Kuuntele
Teologiaa suomennetaan harvoin ja vielä harvemmin suomennetaan ortodoksista nykyteologiaa. Esa Erävalo on tarttunut haastavaan suomennosprojektiin kääntämällä metropoliitta John Zizioulaksen (1931-2023) viimeiseksi jääneen ja postuumisti julkaistun, kirkon eskatologista ajattelua käsittelevän teoksen. Zizioulas on kiistatta ortodoksisen teologian suurimpia nimiä viimeisiltä vuosikymmeniltä. Hänen aiemmat tärkeimmät teoksensa Being as Communion (1985) ja Communion as Otherness (2008) hahmottelivat erityisesti persoonan teologiaa niin oppihistorian, kirkon liturgisen todistuksen kuin uskonnonfilosofiankin kannalta.
Tulevaisuutta muistaen -teoksen pääpontimena on palauttaa eskatologinen ymmärrys teologian tekemisen keskiöön. Zizioulas argumentoi, että eskatologiaa ei tule ymmärtää vain historian päätepisteenä tai pelastuskertomuksen huipentumana eikä myöskään ainoastaan tulevan elämän jännitteenä tässä elämässä. Ihmisen ja kirkon historia on Zizioulaksen mukaan ymmärrettävä itsessään eukaristisena prosessina, jossa itse aikakin jäsentyy ylösnousemuksen todellisuudesta käsin, annetaan lahjana, ja sen merkitys syntyy sen palauttamisesta kiittäen Jumalalle.
Historia on tulevaisuutta
Zizioulaksen teos etenee liittämällä eri teologisia teemoja eskatologiaan. Kirjan alkupuoli on otteeltaan filosofisempi: siinä pyritään määrittelemään eskatologinen ontologia, eli oppi olemisesta. Eskatologisuus paljaimmillaan merkitsee näkökulmaa, jossa asioiden todellinen oleminen määrittyy niiden ikuisuudesta ja kuolemattomuudesta käsin. Niinpä ihmisen historia on pohjimmiltaan tulevan Jumalan valtakunnan välittämistä, ikuiseen suhteeseen asettumista tässä elämässä. Tämä perusasetelma virittää Zizioulaksen näyn: aikaa ei kristillisestä näkökulmasta voi kaventaa vain toisiaan seuraavien hetkien sarjoiksi tai pakottaa sitä nykyisyydestä nouseviin kehikkoihin (edistysusko, nostalgia, utopia). Zizioulas puhuu historiasta puuna, ”jonka hedelmät saavat ravintonsa tulevaisuudessa olevista juurista…” (34).
Teoksen nimessäkin esiintyvä tulevaisuuden muisteleminen kuvaa liturgisin sanankääntein Zizioulaksen näkemystä siitä, että eukaristiassa eskatologinen oleminen on perustavimmillaan esillä. Ehtoollisessa yhteys Kristukseen on ylösnousemuksen lääke, joka tässä ja nyt palauttaa meille rikkoutuneet suhteemme nimenomaan tulevaisuuteen. Eukaristia on konkreettista ja kosmista yhteyttä itse elämään: ”Siksi historiassa ei ole olemassa eukaristiaa korkeampaa ja täydellisempää ilmoituksen ja ’kokemuksen muotoa luomakunnan eskatologisesta tilasta.” (139)
Zizioulas korostaa, että kirkon näkemystä jumaloitumisesta ei voi ymmärtää ilman eskatologista ja kristologista ymmärrystä olemisesta itsessään: ”[e]skatologinen ontologia edellyttää siis perustaakseen ajatusta ’olemisesta kommuuniona’”. [40]
Ajatuksissa näkyy Zizioulaksen aiempi persoonan teologia. Sen peruslähtökohtana on, että mikään ei ole olemassa todella ilman suhteita: jo luomiskertomus kuvaa sitä, miten olemisen alkulähteenä on Jumalan persoona (oikeammin: Jumala jo itsessään persoonien yhteytenä) ja pelastuskertomus toisintaa tätä ajatusta. Pelastus on ikuisen elämän rikkoutuneiden suhteiden eheyttämistä ennalleen – kuolema taas on olentojen suhteeseen perustuvan olemisen tuhoutumista.
