Vuoden 2024 heinäkuussa Romanian ortodoksisen kirkon ylin päättävä elin, Pyhä Synodi, joka koostuu kaikista patriarkaatin toimessa olevista piispoista, päätti lukea pyhien joukkoon kuusitoista modernin ajan romanialaista kilvoittelijaa; pappeja ja pappismunkkeja, jotka elivät todeksi ja tunnustivat ortodoksista uskoa vaikeina kommunistihallinnon aikoina. Näiden pyhien joukkoon luetaan myös pyhä pappistunnustaja Dumitru Stăniloae (k. 1993), jonka elämästä ja Itä-Suomen yliopistossa tehdystä häneen liittyvästä tutkimuksesta on kirjoitettu Aamun Koittoon maaliskuussa 2021.
Varsinaista Romanian patriarkaatin satavuotisjuhlaa vietetään jo 4. helmikuuta Bukarestissa patriarkka Danielin johdolla, ja samassa yhteydessä vietetään myös näiden kuudentoista uuden pyhän yhteistä kanonisaatiojuhlaa. Tämän lisäksi kuluvan vuoden aikana vietetään eri puolilla Romaniaa lukuisia paikallisia kanonisaatiojuhlia aina kunkin pyhän muistopäivän yhteydessä niissä hiippakunnissa, joissa heidän kanonisaatioprosessinsa saatettiin alulle.
Kiista pyhien kanonisoinnista
Romanian ortodoksinen kirkko ja valtio olivat 1930- ja 1940-luvuilla monimutkaisessa suhteessa fasistiseen ideologiaan. Äärioikeistolainen Arkkienkeli Mikaelin legioona, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Rautakaarti, saavutti merkittävää vaikutusvaltaa Romaniassa niin poliittisesti kuin yhteiskunnallisesti. Useat ortodoksiset papit tukivat liikettä, ja kirkko nähtiin monissa tapauksissa osana nationalistista ja ortodoksista identiteettiä, jota fasistinen propaganda hyödynsi. Vaikka jotkut kirkon johtajat vastustivat Rautakaartia ja sen väkivaltaisia menetelmiä, antoivat toiset sille hiljaista tai jopa aktiivista tukea.
Toisen maailmansodan aikana Romanian valtio liittoutui natsi-Saksan kanssa, ja juutalaisvainot kiihtyivät. Tämän taustan vuoksi joidenkin nyt kanonisoitavien pyhien aiemmat lausunnot ja toimet herättävät keskustelua siitä, kuinka kirkon tulisi suhtautua omaan menneisyyteensä ja käsitellä vastuullisesti historiallisia yhteyksiä fasismiin. Toisen maailmansodan loppupuolelta vuoden 1989 vallankumoukseen asti Romania oli kommunistihallinnon alla, ja sen aikaisten kärsimyksien ja uskon todistusten myötä on nyt kanonisoitu nämä kuusitoista pyhää isää.
Päätös näiden pyhien kanonisoinnista kuitenkin herätti loppukesästä 2024 yhteiskunnallista keskustelua Romaniassa, sillä osa pyhien joukkoon luetuista isistä on ilmaissut fasistisia ja antisemitistisiä näkemyksiä sotien välisenä aikana tai kommunismin aikaisessa vankeudessaan.
Romanialainen kansallinen holokaustin tutkimusinstituutti Elie Wiesel on julkilausumassaan kyseenalaistanut kanonisoinnin moraalisen oikeutuksen. Instituutti varoittaa, että menneisyyden fasististen hahmojen kanonisointi voi normalisoida heidän ideologiansa ja antaa vääränlaisen moraalisen esimerkin.
Instituutin mukaan pyhä pappismarttyyri Ilarion Felea (k. 1961) toimi aktiivisesti Rautakaartissa, julkaisi antisemitistisiä kirjoituksia ja tuki etnokratiaa. Pyhä pappistunnustaja Ilie Lăcătușu (k.1983) osallistui Rautakaartin kapinaan (1941) ja laati listoja poliittisista vastustajista teloitettavaksi. Instituutti väittää myös pyhän Dumitru Stăniloaen kirjoittaneen ja julkaisseen tekstejä, joissa ylistettiin natsi-Saksaa ja ortodoksisuuden liittämistä nationalismiin.
