– Kaikkihan on johdatusta, aloittaa Maria Mountraki, kun häneltä kysyy, miten hän on päätynyt nykyisiin luottamustehtäviinsä ortodoksisessa kirkossa.

– Seurakuntatoiminta on ollut minulle aina tärkeää. Oman kristinoppileirini jälkeen olin monella leirillä vetäjänä ja toimin kerhonohjaajana. Jo nuorena kasvatukseen liittyvät asiat ja vaikuttaminen kiinnostivat. 18-vuotiaana minua sitten pyydettiin asettumaan ensimmäistä kertaa ehdolle seurakunnanvaltuustoon, Mountraki kertaa.

Nyt hän istuu valtuustossa kolmatta kautta ja on huomannut vaikutusmahdollisuudet konkreettisesti. Hän iloitsee, että päätöksiä esimerkiksi juuri kasvatukseen liittyvistä asioista tehdään myös arvoperustaisesti, ei vain talous edellä.

Juttua kirjoitettaessa Mountrakilla on edessään lähtö Tallinnaan Euroopan kirkkojen konferenssin yleiskokoukseen hallituksen varajäsenenä. Siellä hänen on määrä pitää puhe ja olla mahdollisesti mukana yhdessä kokouksen komiteassa. Sen jälkeen hän matkustaa Geneveen Kirkkojen maailmanneuvoston keskuskomitean kokoukseen edustamaan Suomen ortodoksista kirkkoa.

Muutakin kuin rukoushetkiä

Yläkoululaisena Maria oli TET-harjoittelussa Suomen Ekumeenisessa neuvostossa, mitä voi pitää hänen nykyisen polkunsa alkupisteenä. Kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin johti myös yliopistoon opiskelemaan yhteiskuntatieteitä.

Vuonna 2013 hän haki ja pääsi Kirkkojen Maailmanneuvoston (KMN) yleiskokoukseen Korean Busaniin stuertiksi eli kokousavustajaksi.

– Korean kokous on edelleen yksi parhaimpia kokemuksiani ikinä. Tajusin siellä, miten paljon KMN tekee ekumenian, kristittyjen ykseyden, hyväksi. Suomessa ekumenian ajatellaan usein olevan lähinnä yhteisiä rukouksia, mutta kansainvälinen ekumenia on jotain laajempaa. Uskon, että ekumeniaa edistämällä todella voi vaikuttaa moniin asioihin, esimerkiksi ihmisoikeuksiin ja yhteiskuntarauhaan, Maria pohtii.

Busanin yleiskokouksen jälkeen valittiin KMN:n alakohtaiset komissiot. Niihin ei ollut ehdolla riittävästi nuoria jäseniä, joten Suomen ortodoksinen kirkko ehdotti Mariaa jäseneksi kansainvälisten asioiden komissioon vuosiksi 2014-2022.

Seuraavaksi hänen tiensä vei jäseneksi KMN:n keskuskomiteaan syksyllä 2022. Se on KMN:n ylin päättävä hallintoelin yleiskokouksen ohella.

– Uuden keskuskomitean ensimmäinen tapaaminen pidetään tämän vuoden kesäkuussa. Siellä tehdään uudet komissiovalinnat. Toivon voivani edelleen jatkaa itselleni tärkeässä kansainvälisten asioiden komissiossa.

Yhteiskuntarauhan puolesta

Maria kuvailee kansainvälisten asioiden komissiota asiantuntijakomissioksi, joka tekee esimerkiksi paljon erilaisia julkilausumia. Faith and order -komissiossa käsitellään teologisia kysymyksiä. Omat komissionsa on myös esimerkiksi kasvatukselle ja lähetystyölle. Loppujen lopuksi kaikki ekumenian puolet kietoutuvat yhteen.

– Ekumenia on osa yhteiskuntarauhan rakentamista myös Suomessa, ja mekin täällä olemme osa kansainvälistä kirkkoa ja ekumeenista yhteisöä, Maria muistuttaa.

Oikeudenmukaisuuden, ihmisoikeuksien ja uskonnonvapauden teemat ovat Marialle tärkeitä; hänen pro gradu -työnsäkin käsitteli uskonnonvapautta.

