synnit, joita hän on eläessään tehnyt.

Piispalla, papilla tai diakonilla on palveluksessa suitsutusastia. Suitsutus on Jumalalle kannettu uhri, ja se symboloi rukouksen kohoamista taivaaseen. Panihidaan osallistuvalla saattoväellä on käsissään tuohukset, joiden liekki symboloi niin ikään rukousta.

Muistopalvelus toimitetaan yleensä joko kuolinpäivänä tai kolmantena päivänä kuolemasta, neljäkymmentä päivää kuolemasta sekä vuoden kuluttua kuolemasta. Lisäksi kirkkovuodessa on myös yleisiä vainajien muistelupäiviä.

Alku ikuiseen elämään

Ortodoksisessa perinteessä tulisi mahdollisuuksien mukaan välttää hautauksen tarpeetonta viivytystä. Vainaja siunataan kirkossa, ja hautaustoimituksia toimitetaan kaikkina muina viikonpäivinä paitsi sunnuntaisin.

Hautauspalvelusta varten vainaja on tapana pukea omiin juhlavaatteisiinsa. Vainajan rintakehän päälle voidaan asettaa hänen nimikkopyhänsä ikoni, joka menee hautaan mukaan. Otsalle asetetaan taivaallista voittoseppelettä kuvaava nauha. 

Hautauspalveluksen alkaessa pappi ja kuoro menevät vainajaa vastaan kirkon ovelle. Arkku kannetaan kirkkoon papin suitsuttaessa ja kuoron laulaessa Pyhä Jumala -veisua. Arkku asetetaan keskelle kirkkoa siten, että vainajan kasvot ovat alttarille päin.

Kirkon perinteen mukaan arkku avataan ja vainajan kasvoilla oleva liina voidaan siirtää sivuun. Arkku on avoinna, mikäli sille ei ole ilmeistä estettä kuten esimerkiksi vainajan oma toive.

Kirkon vahtimestari jakaa saattoväelle tuohukset. Ne palavat yhteisen rukouksen merkkinä siihen saakka, kunnes toimituksessa seuraa vainajan hyvästeleminen.

Hautaustoimituksessa rukoillaan edesmenneelle syntien anteeksiantoa ja iankaikkista elämää. Pappi pitää myös lyhyen puheen.

– Hautajaisten kulku on meillä hyvin selkeä. Itse toimituksen osalta ei liikkumavaraa kovinkaan paljoa ole. Yleensä keskustellaan lähinnä siitä, missä vaiheessa kukat lasketaan: ennen toimitusta vai sen jälkeen haudalla. Tässä suhteessa on tapahtunut selkeä muutos tuhkausten myötä. Nykyään usein kukat lasketaan ennen toimitusta avoimen arkun äärelle, isä Teo kertoo.

Hautauspalveluksessa ovat vahvasti läsnä Kristuksen ylösnousemuksen antama toivo. Hautaustoimituksen liturginen väri on ylösnousemusta kuvastava valkoinen – kuten pääsiäisenä.

Vaikka hautaan siunaustoimitus on kirkon pyhä toimitus, se ei ole sakramentti.

Hyvästit arkun äärellä

Suunnilleen hautaan siunaamistoimituksen puolivälissä pappi kehottaa halukkaita hyvästelemään vainajan avoimen arkun äärellä. Ensin vainajan hyvästelevät lähiomaiset ja sukulaiset ja heidän jälkeensä ystävät ja tuttavat.

Hyvästellessä voi tehdä siunaavan ristinmerkin vainajan yllä, suudella hänen rinnalleen asetettua ikonia tai vainajaa, koskettaa hänen kättään tai poskeaan – tai vain kumartaa arkun äärellä. 

Hyvästelyn jälkeen hyvästelijät voivat vielä kääntyä lähiomaisiin päin ja kumartaa heille kevyesti osanoton merkiksi. Jos arkku on kiinni, hyvästijättöjä ei ole tarpeen toimittaa. 

Hyvästijätön jälkeen pappi siunaa ruumiin laittaen hänen ylleen hiekkaa ristinmuotoisesti. Pappi laittaa kasvoliinan takaisin paikoilleen ja arkku suljetaan. Arkunkantajat kulkevat papin ja laulajien jäljessä kirkosta poistuttaessa. Muu saattoväki seuraa arkkua.

Muistokukkien lasku suoritetaan joko ennen ruumiinsiunauksen alkua, heti toimituksen päätyttyä tai haudalla. Muistosanoiksi sopivat hyvin esimerkiksi: ”Saata oi Kristus sinun palvelijasi sielu lepoon, pyhien joukkoon, missä ei ole kipua, ei surua, eikä huokauksia, vaan on loppumaton elämä ” tai ”Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti ”.

Ortodoksinen kirkko suosii perinteistä arkkuhautausta, mutta omaisten toivomuksesta myös tuhkaus on sallittua. Hautaan lasketun vainajan kasvot ovat itään päin. Ennen haudan päälle asetettavaa väliaikaista suojakupua toimitetaan litania. Sen päätteeksi pappi ja saattoväki voivat heittää arkulle maata. Omaiset voivat myös luoda haudan umpeen itse, joskin seurakunta viimeistelee haudan peittämisen. Mikäli mahdolliset muistolauseet on luettu jo kirkossa kukkien laskemisen yhteydessä, niitä ei lueta haudalla uudelleen.

Vainajan haudalle hankitaan ortodoksisen perinteen mukaan risti.

Hautauksen jälkeen noin neljäkymmentä päivää kuolemasta toimitetaan haudalla tai kirkossa muistopalvelus, jossa kaikkien vainajien läheisten toivotaan olevan mukana. Myös tässä yhteydessä voidaan järjestää varsinainen muistotilaisuus.

Panihidan toimittamista voi pyytää myös kuoleman vuosipäivinä.

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Unelmien aika tulee vielä – juuri nyt ukrainalainen Oksana Horbanova elää päivän kerrallaan

Esteetön ja tuoksuton liturgia päätti Lauran ”erämaavaelluksen”

Ortodoksinen moottoripyöräpyhiinvaellus suuntautuu Viroon toukokuussa – ilmoittaudu mukaan!
Näytä kaikki
Psalmin aika

Kuka saa asua Herran luona? (Psalmi 15)

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Marko Mäkinen Kuva: Obraz/Wikimedia Commons

Psalmissaan Daavid kysyy: Kuka saa tulla Herran telttamajaan eli asuinsijaan ja asua hänen pyhällä vuorellaan? (Vrt. Ps. 11:4; ks. myös Ilm. 7:15)

Juutalaisessa perinteessä Herran telttamaja on taivas, ja pyhä vuori on Moorian vuori, jossa Jerusalemin temppeli sijaitsi. Vuori liitetään myös Aabrahamin uhriin, joka kristillisessä perinteessä viittaa Kristuksen uhriin koko maailman syntien edestä (1. Moos. 22:2; 2. Aik. 3:1; Hepr. 9, 11:17˗19).

Psalmissa myös vastataan esitettyyn kysymykseen. Ikuisen elämän Herran asuinsijassa saa osakseen se, joka on rehellinen (hepr. vaeltaa puhtaasti/eheästi) ja tekee oikein (tai: vanhurskauden) ja se, jonka sydän on vilpitön ja puheet totta (hepr. puhuu sydämessänsä totuutta). Hyveiden nähdään saavan alkunsa oikeudenmukaisuudesta, joka rakentuu hurskaudelle. Kirkon opetuksen mukaan tällaisen ihmisen puheet, teot ja ajatukset ovat tasapainossa. Hän elää eheänä ihmisenä olematta tekopyhä.

Psalmin mukaan aito ihminen ei panettele, ei tee lähimmäiselleen pahaa eikä saata naapuriaan huonoon huutoon. Hän kohtelee kohtaamiaan ihmisiä hyvin. Hän kaihtaa teoissaan halveksittavia ihmisiä (Septuagintassa pahantekijöitä), joilla ehkä on jonkinlaista arvovaltaa. Näiden sijaan hän ylistää ja pitää arvossa Herraa pelkääviä, vaikka he olisivat asemaltaan vähäisiä ja köyhiä. Aidon ihmisen arvot rakentuvat Jumalan tuntemisen varaan. Siksi hän arvostaa hurskautta eikä seuraa pahantekijöiden esimerkkiä.

Psalmin hurskas, Jumalan mielen mukainen ihminen, pitää valansa, on luotettava, vaikka se tuottaisi hänelle vahinkoa (Jeesuksen opetuksessa korostetaan valan sijaan lupausta; Matt. 5:33˗37). Tällainen ihminen ei vaadi lainasta korkoa köyhältä lähimmäiseltä. Kysymys on laupiaasta lainasta, jolla osoitetaan lainan saajalle arvostusta. Teksti ei ota tässä kantaa vilpilliseen avun pyytämiseen. Kirkon opettajat painottavat psalmikohtaan liittyen hyväntekemistä, diakoniaa. Lisäksi psalmissa muistutetaan, ettei Jumalan mielen mukaan elävä ihminen ota vastaan lahjusta.

Samankaltaisia neuvoja antaa apostoli Paavali ohjeeksi uutta elämää varten ja kehottaa uskovia uudistumaan mieltään ja hengeltään ja pukemaan ylleen uuden ihmisen, ”joka on luotu sellaiseksi kuin Jumala tahtoo, elämään oikeuden ja totuuden mukaista, pyhää elämää.” (Ef. 4:23˗32)

Daavid päättää psalminsa johtopäätökseen ja lupaukseen. Daavidin mukaan ihmiselle, joka tavoittelee taivasten valtakuntaa oikeudenmukaisesti ja totuudellisesti eläen, jolla on oikeat pyrkimykset, käy hyvin. Hän ei horju eikä kaadu.