Romanialainen historioitsija Ionuṭ Biliuṭă puolestaan väittää Public Orthodoxy -sivustolla julkaistussa artikkelissaan, kuinka koko kanonisointiprosessi on ollut pitkä ja kiistanalainen, ja että siihen ovat osallistuneet vain piispat ilman maallikoiden, munkkien tai tavallisten pappien panosta. Hän muistuttaa, kuinka vuonna 2019 patriarkka Daniel totesi, miten nationalismin ei tulisi vaikuttaa hagiografioiden muokkaamiseen, ja lykkäsi tuolloin Arsenie Bocan (tunnustaja Arseni Prislopilainen, k. 1989) pyhien joukkoon lukemista ilman perusteluja.
Kuitenkin heinäkuussa 2024 patriarkka Daniel edisti näiden pyhien isien kanonisointia, vaikka heillä oli yhteyksiä edellä mainittuun Rautakaartiin. Piispojen rooli kanonisointiprosessissa, Biliuṭăn mukaan, juontaa juurensa vuoteen 1952, jolloin laadittiin periaatteet pyhien kanonisoinnille Romanian ortodoksisessa kirkossa. Nämä periaatteet antoivat päätösvallan yksinomaan piispoille. Tämänkertaista prosessia Biliuṭă kritisoi myös siitä, että ehdokkaiden valinta perustui kirkon omien historioitsijoiden tutkimuksiin, jotka usein jättivät huomiotta ehdokkaiden poliittisen ja antisemitistisen toiminnan, mikä taas johti heidän elämänsä valikoivaan esittämiseen.
Keskustelu herättää kysymyksiä siitä, kuinka kirkko käsittelee menneisyyden kiistanalaisia hahmoja ja heidän mahdollista pyhyyttään kirkossa. Dumitru Stăniloaeta tutkinut romanialaislähtöinen teologi Radu Bordeianu on vastannut Biliuṭăn väitteisiin vastineessaan myöntämällä, että Stăniloae toki eläessään julkaisi ongelmallisia nationalistisia ja ekumenian vastaisia kirjoituksia, mutta korostaa samalla, että nämä eivät määritä hänen koko elämäntyötään.
Bordeianu korostaa myös, ettei Stăniloae kuulunut 1930–1940-lukujen fasistisiin liikkeisiin Romaniassa, vaikka hänen päätoimittamansa Telegraful Român -lehti julkaisi antisemitistisiä ja fasistisia tekstejä. Kommunistien harjoittamissa kuulusteluissa ja oikeudenkäynneissä hän kuitenkin kiisti tukeneensa juutalaisiin kohdistunutta väkivaltaa ja oli itse asiassa saanut uhkauksia, koska hän vastusti fasismia. Myöhemmässä elämässään hän tuomitsi fasismin ja antisemitismin, erityisesti toisen maailmansodan ja holokaustin jälkeen. Isä Dumitrun kanonisointia ei siis tulisi nähdä etnonationalismille tai antisemitismille annettuna hyväksyntänä, ja että hänen poliittiset ja teologiset näkemyksensä on pidettävä erillään toisistaan. Lisäksi Stăniloaen teologinen tuotanto on valtavan laaja (yli 1100 julkaisua), eivätkä hänen teologiset ajatuksensa sisällä nationalistisia painotuksia.