– Haluan Kirkkojen maailmanneuvostossa erityisesti vaikuttaa yhteiskuntarauhan ja ylipäänsä yhteisen hyvän puolesta ekumenian avulla. Kotimaan luottamustoimissa minulle tärkeää on kasvatus- ja nuorisotyö sekä osallisuuden lisääminen. Seurakuntatoiminnan tasolla tärkeää on myös hyvä hallinto ja sen läpinäkyvyys – se, että toimitaan oikein ja kirkon arvojen mukaan.

Tähän saakka Maria on pystynyt yhdistämään päivätyön Suomessa ja kansainväliseen luottamustoimeen liittyvät matkat. Kirkkojen maailmanneuvoston keskuskomitean jäsenen ajankäyttö riippuu tilanteesta. Matkustaminen vie eniten aikaa, ja aikaeron takia palavereita voi olla erikoisiin kellonaikoihin. Lisäksi komission jäsenen täytyy perehtyä erilaisiin taustamateriaaleihin kokousten välissä.

Kotiseurakunnan luottamuselimissä toimiminen vie Mountrakin mielestä kuitenkin enemmän aikaa, ja se on läsnä koko ajan eri tavalla kuin toimet KMN:ssa. Seurakunnassa valtuutettu ei oikein voi välttää keskusteluja kirkkokahveilla.

Maallikon mahdollisuuksista

Syksyllä 2022 KMN:n vaalissa pitämässään puheessa Mountraki esitti Suomen ortodoksisen kirkon esimerkkinä siitä, että se tarjoaa niin maallikoille, nuorille kuin naisille hyviä asemia vaikuttaa. Mediassa kuitenkin nostettiin Marian puheesta esille pikemminkin kritiikki ortodoksisen kirkon mahdollistamaa naisten osallisuutta – tai sen puutetta – kohtaan.

Mediahuomio yllätti Marian, mutta hänestä on ylipäätään positiivista, että puhe huomioitiin niin kotimaassa kuin itse kokouspaikalla.

– Kirkko ei ole tässä asiassa täydellinen, mutta oikealla suunnalla. Halusin sanoa kansainväliselle yleisölle, että eri maiden ortodoksiset kirkot suhtautuvat osallisuuden kysymyksiin eri tavalla. Kirkossamme on naisillekin paljon hyviä mahdollisuuksia. Haluan kuitenkin puhua kaikkien kirkon jäsenten osallisuuden puolesta, ei pelkästään naisten. On tärkeää, että kaikkien maallikoiden, myös nuorten ja miesten, osallisuutta lisätään ja sen eteen tehdään töitä, Maria painottaa.

Hän ei kaipaa kirkkoomme suuria muutoksia, vaan enemmän ruohonjuuritason osallistumismahdollisuuksia kaikille. Mountraki kannattaa esimerkiksi ehdotusta tyttöjen ottamista ponomareiksi.

Mountraki on itse hyvä esimerkki henkilöstä, joka on päässyt kirkossamme osallistumaan olematta kirkon virassa oleva mies. Tällä hetkellä hän kokee voivansa vaikuttaa parhaiten juuri luottamuselinten kautta ja kannustaa siihen myös muita.

– Ylipäätään kenen tahansa kannattaa lähteä mukaan ihan vain oppimaan ja saamaan kokemuksia, ei tarvitse lähteä näin suuriin hommiin kuin minä, Mountraki rohkaisee.

Esimerkiksi stuerteiksi erilaisiin kokouksiin voivat hakea 18-30-vuotiaat ortodoksit.

Ortodoksina luterilaisen kirkon työssä

– Olen saanut kotoa vahvan ortodoksisen kasvatuksen. Ortodoksinen kirkko on rakas hengellinen kotini eikä sen parempaa ole, Mountraki sanoo vakaasti.

Siksi onkin kiinnostavaa, että hän työskentelee luterilaisen kirkon organisaatiossa. Siinä ei Mountrakin mukaan ole ristiriitaa, vaan hän näkee rikkautena sen, että yhteiskunnassamme voi palvella työssä yhtä kirkkoa, vaikka on toisen jäsen.

Hänen työnsä ei vaadi luterilaisen kirkon jäsenyyttä, vaan tärkeää on ekumeeninen ja kansainvälinen osaaminen, ja niitä Mountrakilla riittää.

– Työskentelen koordinaattorina Suomen evankelis-luterilaisen kirkkohallituksen ulkoasian osastolla, jolle kuuluvat muun muassa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kansainväliset sekä ekumeeniset suhteet myös kotimaassa.