Näiden kahden pääajatuksen, eskatologisen todellisuuskäsityksen ja persoonan teologian, kautta Zizioulas johdattaa lukijan kanssakäymiseen antiikin ja myös modernin ajan filosofian kanssa. Kirjan sivuilla ja Zizioulaksen aikaisemmissa teoksissa kreikkalainen filosofia osoitetaan ratkaisevaksi perustaksi, josta kristillinen ajattelu ponnisti ja jonka se otti omakseen samalla radikaalisti tuota filosofiaa uudistaen. Moderni filosofian osalta yksittäiset filosofit (ehkä Lev Šestovia lukuun ottamatta) ovat esillä enemmänkin Zizioulaksen oman teologisen näyn kontrastina tai traagisen elämännäyn edustajina. Moderni kristinuskon tulkinta on Zizioulaksen mukaan ollut myös osaltaan mukana eskatologisen näyn heikkenemisessä.
Ihmisenä ja toisena
Zizioulas käsittelee kirjan seuraavissa luvuissa luomakunnan teologiaa, syntiinlankeemusta, viimeistä tuomiota sekä liturgisen ajan käsitettä. Kaikki liittyvät kristillisen opin pääkohtiin ja suuriin kysymyksiin pahan ongelmasta, pelastuksen luonteesta ja kristillisestä elämästä.
Luonnollisuuden ja kuolevaisuuden analyysissään Zizioulas tukeutuu, kuten muuallakin, vahvasti Maksimos Tunnustajan ajatuksiin. Luonto on ”luonnostaan” rajallinen ja kuolevainen, eikä ole kykeneväinen todelliseen olemiseen eli lopun kautta näyttäytyvään ikuisuuteen. Luomakunta on vaarassa palata olemattomuuteen, jollei se olisi yhteydessä Logokseen, Poikaan. Maksimoksen tunnettu ajatus luomakunnan logoista, jumalallisen ”tahdon” tai sisäisen mielen siemenistä luomakunnassa, laajentuu kaikenkattavaksi, kristosentriseksi kosmologiaksi. Tässä suhteessa Zizioulas liittyy siihen teologiseen traditioon, jossa luomiskertomus ja Kristuksen inkarnaatio on yhtä ja samaa pelastavaa työtä (joka on jo saatettu valmiiksi tulevassa elämässä). Ylösnousemuksen voidaan sanoa olevan maailman tarkoitus.
Zizioulaksen jatkoajatukset luomakunnan teologiasta keskittyvät ikoniseen olemiseen ja myös ekoteologian perusteisiin. Ekoteologisesti Zizioulas asettuu puolustamaan ihmisyyden roolia mikrokosmoksena ja pelastuksen välittäjänä luonnolle. Zizioulas toistaa ajatuksia ihmisen papillisesta missiosta, joka välittää pelastavan, oikean olemisen tavan persoonallisesti luomakunnalle. Ajatus voi olla eskatologisesti perusteltu, mutta on mielestäni yksi esimerkki ortodoksisen nykyteologian keskeisimmistä puutteista: tarpeista löytää ajatuskulkujen eri häntien yhtymäkohdat viime kädessä patristisesta viitekehyksestä ja näin luoda niille jonkinlaista ortodoksisen sisäilman yleispätevyyttä.
Lisäksi ajatukset ihmisen kuninkaallisesta roolista voivat viedä ajatuksia – vaikka Zizioulas itse tämän todennäköisesti kiistäisikin – suuntaan, jossa ihmisellä on pelastuksellinen hegemonia ja tätä kautta valta yli koko muun luomakunnan. Tässä yhteydessä viittaukset antrooppiseen prinsiippiin (147-148) laajempana trendinä luonnontieteiden ja teologian lähentymiselle jäävät myös hieman irrallisiksi.
