Historiallisen pyhän Tuomas Akvinolaisen paavillisen yliopiston tilat täyttyivät noin 300 osallistujasta. Paikalla oli katolisen, ortodoksisten ja orientaaliortodoksisten kirkkojen piispoja, pappeja sekä tutkijoita eri puolilta maailmaa keskustelemassa Nikean kirkolliskokouksen 1700-vuotisjuhlasta ja sen merkityksestä nykymaailmassa ja teologiassa.
Universaalin kristinuskon perusta
Vuonna 325 jKr. keisari Konstantinos kutsui koolle ensimmäisen maailmanlaajuisen eli ekumeenisen kirkolliskokouksen Nikeaan, nykyisen Turkin alueelle. Tämä historiallinen kokous käynnisti synodaalisen eli kirkolliskokouksellisen tavan käsitellä koko kirkkoa koskevia kysymyksiä.
Kokouksen tärkein anti kristinuskolle oli nikealainen uskontunnustus, joka muotoili Kristuksessa ilmoitetun kolmiyhteisen Jumalan. Tämä teologinen perintö ohjaa edelleen kristittyjen, erityisesti ortodoksisen ja katolisen kirkon, yhteistä uskoa ja tarjoaa perustan kirkkokuntien väliselle yhtenäisyydelle.
Konferenssi avattiin historiallisessa ympäristössä
Avajaisistunnossa 4. kesäkuuta puhui ensin pastori ja professori Thomas Joseph White, Pyhän Tuomas Akvinolaisen paavillisen yliopiston rehtori. Hän toivotti osallistujat tervetulleiksi historialliseen yliopistoon ja korosti teologisen dialogin merkitystä eri kristillisten traditioiden välillä.
Teologian ja filosofian professori Paul L. Gavrilyuk Minnesotan St. Thomasin yliopistosta ja IOTA:n perustajapresidentti asetti konferenssin IOTA:n laajemman tehtävän yhteyteen. Hän kuvasi, kuinka yhdistys pyrkii edistämään yhteistyötä akatemian ja kirkon välillä asettaen Kristuksen ”tieteellisen työmme ja elämämme keskipisteeksi”.
– Konferenssimme keskeinen kysymys on äärimmäisen yksinkertainen, mutta samalla syvällinen, Gavrilyuk totesi.
– Voiko Nikean perintö vaikuttaa kirkon ykseyteen tänään ja miten? Miten 1700 vuotta vanha kirkolliskokous voi auttaa meitä kolmannella vuosituhannella rakentamaan siltoja katolisen ja ortodoksisen kirkon välille?
Ekumeenisen dialogin suuntaviivat pääpuhujilta
Avajaisistunnon pääluentojen sarjan aloitti kardinaali Kurt Koch, Vatikaanin kristillisen ykseyden edistämisen dikasterion johtaja. Hän muistutti kuuntelijoita, että kristillisen ekumeenisuuden ydin ei ole neuvotteluissa tai kompromisseissa, vaan kaikkien kristittyjen ja kirkkojen yhteisessä kääntymyksessä Jeesukseen Kristukseen.
– Nikealaisen uskontunnustuksen ilmaiseman Jeesuksen Kristuksen tunnustamisen elvyttäminen on aikamme kiireellinen tehtävä, Koch painotti.
– Tämä tarkoittaa oppimista näkemään Kristus jälleen kaikessa hänen suuruudessaan ja kauneudessaan. Mikään vähempi ei riitä kirkon ykseydelle. Ja tämä tehtävä on toteutettava ekumeenisessa yhteistyössä.
Pisidian metropoliitta Job Konstantinopolin Ekumeenisesta patriarkaatista kutsui nikealaista uskontunnustusta ”uskontunnustukseksi, joka ylittää ajan ja paikan rajat”. Hän korosti tämän olevan perusta katolisen ja ortodoksisen ykseyden palauttamiselle.
Hän tiivisti viime vuosien edistyksen ykseyden tiellä, johon kuuluu roomalaiskatolisen kirkon filioque-opin* ja Rooman ensisijaisuuden uudelleenarviointi. Job käsitteli myös edelleen olevia esteitä, kuten nykyajan ortodoksien väärinymmärrystä nikealaisen pääsiäislaskennan suhteen ja heidän pitkän historiansa unohtamista roomalaiskatolisen kasteen hyväksymisestä.