Olen ollut jonkin verran mukana eri kirkkokuntien oppikeskusteluissa, ja ne ovat aika mielenkiintoisia. On avartavaa kuulla, miten eri kirkkokunnat ajattelevat asioista ja toimivat maailmassa yhdessä eroistaan huolimatta, Mountraki sanoo.

Hän on myös käynyt kiinnostavia keskusteluja työkavereidensa kanssa esimerkiksi oman kirkkomme paaston aikana. Vastapainona hän on oppinut paljon myös luterilaisuudesta.

Pääkuva ylhäällä: Maria Mountraki matkustaa Tallinnassa järjestettävän Euroopan kirkkojen konferenssin yleiskokouksen jälkeen Geneveen Kirkkojen maailmanneuvoston keskuskomitean kokoukseen.
– Kirkossamme on naisillekin paljon hyviä mahdollisuuksia. Haluan kuitenkin puhua kaikkien kirkon jäsenten osallisuuden puolesta, ei pelkästään naisten, Mountraki sanoo.
Kuva: Maria Mountrakin oma albumi

Ortodoksisessa perinteessä ehtoolliseen liittyy läheisesti myös katumus, omien arvojen, asenteiden ja rikkomusten pohtiminen ja pyrkimys muutokseen. Siten ehtoollisen edellä osallistutaan kirkon nuorimpia jäseniä lukuun ottamatta katumuksen sakramenttiin – joka on parantavan avun ja lohdutuksen lääke – tarpeen ja oman rippi-isän neuvojen mukaan. Sen jälkeen osallistutaan ehtoolliseen.

Kysymys ehtoolliskelpoisuudesta ei liity kuitenkaan pelkästään näihin perusasioihin ja määritelmiin. Toisinaan esiin nousee myös henkilökohtaisempi pohdiskelu siitä, kuka ”kelpaa” ehtoolliselle, onko osallistuminen tapahtunut kelvollisesti ja onko uskon määrä ollut riittävä.

Apostolien ajan kirkossa oikealla ja kelvollisella tavalla tapahtuvaa ehtoolliseen osallistumista jouduttiin pohtimaan erityisesti Korintissa.

Korintin seurakunnan ongelma

Kirjeessään apostoli Paavali huomauttaa, kuinka useat Korintin seurakunnan kristityistä osallistuvat kelvottomasti Herran ehtoolliseen ja väheksyivät tällä tavoin sen arvoa. Tämän seurauksena seurakunnassa oli paljon heikkoja ja sairaita ja monet olivat nukkuneet pois. (1. Kor. 11:29–30)

Ongelmat liittyivät agape-aterioihin, joihin kristityt ajan tavan mukaan osallistuivat ehtoollisen yhteydessä. Nykypäivän kirkossa tästä muistuttaa ehtoollisen jälkeen toisinaan jaettava kirkkoleipä ja viini. Ehkä myös kirkkokahvituksia voidaan pitää tämän vanhan perinteen ilmentymänä.

Korintissa yhteisen aterian vietto oli alkanut vääristyä. Jokainen söi omia ruokiaan, minkä seurauksena toiset olivat nälissään ja toiset juovuksissa (1. Kor. 11:21). Perinne riistäytyi käsistä, ja ero rikkaiden ja köyhien välillä kärjistyi räikeästi.

Syntyneen tilanteen vuoksi Paavali muistuttaa korinttilaisia ehtoollisen mysteerin merkityksestä ja sen asettamista velvoitteista suhteessa lähimmäisiin (1. Kor. 11:23–28). Kristityt oli kutsuttu osallisiksi Kristuksen ruumiista ja verestä. Näin he julistivat yhdessä Herran kuolemaa hänen paluuseensa saakka.

Korinttilaisten oli tutkittava itseään. Heidän täytyi käsittää, että ehtoollinen on todellisesti Herran ruumiin ja veren osallisuutta. Tällainen uskon tunnustus ei kuitenkaan ollut aitoa, elleivät he pyrkisi kohtelemaan toisia arvostavasti, ymmärtäen ja väheksymättä. Erimielisyyksiä saattoi syntyä, mutta ne oli aina mahdollista sopia (Ap.t. 15:2, 15:37–39, Kol. 4:10).

Väärä asenne ja käytös rikkoi kirkon ykseyttä, halvensi ehtoollisen pyhyyttä ja esti siunausten saamisen. Apostolin mukaan jakaantuminen johti siihen, että seurakunnassa alkoi vallita heikkouden, sairauden ja kuoleman tuoma kuritus, joka johtui heistä itsestään, ei ehtoollisen olemuksesta (1. Kor. 11:31–32).