Koska pyhä isä Stăniloae usein teologisissa kirjoituksissaan kritisoi läntistä kristillisyyttä, on häntä myös väitetty ekumenian vastaiseksi, mutta hänen kirjoituksensa ekumeniasta osoittavat muuta, sillä hän kirjoitti 65 artikkelia ortodoksisen kirkon osallistumisesta ekumeenisiin keskusteluihin ja kannatti avointa vuoropuhelua muiden kristillisten perinteiden kanssa. Teologisen ja akateemisen uransa aikana pyhä Dumitru piti ekumeenista liikettä korkeassa arvossa. Lisäksi hän piti sen tavoitetta palauttaa kirkon ykseys kristillisenä velvollisuutena. Hän myös rohkaisi ortodoksisia teologeja tutkimaan muiden kirkkojen opetuksia rauhanomaisessa hengessä ja ehdotti "avointa yhteisyyttä" (sobornicitate deschisă), ekumeenisen teologian mallia, joka tarkoittaa perusteltujen läntisen teologian mukaisten näkemysten vastaanottamista ortodoksiseen teologiaan muuttamatta ortodoksisen opetuksen olemusta. Hänen työnsä tarjoaa mallin luovalle vuorovaikutukselle läntisen kristinuskon kanssa. Vaikka Stăniloaen teologiaa ei ole kirjoitettu ekumeenista tarkoitusta silmällä pitäen, on se merkityksellinen kristittyjen ykseyden kannalta.
Romanian patriarkaatti puolestaan on vastannut omassa tiedotteessaan 23.7.2024 Elie Wiesel -instituutin julkilausumaan, jossa se puolustaa kanonisointiprosessia ja selventää kirkon näkökulmaa pyhyyden määrittelyssä. Romanian ortodoksinen kirkko puolustaa kanonisointipäätöstä sillä, että se perustuu hengellisiin eikä poliittisiin kriteereihin. Patriarkaatti myöntää, että pyhillä ihmisillä voi olla menneisyydessään kiistanalaisia vaiheita, mutta kirkko keskittyy heidän hengelliseen muutokseensa ja lopulliseen pyhyyteensä. Kirkko myös toteaa olevansa irrallaan poliittisista vaikuttimista ja kutsuu kaikkia tutkimaan kanonisoitujen elämää avoimesti. Tiedotteessa korostetaan, ettei kirkko kanonisoi pyhien mahdollisia vääriä tekoja, vaan keskittyy siihen, kuinka heidän elämänsä päättyi hengellisenä esikuvana. Romanian kirkko siis julkisesti irtisanoutuu poliittisista ja ideologisista yhteyksistä ja lisäksi kannustaa avoimeen vuoropuheluun, jotta kanonisoitujen pyhien elämää voidaan tutkia objektiivisesti.
Toisessa Romanian kirkon virallisilla verkkosivuilla 30.7.2024 julkaistussa artikkelissa myös puolustetaan kolmea nyt pyhäksi julistettua pappia. Artikkelin kirjoittaja myöntää, että näillä kanonisoiduilla pyhillä oli lyhyitä yhteyksiä nationalistisiin liikkeisiin, mutta ne eivät määrittäneet heidän hengellistä perintöään. Kommunistihallinto vainosi heitä heidän tunnustamansa kristinuskon vuoksi, eikä poliittisten sitoumustensa perusteella. Lisäksi heidän hengellinen muutoksensa, katumus ja uhrautuminen tekevät heistä kelvollisia pyhyyteen.
Artikkelissa todetaan, että Ilarion Felea liittyi Rautakaartiin vain lyhyeksi ajaksi (marraskuussa 1940) piispansa pyynnöstä tarkoituksenaan rauhoittaa kirkollisia jännitteitä. Hän jättäytyi pois kahden kuukauden jälkeen, eikä hänen toimintansa ollut aktiivista poliittista osallistumista. Pyhä Ilarion vastusti antisemitismiä ja Rautakaartin väkivaltaisia tekoja, mistä hän itse todisti myöhemmin, ettei hän voinut pappina hyväksyä juutalaisten talojen ryöstelyä ja pahoinpitelyä. Häntä vainottiin kommunistivallan aikana, ja hän kuoli marttyyrina Aiudin vankilassa vuonna 1961. Pyhä isä Dumitru Stăniloaen mukaan isä Ilarion eli Filokaliaa todeksi.