Jaa tämä juttu

Psalmin aika

Hunajaakin makeampaa (Psalmi 19)

Pelastuksen Jumala (Psalmi 18)

Läsnäolosi ravitsee minut (Psalmi 17)
Näytä kaikki
Arki & ihmiset

Isä Lassi Nuutisen tie kulki etsijästä seurakuntapapiksi: ”Yksin ei pärjää kukaan”

Keväällä 2025 papiksi vihitty isä Lassi Nuutinen soisi, että perheellisiä pyhiä nostettaisiin enemmän esiin.
Niin ikään hän haluaa kannustaa nuoria hakeutumaan kirkon töihin. Työ on paikoin vaativaa, mutta merkityksellistä – ja aiemmat kipeät elämänkokemukset voivat olla jopa suuri rikkaus.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Jyri Luonila Kuva: Heikki Santasalo

Isä Lassi Nuutinen, 45, aloitti keväällä Tampereen ortodoksisen seurakunnan kolmannen papin toimessa. Pyhiinvaellus Iso-Britanniassa sijaitsevaan Essexin pyhän Johannes Kastajan luostariin omien seurakuntalaisten kanssa heitti hänet välittömästi hengellisesti ”syvään päätyyn”.

– Minulle suositeltiin heti alkuun luostarin kirjakaupasta suomeksi löytynyttä pyhän Sofroni Saharovin teosta Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen. Siinä käsitellään minulle läheistä ja kiintoisaa ortodoksista psykoterapiaa. Ensimmäisenä kokonaisena päivänä luostarissa minulle tuli vähän hengellistä kriisiä: onko pyhittäjä Siluanin elämän tyylinen tie ainoa polku Jumalan luo? Enhän minä voi seurakuntapappina ja perheellisenä miehenä olla kuten pyhittäjät. Ajan ja rukouksen myötä ymmärsin, että vastaan Jumalan kutsuun nimenomaan hoitamalla omalta osaltani perhettäni ja seurakuntaani. Onhan sekä avioliitto että munkkeus marttyyriuden sakramentteja. Niissä täytyy tyhjentyä (kreikaksi kenosis) itsekkyydestään. Oivalsin, että tämä matka on startti omaan pappeuteeni. Mietin myös, että meillä nostetaan esiin liian vähän perheellisiä pyhiä. Toisaalta suurin osa pyhistähän on meille tuntemattomia, vaikka Jumala tuntee heidät kaikki nimeltä.

Ymmärrystä erilaisia polkuja kohtaan

Isä Lassi liittyi aikuisena ja jo elämää nähneenä ihmisenä ortodoksiseen kirkkoon. Lapsuudesta alkanut Jumalan etsiminen ja ajoittainen yhteyden kokeminen toteutui hyvin avoimena etsintänä. Kristus tuntui läheiseltä jo varhain, ja luterilainen kirkko oli ainoa taho, joka lapsen ajatuksissa edusti Kristusta. Se ei kuitenkaan tuntunut hengelliseltä kodilta aikuisuudessakaan.

– Luterilainen kirkko edusti itselleni tapaa uskoa, joka jäi mielessäni lähinnä älylliseksi hyväksymiseksi – ei eläväksi yhteydeksi.

– Olen etsinyt suuntaani esimerkiksi lukemalla idän filosofiaa ja harjoittamalla erilaisia henkisiä harjoituksia. Nämä tarjosivat hetkittäistä rauhaa, kauniin tuntuisia ja toisinaan rajujakin kokemuksia sekä merkityksen tuntua. Jätin kuitenkin kaiken tämän tultuani ortodoksiseen kirkkoon. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että Kristus kykenee tekemään heikkouksistamme vahvuuksia. Samalla tavalla henkinen etsintäni on tullut viisaudeksi Hänen armostaan. Olen nyt ymmärtänyt, että esimerkiksi luterilaiseen kirkkoon mahtuu kaikenlaista, ja siellä voi hyvin etsiä kirkon sisällä Jumalaa eikä ainoastaan pohtia sitä, uskonko vai en. Oma luterilainen isoäitini on eräänlainen esikuva elävästä yhteydestä Kristukseen. Nyttemmin myös monet luterilaisen kirkon asiantuntevat työntekijät ovat tehneet minuun vaikutuksen. Heiltä löytyy paljon raudankovaa ammattitaitoa sielunhoitoalalta.

Merkittäväksi vaikuttajaksi isä Lassi nimeää Tommy Hellstenin klassikkoteoksen Virtahepo olohuoneessa. Kirja on isä Lassin mukaan psykologisesti syvällinen ja pastoraalisesti antoisa. Hän kannustaakin kaikkia lapsuustaustasta huolimatta tarttumaan teokseen.

– Mielestäni ihmisen lapsuus ei koskaan oikeastaan pääty. Sisäistä lasta itsessä voi lohduttaa. Meillä kaikilla on tunnevammoja ja -muistoja, tunteiden syväjäätymistä ja elämistä epäterveidenkin roolien kautta. Tunnetyöskentely voi auttaa tähän. Ortodoksisen kirkon perinteen puhe himoista, haluista ja kilvoituksesta on osa tätä samaa suurta työtä.

Haminan piispa Sergei vihkii Lassi Nuutisen papiksi keväällä 2025
Isä Lassi Nuutisen pappisvihkimyksen toimitti Oulun metropoliitan tehtävien hoitaja, Haminan piispa Sergei Tampereella sijaitsevassa Pyhän Aleksanteri Nevskin ja pyhän Nikolaoksen kirkossa 30. maaliskuuta 2025.

Teologian opinnoista kohti pappeutta

Isä Lassi löysi ortodoksisen kirkon jumalanpalvelusten kauneuden kautta, mutta hyvin pian myös teologian syvyys alkoi puhutella. Vuosia kului.

– Ymmärsin, että lapsesta saakka olin luottanut ainoastaan Kristukseen. Kirkkoon liityttyäni aloin toimia ponomarina, ja eräs seurakuntalainen kehotti minua hakemaan opintoihin. Olin aina lukenut teologiaa, mutta nyt ymmärsin, että minunhan tulee opiskella sitä. Kirkko tarvitsee työntekijöitä. Ortodoksinen kirkko vastaa teologisesti sitä, mitä kaipaan elämässä.

Opinnot Itä-Suomen yliopistossa johtivat teologian maisteriksi viidessä ja puolessa vuodessa, vaikka kaksi ensimmäistä vuotta opiskelu tapahtuikin kokopäivätyön ohessa. Kesälomat kuluivat opinnoissa. Kandidaatintutkinnon jälkeen avautui pääsy töihin kristinoppileireille. Ne ovat olleet merkittävä osa kasvua opettavaksi teologiksi. Leireillä oppii myös kohtaamaan erilaisia ihmisiä, työntekijöitä ja leiriläisiä. Leirit opettavat myös heittäytymistä, iloa ja rentoutta kirkon työssä. Kirkon tehtävä ei ole aina vakavaäänistä opettamista, vaan myös yhdessä olemista, nauramista ja ihmisen koko elämän jakamista.

– Vaimooni tutustuin jo ennen opintoja, mutta aloimme tapailla juuri opintojeni alkaessa. Meni kolmisen vuotta avioliittoon. Tuntui hyvältä tuntea jo pidemmältä ajalta. Joillekinhan voi tulla kiire löytää puoliso teologian opintojen aikana, koska papiksi vihittynä ei voi enää avioitua. Opiskelussa oli vaikeinta se, ettei kaikkea voi suorittaa etänä. Junamatkaa Tampereelta, läheisten luota, Joensuuhun on vähintään viisi tuntia. Välissä tuntui olevan muuri. En koskaan kotiutunut Joensuuhun, mutta tunnen kyllä nostalgiaa, kun käyn seminaarin kirkossa ja tapaan tuttuja ihmisiä.

Maisterintutkinnon loppuvaiheissa Lassi Nuutinen vihittiin diakoniksi. Pian oli aika hakea töitä. Omalle paikkakunnalle tai sen läheisyyteen työllistymiseen oli liittynyt suuria tunteita ja epäilystä. Tämä pakotti pohtimaan vaihtoehtoisia urapolkuja. Tampereen seurakunnassa oli pitempään koettu tarvetta kolmannelle papille. 

– Papiksi työllistyminen tuntui uskomattomalta ihmeeltä. Kolmannen papin toimi perustettiin, ja meitä oli lopulta jäljellä kaksi pätevää hakijaa. Valintaan taisi vaikuttaa ratkaisevasti se, että olin toiminut aktiivisesti Tampereella vapaaehtoisena, esimerkiksi katekumeeniopettajana. Itselleni prosessi on osoitus synergiasta, johon ortodoksinen teologia nojaa. Omilla ponnisteluillaan ja vapaalla tahdolla voi vaikuttaa elämäänsä, mutta Jumalan armo silottaa esteet. Toivottavasti tämä kokemus säilyy voimavarana ja muistona pitkään.

Rohkaisun sana nuorille ortodokseille

Lopuksi isä Lassi haluaa kannustaa nuoria hakeutumaan kirkon töihin. Kirkkomme tarvitsee nuoria, ajattelevia ihmisiä ja heidän panostaan. Työ kirkossa on syvällistä, merkityksellistä ja paikoin raskasta. Se edellyttää tervettä psyykettä, mutta kipeät elämänkokemukset voivat olla myös suuri rikkaus.

– On tärkeää olla avoin erilaisille näkökulmille ja käsitellä niitä rauhassa. Opinnot voivat aiheuttaa myös maailmankuvakriisejä. Rinnalla on hyvä olla turvallinen, keskusteleva suhde omaan rippi-isään tai muihin pappeihin. Suosittelen lämpimästi osallistumaan mahdollisimman usein jumalanpalveluksiin. Ne ovat kirkon sydän. Seminaarin kirkko tarjoaa tähän hyvät mahdollisuudet myös arkipäivinä.

Viimeiseksi isä Lassi haluaa palata Essexin luostariin.

– Oivalsin, ettei pappeutta voi riisua pois. Pitää oppia pitämään itsestään huolta jakamatta minäänsä keinotekoisesti vapaa-aikaan ja työhön. Pappeus on marttyyrisakramentti kuten avioliittokin. Siinä eletään kenosiksen* kautta. Samaan aikaan haluan korostaa sitä, että kuka tahansa ihminen tarvitsee lepoa ja vapaa-aikaa palautuakseen. Työuupumus on riski ja todellisuutta kirkossa, ja siihen tulee kiinnittää kaikilla tasoilla huomiota. Yksin ei pärjää kukaan.