Tällä hän ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö kristityt voisi olla heikkoja, sairastaa tai kuolla. Kristityt elivät yhä tämän maailman lainalaisuuksien mukaan, mutta kuolemasta ja sen voimista on tullut heille voitto, kun Jumala valitsi heikkouden saattaakseen viisaat häpeään (1. Kor. 15:54 ja 1:27). Koettelemusten aiheuttamaan heikkouteen saattoi jopa kätkeytyä Jumalan voima (2. Kor. 12:7–9).

Vajavaisuuksien vuoksi kirkkoa kutsuttiin vaalimaan Kristuksen tavoin uskossaan heikkoja ja haparoivia: kristittyjen tuli kantaa toistensa kuormia (Room. 14:1, 2. Kor. 11:29, Gal. 6:2, Hepr. 4:15–16). Korintissa tämä asenne kadotettiin, minkä vuoksi heikkouden, sairauden ja kuoleman voimat alkoivat kalvaa seurakuntaa. Koko yhteisö oli vaarassa sairastua. 

Yksi pöytä ottaa vastaan kaikki

Pyhä Johannes Krysostomos (n. 347–407) toteaa Paavalin tekstiä seuraten, että kristittyjen yhteisen kokoontumisen tulee ilmentää rakkautta ja keskinäistä kiintymystä (Saarnoja ensimmäisestä Korinttilaiskirjeestä 27–28). Yksi paikka – kirkko ja sen juhlapöytä – ottaa vastaan kaikki.

Heikommassa ja huonommassa asemassa olevia kohtaan osoitettu väärä käytös loukkasi heidän lisäkseen myös kirkkoa:

”Niin kuin te teette Herran ateriasta yksityisen, samalla tavoin te teette myös paikasta ja käytätte kirkkoa kuin taloa, vaikka se on tehty kirkoksi; ei sitä varten, että me, jotka siellä kokoonnumme, jakautuisimme, vaan sitä varten, että ne, jotka ovat jakautuneet, liittyisivät.”

Johannes muistuttaakin korinttilaiskirjeen tekstiä seuraten, että eukaristiassa ”Kristus antaa ruumiinsa tasavertaisesti” kaikille. Kristuksen pyhä ruumis ”murtui kaikille samalla tavoin ja siitä tuli ruumis yhtäläisesti kaikille.” Eikö uskovaisten tulisi siksi jakaa myös tavallista leipää samalla tavoin tasavertaisina?

Johannes Krysostomoksen mukaan Korintin kristityt olivat tulleet osalliseksi sellaisesta pöydästä, jonka perusteella heidän olisi pitänyt olla kaikki muita lempeämpiä, enkelien kaltaisia. Nyt heistä oli kuitenkin tullut muita julmempia. He olivat maistaneet Herran verta tunnustamatta toisten arvoa. Tämä merkitsi Herran pöydän häpäisemistä.

Voidakseen osallistua oikealla tavalla ehtoollisen lahjasta heidän täytyi lähimmäisen väheksymisen sijasta huolehtia myös köyhistä ja väheksytyistä – harjoittaa käytännön diakoniaa – ja olla käyttäytymättä julkeasti.

Ehtoollinen on ykseyden ateria

Korintissa eukaristian merkityksen ja sisällön väärintulkinta sai alkunsa heikkojen ja köyhien unohtamisesta, toisten kaltoin kohtelusta, arvostelusta, arvottamisesta ja tuomitsemisesta.

Paavalin opetus viittaa siihen, että keskinäinen ykseys Kristuksessa, ehtoollisessa ja kirkon elämässä on jumalallisen uuden elämän ja parantumisen lahja, monien ihmeiden lähde. Aidon ehtoollisyhteyden tuli murtautua esiin niin, että köyhät ravitaan, heikot ja sairastavat kohtaavat lempeyden ja kenties parantumisen, surevat saavat lohdutuksen ja syntiset löytävät anteeksiantamuksen.

Väärät asenteet lähimmäistä kohtaan estivät tämän. Ne merkitsivät Kristuksen ruumiin ja veren arvon kieltämistä: uskon tunnustamisella ei ollut katetta. Tästä johtuen ehtoollinen nautittiin – todellista tilannetta lainkaan havaitsematta – aivan kuin kyseessä olisi ollut tavallinen ruoka ja juoma. Seurakunnan oli havahduttava.