Samassa artikkelissa kerrotaan, että Ilie Lăcătușun kohdalla ei ole olemassa dokumentoitua väitettyä johtajuutta Rautakaartissa, vaan hänen yhteytensä perustuvat kommunistisen Romanian salaisen poliisin Securitaten epäluotettaviin lähteisiin ja painostuksen alaisena annettuihin lausuntoihin. Lăcătușu tosin myönsi osallistuneensa Rautakaartin opiskelijatoimintaan lyhyesti, mutta tämä ei osoita ideologista tukea hänen osaltaan. Hän ei myöskään käyttänyt väkivaltaa eikä kannattanut aseellista kapinaa, vaan piti pappeutensa ensisijaisena ja roolinsa papillisena. Myöhemmät dokumentit osoittavat hänen katumuksensa ja irtisanoutumisensa poliittisesta toiminnasta. Kommunistisissa vankiloissa hän osoitti suurta epäitsekkyyttä ja uhrautuvuutta auttaessaan muita vankeja selviytymään.
Dumitru Stăniloaen osalta artikkeli toteaa arkistolähteisiin vedoten, että hän kiisti koko elämänsä ajan osallistuneensa fasistisiin järjestöihin, vaikka kommunistit yrittivät syyttää häntä propagandasta. Hänen varhaisissa kirjoituksissaan oli kyllä kansallismielisiä teemoja, mutta nämä olivat sen ajan ilmapiirin polemiikkia ja myös sensuurin vaikutuksen alaisia. Lisäksi hän torjui Rautakaartin väkivaltaisuuden jo 1936, kauan ennen sen kukistumista. Myös hänen yhteistyönsä Securitaten kanssa oli pakotettua, sillä ilman yhteistyösopimusta hän ei olisi voinut palata patriarkaatin ehdottamaan virkaan professoriksi ja papiksi Bukarestiin syksyllä 1963.
Sopimuksesta huolimatta Stăniloae kieltäytyi yhteistyöstä Securitaten kanssa, mikä käy ilmi raportista marraskuussa 1972, jossa upseeri toteaa, että Stăniloae antoi vain pinnallista ja merkityksetöntä tietoa, usein kieltäytyi tapaamisista sairauteen vedoten ja avoimesti ilmoitti, ettei halunnut vahingoittaa ketään. Lisäksi vuonna 1973 laadittu luonnehdinta osoittaa Stăniloaen olleen epäluotettava tiedonantaja ja jopa vihamielinen hallintoa kohtaan, minkä vuoksi häntä pidettiin valvonnassa Securitaten tiedusteluohjelmassa.
Henkilökohtainen elämä ja kärsimys osana kanonisointia
Dumitru Stăniloae (1903–1993) aloitti opettajanuransa vuonna 1929 Sibiun teologisessa instituutissa, jossa hän toimi myös rehtorina. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1932 avioiduttuaan Maria-vaimonsa kanssa kahta vuotta aiemmin. Stăniloaen varhaiset akateemiset vuodet Sibiussa olivat merkittäviä hänen teologisen tutkimuksensa ja Filokalian romaniankielisen käännöksen parissa. Tuona aikana hän myös toimi Sibiun arkkihiippakunnan Telegraful Român -lehden päätoimittajana. Toisen maailmansodan jälkeinen poliittinen murros Romaniassa vaikeutti isä Dumitrun opetus- ja tutkimustyötä, ja lopulta kommunistihallinto pakotti hänet eroamaan virastaan vuonna 1946.
Vuoden 1947 alusta Stăniloae siirtyi dogmaattisen teologian professoriksi Bukarestiin, mutta sielläkin hänen opetustaan rajoitettiin ja valvottiin kommunistihallinnon toimesta.
Bukarestissa isä Dumitru luennoi hesykastisen Palava pensas -ryhmän kokoontumisissa, mutta ei varsinaisesti kuulunut siihen. Kommunistihallinto leimasi kyseisen ryhmän joukoksi ”sosiaalisesti poikkeavia ihmisiä, joilla on mystisiä taipumuksia”. Osittain osallisuudestaan tähän ryhmään, ja koska hän myös vastusti ankarasti ateismia ja kommunismia, johti se pyhä isä Dumitrun pidätykseen vuoden 1958 syksyllä. Hänet vietiin vankileireille sekä lopulta Aiudin vankilaan yhteensä viiden vuoden ajaksi.