Illan viimeisenä puhujana Canterburyn emeritus arkkipiispa (2003–2012) Rowan Williams käsitteli nikealaisen kolminaisuusteologian merkitystä Jumalan luonteen ja rakkauden ymmärtämiselle. Hänen puheenvuoronsa oli syvällinen teologinen mietiskely siitä, miten Kristuksen ihmiseksi tuleminen paljastaa Jumalan oman elämän, joka on ikuisesti itsensä jakamisen tai itsensä antamisen elämää.
– Nikean teologia ei ole vain abstraktia spekulaatiota, Williams totesi hiljentyneen salin edessä.
– Se kertoo meille jotain olennaista Jumalan rakkauden luonteesta. Tämä näkyy sekä jokaisen uskovan uudessa luomisessa että Kristuksen ruumiissa eli kirkossa. Tämän vuoksi kirkon ykseys ja ehtoollisyhteys on perustettava ikuisen jumalallisen luovuuden näkemykseen, jonka Nikea ehdottaa ja puolustaa.
Ensimmäinen konferenssipäivä päättyi yhteiseen illalliseen Angelicumin puutarhassa.
Nikean teologia syventää kristillistä yhtenäisyyttä
Torstaiaamuna 5. kesäkuuta konferenssi jatkui Nikean teologisen merkityksen tarkastelulla.
Ensimmäinen istunto ”Kristuksen jumaluus kristillisen ykseyden perustana” keräsi neljä arvostettua teologia tarkastelemaan Nikean uskon ydintä. Koptipiispa Kyrillos korosti Nikean kokouksen pysyvää merkitystä ortodoksiselle uskontradiolle ja esitti, että Kristuksen jumaluuden tunnustaminen ei ole erillinen oppi, vaan koko kristillisen uskon perusta.
– Nikean oppi on kuin teologisen rakennelman kivijalka, piispa Kyrillos selitti.
– Se ei ole yksittäinen opinkappale, vaan perusta, johon kaikki muut opit kiinnittyvät.
Hän kehitti esitelmässään mielenkiintoisen ”teologisen koherenssin” käsitteen, jonka mukaan kaikki kristilliset opit ovat keskenään yhteydessä. Esimerkiksi Pyhän Hengen jumaluus seuraa luonnollisesti Pojan homoousios-asemasta Isän kanssa.
David Luy puolusti Nikean traditioon perustuvaa kristuskeskeistä teologiaa väitettä vastaan, että uskontunnustukset tukahduttavat teologisen keskustelun monimuotoisuuden. Luyn analyysi paljasti ironisen kääntöpuolen:
– Juuri Nikean vastustajat, eivät sen puolustajat, halusivat rajoittaa teologista kieltä yhteen termiin ('syntymätön'), kun taas Nikean puolustajat Basileios Suuri ja Gregorios Nyssalainen puolsivat 'diskursiivista hedelmällisyyttä' – tarvetta monille jumalallisille nimille Jumalan mittaamattoman rikkauden ilmaisemiseksi.
Istunnon viimeisenä puhujana Aristotle Papanikolaou tarkasteli sitä, miten Nikean homoousios-käsite mullistaa koko teologisen ajattelun. Hän väitti John Zizioulaksen tavoin, että Nikea aiheutti ”ontologisen vallankumouksen” hylkäämällä dualistiset ajattelumallit.
Papanikolaou esitti ehkä konferenssin rohkeimman väitteen:
– Homoousios velvoittaa etsimään Kristusta kaikkialta – jopa ei-kristillisistä tai kristinuskoa vastustavista ajattelusuunnista, kuten Feuerbachin projektio-teoriasta tai Freudin psykoanalyysistä. Jos Jumala todella tuli lihaan Kristuksessa, silloin kaikki epistemologiset dualistit** on hylättävä, myös "perinteisen" ja "liberaalin" teologian välinen jako.
Tämä rohkea näkemys kirvoitti vilkkaan keskustelun osallistujien keskuudessa, kun puhuja väitti, että homoousios ei ole ”keskustelun lopettaja” vaan ”keskustelun avaaja”.
Konferenssi jatkui aamupäivän tauon jälkeen toisella istunnolla, joka keskittyi Nikean kolminaisuusoppiin ja kristilliseen ykseyteen.