Muutosta myös tapahtui (esim. 2. Kor. 7). Luultavasti uudistuminen näkyi sekä katumuksen pienissä ja haparoivissa askelissa että suurissa sisäisen murroksen aikaansaamissa harppauksissa. Tämä vahvisti kirkon ykseyttä.

Usko nähtiin luonnollisesti keskeisenä osa kristittynä elämistä. Kuten Korinttilaiskirjeen teksti osoittaa, kyse ei kuitenkaan ole epämääräisestä kysymyksestä siitä, kenen usko on vahvinta tai kuka on uskossaan heikko, vaan rikkomuksista Jumalaa, lähimmäisiä ja omaa ihmisyyttä vastaan. Korintissa tarvittiin suunnan tarkistamista, mielenmuutosta ja sopimista. Sekä väärillä asenteilla että katumuksella oli henkilökohtaista ja yhteisöllistä merkitystä. Yhdestä maljasta ja leivästä kasvoi ykseyden ja parantumisen juhla.

”Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä.” (1. Kor. 10:16–17)

Pääkuva ylhäällä: Leonardo da Vincin maailmankuulu teos kuvaa ehtoollisen asettamista. (1495-1498)

Juttua on muokattu 9.6. klo 11:17 vaihtamalla aiempaan ehtoollislusikkakeskusteluun viittaava ingressi nykyiseen.

Pyhän synodin vastauksessa kirkon ”kanonisen tarkkuuden mukaan” ehtoollisleivän valmistamisessa voidaan käyttää ”mitä tahansa jauholajia”. Ehdottomana edellytyksenä pidetään sitä, että leipä ”on aina hapatettua eikä koskaan millään tavoin happamatonta.” Tällä korotetaan vanhan ja uuden liiton välistä eroa. (Ekumeenisen patriarkaatin pyhän synodin vastaus arkkipiispa Leolle 17.1.2022)

Kanonit ovat kirkossamme voimassa olevia ekumeenisten kirkolliskokousten vahvistamia määräyksiä. Ne velvoittavat papistoa ja kirkon jäseniä eri tavoin evankeliumin sanoman mukaisesti. Niiden tulkinnasta, soveltamisesta ja toteutumisesta vastaavat oman toimenkuvansa mukaisesti erityisesti piispat, piispainkokoukset ja ekumeeninen patriarkaatti.

Ehtoollisleipä varhaisessa kristillisyydessä

Johanneksen evankeliumin perinteen mukaan ehtoollisen asettaminen tapahtui ”ennen pääsiäisjuhlaa” (kr. pro, ennen; Joh. 13:1‒2, ks. vuoden 1938 käännös), mutta toisissa evankeliumeissa tämä tapahtui juhlan koitettua (ks. esim. Mark. 14:12). Johanneksen mukaan Jeesuksen ristiinnaulitseminen tapahtui pääsiäisen valmistuspäivänä (Joh. 19:14,31). Kirkkoisillä ei ole ehtoollisen asettamisen ajankohdasta yksimielisesti esitettyä näkemystä, mutta siihen päätyy esimerkiksi pyhä Simeon Tessalonialainen (1400-luku) joidenkin aiempien kirkollisten lähteiden valossa (Pyhästä liturgiasta 35‒60).

Simeon esittelee myös Uuden testamentin perinteeseen pohjautuvan näkemyksen, josta tuli varhaisessa kirkossa vallitseva yleinen perinne. Sen mukaan – riippumatta siitä, seurataanko Johanneksen evankeliumin vai muiden evankelistojen kuvausta – apostolien ja varhaisten kristittyjen käyttämä ehtoollisleipä oli tavallista arkisessa elämässä käytettyä vehnästä valmistettua leipää (artos; yleistermi kaikenlaiselle hapatetulle leivälle). Jeesus otti aterialla tällaisen tavallisen hapatetun leivän ja siunasi sen omaksi ruumiikseen (ks. Mark. 14:22 ja 1. Kor. 11:23). Siten tätä opetusta seuraten Uuden testamentin ”jokapäiväinen leipämme” (ks. Matt. 6:11) on meille annettua ”elämän leipää” (Joh. 6:33).