Romanian kommunistihallinto harjoitti tuohon aikaan laajoja uskonnollisia vainoja uudelleenkoulutuskokeiluksi naamioituna, joihin sisältyi vankien henkilöllisyyden ja identiteetin riisumista, vankien kidutusta sekä kiduttamaan pakottamista.
Säilyttääkseen oman identiteettinsä vankeudessa Stăniloae on kertonut harjoittaneensa sisäistä sydämen rukousta niin, että siitä tuli hänelle kuin sielun henkäystä. Lisäksi hän ymmärsi teologian merkityksen käytännön elämässä: hänelle teologia ei ollut vain teoreettista pohdintaa jumalallisista asioista, vaan henkilökohtaista kokemusta ja osallisuutta Jumalan rakkaudesta.
Pahamaineisessa Aiudin vankilassa isä Dumitrusta tuli hengellinen johtaja, joka esimerkillään auttoi muita vankeja säilyttämään uskonsa vaikeissa oloissa. Eräs hänen kanssaan samaan aikaan vangittuna ollut on kuvannut häntä heikkona ruumiiltaan, mutta vahvana sielultaan – kuin bysanttilaisena pyhänä keskellä vainottuja. Hänen lempeät ja Pyhän Hengen täyttämät sanansa toivat lohtua ja toivoa pitäen vangit hengissä sekä henkisesti että fyysisesti. Vaikka häntä yritettiin auttaa, hän kieltäytyi uhrautuvasti kehottaen muita suojelemaan itseään. Vangit huolehtivat toisistaan, ja kristillinen rakkaus ja uhrautuminen ilmenivät heidän keskuudessaan vankilan äärimmäisissä olosuhteissa.
Vankeusajan jälkeen 1963 patriarkka Justinian järjesti hänelle vakanssin Bukarestin arkkihiippakunnan hallinnosta, kunnes kommunistihallinto salli isä Dumitrun palata Bukarestin yliopistoon teologian opettajaksi vuonna 1965, jona hän toimi eläkkeelle jäämiseensä asti vuoteen 1973. Eläkkeellä ollessaan hän ohjasi vielä väitöskirjatutkimuksia sekä valmisteli tilaustyötä ortodoksisesta dogmatiikasta, joka julkaistiin kolmessa laajassa osassa vuonna 1978.
Vaikka Stăniloae arvosti luostarihengellisyyttä ja hänet on haudattu Cernican luostarin hautausmaalle Bukarestin lähistöllä, hän oli uskollinen aviomies ja isä, ja heidän avioliittoaan on pidetty ortodoksisen perhe-elämän malliesimerkkinä. Stăniloaet menettivät kaksoslapsensa varhain, mikä oli heille myös suuri trauma, mutta isä Dumitru säilytti uskonsa kaikista vaikeuksista ja vastoinkäymisistään huolimatta. Hänen ainoa aikuiseksi elänyt tyttärensä on haudattu myös samalle hautausmaalle.
Arvostetun teologin ja rippi-isän, pyhän pappistunnustaja Dumitru Stăniloaen keskeisimpiä opetuksia on, että Jumalan rakkaus on kaiken olemassaolon perusta ja elämän syvin tarkoitus. Koko luomakunta on luotu rakkaudessa, ja sitä ylläpidetään rakkaudella. Se on keskeistä Jumalan ja ihmisen välisessä yhteydessä. Jumalan rakkaus on siis sekä alkuperä että tarkoitus kaikelle maailmassa olevalle rakkaudelle. Rakkaus on ihmisille annettu Pyhän Hengen lahja.