Kiinnostavampaa on sen sijaan ikonisen olemisen analyysi, jossa Zizioulas on omimillaan: sopeuttamassa persoonan teologiaa ikonin kautta ihmisenä olemisen kysymyksiin. Kuvasta ja ikonisuudesta kumpuavat niin ihmisen eksistentiaaliset kysymykset kuin kokemusperäiset vakuuttumiset totuuden yhteisöllisestä luonteesta ja liturgisen tapahtuman ikuisuudesta.
Syntiinlankeemuksen analyysi juontuu edellä esitettyjen ajatuksien tuloksista. Zizioulas korostaa, että perinteisesti syntiinlankeemus on nähty ”protologisesti” eli ennen tapahtuneesta käsin. Tämä ote luo kaikille tutun teologisen tarinallisen järjestyksen luomisesta, lankeemuksesta ja pelastuksesta. Zizioulas haluaa rehevöittää tätä ajatusta nimenomaan eskatologisesti: esimerkiksi Aadam ei langennut pois alkuperäisestä viattomuuden tilasta, vaan harhaan jumaloitumisen polultaan. ”Siksi syntiinlankeemus käy järkeen vain eskatologisessa perspektiivissä […] siispä viimeinen Aadam on ensimmäisen Aadamin ontologinen syy!” (175-176).
Lankeemus on harhautumista eskatologisesta suuntautumisesta ja tämä harha-askel oli kosminen, koko todellisuutta määrittävä, ei vain psykologinen tai eettinen rikkomus. Zizioulaksen mukaan ihmisen lankeemus oli itserakkauden teko, jossa ihminen päätti kaventaa omaa kohtaloaan nykyisyydelle, tyytyä siihen, mikä oli annettua, torjuen sen, mikä oli luvattu. Syntiinlankeemus on siis tavallaan tulevaisuuden valittua ja jatkuvaa unohtamista.
On johdonmukaista, että jos ihminen kykenee valitsemaan olemattomuuden, on tämän vapaudessa tehdyn omien suhteiden järjestämisen elämään jatkuttava myös tuonpuoleisessa. Zizioulas aloittaa viimeisen tuomion käsittelyn perinteisellä ajatuksella, että tuomio on ihmisen vapauden kunnioittamista (224). Viimeinen tuomio ei ole Jumalan, vaan ihmisen valinta. Samalla Zizioulas toteaa, että kreikkalaisten isien näkökulmat viimeisen tuomion kattavuudesta, helvetistä ja kadotuksesta vaihtelevat eikä helppoa synteesiä ole saatavilla. Zizioulas asettuu tässäkin kohden erityisesti Maksimoksen ajatusten seuraajaksi. Tässä näyssä ikuisuutta ei aseteta vastakkain ajallisuuden kanssa: luodut olennot pelastuvat ikuisuuteen edelleen luotuina olentoina, joiden elämään kuuluu liike. Helvetti on ikuista liikettä poispäin Jumalasta (243). Viime kädessä kysymys jää Jumalan laupeuden varaan, mikä onkin teologille viisasta.
Liturgia
Liturgian kohdalla Zizioulas kysyy, miten liturginen aika voi tehdä nykyisestä ajasta läsnäolon aikaa sen sijaan, että kulloinenkin hetki ainoastaan katoaa seuraavaan. Zizioulaksen mukaan liturgia ei merkitse ikuisuuden symbolia, siis sitä, että liturgia olisi vain kuvajainen jostakin korkeammasta tai ajan ulkopuolisesta. Zizioulas käy läpi näkemyksiään kreikkalaisesta aikakäsityksestä ja esittää, että kristinusko toi mukanaan Jumalan tekoihin perustuvan kairos-hetken, uudistavan ja menneestä vapautumisen hetken. ”Liturginen aika syntyi Jeesuksen ylösnousemuksen kokemuksista”. (265)
Zizioulas tarkentaa analyysiään turvautumalla patristisiin typologian ja ikonian käsitteisiin. Typologia on ymmärrystä siitä, että historian tapahtumat voivat olla varjoja tai ennusmerkkejä tulevasta (ja tämä todentuu jatkuvasti liturgian hymneissä): varjo ei ole illuusio, vaan lähestyvän ilmiön tulemista kohti. Tärkeämpänä Zizioulas pitää kuitenkin ikonisen ajan käsitettä. Jälleen Maksimos Tunnustajaa seuraten hän esittää, että siinä missä Vanha Testamentti oli varjon kaltainen, Uusi Testamentti on taas ikoni Jumalan valtakunnasta, joka on itse totuus. Ikonin kautta tulevaisuus on läsnä totuutena, mutta ei vielä täydellisenä todellisuutena. Näin Zizioulas kietoo yhteen liturgisen muistamisen, anamneesin, kautta koko teologisen kehyksensä: ”Eukaristiassa sijoitamme siis menneisyyden ja nykyisyyden tapahtumat ja henkilöt tulevan valtakunnan kontekstiin, emmekä pelkästään psykologisesti […] vaan ontologisesti – tarkoituksena antaa näille tapahtumille ja henkilöille todellisuus, jotta ne eivät tuhoudu […] vaan elävät ikuisesti.” (294)
Muisteleminen on siis ikonista todellisuuden ja pelastuksen tekemistä – onhan pelastus kristinuskon perimmäinen todellisuus itsessään.