Ehtoollisleipään viittaa myös esimerkiksi Irenaeus Lyonilainen (n. 139‒202), joka kuvaa ehtoollisleivän valmistamista nimenomaan vehnästä. Hän kuvaa, miten vehnänjyvä putoaa maahan ja hajoaa ja tuottaa näin moninkertaisen sadon (ks. Joh. 12:24). Ihmiset sitten käyttävät vehnästä valmistettua leipää, joka vastaanotettuaan Jumalan sanan muuttuu yhdessä viinin kanssa Pyhän Hengen vaikutuksesta eukaristiaksi, joka on Kristuksen ruumis ja veri. (Harhaoppeja vastaan 5.2.3)

Hapatetun leivän merkitys ja käyttö

Hapatetun ehtoollisleivän varhainen perinne syntyi mitä ilmeisemmin kahden perinteen pohjalta, joista ensimmäistä pidetään sitovimpana.

Ensinnäkin, kuten esimerkiksi Simeon Tessalonikalainen alleviivaa, Jeesus otti ehtoollista asettaessaan nimenomaan hapatetun leivän (artos), ei happamatonta (azumos) leipää. Tällä perinteellä erottauduttiin – minkä ekumeeniset kirkolliskokoukset vahvistavat ‒ aiemmasta vanhan liiton ajan pääsiäisateriaan liitetystä happamattoman leivästä perinteestä.

Toiseksi hapatetun leivän käyttö ehtoollisessa liittyy ilmeisesti Uudessa testamentissa läheisesti varhaiskristillisen ehtoollisen ja agape-aterian väliseen yhteyteen: kristityt mursivat leipää (Ap.t. 2:42) ja kokoontuivat ehtoollisen yhteydessä vietettävälle juhla-aterialle (1 Kor. 11:17‒21). Kirkon kasvaessa tämä perinne jäi vähitellen pois, luultavasti käytännön syistä. Ortodoksisessa perinteessä sen muistumana on yhä ehtoollisen nauttimisen jälkeen jaettava jälkileipä ja viini.

Laajemmasta opillisesta näkökulmasta tarkasteltuna hapatetun leivän käyttö liitetään idän kirkossa läheisesti opetukseen Kristuksen persoonasta. Simeon Tessalonikalainen perustelee kirkossa jo varhaisaikana vakiintunutta hapatetun leivän käyttämistä Kristuksen täydellisellä ihmisyydellä, jonka Jumalan Sana omaksui syntyessään Neitsyt Mariasta. Tällä Simeon tarkoittaa sitä, että Jeesus Kristus omaksui täydellisesti ihmisyytemme ja jakoi voimansa ja energiansa kanssamme yhdistyttyään ihmiseksi tulemisessaan siihen alkuperäiseen tilaan, joka ihmisillä oli ennen lankeemusta voidakseen pelastaa ja uudistaa jokaisen ihmisen.

Historiallisesti hapatetun leivän käyttäminen säilyi yhtenäisenä hyvin pitkään. Lännessä happamattoman ehtoollisleivän käyttö alkoi yleistyä noin 900-luvulla ja vakiintui 1100‒1200-lukujen tuntumassa.

Ehtoollisleipään liittyvä muutos lännessä nousi myös kirkkopoliittiseksi kysymykseksi kirkon jakaantumisen eli suuren skisman (1054) aikana. Kiistaan liittyvät eri seikat erottivat idän ja lännen kirkon toisistaan erillisiksi – vaikkakin nykyisin läheistä yhteyttä vaaliviksi ‒ tunnustuskunniksi. Ehtoollisen osalta idässä haluttiin pitäytyä varhaisessa kristillisessä hapatetun leivän perinteessä. Kysymys on edelleen avoin nykypäivän ekumeenisissa keskusteluissa, kun ajatellaan esimerkiksi ehtoollisyhteyden palauttamista eri kirkkojen välillä.

Simeon Tessalonikalaisen mukaan lännessä perusteltiin happamattoman leivän käyttämistä muun muassa apostoli Paavalin sanoilla. Paavalin mukaan kristittyjen tulee viettää juhlaa vailla vanhan ihmisen hapatetta, happamattomina. Tekstiyhteydessä Paavali mainitsee myös pääsiäiskaritsan, Kristuksen. (1. Kor. 5:7‒8) Kuten Simeon muistuttaa, teksti ei kuitenkaan puhu ehtoolliskäytännöstä, vaan kristittyjen vilpittömästä elämäntavasta, joka saa lopullisen täyttymyksensä aikojen lopulla Jumalan valtakunnassa (eskatologisesti). Ehtoollisleipään liittyvää perinnettä onkin Simeonin näkemyksen mukaan etsittävä vanhan ja uuden liiton eroavaisuudesta ja kristologiasta (oppi Kristuksesta), ja siksi erityisesti Jumalan Pojan ihmiseksi tulemisesta ja sen merkityksestä (inkarnaatiosta).