Pyhyydestä ja kanonisoinnista
Kanonisointi ei tarkoita henkilön koko elämän pyhittämistä. Kirkko ei kanonisoi kaikkia pyhän elämän puolia, vaan keskittyy niihin, jotka heijastavat kristillistä elämää ja uskoa. Toisaalta on esitetty ajatus, että Kirkko ei kanonisoi ketään. Sveitsiläisen reformoidun teologin Karl Barthin (1886–1968) sanoin kanonisaatio on ihmisen työtä. Toisin sanoen kirkon muodollinen kanonisointi ei tee ihmisestä pyhää, vaan se tunnustaa ihmisen pyhyyden, joka on ollut kyseisessä henkilössä jo hänen elinaikanaan. Pyhyyden lähtökohtana on siis se, että jotakuta ihmistä kunnioitetaan pyhänä jo hänen eläessään, ja hänen kuoltuaan kirkkokansa kääntyy hänen puoleensa esirukouksin.
Mitä sitten vaaditaan kirkon tunnustamaan pyhyyteen? Ennen kaikkea henkilön on täytynyt olla kastettu ortodoksisen tai jakamattoman katolisen kirkon yhteyteen (joskin marttyyrien kohdalla verikaste on riittänyt), ortodoksinen mieli eli henkilö on elämässään pitänyt ortodoksista uskoa lujassa asemassa ja elänyt sen mukaan, mieluiten jopa hyveellisesti sekä välittänyt kirkon oppia myös muille. Pyhyys lähtee ennen kaikkea toisten ihmisten osoittamasta kunnioituksesta, eikä henkilön kuoltua ole enää mahdollista kuulustella tämän uskon ja hyveellisen elämän aitoutta, kun Kirkko on päättänyt kanonisoida eli lukea kyseisen ihmisen pyhien joukkoon. Eräs tällainen esimerkki on pyhä Anna Novgorodilainen (k. 1050), joka ensin kanonisoitiin, mutta kirkko ”peruikin” päätöksensä. Kansa kuitenkin arvosti Annaa ja tämän pyhyyttä, joten häntä muistettiin ja kunnioitettiin pyhänä. Lopulta hänet kanonisoitiin uudelleen kirkon toimesta.
Joka tapauksessa kanonisoitavan pyhän on täytynyt antaa tai tarjota jotain erityistä kirkolle. Kirkko tuntee monia hyväntekijöitä, jotka on luettu pyhien joukkoon, vaikka suurin osa ei-marttyyri –pyhistä on pappeja, piispoja, munkkeja tai hurskaita hallitsijoita – tosin myös heidän joukossaan on marttyyreja. Hallitsijoiden hurskauteen on tosin saattanut riittää ”vain” se, että ovat olleet kastettuja ortodoksiseen kirkkoon. Moni on toki perustanut luostareita ja osa on kärsinyt uskonsa tähden. Samoin on myös pyhiä hallitsijoita, jotka ovat omaksuneet kristinuskon, ja heidän kasteensa myötä kokonaisia kansakuntia on kastettu kristinuskoon. Näitä esimerkkejä löytyy myös Romanian kirkon lukuisten paikallispyhien joukosta.
Toisaalta ”jonkin erityisen antaminen” Kirkolle ei välttämättä tarkoita varsinaista hyväntekeväisyyttä tai kansojen paljouden kastattamista, vaan se voi olla myös tunnustajuutta ja Kirkon ykseyden edistämistä yli kirkkokuntien – kuten erityisesti juuri pyhän Dumitrun tapauksessa.
Mikään edellä mainituista kriteereistä, yhdessä tai erikseen, ei kuitenkaan sellaisenaan tee kenestäkään pyhää. Pyhyys on ennen kaikkea jumaloitumista eli Jumalan kuvan kirkastumista henkilössä. Pyhäksi tunnustettu ihminen on eläessään, omana aikanaan ilmentänyt Jumalan kuvaa itsessään ja näin ollen tullut ikoniksi. Pyhyys ja ikonius ikään kuin kulkevat käsi kädessä myös siten, että pyhyyteen liittyy aina myös pyhän kuva eli ikoni.