Kirkolliskokoukset ja kristillinen ykseys
Iltapäivän kolmas istunto tarkasteli kriittistä kysymystä: Onko Nikean kokous aidosti yksimielisesti vastaanotettu? Istunnon puheenjohtaja, professori Lori Peterson Branch avasi keskustelun muistuttamalla, miten kirkolliskokoukset ovat sekä yhdistäneet että jakaneet kirkkoa.
Cyril Hovorun tarkasteli Nikean kirkolliskokouksen ja muiden ekumeenisten kokousten ”ekumeenisuutta” kahdesta näkökulmasta: yleismaailmallinen hyväksyntä ja kristillisen yhtenäisyyden tavoittelu. Hän osoitti, että vaikka Nikeaa ei alun perin nähty ”ekumeenisena” ensimmäisessä merkityksessä, se oli prototyyppi toisessa merkityksessä.
Hovorun esitti kiinnostavan havainnon:
– Monet ekumeeniset kirkolliskokoukset olivat paradoksaalisesti 'jälkijäristyksiä', jotka kutsuttiin koolle korjaamaan aiempien kokousten aiheuttamia repeämiä. Konstantinopolin I kokous (381) oli "kriisinhallinnan jälkikokous", joka joutui selvittämään Nikean jälkeisen sekavan tilanteen.
Hän havainnollisti näkemystään visuaalisella asteikolla, jolle hän sijoitti ekumeeniset kokoukset sen mukaan, kuinka paljon ne edistivät kristillistä yhtenäisyyttä. Hänen arvionsa mukaan Konstantinopolin II (553) oli kaikkein ”ekumeenisin” yhtenäisyyden edistämisessä, kun taas Efesoksen I (431) oli vähiten ekumeeninen – itse asiassa negatiivisesti ekumeeninen.
Richard Swinburne käsitteli idän ja lännen välistä eroa kolminaisuusopissa, erityisesti filioque-kysymystä. Hän väitti, että nykyaikaiset käsitykset ”latinalaisesta” ja ”kreikkalaisesta” kolminaisuusopista ovat myyttisiä, ja että keskiajalla itä ja länsi olivat itse asiassa samaa mieltä kolminaisuudesta ”sosiaalisen teorian” mukaisesti.
Swinburne esitti yllättävän historiallisen väitteen:
– Niin sanottu 'latinalainen kolminaisuusteoria' ei ole historiallisesti länsimainen teoria. Jopa Augustinus hylkäsi omat analogiansa (De Trinitaten 15. luvussa) riittämättöminä, ja keskiaikaiset länsimaiset teologit hyväksyivät saman "sosiaalisen teorian" kuin itäisetkin – kolme erillistä persoonaa, jotka jakavat yhden jumalallisen olemuksen.
Mark DelCogliano tutki yksityiskohtaisesti, miten Konstantinopolin kokouksen (381) uskontunnustus lisäsi alkuperäiseen Nikean uskontunnustukseen ilmauksen ”ennen kaikkia aikoja” (πρὸ πάντων τῶν αἰώνων). Hän osoitti, että tämä lisäys oli kompromissi ei-nikealaisten teologien kanssa.
DelCoglianon esitelmän merkittävin löydös oli, että ”ennen kaikkia aikoja” -ilmauksella oli neljännellä vuosisadalla kaksi eri tulkintaa: ”rinnakkaisuudellisuus”, joka korosti Isän ja Pojan iankaikkista samanaikaisuutta, ja ”asymptoottinen” tulkinta, joka pyrki sijoittamaan Pojan synnyn mahdollisimman kauas menneisyyteen ilman todellista rinnakkaisuudellisuutta. Vuoden 381 uskontunnustus hyväksyi molemmat tulkinnat toiminnallisesti samanarvoisina.
Young Richard Kim analysoi, miten erilaiset pohjoisamerikkalaiset protestanttiset traditiot ovat vastaanottaneet Nikean. Hän jakoi vastaanotot kolmeen kategoriaan: myönteiset (reformoidut kirkot), ambivalentit (anabaptistitradition kirkot) ja kielteiset (Jehovan todistajat ja mormonit).