Kirkon varhaisemmassa Uuteen testamenttiin perustavassa opetuksessa, johon viittaavat esimerkiksi pyhä Johannes Krysostomos (n. 347‒407), pyhä Kyrillos Aleksandrialainen (n. 376‒444) ja pyhä Ambrosius Milanolainen (n. 339‒397), Kristus ja Kristuksen kirkko sekä evankeliumin sanoma ovat hapate, joka hapattaa koko maailman: ilosanoma ulottuu kaikkialle. (Ks. Matt. 13:3, Homilia 3, Homilia 96 ja Luukkaan evankeliumin esitys 7.191–192) Näin myös hapate – ei siis ainoastaan happamattomuus ‒ kuvaa Kristuksen vaikutusta ihmisessä.

Vaikka ehtoollisleipään liittyvät varhaisemmat keskustelut voivat nykypäivästä katsottuna vaikuttaa ensisilmäyksellä tarpeettomilta, kirkon isille niissä oli kysymys apostolisen perinteen mukaisen opetuksen säilyttämisestä, jonka mukaan Jumalan Poika tuli todellisesti ihmiseksi: ”Hän tuli ihmisten kaltaiseksi, hän eli ihmisenä ihmisten joukossa” (Fil. 2:7). Apostolit saivat katsella ja käsin koskettaa keskuuteensa tullutta elämän Sanaa (1. Joh. 1:1).

Otettuaan omakseen todellisesti ihmisyytemme (jota hapate kuvaa) vailla syntiä, Kristus tuli tekemään meistä uusia luomuksia, vailla entisen elämän lankeemuksen seurauksia (vailla pahuuden hapatetta). Tämä kirkon toivo ja odotus saa lopullisen täyttymyksensä ikuisessa elämässä.

Gluteenittoman ehtoollisen ortodoksisuus

Ekumeenisen patriarkaatin pyhä synodi korostaa, että ehtoollisleipään liittyvät linjaukset perustuvat kirkon ”kanoniseen tarkkuuteen”. Ekumeeniset kirkolliskokoukset eivät tarkemmin määrittele jauholajia, kunhan leipä on valmistettu aina hapatetusta taikinasta. Huomionarvoista on, että pyhän synodin vastauksessa ei puhuta mistä tahansa viljalajista. Näin kirkko pitäytyy opetuksessaan yleiskristillisessä vanhojen kirkkojen perinteessä, jonka mukaan ehtoollisleipä on vehnästä valmistettua.

Pyhän synodin vastauksen mukaisesti oma piispainkokouksemme ohjeistaa gluteenitonta ehtoollisleipää koskien: ”Piispainkokous ei ‒ ‒ näe tarkoituksenmukaiseksi sitä, että kirkko kauttaaltaan siirtyisi käyttämään gluteenitonta leipää. Siellä missä sen käytölle on tarvetta, pappi voi liturgian yhteydessä pyhittää toisen gluteenittomasta jauhosta valmistellun leivän ja toimia sen kanssa kuten ennenpyhitettyjen lahjain liturgioihin pyhitetyn leivän kanssa ja jakaa siitä liturgiassa tavallisen ehtoollisjakamisen yhteydessä mutta erillisestä maljasta.” (Piispainkokouksen päätöksiä 24.8.)

Ekumeenisen patriarkaatin ”kanoninen tarkkuus” sulkee pois kaikenlaisen kiistelyn siitä, voiko gluteenia sisältävä leipä sairastuttaa ehtoolliselle osallistuvan keliaakikon, kun hän osallistuu Kristuksen todellisen ruumiin ja veren ateriasta. Tällaista keskustelua on esiintynyt, mutta perusolemukseltaan ehtoollisen pyhään mysteeriin liittyvä väittely ei ole ortodoksista eikä toisten parasta etsivää. Oma paikalliskirkkomme seuraa tässäkin kysymyksessä patriarkaattimme pyhän synodin kanonisia johtopäätöksiä, kuten piispainkokouksen ohjeistus osoittaa.