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Unelmien aika tulee vielä – juuri nyt ukrainalainen Oksana Horbanova elää päivän kerrallaan

Esteetön ja tuoksuton liturgia päätti Lauran ”erämaavaelluksen”

Ortodoksinen moottoripyöräpyhiinvaellus suuntautuu Viroon toukokuussa – ilmoittaudu mukaan!
Näytä kaikki
Kulttuuri

Uusi tarinallinen tietokirja kertoo myös Suomen itärajan ortodoksisuudesta

Toimittaja Petri Pöntinen ja valokuvaaja Marjo Tynkkynen kulkevat 1 344 kilometriä pitkää itärajaa ulkomeren kalastajasaarelta erämaan poroaidalle. Upeasti valokuvitettu tietokirja Itäraja – Löytöretkiä naapuruuden mutkikkaaseen historiaan ulottuu Iivana Julman valtakaudesta Vladimir Putinin aikaan.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Petri Pöntinen Kuva: Marjo Tynkkynen

Idea itärajakirjasta iski kipinää itärajalla. Toimittaja Petri Pöntinen ja valokuvaaja Marjo Tynkkynen olivat juttumatkalla Suomussalmen rajakylissä maaliskuussa 2022 – vain kuukausi sen jälkeen, kun Venäjä oli aloittanut laajamittaisen sodan Ukrainassa.

Pöntinen ja Tynkkynen kulkivat itärajaa edestakaisin talvesta 2023 kesään 2025, yhteensä 9 000 kilometrin verran. He pääsivät rajavyöhykeluvilla myös harvinaisiin paikkoihin, niin Imatran Pelkolan uudelle raja-aidalle kuin Kuhmon Rajakankaan ikivanhoille rajakiville.

– Ei ole vain yhtä itärajaa vaan monta itärajaa. Raja maastossa on muotoutunut vuosisatojen mittaan, Pöntinen sanoo.

– Mutta vielä enemmän rajoja on ihmisten mielissä. Mentaalisten itärajojen avulla määritämme, mitä meitä suomalaisia yhdistää ja mikä erottaa Venäjästä.

Koltansaamelainen perhe istuu sohvalla kotonaan
Valokuvaaja Marjo Tynkkynen on taltioinut itärajan ihmisten kertomuksia valokuvin ja videoin. – Se äärimmäinen lämpö ja kohtaamisen helppous, joilla haastateltavat ottivat meidät vastaan, tuntui olevan ominaista juuri rajaseutujen ihmisille, Tynkkynen sanoo.

Kirjan kolme teemaa avaavat erilaisia käsityksiä rajasta. 

Sotia seuranneissa rajankäynneissä nykyinen itäraja on piirtynyt pala palalta kartoille. Suomi on selviytynyt ja sopeutunut Ruotsin ja Venäjän välissä. Suur-Suomi-ideologian nimissä myös Suomi on yrittänyt vallata alueita itänaapurilta. Muutokset itärajassa ovat kohdelleet taas kaltoin rajaseutujen pieniä vähemmistöjä, kuten kolttasaamelaisten siidoja ja vienankarjalaisia kyliä.

Suomen ja Venäjän suhteet ovat jäissä ja itäraja on suljettu niin kuin sata vuotta sitten. Mutta villieläimet eivät välitä ihmisten riidoista, vaan liikkuvat luvallisesti valtiosta toiseen. Rajakarhut saapuvat Venäjältä ruokailemaan Kuusamoon Kuntivaaraan. Kylmän sodan rauhoittamalle rajaseudulle on luotu suojelualueiden nauha, Fennoskandian vihreä vyöhyke.

Kaukana asuville itäraja on mielikuvia Venäjästä, mutta reuna-alueiden ihmisille itäraja on ollut aina elävä. Siunaus, kun raja on ollut auki, ja kirous, kun naapurien välit ovat olleet vihamieliset. Kalastaja, poroisäntä, itärakentaja, kanavapäällikkö, ortodoksinen matkapappi, runonlaulaja ja moni muu rajaseudun asukas avautuu pelon ja toivon vyöhykkeestä.

Valokuvaaja Tynkkynen on taltioinut heidän kertomuksiaan valokuvin ja videoin.

– Se äärimmäinen lämpö ja kohtaamisen helppous, joilla haastateltavat ottivat meidät vastaan, tuntui olevan ominaista juuri rajaseutujen ihmisille, Tynkkynen sanoo.

– He avasivat meille ovensa ja elämänsä ja asettuivat kuvattavaksi kuin vanha ystävät tarinoiden soljuessa esiin. 

Jatkosodan vuosina itäraja näytti julman puolensa sadoille siviileille. 

Sodankyläläinen Annikki Peltovuoma menetti äidin ja kaksi pikkuveljeä, jotka partisaanit polttivat hengiltä elokuussa 1943. Peltovuoman näkemys itänaapurista kuvaa monen suomalaisen tuntoja nykyään: 

– Ei sitä Venäjää voi vihata, mutta ei halua olla ystäväkään. Vieläkin sitä vähän pelkää.

Kirja päähenkilöistä kolme, Annikki Peltovuoma, Linda Ahonen ja Seppo Koivupuro, menehtyivät kirjaprojektin aikana. Teos on omistettu heidän muistolleen.

 

Petri Pöntinen (s. 1967) on työskennellyt Suomen Kuvalehdessä vuodesta 2001 ja valittu vuoden 2022 aikakausmediatoimittajaksi.

Marjo Tynkkynen (s. 1972) on kansainvälisesti palkittu valokuvaaja ja kuvajournalisti. 

 

Yhteydenotot:

Petri Pöntinen, petri.pontinen@otava.fi, p. 040 734 2141

Marjo Tynkkynen, marjo@blindspotphoto.fi, p. 050 336 2333

Linkki videoon: https://vimeo.com/1113472798/86ad77cdaa (Avaa uuden sivuston)

Jaa tämä juttu

Kulttuuri

Riisan uusi kokoelmanäyttely esittelee kirkkomme historiaa ja kirkkotaidetta

Ukrainalaista uskonnollista taidetta esillä Kulttuurikeskus Sofiassa

Ortodoksiset kirkkolaulupäivät järjestetään Helsingissä huhtikuussa – tutustu ohjelmaan
Näytä kaikki
Ajassa

Evankelis–luterilainen kirkko saa yhteistoimintalain – Suomen ortodoksisesta kirkosta se vielä puuttuu

Eduskunta hyväksyi 7. lokakuuta 2025 lain yhteistoiminnasta Suomen evankelis–luterilaisessa kirkossa. Suomen ortodoksista kirkkoa koskevaa vastaavaa lakia ei toistaiseksi ole – mutta miksi ei?

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Susanna Somppi Kuva: MasterTux/Pixabay

Suomen evankelis–luterilaista kirkkoa koskeva yhteistoimintalaki tulee voimaan vuoden 2026 alusta. Evankelis–luterilaisessa kirkossa työnantajan ja henkilöstön välinen yhteistoiminta on hoidettu aiemmin työ- ja virkaehtosopimuksen tasoisella yhteistoimintasopimuksella – kuten Suomen ortodoksisessa kirkossa tällä hetkellä.

Suomen ortodoksisen kirkon lakimies Jouni Heino kertoo yhteistoimintalain olleen esillä kirkolliskokousseminaarissa 2024.

– Tuolloin yhteistoimintaneuvotteluja koskevaa lakiasiaa ei pidetty ajankohtaisena.

Keskushallintoa koskevat muutosneuvottelut käynnissä

Suomen ortodoksisen kirkon kirkollishallitus päätti keskushallinnon henkilöstöä koskevien muutosneuvotteluiden aloittamisesta 22. lokakuuta 2025. Ensimmäinen muutosneuvottelu pidettiin perjantaina 3.lokakuuta 2025. Kirkon keskushallinnossa työskentelee noin 35 henkilöä.

Tällaisenaan yhteistoimintalaki tarkoittaisi Suomen ortodoksisen kirkon osalta, että sen piiriin kuuluisivat kirkon keskushallinnon lisäksi Helsingin ortodoksinen seurakunta ja mahdollisesti Joensuun ortodoksinen seurakunta.

– Yhteistoimintalain soveltaminen edellyttää, että julkisyhteisöllä on vähintään 20 säännöllisesti työskentelevää henkilöä – heidän työtuntiensa määrästä riippumatta, Heino sanoo.

– Opetus- ja kulttuuriministeriö (OKM) on tänä syksynä tiedustellut ortodoksisen kirkon tilannetta yhteistoiminnan järjestämisessä evankelis–luterilaisen kirkon yhteistoimintalakiesityksen valiokuntakuulemiseen liittyen. Ministeriölle on tuolloin ilmoitettu, että asia on ollut esillä 2024 kirkolliskokousseminaarissa. Tarvetta lain tasoiselle yhteistoiminnan sääntelylle ei ole tullut esille, Heni sanoo.

– Jos kirkkomme haluaa esiintyä tässä suhteessa rinta rinnan muiden julkisyhteisöjen kanssa, niin tällainen askel saattaa jollakin aikataululla olla perusteltua ottaa, sanoo Heino.

Muutosneuvotteluiden taustalla ovat huomattavan suuret leikkaukset kirkon saamaan valtionapuun (Avaa uuden sivuston). 

– Yhteistoimintalain soveltaminen edellyttää, että julkisyhteisöllä on vähintään 20 säännöllisesti työskentelevää henkilöä – heidän työtuntiensa määrästä riippumatta.

Suomen ortodoksisen kirkon keskushallinnon ja kirkon järjestöjen palveluksessa olevien luottamusmies Annakaisa Onatsu katsoo, että vastaava laki olisi tervetullut myös Suomen ortodoksiseen kirkkoon.

– Voisi toivoa, että luterilaisen kirkon vanavedessä päästäisiin siihen. Meidän yksittäisissä seurakunnissamme työntekijöiden määrä on sen verran pieni, että olisi tärkeä saada laki sovellettavaksi myös pienissä työyhteisöissä.

Onatsu huomauttaa, että sama 20 henkilön rajaus on käytössä myös yleisessä yhteistoimintalaissa.