Kim havainnoi, että:
– Reformoidut kirkot voivat hyväksyä kristillisen hallitsijan roolin opin muotoilussa, kun taas anabaptistit pelkäävät "konstantinuslaista kristinuskoa", jossa kirkko ja valtio sekoittuvat. Jehovan todistajat ja mormonit puolestaan pitävät Konstantinusta suoraan vastuullisena "epäraamatullisen" kolminaisuusopin synnystä.
Päivän päätteeksi osallistujat jakautuivat useisiin rinnakkaisistuntoihin, joissa käsiteltiin syvällisemmin Nikean perintöä eri näkökulmista: kristologia, kolminaisuusoppi, kirkollinen ykseys sekä lex orandi ja lex credendi (rukouksen tapa ja uskon tapa).
Synodaalisuus ja primaatti ortodoksisen ja katolisen yhtenäisyyden avaimina
Perjantai 6. kesäkuuta keskittyi synodaalisuuteen ja primaattiin, kahteen keskeiseen käsitteeseen ortodoksisen ja katolisen kirkon ekumeenisessa dialogissa.
Ensimmäisessä istunnossa ”Synodaalisuus Nikean valossa” professori Irina Paert Tarton yliopistosta käsitteli erilaisia synodaalisuuden malleja. Hän vertaili ortodoksisen, katolisen ja protestanttisen perinteen lähestymistapoja kirkolliseen päätöksentekoon ja auktoriteettiin.
Professori Myriam Wijlens Erfurtin yliopistosta esitteli katolisen kirkon synodaalisuus-synodin 2021–2028 rakennetta ja merkitystä. Hän kuvasi prosessia ”reset-nappi” -painalluksena, joka optimoi energian kirkon tehtävää varten.
Wijlensin tärkeä teologinen käsite oli ekklesiologian muutos ”universaalista kontekstuaaliseen”:
– Kaste on synodaliteetin ja ekumenismin perusta, ja 'kaikkien osallistuminen kaikilla tasoilla' on välttämätöntä, koska jokaisella henkilöllä ja paikallisella kirkolla on jotain sanottavaa, mitä kannattaa kuunnella.
Professori Julija Naett Vidovic tarkasteli katolisen kirkon synodaliteettiprosessia ortodoksisesta näkökulmasta. Hän korosti, että vaikka ortodoksisella kirkolla on syvät synodaliteetin juuret, se kärsii käytännössä pirstoutumisesta, kilpailusta ja maallikkojäsenten, erityisesti naisten, puutteellisesta osallistumisesta.
Professori Vidovicin merkittävä tunnustus oli, että katolinen synodaliteettiprosessi haastaa ortodoksista kirkkoa:
– Katolinen prosessi korostaa ulottuvuuksia, jotka ortodoksisuus tunnustaa periaatteessa mutta kamppailee toteuttaakseen: keskinäinen kuuntelu henkilökohtaisena tekona, kollektiivinen harkinta, "marginaalien" huomioiminen ja institutionaalinen luovuus. Katolinen synodaalisuus on meille "kairos" – suotuisa aika, jossa Henki toimii toisessa kirkossa ja voi herättää "sen, mikä meissä nukkuu."
Keskipäivän istunnossa keskityttiin primaatin kysymykseen Nikean valossa. Amphilochios Miltos pohti, miten Nikean kirkolliskokouksen kanonit voisivat auttaa ratkaisemaan katolisen ja ortodoksisen kirkon välisen kiistan paavin primaatista.
Miltos esitti, että paavin primaatti voisi olla ortodokseille hyväksyttävä, jos se täyttäisi kolme edellytystä:
– Ensinnäkin paikalliskirkon katolisuuden kunnioittaminen; toiseksi kirkon alueellisen monikeskuksisen rakenteen tunnustaminen; ja kolmanneksi primaatin ja synodaalisuuden keskinäisriippuvuuden varmistaminen. Tämä vastavuoroisuuden periaate, joka on ilmaistu Apostolisessa kanonissa 34, voisi toimia universaalilla tasolla ja auttaa ylittämään historiallisen jaon.
Kohti yhteistä pääsiäisen viettoa ja ekumeenista tulevaisuutta
Konferenssin viimeinen päivä lauantaina 7. kesäkuuta oli erityisen merkityksellinen, sillä osallistujat kokoontuivat Vatikaanin apostolisen palatsin Sala Clementina -saliin tapaamaan paavi Leo XIV:ttä yksityisaudienssissa.