Kirkko kutsuu kaikkia ehtoolliselle valmistautuneita jäseniään tulemaan osalliseksi pyhästä ehtoollisesta, Kristuksen todellisesta ruumiista ja verestä ”ottaaksemme” yhdessä ”vastaan kaikkeuden Kuninkaan”. Häntä seuraavat näkymättömästi ”enkelein joukot, enkelein joukot. Halleluja, halleluja, halleluja.” (Katkelma liturgian kerubiveisusta) Näin Kristus asettuu suuren taivaallisen joukon ympäröimänä sydämiimme ja yhdistää meidät toisiimme.

Miten sovin gluteenittomasta ehtoollisesta?

Käytännön seurakuntatyön kannalta gluteenittoman ehtoollisen järjestäminen vaatii hieman vaivannäköä. Yhdenmukaista ohjetta on vaikea antaa eri seurakuntien paikallisten tapojen erojen vuoksi, mutta jotkin suuntaviivat ovat seurakuntatyön näkökulmasta katsottuna varsin ilmeisiä.

Helpoin tapa: Pelkän viinin vastaanottaminen

Useimmissa seurakunnissa lienee jatkunut aiemmin vakiintunut käytäntö, jonka mukaan ehtoolliselle osallistuvalle keliaakikolle on ojennettu ehtoollislusikalla pelkkä ehtoollisviini (Kristuksen veri). Tämän on voinut ilmaista mainitsemalla: ”Vain viini [keliakian vuoksi]”. Tämä käytäntö ei edellytä etukäteen ilmoittamista ennen liturgiaa, mutta asiasta on hyvä keskustella ennen ensimmäistä kertaa seurakunnan papin tai oman rippi-isänsä kanssa.

Keliaakikon on hyvä tiedostaa, että edellä kuvatussa tapauksessa viinin joukkoon on tässä vaiheessa jo laitettu ehtoollisleivän kappaleet (Kristuksen ruumis). Tämä käytäntö ei välttämättä sovellu niille, joille pienikin viljamäärä aiheuttaa oireita.

Etukäteen tapahtuva sopiminen: Gluteeniton ehtoollisleipä

Gluteenittoman ehtoollisleivän järjestäminen edellyttää hieman enemmän aikaa varsinkin, jos käytäntö ei ole vakiintunut. Tämä johtuu siitä, että leivät on ensin leivottava tai hankittava ja papiston täytyy tehdä niiden asianmukaisesta säilytyksestä erillinen suunnitelma. Lisäksi ennen jokaista liturgiaa on tiedettävä edeltä gluteenittomuudesta, koska myös tällainen (pieni) ehtoollismalja on valmisteltava edeltä.

Tästä syystä keliakiaa sairastavan tulee ottaa yhteyttä oman seurakuntansa papistoon, jotta asiasta voidaan sopia tarkemmin. Asiasta on hyvä keskustella myös oman rippi-isän kanssa.

Koti- ja laitoskäynnit

Jonkin selkeän esteen aiheuttavan sairauden (muun kuin keliakian) tai muun elämäntilanteen vuoksi kotiin, laitokseen tai sairaalaan tuotavien ehtoollisten gluteenittomuus edellyttää etukäteen tapahtuvaa ilmoittamista seurakuntaan, etenkin jos käytännöstä sovitaan ensi kertaa. Gluteenittomuus on hyvä mainita aina myös erikseen jokaista käyntiä varattaessa.

Kirkkonummella sijaitsevan Pokrovan veljestön rakentajapappismunkki Hariton täyttää 70 vuotta sunnuntaina 11. kesäkuuta. Merkkipäivää vietetään Pokrovan kirkossa kello 10 alkavan liturgian merkeissä.

Isä Haritonin muistamiset voi osoittaa Pokrovan veljestö ry:n tilille myrskyssä vahingoittuneen kupolin korjaukseen. Tilinumero: FI67 5554 0920 060 349, VIESTI: KUPOLI.

Osoitteessa Elfvinginkuja 11 sijaitsevalle kirkolle pääsee paikallisjunalla (Jorvaksen uusi seisake) tai bussilla (Jorvaksenkujan pysäkki).

Pelasta, Herra, palvelijasi!

Kuvituskuvat: Isä Hariton Pokrovan kirkon 20-vuotisjuhlassa 2021. Samalla Pokrovan yhteisö juhli 25-vuotista olemassaoloaan.

Juttu julkaistiin ensimmäisenä Suomen ortodoksisen kirkon verkkosivuilla (Avaa uuden sivuston).