– Voi olla vaikeaa saada sovittua lakia sovellettavaksi pienemmissä työyhteisössä, ja sikäli meidän kirkossamme saattaisi jäädä aika monta yksikköä kuitenkin lain ulkopuolelle, Onatsu sanoo.

”Eritoten kirkon piirissä pitää vallita reilu peli”

Rikosoikeuden emeritusprofessori ja Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokouksen jäsen Matti Tolvanen kannattaa niin ikään yhteistoimintalakia Suomen ortodoksiseen kirkkoon. Hän olettaa, että vuonna 2024 yhteistoimintalakiasia saattoi jäädä arkkipiispanvaalin jalkoihin. Tuolloin Suomen ortodoksisen kirkon päämieheksi valittiin arkkipiispa Elia.

– Mielestäni laki selkiyttäisi asioita. Uuden kirkolliskokouksen 2027 myötä tämä asia tulisi ottaa uudelleen käsittelyyn, ja asian valmistelu voitaisiin aloittaa jo nyt, sanoo Tolvanen.

– Uskon, että vastaava kirkkoamme koskeva laki menisi helpostikin läpi eduskunnassa. Lisäksi lain valmistelu olisi suhteellisen helppoa, kun evankelis–luterilaisen kirkon uuden lain myötä on nyt olemassa valmis malli. En näe, millaisia vasta-argumentteja voisi esittää lain edistämiselle: kirkossa työsuhde on ihan samalainen työsuhde kuin muuallakin – hengellinen puoli on eri asia.

Matti Tolvanen näkee, että ilman lakia kirkolle voi aiheutua pahimmillaan mainehaittaa työsuhteisiin liittyvien riitojen muodossa.

– Eritoten kirkon piirissä pitää vallita reilu peli, muutenhan kirkko joutuu varsin erikoiseen valoon – samoin kuin sen uskottavuus. Lisäksi pitää ottaa huomioon kirkon houkuttelevuus työnantajana: jo nyt on vaikea saada esimerkiksi pappien ja kanttoreiden paikkoja täytettyä.

Suomen ortodoksisen kirkon työehtosopimuksessa ei ole esimerkiksi määritelty työnantajalle sanktioita muutosneuvotteluden toteuttamiseen liittyen, kun taas lakiin ne on kirjattu.

Evankelis-luterilaista kirkkoa koskeva uusi laki sisältää muun muassa muita yhteistoimintalakeja vastaavat seuraamusjärjestelmät. Esimerkiksi irtisanotut työntekijät ovat jatkossa oikeutettuja rahalliseen hyvitykseen, jos työnantaja ei ole käynyt muutosneuvotteluja ennen irtisanomista.

Yhteistoimintavelvoitteen olennainen rikkominen voi johtaa myös rikosoikeudellisiin seuraamuksiin.

Suomen evankelis–luterilaista kirkkoa koskevan uuden lain kuvaillaan modernisoivan yhteistoimintaa kirkon työpaikoilla: työntekijöiden neuvotteluoikeudet paranevat, minkä lisäksi lain myötä tulee myös seuraamusjärjestelmä yhteistoimintavelvoitteen rikkomisesta. Kuitenkin evankelis–luterilaisessa kirkossa puolet seurakunnista jää lain soveltamisalan ulkopuolelle.

Jaa tämä juttu

Ajassa

Ikonilahjoitus Joensuun seurakuntaan: uudet naispyhien ikonit siunataan ortodoksisuuden sunnuntaina

Hänen Kaikkipyhyytensä Ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen paimenkirje suuren paaston alkaessa: ”Asketismi on toinen nimitys kristilliselle elämälle”

Piispojen yhteinen paimenkirje suuren paaston alkaessa
Näytä kaikki
Kulttuuri

Jumalanäidin ylistys -ikoni opettaa ja inspiroi

Jumalanäidin ylistys on ikonografialtaan harvinaislaatuinen ikoni, jossa on lukuisia viittauksia kirjallisiin lähteisiin. Sen voi katsoa opettavan katsojaa runsaan symboliikkansa ja tekstiensä kautta.
Tästä noin 270 vuotta vanhasta ikonista viime vuosina maalatut erikieliset toisinnot tuovat kuva-aiheen aiempaa useamman ulottuville ja mahdollistavat Jumalanäidin symboliikan tarkastelun ja tulkitsemisen myös kirkollisten tilojen ja museon ulkopuolella. Jumalanäidin ylistyksen maalaaminen on hiljattain inspiroinut myös uusiin tulkintoihin nykytaiteen puolella. Suvi Toivasen taidehistorian maisterintutkielmaan pohjautuva artikkeli on jatkoa aiemmin Aamun Koitossa julkaistuun kirjoitukseen kyseisen ikonin historiasta.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Suvi Toivanen Kuva: Eri kuvalähteitä

Käkisalmen sataman tšasounaan vuonna 1758 sijoitettu, Valamon luostarissa maalattu Neitsyt Mariaa ja Kristus-lasta kuvaava suurikokoinen temperamaalaus on vuosien saatossa tummunut kauniisti. 

Sen lämpimänsävyisestä kuva-alasta nousevat esiin kultaukset, kuten Neitsyt Marian ja Kristus-lapsen sädekehät, Kristuksen valtaistuin ja Mariaa kuvaavat, Vanhaan testamenttiin viittaavat symbolit. Äidin ja pojan välillä on lämmin yhteys, mikä tuo rauhaa muuten yksityiskohtia täynnä olevaan kuvapintaan, jossa katseelle riittää loputtomasti tutkittavaa. Jumalanäidin ylistyksen runsasta ikonografiaa on kuvannut taidehistorioitsija Katariina Husso Aamun Koitossa jo aiemmin.

Ikoni tunnetaan vanhastaan myös nimellä Akatistos – Herran Äiti, ja nimensä mukaisesti sen ikonografia liittyy Jumalansynnyttäjälle vähintään 600-luvulta lähtien veisattuun akatistoshymniin. Hymni koostuu 24 säkeistöstä, joiden keskiössä ovat ilotervehdykset Jumalansynnyttäjälle. Samoin tämän ikonin kirkkoslaavinkielisissä ylistysteksteissä toistuvat kehotukset iloon:

Pyhimmälle, Puhtaimmalle, Ylistetyimmälle, Kunnioitetuimmalle Valtiattarellemme Jumalansynnyttäjälle, Ainaiselle Neitseelle Marialle, iloitse! Sinua, Neitsyt, minä tällä ikonilla ylistän, koska Sinä lievität kaikki minun murheeni! Iloitse, taivaita avarampi! Sinua, neitsyt, rukoilen!

Alareunan teksti auttaa etsimään Jumalanäidin symboleja ikonin kuvakentästäkin: 

Iloitse Neitsyt Kuningatar, iloitse Valtiatar, iloitse liitonarkki, temppeli, jossa on Salomon seitsemän pylvästä, suljettu portti, mannaruukku, tuoksuva suitsutusastia ja kallis mirha, iloitse jumalallinen ateriapöytä, jolla on taivaallinen leipä, iloitse valtaistuin ja kaivamaton kaivo, iloitse kultainen kynttelikkö ja elävä kirja, jossa on pelastuksen sana. (suom. Antti Narmala, 2023)

Akatistoshymnin lisäksi Jumalanäidin ylistys -ikoni sisältää tekstiensä ja symbolikuviensa kautta viittauksia muihin kirjallisiin lähteisiin, kuten Vanhaan ja Uuteen testamenttiin sekä jumalanpalvelusteksteihin. Marian ennaltakuvauksilla tarkoitetaan Vanhassa testamentissa esiintyviä profetioita, joiden on katsottu ennustaneen Uuden testamentin tapahtumia, kuten Marian neitseellistä synnytystä. 

Esimerkiksi Vanhan testamentin liitonarkki (nyk. liitonarkku) on Jumalanäidin ennusmerkki: liitonarkissa säilytettiin Jumalan antamia laintauluja, ja vastaavasti Neitsyt Mariassa eli uuden liiton arkussa asui Jumalan Sana, Kristus. Ennuskuvien tunnistaminen ja ymmärtäminen vaatii kuitenkin hyvää Raamatun ja teologian tuntemusta, eikä siltikään ikoniin kuvattujen symbolien merkitys ole kaikilta osin yksiselitteinen.

Didaktinen ikoni

Jumalanäidin ylistyksen ikonografia vaati selittämistä myös 1860-luvulla, jolloin Käkisalmen ortodoksisen kirkon pastori Vasili Iltonov päätti vastata ikonia koskeviin kysymyksiin kootusti. Pietarista Käkisalmelle saapuvat pyhiinvaeltajat saivat vastauksen kysymyksiinsä Iltonovin laatimasta, sataman tšasounaa ja sen ikoneja esittelevästä pienpainatteesta, historiikista, joka avasi myös Jumalanäidin ylistyksen symboliikkaa.

Jumalanäidin ylistystä voikin kutsua didaktiseksi ikoniksi, eli ikoniksi, jolla on kuva-aiheensa puolesta erityisesti opetuksellinen tarkoitus. Venäläisen taidehistorioitsijan Nikodim Kondakovin (1927) mukaan tällaisten ikonien aiheet pohjautuvat usein kirjallisiin lähteisiin, kuten veisuihin ja muihin liturgisiin teksteihin, ja niitä on käytetty opetustarkoituksissa esimerkiksi luostareiden käytävä- ja ruokalatiloissa. 

Useat venäläiset ikonitutkijat 1900-luvulla ovat pitäneet tällaisia teologis-didaktisiksi tai mystis-didaktisiksi kutsumiaan ikoneja epäsopivina hartaudenharjoitukseen niiden yksityiskohtien määrän ja toisinaan vaikeasti avautuvien symboleiden takia. Väite ei kuitenkaan päde Käkisalmen ikonin kohdalla: Jumalanäidin ylistys oli paikallisille hyvin tärkeä, ja sen puoleen käännyttiin aina, kun tarvittiin suojelusta ja apua. Palattuaan vuonna 2021 kirkkoon ikoni kutsuu taas rukoukseen Kuopion ja Karjalan hiippakunnan piispantalon kirkossa Karjalankadun keskustalossa Kuopiossa. 