Arvio
Muistaen tulevaisuutta on vakuuttava kokonaisuus filosofista teologiaa. Keskeiset argumentit muodostavat varsin rikkaan kokonaisuuden, jonka kaikkia haaroja on mahdotonta lyhyessä esittelyssä kerrata. Tietty rönsyilevyys vaivaa luonnollisesti kaikkia teoksia, jotka pyrkivät kokonaiseen ontologiaan – onko tämä heikkous vai vahvuus, se jää lukijan arvioitavaksi.
Kirja ei ole helppo, ja sen käymä keskustelu liittyy pitkien teologisten keskustelujen perinteeseen. Zizioulakseen tutustuville voikin suositella pohjaksi hänen aiempia teoksiaan, joita ei valitettavasti suomeksi ole saatavilla. Tämän vuoksi Erävalon suorittamaa suomennosprojektia ja sen kunnianhimoisuutta on syytä kiittää. Suomennos seuraa hyvin alkutekstin rakennetta ja tyyliä. Muutama kirjoitusvirhe ja ilmeisesti taitettaessa jääneet virheelliset tavutukset eivät haittaa lukemista.
Zizioulaksen ajattelu on saanut osakseen myös paljon kritiikkiä. Hänen personalismiaan on arvosteltu liian modernin filosofian määrittämäksi. Teologian osalta voidaan hyvin kysyä, onko Zizioulaksen soteriologia eli pelastusoppi liian tiukasti sidoksissa juuri tietyn patristisen ajan tai näkyvän kirkon hierarkian kanssa. Itse en pidä kumpaakaan merkittävänä ongelmana tai edes ongelmana: avoimen filosofinen kanssakäyminen kuuluu teologian suureen perinteeseen eikä ”vieraiden vaikutteiden” etsinnällä ole juurikaan saatu aikaan merkittävää teologiaa. Samalla tietty ortodoksinen ekslusiivisuus ei Zizioulaksella nouse pääasiaksi, vaan enemmänkin tavaksi tehdä teologiaa omalakisesti. On myös todettava, että eksistentiaalinen pohjavire kärsii teologiankin kohdalla samasta ongelmasta kuin eksistentialistinen filosofia: elämän kysymysten ajattelu harvoin johtaa käytännön elämän tekoihin tai edes ehdotuksiin sen suhteen. Jälleen ongelman ongelmallisuus jäänee tulkitsijasta riippuvaiseksi.
Suosittelen teosta kaikille jo siitä syystä, että harvoin on saatavilla näin tukevaa nykyteologiaa omalla kielellämme. Zizioulas on suuri teologi, mittasimmepa tätä kokoa millä kehikolla tavalla. Kuten kaikkia suuria ajattelijoita, Zizioulasta on hyödyllistä lukea jo senkin vuoksi, että voisi olla eri mieltä hänen kanssaan.
Kulttuurikeskus Sofiassa järjestetään teoksen tiimoilta seminaari 29.8. 2026 (Avaa uuden sivuston)
Kirjoittaja Ari Koponen on teologian tohtori.