Katolisten ja ortodoksisten hierarkkien ja tutkijoiden kokoontuminen pyhän Clementin muistolle pyhitetyssä salissa ei olisi voinut olla osuvampaa. Clement, Rooman kolmas piispa, kärsi marttyyrikuoleman Hersonesoksessa. Pyhän Vladimirin oletetaan kastautuneen juuri Hersonesoksessa, mikä käynnisti myöhemmin slaavilaisten kansojen kääntymisen kristinuskoon.
Clementin pyhäinjäännökset toivat Roomaan Krimin niemimaalta vuonna 868 pyhittäjät Kyrillos ja Metodios, jotka hakivat Rooman paavi Adrianin siunausta lähetystyölleen.
Paavin puheenvuorossa korostui Nikean merkitys ekumeenisena kompassina:
– Nikean kirkolliskokous ei ole pelkästään menneisyyden tapahtuma, vaan kompassi, jonka tulee jatkossakin ohjata meitä kohti kaikkien kristittyjen täyttä näkyvää yhtenäisyyttä. Kristittyjen kaipaama ykseys ei ole ensisijaisesti omien ponnistelujemme hedelmä, eikä se toteudu minkään ennalta suunnitellun mallin mukaan. Sen sijaan kristittyjen ykseys on lahja, joka saadaan Kristuksen tahtomalla tavalla ja Hänen tahtomillaan keinoilla, Pyhän Hengen toiminnan kautta.
Paavi Leo korosti, että ”se, mikä meillä on yhteistä, on määrällisesti ja laadullisesti paljon vahvempaa kuin se, mikä erottaa meitä”. Hän uskoo, että palaamalla Nikean kirkolliskokoukseen ja ammentamalla tästä yhteisestä lähteestä kristityt voivat nähdä erottavat tekijät uudessa valossa.
Audienssin jälkeen konferenssi jatkui istunnolla, joka käsitteli yhteisen pääsiäisen vieton mahdollisuutta. Gayle Woloschak esitteli kolme pääargumenttia: maapallon ja taivaankappaleiden liikkeet olivat epätarkkoja ajanmääreitä; vuoden 1923 pan-ortodoksinen kokous loi pohjan yhtenäisen pääsiäispäivämäärän hyväksymiselle; ja Nikean kokouksen alkuperäinen tarkoitus oli luoda yhtenäinen rakenne pääsiäisen juhlinnalle.
Woloschak selitti, kuinka pääsiäisen päivämäärä määritettiin eri tavoin ennen Nikeaa, ja kuinka kiista kvartodesimaanien (jotka juhlivat pääsiäistä juutalaisen pääsiäisen aikaan nisanin 14. päivänä) ja sunnuntaipäivän kannattajien välillä johti kiistaan Nikean kokouksessa.
Onko synodaalisuus mahdollista kyberavaruudessa?
Omassa esitelmässäni ”Onko synodaalisuus mahdollista kyberavaruudessa?” tarkastelin kriittisesti sitä, voiko ortodoksinen synodaalisuus toteutua aidosti digitaalisessa ympäristössä.
Synodaalisuus, joka kreikankielisen alkuperänsä mukaan tarkoittaa ”yhteisellä tiellä kulkemista”, on ortodoksisessa perinteessä syvästi kytkeytynyt ruumiilliseen läsnäoloon ja eukaristiseen kokoontumiseen. Digitaalisuuden ontologiaa lähestyin professori Serafim Seppälän ”todellisuusvaje”-käsitteen kautta.
Läsnäolon ja kohtaamisen luonnetta analysoidessa tutkimustulokset osoittavat, että kasvokkaisessa kommunikaatiossa toteutuu ”kokonaisvaltainen tässä ja nyt -läsnäolo”, mikä eroaa digitaalisen kommunikaation ”rajoitetusta läsnäolosta”.
Martin Buberin dialogisuusfilosofiaa soveltaen pyrin esitelmässäni osoittamaan, että aito kohtaaminen vaatii ”ihmisen esiin astumisen ja läsnäolevaksi tulemisen”. Digitaalinen kommunikaatio rajoittuu pääasiassa visuaalisiin ja auditiivisiin elementteihin, mikä suodattaa pois ulottuvuuksia, joiden kautta aito kommunikaatio tapahtuu.