Käkisalmen Jumalanäidin ylistys ikoni
Jumalanäidin ylistys -ikoni evakuoitiin Käkisalmesta talvisodan aikana, se oli esillä Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa yli 60 vuotta ja siirrettiin elokuussa 2021 saman katon alla kirkkoon Kuopion keskustalossa. Kuva: Suomen ortodoksinen kirkkomuseo RIISA / Henna Hietainen

Jumalanäidin ylistys opettaa vertauksillaan

Jumalanäidin ylistys -ikonin symboliikan kautta Neitsyt Maria vertautuu Vanhan testamentin pyhimpiin paikkoihin ja arvokkaimpiin esineisiin, ja lunastaa näin paikkansa Kaikkeinpyhimpänä. Symboliikan runsauden takia teen seuraavaksi vain joitakin nostoja ikonin olennaisimmista Jumalanäidin ennaltakuvauksista, joiden osalta ikonista puuttuvat selitystekstit. 

Vanhassa testamentissa (2. Moos. 25–27) kuvataan seikkaperäisesti millaisen pyhäkön pyhine esineineen Jumala määräsi itselleen tehtävän. Telttamajan Herra määräsi kutomaan purppuraisesta ja karminiinpunaisesta villasta, ja peittämään punaiseksi värjätyillä pässinnahoilla ja merilehmännahkaisella peitteellä. Telttamaja rakennettiin myös osin kultaisista laudoista Jumalan antamien ohjeiden mukaan. 

Käkisalmen ikonissa purppuranpunainen teltta asettuu Marian kohdun kohdalle, uhrileipäpöydän taakse. Tässä symboliikassa Jumalansynnyttäjä on telttamaja, pyhäkkö, joka verhoaa sisälleen Jumalan. Erämaavaelluksensa aikana israelilaiset pitivät liitonarkkia laintauluineen tämän siirrettävän ilmestysmajan kaikkeinpyhimmässä. 

Myöhemmin juutalaiset rakensivat Jerusalemiin Salomon temppelin, johon sekä ikonin teksti että kuva-aihe suoraan viittaavat Salomon temppelin ja sen seitsemän pylvään kautta. Esimerkiksi Jumalanäidin akatistoshymnissä Neitsyt Mariaa kutsutaan eläväksi temppeliksi. Ikonissa kultaisena hohtava temppelirakennus on kuvattu Marian oikean kyynärvarren eteen. 

Marian ainaiseen neitsyyteen yhdistetty suljettu portti liittyy Hesekielin saamaan näkyyn tulevaisuuden temppelistä (Hes. 44:1–3): Jumala on tullut temppeliin sen itäisestä portista, minkä vuoksi se pysyy muilta suljettuna. Ikonissa suljettu portti löytyy Jumalansynnyttäjän olkavarresta. Myös esimerkiksi Marian päällysviitan kolmella tähdellä viitataan hänen neitsyyteensä synnytystä ennen, sen aikana ja jälkeen. 

Toisin sanoen kaikilla Jumalanäidin ylistys -ikonin kymmenillä symboleilla on merkityksensä ja paikkansa osana suurempaa kertomusta, ihmiskunnan pelastushistoriaa. Tämän ikonin kohdalla pitää erityisen hyvin paikkansa Ortodoksisen sanaston määritelmä, minkä mukaan ”[i]konit ovat väreihin puettua teologiaa ja välittävät rukoilijalle tai katsojalleen ortodoksisen uskon oppia ja sanomaa samalla tavalla kuin kirjoitettu sanakin”.

Ikonin tekstit ja toisinnot puhuttelevat

Jumalanäidin ylistys -ikoni on rikkaalla symboliikallaan erittäin harvinainen, tällä hetkellä ainoa tuntemamme tämän kaltainen vanha ikoni. Siitä on hiljattain maalattu toisintoja: entisen Käkisalmen, nykyisen Priozerskin Pyhän Neitsyt Marian syntymän kirkko sai oman versionsa vuonna 2007 venäläisen ikonimaalari Irina Vereschaginan maalaamana. Uusi ikoni on sijoitettu samalle paikalle, josta Jumalanäidin ylistys -ikoni aikanaan lähti evakkoon talvisodan sytyttyä. Käkisalmen ihmeitätekevän ikonin maine lienee seurannut toisintoa, sillä venäläisten turistien kirkossa ottamien ja netissä jakamien kuvien perusteella Priozerskin ikoni on jo ehtinyt saada paljon votiivilahjoja. 

Priozerskin Jumalanäidin ylistys -ikoni
Entisen Käkisalmen, nykyisen Priozerskin Pyhän Neitsyt Marian syntymän kirkko sai oman versionsa vuonna 2007 venäläisen ikonimaalari Irina Vereschaginan maalaamana.

Taidehistorian maisterintutkielmani kirjoitusprosessin aikana olin seuraamassa Valamon opistossa Jumalanäidin ylistys -aiheista ikonimaalauskurssia toukokuussa 2023. Ikonimaalauksen opettajan ja kirkon konservaattorin Antti Narmalan ohjaamana maalattiin viisi suurikokoista toisintoa Kuopiossa sijaitsevan evakkoikonin pohjalta. Ikonit ovat sittemmin päätyneet koteihin eri puolelle Suomea.

Kurssin myötä tuli ajankohtaiseksi ikonin tekstien kääntäminen ikonimaalareiden äidinkielelle, suomeksi ja ruotsiksi. Tämä sai minut pohtimaan tekstien merkitystä pyhissä kuvissa ja sitä, miten ne vaikuttavat katsojaan. Kuten esineillä, myös teksteillä voi katsoa olevan toimijuutta.

Yksinkertaisimmillaan tekstit ikoneissa auttavat tunnistamaan kuvatun henkilön ja selittävät ikoniin kuvattuja esineitä tai tapahtumia. Toisaalta voi ajatella, että pidemmät tekstinauhat, kuten Jumalanäidin ylistys -ikonissa, antavat selkeän mallin siitä, miten ajatella ja asennoitua, toimia ja ylistää eli miten uskoa ja ilmaista uskonsa toivotulla tavalla. Venäläisille ikoneille laadittuja akatistoshymnejä tutkinut yhdysvaltalainen Vera Shevzov (2006) on todennut samaa veisuteksteistä: hymnit on yleensä kirjoitettu me-muotoon antaen helposti sisäistettävän mallin, miten tulee ylistää oikealla tavalla. 

Jumalanäidin ylistys -toisinto anonyymi maalari
Jumalanäidin ylistys -ikonin suomalainen toisinto. Anonyymi ikonimaalari

Tuntemattomaksi jääneen ikonimaalarin 1750-luvulla Jumalanäidin ylistys -ikoniin kirjoittamat tekstinauhat vetoavat hartaudellaan, puhuttelevat murheellista sydäntä ja kehottavat ylistämään palavasti. Tekstit tuovat vertauskuvien kautta esiin myös Jumalansynnyttäjän arvon: Neitsyt edustaa pyhiä korkeampaa pyhää. Ikonin tekstinauhat ja vertauskuvat pyrkivät tuottamaan katsojalle ymmärryksen siitä, että jo Vanhassa testamentissa (esim. Jes. 7:14) profetoitiin Marian neitseellisestä synnytyksestä ja Jeesuksen Kristuksen, Messiaan, tulosta. 

Nykysuomalaiselle Vanhan testamentin symboliikka ei kuitenkaan ole välttämättä kovin tuttua, eikä kirkkoslaaviakaan osaa kovinkaan moni. Miten ikonien tekstien kääntäminen omalle äidinkielelle muuttaa tilannetta, mahdollistaahan se sanoman ymmärtämisen ja kehotettuun rukoukseen liittymisen ihan toisella tavalla?

Samalla herää kysymys onko ikonin tekstien tai symboliikan ymmärtäminen välttämätöntä vai voiko pyhä kuva vaikuttaa ”riittävästi” pelkällä olemuksellaan, sommitelmallaan ja väreillään – ja mahdollisella maineellaan? Tuleeko näkemäänsä ja kuulemaansa ylipäätään aina älyllisesti ymmärtää? Vaikuttaahan pyhä kielikin kuulijaan ja lukijaan, vaikkei sen merkitystä ymmärtäisi, kuten on ollut vuosisatoja tilanne kansan osalta monissa maissa sekä katolisissa että ortodoksisissa kirkoissa.

Inspiraatiot ja uudelleentulkinnat

Voiko pyhien kuvien symboliikka olla vaikuttavaa myös siksi, ettei sitä täysin ymmärrä tai koska se jättää mahdollisuuksia tulkita omin tavoin? Ihmisellä on aina lopulta vapaus kuvien tulkitsemisessa, oli sitten kyseessä uskonnollinen taide konventioineen tai nykytaiteen teokset. 

Kuvataiteilija Cecilia Ebbe Belinskijn kuvataiteen lopputyön teoskokonaisuus Under samma måne Kuvataideakatemian Kandinäyttelyssä (12.9.–5.9.2025) on saanut inspiraationsa ikonitaiteesta ja erityisesti hänen Valamon opistossa alkunsa saaneesta Jumalanäidin ylistys -ikonin maalausprosessista. Tuore kuvataiteen kandidaatti pohtii näyttelytekstissään mitä symboleille tapahtuu, kun maailma niiden ympärillä muuttuu. 

Ebbe Belinskij kirjoittaa: ”Ikonitaiteessa esiintyvä symboli voi olla kristinuskoa vanhempi, ja toisaalta sitä voi lukea kolonialistisen historian kautta. Nykyihminen voi löytää niistä jotakin aivan muuta – kuten minä löysin vastasyntyneen lapseni kasvot maalaamastani auringosta.”

 

Cecilia Ebbe Belinskijn teoskokonaisuus
Cecilia Ebbe Belinskijn Jumalanäidin ylistys -ikonista inspiroitunut installaatio Under samma måne (2025) Kuvataideakatemian Kandinäyttelyssä. Teoksissa toistuvat ikonissa esiintyvät aurinko ja kuu sekä Marian kasvot. Hemligt självporträtt -piirroksessa pilkottaa maalausvälineiden taakse kuvattuna taiteilijan samaan aikaan maalaama ikonitoisinto ruotsinkielisine teksteineen. Kuva: Suvi Toivanen 1.10.2025

Kirjallisuutta

Arseni, arkkimandriitta, 1999. Ortodoksinen sanasto. Helsinki: Otava.