Kanonisointi, ja samalla myös koko pyhyyden idea, perustuu siis ennen kaikkea kristilliseen ihmiskäsitykseen, jonka mukaan Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen ja kaltaisuuteensa. Kun Kirkko lukee tietyn henkilön pyhien joukkoon, se tunnustaa Jumalan kuvan kirkastuneen tässä ihmisessä. Jumalan kuva ja kaltaisuus siis nähdään pysyneen hänessä – tai toisin sanoen: hän itse on säilyttänyt puhtaana alkuperäisen ja turmeltumattoman Jumalan kuvan kopion itsessään Jumalan armosta. Yksinkertaisimmillaan kanonisointi tarkoittaa kristityn nimen lisäämistä ikään kuin kanoniin, kirkon pyhien joukkoon.
Teologista taustaa pyhyydelle voi löytää Vanhasta testamentista, jossa Joosua tapasi Jerikon lähellä miehen, joka paljastui enkeliksi (”Herran sotajoukon päällikkö”), jonka eteen Joosua kumartui osoittaakseen kunnioitusta. (Joos. 5:13–15) Toisessa Vanhan testamentin esimerkissä profeetta Elian opetuslapset kokivat, että hänen henkensä on siirtynyt profeetta Elisaan, ”he menivät häntä vastaan” ja ”kumarsivat maahan saakka”. (2. Kun. 2:15) Molemmissa tapauksissa maahankumarruksin kunnioitetut henkilöt olivat toki yhä maan päällä, mutta heissä oli edustettuna Jumalan valtakunnan kuolematon kunnia.
Romanian patriarkaatin tiedotteessa avataan myös kanonisoinnin kriteereitä, joihin nyt käsiteltyjen pyhien kohdalla lukeutuu muun muassa puhtaus ja pyhä elämä; uskon tunnustaminen elämän loppuun asti, askeettinen elämä ja hyveet, epäitsekkyys ja uhrautuvuus, Kristuksen todistaminen kommunistien vankiloissa, ihmeiden tekemisen lahja sekä jatkuva kansan kunnioitus.
Pyhä ihminen ei ole yhtä kuin täydellinen
Pyhät ihmiset eivät ole olleet elämässään täydellisiä – tärkeintä on heidän lopullinen hengellinen kehityksensä. Monet ortodoksisen kirkon pyhät, kuten apostoli Paavali, pyhä Maria Egyptiläinen ja kuningas Daavid, tekivät syntiä tai virheitä elämässään. Bordeianu lisäksi huomautti, miten useilla varhaisilla kirkkoisillä oli myös antisemitistisiä näkemyksiä. Nämä ovat myös usein liitetty heidän aikaansa, ja myös näillä näkemyksillä on puolustettu vastaavia toimia, tai vastustettu heidän auktoriteettiaan, samalla sivuuttaen heidän suuri panoksensa ja merkityksensä ortodoksisen kirkon uskonoppiin.
Radu Bordeianu myös toivoo, että Stăniloaen kanonisointi nähdään ekumenian, teologisen luovuuden, akateemisen työn ja perhe-elämän arvostuksena, eikä nationalististen näkemysten hyväksymisenä. Hän rohkaisee teologeja tutkimaan Stăniloaen teologiaa perusteellisesti. Toisaalta Stăniloaen ja muiden pyhien kiistanalaisia ja nationalistisia lausuntoja ei pidä kiistää eikä vähätellä. Kuitenkin Romaniassa heidän teologinen perintönsä on arvioitu heidän varhaisia poliittisia näkemyksiään laajemmaksi ja syvemmäksi. Näin ollen heidän kanonisointiaan ei ole tulkittu nationalististen tai antisemitististen ajatusten hyväksynnäksi, vaan merkiksi heidän teologisista ansioistaan, hengellisestä kasvustaan ja kärsimystensä kautta saavutetusta uskosta ja sen todeksi elämisestä.
Kirjoituksessa on käytetty lähteenä mainittujen lähteiden lisäksi kirjoittajan Pro Gradu -tutkielmaa (Avoin yhteisyys – Dumitru Stăniloaen ekumeenista ekklesiologiaa, Itä-Suomen yliopisto, 2018).
Kuvituskuva ylhäällä: Ikonin etualalle on kuvattu Romanian suojeluspyhä, apostoli Andreas. Kuva: Romanian Patriarchate/Basilica News Agency.