Ortodoksisen ihmiskäsityksen näkökulmasta tämä huoli korostuu entisestään. Persoonat ovat olemassa osana yhteisöä, ja yhteisöt määrittävät yksilön olemassaolon olemuksen. Aito persoonallisuus, joka heijastaa Kolminaisuuden kuvaa, edellyttää suoria kasvokkain tapahtuvia kohtaamisia, joihin liittyy vastavuoroinen katsekontakti ja tunnistaminen.
Synodaalisuuden teologinen perusta löytyy kolminaisuuden yhteydestä. Kuten Pergamonin metropoliitta John Zizioulas on todennut: ”Jumalan oleminen on suhteessa olemista” ja ”Ei ole todellista olemista ilman yhteyttä”.
Digitaalisen kommunikaation ongelmaksi muodostuu sen taipumus suosia teknistä dialogia tai monologia aidon kohtaamisen sijaan. Mahdollisuus muokata vastauksia, viivästyttää kommunikaatiota ja esittää itseään valikoivasti luo, mitä psykologia kutsuu ”profiilijoustavuudeksi”, jossa profiili toimii minän jatkeena.
Esitelmäni keskeisimpänä teemana oli eukaristinen ulottuvuus. Ortodoksisessa teologiassa kirkko on olemassa Zizioulaksen sanoin ”eukaristiassa ja eukaristian kautta”. Eukaristia on kokoontuminen (synaxis), yhteisö, suhteiden verkosto, jossa ihminen ”on olemassa” tavalla, joka ylittää biologiset ja sosiaaliset rajat”. Digitaalinen osallistuminen luo rajoitteisen osallistumisen, asettaen osallistujan havainnoijan asemaan.
Ortodoksisesta kanonisesta näkökulmasta Nikean malli on kukoistanut idän kirkkojen käytännössä, koska sen lähtökohtana on kunnioittaa toposta – paikkaan perustuvaa todellisuutta. Keisari Konstantinoksen aikana synodien alueet laadittiin roomalaisten maakuntarajoja kunnioittaen. Kullakin piispalla on määritelty alueensa ja kullakin synodilla provinssialueensa. Digitaalinen tila haastaa nämä muinaiset periaatteet luomalla a-topos-tilan – paikattomuuden – jossa esimerkiksi ortodoksi Suomessa voi seurata toisen paikalliskirkkoa tai sen johtajaa läheisemmin kuin omaansa tai paikallisyhteisönsä elämää.
Aito persoonallisuus, joka heijastaa Kolminaisuuden kuvaa, edellyttää suoria kasvokkain tapahtuvia kohtaamisia, joihin liittyy vastavuoroinen katsekontakti ja tunnistaminen.
Erityisesti psykologiset tutkimukset paljastavat, että digitaalinen osallistuminen kärsii perustavanlaatuisesta ”todellisuusvajeesta”.
Kun fyysinen läsnäolo, yhteinen hengittäminen ja ruumiillinen läheisyys puuttuvat, sakramentaalinen ulottuvuus, joka on aidon kirkollisen yhteyden ydin, vaarantuu. Tämä ei ole vain käytännöllinen haaste vaan koskettaa kirkon olemassaolon ydintä, sillä ortodoksisessa teologiassa kirkko on olemassa ”eukaristiassa ja eukaristian kautta”.
Eukaristiaa – joka on kiinteästi yhteydessä synodaalisuuteen – ei voi pelkistää sisällöksi, joka voitaisiin välittää digitaalisesti, vaan se on kokonaisvaltainen kohtaaminen, joka vaatii ruumiillista läsnäoloa.
Paikattomuus on digitaalisen synodaalisuuden haaste
Esitelmäni loppupuolella tunnistin, miten digitaalinen tila haastaa ortodoksisen kirkon kanonisen rakenteen. Digitaalinen tila luo paikattomuuden, a-topos -tilan, jossa uskovien hengellinen ohjaus ei enää rajaudu paikallisiin yhteisöihin. Tämä hajottaa koinonia-periaatetta, joka edellyttää jaettua läsnäoloa ja vastuullisuutta tietyn kirkollisen yhteisön sisällä.