Kondakov, Nikodim Pavlovich, 1927. The Russian Icon. Transl. Elli H. Minns. Clarendon Press.

Shevzov, Vera, 2006. Between ‘Popular’ and ‘Official’ – Akafisty Hymns and Marian Icons in Late Imperial Russia. Letters from Heaven – Popular Religion in Russia and Ukraine. Eds. John-Paul Himka & Andriy Zayarnyuk. University of Toronto Press, 251–277. https://doi.org/10.3138/9781442676640 (Avaa uuden sivuston).

Toivanen, Suvi, 2025. Ihmeitätekevien ikonien toimijuus: Kozelštšanin Jumalanäiti ja Jumalanäidin ylistys. Maisterintutkielma. Taidehistoria, Helsingin yliopisto. http://hdl.handle.net/10138/595517 (Avaa uuden sivuston) 

Wikström, Alexander, 2015. Akatistoksen Jumalanäiti. Ikonimaalari 2/2015. Helsinki: Suomen Ikonimaalarit ry, 44–47.

 

Pääkuva ylhäällä: Ikonimaalari Anne Pylvänäinen maalaa Jumalanäidin ylistys -ikonista toisintoa Valamon opistolla. Kuva: Suvi Toivanen 12.5.2023

Jaa tämä juttu

Kulttuuri

Riisan uusi kokoelmanäyttely esittelee kirkkomme historiaa ja kirkkotaidetta

Ukrainalaista uskonnollista taidetta esillä Kulttuurikeskus Sofiassa

Ortodoksiset kirkkolaulupäivät järjestetään Helsingissä huhtikuussa – tutustu ohjelmaan
Näytä kaikki
Kulttuuri

Pyhyyden heijastuksia – Nelli Palomäen valokuviin tallentui hetkiä Valamon luostarista

Valokuvataiteilija Nelli Palomäen Otteita-näyttely on avautunut Turun taidemuseossa, ja se on avoinna 18. tammikuuta 2026 saakka. Näyttelyn keskiössä on aika Valamon luostarissa.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Mari Vainio Kuva: Nelli Palomäki, Juhana Moisander

Nelli Palomäki on kansainvälisesti tunnettu valokuvataiteilija. Keskeinen kosketus hänen kuvissaan on ihmisen suhde toiseen samanlaiseen, yhteisöteema sekä ihmisen tarve rakentaa ja tarjota fyysistä, henkistä ja hengellistä suojaa.

Palomäki työskentelee hitaalla, ison koon filmikameralla ja vedostaa kuvat perinteisin menetelmin hopeagelatiinivedoksina. Yhden valokuvan ottaminen vie aikaa. Hitaus, aikaan pysähtyminen ovat osa kuvaa, joka kuljettaa katsojan kohteena olevan henkilön vierelle, osaksi hänen elämäänsä.  

Aiemmin Nelli Palomäki (Avaa uuden sivuston)keskittyi lasten ja nuorten kuvaamiseen. Turun taidemuseon kolmen teoskokonaisuuden näyttelyssä kuvat tarkentuvat sisaruuteen, perheen yhteyteen ja erillisyyteen sekä Valamon luostariyhteisöön. 

Nelli Palomäen valokuva Alexandra pitelee Jumalanäitiä
Alexandra pitelee Jumalanäitiä, 2025. Kuva: Nelli Palomäki

Valamon elämästä kertovat teokset ammentavat sisältönsä luostariperinteestä, ikonitaiteesta sekä kertomuksista ja teksteistä, jotka avautuivat taiteilijalle luostarissa vietettyjen jaksojen aikana. 

Nelli Palomäki ei ole ortodoksi eikä hän ollut koskaan aiemmin vieraillut Valamon luostarissa Heinävedellä. Alun perin hänet valittiin Valamoon kutsutaiteilijaksi. Yhden kuukauden residenssijakso venyi kuitenkin pitkäksi projektiksi, joka jatkuu yhä. 

Palomäki nostaa esiin Laatokan Valamon vanhat, 1900-luvun alussa kuvatut henkilökuvat. Ne ovat kutkuttaneet taiteilijan mieltä jo vuosia.

– On ollut kiinnostavaa ymmärtää, että luostarissa on asunut silloin ammattitaitoinen valokuvaaja, pappismunkki Aleksei. Hän on käyttänyt samankaltaista kameraa kuin minä nykyään, Palomäki pohtii. 

– Valamon henkilöiden, näkymien ja arjen tehtävien lisäksi hän kuvasi luostarissa vierailleita merkkihenkilöitä. 

Vaikka kuvat on otettu luostariympäristössä, sanoo taiteilija löytäneensä niistä myös pilkahduksen huumoria.

– Niistä näki, että kuvaaja oli ollut luontevasti, luotettuna yhteisön jäsen.

Tämä kuvakokoelma oli yksi ponnahduslauta Palomäen työskentelylle Heinäveden Valamossa. 

Valokuvataiteilija pohtii sitä, kuinka on arvokasta muistaa luostarin selviytymistarina sodan jälkeen, Valamon luostarin rakentuminen Heinävedelle.

– Vanhat kuvat ja luostarin jatkumo koskettivat minua, kun loin näyttelyn Valamon kuvia. Mietin, kuinka kauaksi on kantanut toive paluusta Laatokalle, koska ajatuksesta on lopullisesti luovuttu? Kuinka veljestö on luopunut vanhasta, löytänyt uuden tien?

Nelli Palomäen valokuva Grigorii pitelee Kristusta
Grigorii pitelee Kristusta (pääsiäinen), 2025. Kuva: Nelli Palomäki

Palomäki sanoo luostarikilvoittelussa ja sitä osaltaan kantavassa traditiossa olevan jotakin lempeän pysyvää.

– Minulle on tärkeää huomata jatkuvuus. On asioita, jotka kulkevat eteenpäin maailmasta riippumatta, joissa säilyvät pitkät perinteet ja jotka ovat irrallaan elämän menosta, jokapäiväisestä sumusta. 

Valamoon mennessään Nelli Palomäki sai osalta veljestön jäsenistä suostumuksen valokuvaukseen. 

Taiteilija halusi ottaa kuvia kirkkomiljöön ulkopuolelta.

– Aika pian kuvat alkoivat kuitenkin ottaa vaikutteita asettelullaan muun muassa ikonitaiteesta, sen sommitelmista. Sommitteluni oli samalla tavoin selkeää ja kontrolloitua. Mukana kuvissa oli myös esineitä; symboleja, jotka ovat saanet alkunsa luostarissa jakamistani keskusteluista tai kirkkosalista.

Osallistuminen luostarin jumalanpalveluksiin asetti valokuvataiteilijan tarkkailemaan ympäristöä.

Näyttelyn hyvin tiiviiseen ripustukseen Palomäki sanoo saaneensa vaikutteita kirkkosalista, sen estetiikasta, ikonostaasista. 

Näyttelyn Valamoa kuvaavan osion nimeksi Palomäki on valinnut Portaat pyhittäjä Johannes Siinailaisen samannimisen teoksen mukaan. Taiteilija tutustui kirjaan ensimmäistä kertaa Valamossa, luki sitä, tuskaili ja keskusteli sen ravinnosta erään munkin kanssa. 

Poikkeuksellisesti Turun taidemuseon näyttelyssä ei ole mukana pitkiä selittäviä tekstejä. Perinteisen tekstin korvaa munkki Gabrielin näyttelyä varten maalaama ikoni Hyveiden portaat.

– Korvasin tekstin ikonien kielellä. Yksi ikoni kiteyttää sen kaiken, josta pitäisi kirjoittaa pitkä teksti. Kun katsoja asettuu tämän ikonin eteen, teksti tulee siinä näkyväksi: portaat avautuvat – kenelle minkäkin askelman kautta.

– Haluan elämässä ja työssä keskustella, tuoda esille niitä asioita, jotka meitä ihmisiä yhdistävät, eivät erota. Lähtökohtaisesti olemme kaikki samankaltaisia, haluamme perustaltaan samoja asioita, vaikka haemme niitä elämän eri puolilta. 

Avoin rinnakkain kulkeminen luo yhteyden.

– Valokuvauksessa ja koko maapallon elämässä on kysymys suhteesta toiseen, luottamuksesta. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut tehdä taiteilijan työtäni Valamossa. Olen oppinut loputtomasti tämän luottamuksen kautta.

– Ymmärrän ja uskon, että me kaikki haluamme elämän keskiöön sanat rakkaus ja armo. 

Lisätietoa näyttelystä: www.turuntaidemuseo.fi (Avaa uuden sivuston)
Näyttely on avoinna 18.1.2026 saakka. 
Nelli Palomäen valokuva Lavrentii ja portaat
Viitankantajamunkki Lavrentiin nojaavat tikapuut luovat mielleyhtymän pyhän Johannes Siinailaisen teokseen Portaat. Pyhän Johannes Siinailaisen pääteos tunnetaan myös nimellä Hengelliset laintaulut tai Hyveiden portaat. Teos: Lavrenti (portaat), 2024. Kuva: Nelli Palomäki
Munkki Gabrielin maalaama ikoni Hyveiden portaat
Turun taidemuseossa esillä olevassa Nelli Palomäen näyttelyssä ei ole mukana pitkiä selittäviä tekstejä. Perinteisen tekstin korvaa munkki Gabrielin näyttelyä varten maalaama ikoni Hyveiden portaat.
Nelli Palomäen valokuva Rafael (Paimen)
Rafael (paimen), 2024. Kuva: Nelli Palomäki

 

Jaa tämä juttu

Kulttuuri

Riisan uusi kokoelmanäyttely esittelee kirkkomme historiaa ja kirkkotaidetta

Ukrainalaista uskonnollista taidetta esillä Kulttuurikeskus Sofiassa

Ortodoksiset kirkkolaulupäivät järjestetään Helsingissä huhtikuussa – tutustu ohjelmaan
Näytä kaikki
Arki & ihmiset

Rovasti Heikki Huttunen: ”Opin papiksi lasten ja nuorten avulla”

Ortodoksisten nuorten liitto ONL ry:n kultaisella ansiomerkillä palkittua rovasti Heikki Huttusta kuvaillaan palkitsemisperusteissa seuraavasti:
”Helsingin ortodoksisen seurakunnan venäjänkielisestä seurakuntatyöstä vastaava pappi rovasti Heikki Huttunen on mahtava esimerkki siitä, miten nuoret ja nuorten asia voivat kulkea mukana läpi koko uran.”

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Maria Hattunen Kuva: Esko Jämsä, Maria Hattunen
Nuoristotyö on jäänyt pysyväksi osaksi pappeuttasi. Mikä nuorisotyössä viehätti sinua alun perin?
– En ajattele, että olisin oikeasti nuorisotyön asiantuntija. En ole erityisen nuorekas, en tunne niin sanottua nuorisokulttuuria, en pysy perässä nuorten musiikissa tai pukeutumistyyleissä. Kaikki tietävät, että tietokoneissa ja sometuksessa olen lähes luku- ja kirjoitustaidoton. Ilman tulkkia en ymmärrä ajankohtaisia uudissanoja. Jos kysytään, miten nuorten kanssa pitäisi olla, en osaa vastata kuin että samalla tavalla kuin kaikkien eri-ikäisten kanssa. Tasavertaisesti, rehellisesti, kunnioittavasti, kuuntelevasti, rakastavasti.
Isä Heikki sanoo olevansa  oman kirkkomme nuorisotyön ja opiskelijaliikkeen kasvatti.
– Opin papiksi lasten ja nuorten avulla. 
Hänen kirkollinen taustansa juontaa juurensa aina 1970-luvun lopun ja 1980-luvun nuorten pariin Kertsillä (Nuorisotoimisto ja kerhotila Unioninkatu 39:ssä), Lällyssä (Kaunisniemen leirikeskus) ja Valamon talkoolaisten iltanuotioilla. 
– Ortodoksisen opiskelijaliiton toiminnassa tapasin vaimoni Leenan. Minut vihittiin papiksi, ehkä vähän liian nuorena, kun olin lähdössä töihin Kirkkojen Maailmanneuvoston nuorisotoimistoon Geneveen vuosiksi 1985–1989. Mutta varsinaisesti minut opetti papiksi työ nuorten ja lasten kanssa Helsingin ortodoksisen seurakunnan nuorisopappina. Leirit, retket, kerhot ja perhesunnuntait muokkasivat sitä, millainen pappi minusta kasvoi. 
Isä Heikki mainitsee myös ammattitaitoisen nuorisotyön tiimin.
– Tiimissä jokainen oli alansa osaaja, ja tunsimme toistemme työtehtävät ja tuimme toisiamme niissä. Nuorisopapin tehtävästä siirryin luontevasti rakentamaan seurakuntaa ja kirkkoa Espoossa. Nuoret ja lapset olivat tärkeänä tukenani myös siinä uudessa vaiheessa. En osaa nähdä nuorisotyötä erillisenä ”työalana”, vaan pidän sitä yhtenä olennaisena ulottuvuutena, jota ilman ei elä seurakunta eikä pärjää pappikaan.
Isä Heikki Huttunen sai ONL:n myöntämän kultaisen ansiomerkin Kulmakivi-festareilla Tampereella 2025.
ONL:n toiminnanjohtaja Maria Kauppilan, isä Heikki Huttusen ja juhlahumun taustalla näkyy myös Haminan piispa Sergei, joka hoitaa Oulun metropoliitan tehtäviä. Kuva: Maria Hattunen
Lisäksi isä Heikin sitoutuminen on ollut ekumeenista: hänet  tunnetaan nuorten aikuisten parissa kirkkomme ulkopuolellakin sekä maantieteellisesti että tunnustuskunnallisesti. Isä Heikki on toiminut aikanaan myös Syndesmoksen puheenjohtajana ja sitä ennen  myös Kirkkojen maailmanneuvoston nuoriso-osaston työssä.
– Syndesmos eli Ortodoksisten nuorten maailmanliitto toimi aktiivisesti, ja sain olla siinä mukana vuodesta 1979. Se taas johdatti kansainvälisiin ekumeenisiin yhteyksiin. Eri puolilla maailmaa sain tutustua ortodoksisiin nuoriin ja kirkkomme elämään, samoin kuin kristinuskon ja koko ihmiskunnan todellisuuteen. Se muutti minua ja maailmankatsomustani.
– Yksi suurista lahjoista on saada olla mukana ortodoksisen kirkon sisäisessä uudistumisessa, jota Syndesmos palveli ja jota patriarkkamme Bartolomeos vie edelleen väsymättä eteenpäin. Syndesmoksen nuoret rakensivat siltoja yli välirikkojen, joita silloinkin oli kirkkojen hierarkian kesken. Ortodoksien nykyinen hajaannus ja kirkon antautuminen joissakin maissa sotapolitiikan siunaajaksi ja tunkkaisen taantumuksen palvelijaksi tuntuu tyrmistyttävältä – kaiken sen uskon ja toivon pettämiseltä.
Mitkä tekijät näet ortodoksisen nuorisotyön vahvuuksina, mitkä heikkouksina?
– En osaa varsinaisesti arvioida ortodoksisten kirkkojen nuorisotyötä eri maissa. Kaikkialla keskeinen kysymys on, kuinka rakentaa elävä eukaristinen yhteisö, elävä seurakunta. Nuoret ja lapset ovat olennainen osa sitä. 
– Parhaimmat hedelmät kypsyvät siellä, missä nuorilla on oma ääni ja tasaveroinen vuoropuhelu piispojen ja päättäjien kanssa. Hienoja esimerkkejä siitä, kuinka nuorisoliike voi uudistaa kirkon, näemme Antiokian patriarkaatissa ja Puolan kirkossa. Kaikkialla kysymys kuuluu, kuinka olla kirkko yhdessä.
– Kun olin Syndesmoksen presidentti 1993-95, koimme hyökyaallon kiinnostusta ja toivoa. Kommunismista vapautuneissa kirkoissa haluttiin rakentaa nuorisotyötä, ja neuvoa kysyttiin meiltä, joilla oli siitä jo sadan vuoden kokemus. Syndesmos oli joidenkin vuosien ajan maailman suurin kristillinen nuorisojärjestö eri maissa olevien jäsenjärjestöjen lukumäärän perusteella. Tämä innostus sai aikaan paljon tuloksia eri maissa, mutta nykyisin kiinnostus kansainväliseen yhteistyöhön on vähentynyt. Syndesmos yhdyssiteenä menetti merkityksensä 2000-luvun puolella, minusta vääränlaisen sisäänpäin kääntymisen tuloksena.
Olet halunnut nostaa myös nuorten aktiivien ja asiantuntijoiden ääntä esiin. Mistä löydät ja miten huomaat nämä ”tulevaisuuden toivot”?
– Nuoret eivät ole vain tulevaisuus – jos heidän äänensä puuttuu, jotain olennaista jäädään vaille jo nyt. Kirkko tarvitsee kaikkien jäsentensä osallisuutta ja lahjoja – nuorten ja vanhojen, naisten ja miesten, maallikoiden ja pappien, luostareiden ja maailman asukkaiden, sinkkujen ja perheellisten.
– Piispa Aleksi torui 1980-luvun alussa aikuisia, jotka olivat piispallisessa palveluksessa kovasti hyssytelleet leikkiviä lapsia: ”Pitäkääkin huolta, että lasten äänet eivät kirkosta vaikene.”
Ketkä ovat olleet esikuviasi nuorisotyössä?
– Kirkollinen työ on jatkuvaa oppimista. Kisällinä kiitän monia mestareita. Mielessäni on pappeja ja nuorisotyöntekijöitä, joilta olen oppinut: ONL:n visionääri Aki Houtsonen, avoimuuden opettaja pappismunkki Sergei (Leimu), Helsingin nuorisotyön rakentajat isä Teppo ja Pirkko Siili sekä monitoiminen isä Juhani Härkin, Kaunisniemen kesäleirien Grand old lady Tarja Lehmuskoski, jengityöntekijä ja opettaja, isä Johannes Karhusaari, Kalifornian hippien paimen isä Leonid Kishkovsky, ristisaattojen elvyttäjä isä Vesa Takala, Amerikan suorasuinen isä John Matusiak, Puolan nuorisoliikkeen perustajat arkkipiispa Jeremiasz (Anchimiuk) ja Eugeniusz Czykwin. 
– Omista työ- ja leiritovereistani haluan mainita Jouki Lehmusvuoren, Nina Kuntolan ja ylidiakoni Juha Lampisen. Viime vuosina olen saanut olla kriparipappina Niina-Maarit Rautamäen ja Petrus Palolan kumppanina. Omistautumisen esikuva on viime vuonna nuorten pyhiinvaelluksella menehtynyt Jaakko Jaamanen. 
– Paimenen oikean asenteen esikuvia ovat Viron metropoliitta Stefanos ja erityisesti patriarkkamme Bartolomeos, jolla kaikkien tehtäviensä ja vastuidensa keskellä on aina aikaa ja kiinnostusta lapsia ja nuoria kohtaan – niin omassa hiippakunnassaan Konstantinopolissa kuin paimenmatkoillaan ympäri maailmaa.
Isä Heikki Huttunen sai ONL:n myöntämän kultaisen ansiomerkin Kulmakivi-festareilla Tampereella 2025
Isä Heikki Huttunen sai ONL:n myöntämän kultaisen ansiomerkin Kulmakivi-festareilla Tampereella 2025. Kuva: Maria Hattunen
Mitä sanoisit vanhemmille, jotka tuntevat riittämättömyyttä omien teiniensä ja nuortensa kanssa? Millaisena näet nuorten etsinnän papin näkökulmasta?
– Osaan vain siteerata viisaampia. Keskusteluissa sosiaalityön ja psykologian asiantuntijoiden kanssa olen oppinut, että kun nuori poukkoilee vaikeissa vaiheissa, tärkeintä on olla olemassa. Että koti, kummi, kirkko, tuttu pappi tai nuorisotyöntekijä pitää yllä yhteyden normaaliin elämään, johon nuori seikkailuistaan voi palata. Olennainen osa tätä yhteyttä on esirukous. Jos nuorella on vaikeaa, tärkeää on, että kotona otetaan vastaan ja hyväksytään; ojennusta ja haukkumista ja rangaistuksia tulee muilta tahoilta yllin kyllin.
Yllättikö ansiomerkki sinut?
– Olen aina arvostanut ONL:n kultaista ansiomerkkiä, ehkä enemmän kuin mitään kirkollista arvoa. Niinpä olen ylen ihmeissäni, että sellainen myönnetään minulle. Oma työni nuorten kanssa on osa pappeutta, en edusta nuorisotyön ammattitaitoa enkä asiantuntemusta. Sitä syvempään kiitän tästä huomionosoituksesta.
 