Kun ortodoksit voivat helposti seurata eri kanonisten alueiden hengellisiä johtajia, paikallisen seurakunnan ja piispan merkitys voi vähentyä, mikä muuttaa perustavanlaatuisesti ortodoksisen kirkon synodaalista rakennetta ja paikalliskirkkojen merkitystä.
Johtopäätöksenä esitelmässäni esitin, että jos synodaalisuus tarkoittaa aitoa yhteyttä, joka perustuu eukaristiseen kokoontumiseen, kyberavaruus tarjoaa jotakin, jota voisi kutsua ”para-synodaalisuudeksi” tai ”digitaaliseksi kollegiaalisuudeksi” – täydentäväksi, mutta ei korvaavaksi yhteysmuodoksi.
Puheenvuoroni tarkoituksena ei ollut hylätä kaikkia digitaalisia työkaluja eikä hyväksyä kritiikittömästi jokaista innovaatiota. Sen sijaan korostin arviointikyvyn tarvetta – sekä teknologian lahjojen että sen rajallisuuksien tunnistamista samalla, kun suojellaan sitä, mitä ei voi digitalisoida: läsnäolon mysteeriä, sakramentaalista Toisen kohtaamista ja ruumiillisuutta yhteisen tien kulkemisessa.
***
Konferenssin päätösistunnossa professori Paul L. Gavrilyuk ja professori Hyacinthe Destivelle kokosivat yhteen neljän päivän keskustelut, antoivat osallistujille mahdollisuuden kommentoida konferenssin antia sekä kertoivat lähitulevaisuuden suunnitelmista. Yleinen näkemys näytti olevan, että Nikean perinnön tutkiminen ja ymmärtäminen tarjoaa arvokkaita työkaluja ekumeeniselle työlle.
Päätöstilaisuus huipentui ukrainalaisen Pyhän Josafatin paavillisen kollegion kuoron esittämään rukoukseen, jonka jälkeen osallistujat kokoontuivat vielä viimeiseen yhteiseen vastaanottoon Angelicumin puutarhassa.
Nikean konferenssiin osallistui myös seitsemän Kirkkojen Maailmanneuvoston Faith and Order -komission delegaattia ja neuvonantajaa, joista useampi – allekirjoittanut mukaan lukien – järjestäytyi päätöspäivänä Angelicumin puutarhassa keskustellakseen vielä komission kuulumisia.
Paavin audienssi oli kiistatta konferenssin kohokohta, mutta kolme ja puoli päivää luentoja, paneeleja ja keskusteluja toi yhteen poikkeuksellisen yhteisön tutkijoita läntisestä ja itäisestä perinteestä.
Vaikka tapahtuman painopiste oli katolisen ja ortodoksisen kirkon välisessä vuoropuhelussa, monet puhujat Syyrian ja Egyptin muinaisista kirkoista sekä reformaation jälkeen syntyneistä kirkoista osoittivat varhaisten kirkolliskokousten oppien keskeisen roolin teologisen ajattelun muotoutumisessa. Konferenssin kaikkia kirkkoja yhdistävä luonne erotti tämän tapahtuman tavallisesta teologisesta konferenssista.
Olen vakuuttunut, että ”Nikea ja kolmannen vuosituhannen kirkko” -konferenssi tullaan muistamaan merkittävänä tapahtumana katolisen ja ortodoksisen kirkon välisessä dialogissa, joka varmasti avaa uusia polkuja kristillisen ykseyden etsimisessä kolmannella vuosituhannella.
*Filioque-kysymys viittaa ristiriitaan uskontunnustuksen Pyhän Hengen lähtemisestä. Läntisessä kristinuskossa lisätty "ja Pojasta" (lat. filioque) teksti erottaa sen itäisen kristinuskon näkemyksestä, jonka mukaan Pyhä Henki lähtee vain Isästä.
**Epistemologisen dualismin mukaan tieto on joko subjektista riippumatonta tai siihen sidottua: se on käsitys siitä, voidaanko tietoa saada itsenäisesti maailmasta vai onko se jollakin tavalla sidoksissa tietävään subjektiin.
Kirjoittaja on arkkipiispan teologinen sihteeri.
Jutun pääkuva on vaihdettu 2.7.2025 klo 12:32 Rooman yleiskuvasta konferenssin kuvitukseksi.