Pääkuva ylhäällä: Rovasti Heikki Huttunen. Kuvaaja: Esko Jämsä

Jaa tämä juttu

Arki & ihmiset

Unelmien aika tulee vielä – juuri nyt ukrainalainen Oksana Horbanova elää päivän kerrallaan

Esteetön ja tuoksuton liturgia päätti Lauran ”erämaavaelluksen”

Ortodoksinen moottoripyöräpyhiinvaellus suuntautuu Viroon toukokuussa – ilmoittaudu mukaan!
Näytä kaikki
Maailmalta

Kiovan ja koko Ukrainan metropoliitta Epifanin puhe Pohjoismaisten kirkkojen johtajille Kiovassa

Metropoliitta Epifani piti puheensa 1.lokakuuta 2025.

Julkaistu Julkaisua muokattu
Teksti: Kiovan ja koko Ukrainan metropoliitta Epifani Kuva: Jelisei Heikkilä ja Riina Nguyen

Korkeasti Pyhitetty, rakas veli ja kanssapalvelija Kristuksessa Elia, Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa!
Rakkaat Ukrainan vieraat – Pohjoismaisten kristillisten kirkkojen ekumeenisen valtuuskunnan jäsenet Suomesta, Ruotsista, Norjasta, Tanskasta ja Islannista!
Arvoisat Pohjoismaiden diplomaattiset edustajat!
Kunnioitetut piispat, rakkaat isät, veljet ja sisaret!
Kunnia Jeesukselle Kristukselle!

Metropoliitta Epifani kohottaa ikonia kirkossa Pokrovan juhlan aikaan 2025
Metropoliitta Epifani Kiovassa Pokrovan juhlan aikaan 2025.

Erityisellä kiitollisuudella toivotamme tänään tervetulleiksi ystävämme Pohjoismaiden kristillisistä kirkoista tänne Kiovaan, sodan haavoittaman, kärsivän mutta taipumattoman Ukrainan pääkaupunkiin. Olemme kiitollisia Pohjois-Euroopan kristityille, kiitollisia kirkoille joita edustatte, kiitollisia ystävällisille Suomen, Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Islannin kansoille solidaarisuudesta, henkisestä ja aineellisesta tuesta, jota kirkkomme ja Ukrainan kansa on saanut ja saa edelleen. Olemme kiitollisia avusta ja huolenpidosta, jota ukrainalaiset pakolaiset ovat saaneet ja saavat yhä maissanne ja seurakunnissanne, löydettyään suojaa Pohjois-Euroopasta Venäjän aggression kauheilta seurauksilta.

Kaksi vuotta sitten minulla oli henkilökohtaisesti mahdollisuus vierailla Ruotsissa ja Suomessa, tavata Pohjoismaiden kristillisiä johtajia ja tuntea sydämissänne asuva evankelinen solidaarisuuden henki Ukrainan kansaa kohtaan. Arvostamme syvästi sitä, että Pohjois-Euroopan kristityt eivät ainoastaan nosta vilpittömiä rukouksiaan Jumalalle totuuden voiton ja oikeudenmukaisen rauhan puolesta, vaan toimivat aktiivisesti monilla aloilla. He toimivat toteuttaakseen käytännön teoillaan Herran Jeesuksen Kristuksen kutsun opetuslapsilleen rakastaa toisiaan, Vapahtajan kaikille kristityille esittämän kutsun olla maailman valo ja todistaa uskostaan hyvillä teoilla.

Tapahtumat, joiden todistajia me kaikki olemme joutuneet olemaan ovat suuri suru ja haaste kristityille. Hyökkäävää valloitussotaa Ukrainaa vastaan ja rauhallista kansaamme vastaan tehtyjä rikoksia ja kansanmurhan tekoja, joita Venäjän valtio on tehnyt ja tekee edelleen, kaikkea sitä terroria, jota Venäjän armeija toteuttaa käytännössä joka päivä pommittamalla Ukrainan rauhallisia kaupunkeja ja kyliä – kaikkea tätä pahaa yritetään oikeuttaa käyttämällä kirkon nimeä ja arvovaltaa. Venäjän kirkolliset johtajat kutsuvat häpeämättömästi tätä paholaismaista sotaa “pyhäksi” ja siunaavat sitä. Evankelisen opetuksen uhrautuvasta lähimmäisenrakkaudesta he korvaavat “venäläisen maailman” epäjumalan palvonnalla, Jumalan palvelemisen he korvaavat Kremlin palvelemisella.

Tällaiset yritykset antaa valtion rikoksille, terrorille ja kansanmurhalle kirkollinen oikeutus ovat jo olleet ennakkotapauksena Euroopan historiassa, kun niin kutsutut “saksalaiset kristityt” yrittivät oikeuttaa natsien politiikkaa ja käytäntöä. Toisen maailmansodan hirvittävän tragedian jälkeen näytti siltä, että kristityt ja ekumeeniset järjestöt olivat tehneet asianmukaiset johtopäätökset, jotta vastaava ei toistuisi. Mutta nyt tämä haaste on jälleen noussut Euroopan ja maailman eteen.

Olemme kiitollisia teille ja teidän kauttanne Pohjois-Euroopan kristityille “venäläisen maailman” ideologian valheellisen opetuksen ja rikollisen käytännön johdonmukaisesta paljastamisesta, sillä nämä opetukset ja käytännöt vääristävät evankeliumin perusteet, siunaamalla ja oikeuttamalla verenvuodatusta, terroria ja valloitussotaa. Jatkamme yhdessä ponnisteluja suojellaksemme uskonnonvapautta ja uskonnollisia instituutioita niiden käyttämiseltä työkaluina Venäjän hybridisodankäynnissä – ei vain Ukrainaa vastaan, vaan myös Eurooppaa ja ihmisarvon ja vapauden periaatteita vastaan.

Rakas piispa, arkkipiispa Elia! Kaksi vuotta sitten minulla oli hengellinen ilo jakaa ehtoollisen sakramentti Uspenskin katedraalissa Helsingissä, todistaen täydestä ykseydestä Kristuksessa, joka vallitsee autokefaalisen Ukrainan ortodoksisen kirkon ja autonomisen Suomen ortodoksisen kirkon välillä. Tämänpäiväinen yhteinen palveluksemme ja ehtoollisyhteytemme jatkaa todistusta kirkkojen välisen vuorovaikutuksen syvenemisestä. Rukoilemme Jumalan siunausta palvelukseenne Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispana, ja jatkamme yhteistyötä, jonka julistimme yhteisessä lausunnossa edeltäjänne arkkipiispa Leon kanssa.

Tänään me Ukrainan ortodoksisessa kirkossa vietämme juhlaa Pyhän Jumalansynnyttäjän suojeluksen kunniaksi. Kunnioitamme sitä jatkuvaa rukouksen, puolustuksen, armon ja suojeluksen palvelusta, jota Puhtain Neitsyt Maria, Jumalanäiti, toteuttaa. Kristinuskon omaksumisen alkuajoista yli tuhat vuotta sitten Ukrainan kansa on aina erityisellä toivolla kääntynyt ja jatkaa kääntymistä Jumalanäidin puoleen armollisena Äitinä ja Suojelijana, sillä uskomme Raamatun sanoihin, että “vanhurskaan rukous voi paljon, kun se on harras” (Jaak. 5:16). Tänään pyydämme suojelusta Venäjän hyökkäykseltä Ukrainan kansalle ja kaikille kansoille, jotka kärsivät Kremlin pahan imperiumin rikollisista teoista.

Tänään vietämme myös valtiollista juhlaa ukrainalaisten puolustajien kunniaksi – uusien sankariemme, joiden ansiosta Ukraina jatkaa vastarintaa hyökkääjää vastaan. Rukoilemme sotilaidemme puolesta, pyydämme Jumalalta heille apua ja suojelusta. Pyydämme parantumista ja toipumista haavoittuneille. Kunnioitamme Ukrainan puolesta kaatuneiden muistoa ja pyydämme lepoa heidän sieluilleen. Ja tänä päivänä kiitämme myös kaikkia liittolaisiamme ja kumppaneitamme, mukaan lukien Pohjoismaiden kansoja, valtioita ja hallituksia, sotilasavusta, jota puolustajamme saavat palauttaakseen rauhan ei vain Ukrainalle, vaan koko mantereellemme.

Toivotan vielä kerran lämpimästi tervetulleiksi teidät kaikki, rakkaat vieraamme ja ystävämme, toivotan teille antoisaa vierailua, ja olkoon Jumalan siunaus ja Jumalanäidin suojelus kaikkien meidän yllämme.

Suomennos: Jelisei Heikkilä

 

Puhe on julkaistu ensimmäisenä Suomen ortodoksisen kirkon verkkosivuilla (Avaa uuden sivuston).

Jaa tämä juttu

Maailmalta

Sisar Vassa korostaa ajan pyhittämistä – sekä arvostelee tiukasti patriarkka Kirilliä

Arkkipiispa Elian Rooman-matkalla outo käänne: satunnaista kohtaamista hyödynnettiin disinformaatiossa

Tarton piispan vihkimys toimitettiin pyhän Platon Tallinnalaisen muistopäivänä
Näytä kaikki