Kuuntele
Moni käytäntö Suomen ortodoksisen kirkon musiikkitoiminnassa tuntuu itsestään selvältä. Kanttorit ovat teologian maistereita, jotka ovat saaneet työhönsä erityisen kirkkomusiikillisen koulutuksen. Heidät luetaan seurakunnan hengellisten työntekijöiden joukkoon ja heidän joukossaan on sekä miehiä että naisia. Heillä on omat edustajansa kirkolliskokouksessa. He saavat työstään palkkaa, joka riittää toimeentuloon. He toimivat seurakuntien kirkkomusiikkityön ensisijaisina kehittäjinä ja raportoivat työstään seurakunnan hallinnolle. He muodostavat kollegiaalisen yhteisön, jossa jaetaan resursseja ja tehdään monenlaista yhteistyötä. Myös ortodoksisen kirkon läsnäolo ekumeenisissa tapahtumissa nojaa usein kanttorien ammattitaidon varaan.
Lisäksi kirkossa järjestetään säännöllisesti valtakunnallisia ortodoksisia kirkkolaulupäiviä, jotka kokoavat kirkkomusiikin ammattilaiset ja harrastajat yhteen.
Näin hyvin eivät asiat kuitenkaan ole aina olleet. Nykyhetkeen johtaneen kehityksen käynnisti tapahtuma, jota voi pitää suunnannäyttäjänä kirkkomusiikkitoiminnalle Suomessa: Karjalan hiippakunnan laulujuhlat Laatokan Valamossa kesäkuussa 1929.
Arkkipiispa Herman ajan hermolla
Aloite laulujuhlien järjestämiseen tuli arkkipiispa Hermanilta. Virolainen Herman Aav oli vihitty apulaispiispaksi Suomen kreikkalaiskatoliseen kirkkoon kesällä 1923, kirkon siirtyessä Ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen. Herman tuli kirkon palvelukseen äärimmäisen jännitteisenä aikana, Suomen itsenäisyyden varhaisina vuosina, joita leimasi sisällissodan tragedia, voimakas kansallistunne ja venäläisvastaisuus.
Näinä vuosina toimeenpantiin perustavanlaatuisia uudistuksia: kirkkokunnan virkakieli muutettiin suomeksi, suomi syrjäytti kirkkoslaavin jumalanpalveluskielenä Karjalan hiippakunnassa ja kirkko siirtyi juliaanisesta kalenterista uuteen ajanlaskuun.
Arkkipiispa Herman osoittautui – kirkollishallituksen tuella ja todennäköisesti myös aloitteilla – määrätietoiseksi johtajaksi, jolla oli vahva, ja kenties ajan yhteiskunnallisessa paineilmastossa realistinen, visio kirkon tulevaisuudesta: sen oli tarpeen todistaa lojaalisuutensa Suomen valtiolle ja integroitumishalunsa suomalaiseen yhteiskuntaan.
Vuonna 1928 kirkollishallitus teki aloitteen Suomen kreikkalaiskatolisen kirkon ”itsenäisyysjuhlasta”, jota vietettiin kirkkokunnasta 26.11.1918 annetun asetuksen 10-vuotisjuhlapäivänä. Tapahtumaa voi pitää varsinaisten kirkkolaulujuhlien ensiaskeleena, sillä jo sen ohjelmaan sisältyi runsaasti musiikkia: kirkkolaulua, yhteislaulua, sekä säveltäjä Otto Kotilaiselta tilattu erityinen juhlakantaatti.
Musiikkimiehenä tunnetun arkkipiispan silmissä kirkkolaulu oli yksi niistä keinoista, joilla rakennettiin kirkon yhtenäisyyttä ja vahvistettiin sen elinvoimaisuutta. Kirkkokunnan itsenäisyysjuhlan yhteydessä tehdyssä haastattelussa hän toi esiin huolensa suomenkielisen kirkkolaulun ”huonosta kannasta” ja ilmoitti seuraavalle kesälle suunniteltavan suurta juhlajumalanpalvelusta, jossa laulaisivat kaikki Karjalan kirkkokuorot.
Laulujuhla-aloitetta ei voi pitää yllättävänä ajan kontekstissa. Laulujuhlaperinne oli rantautunut Suomeen 1800-luvulla ja edelliset suuret laulupäivät oli pidetty Sortavalassa vuonna 1926. Luterilainen kirkko oli puolestaan järjestänyt ensimmäiset kirkkolaulupäivänsä vuonna 1927. Oli siis otollinen hetki ottaa tapahtumista mallia myös ortodoksisessa kirkossa.
Tiedolla johtamista 1920-luvun malliin
Arkkipiispan esittämä laulujuhla-aloite oli erityisen luonteva: virolaisena hän oli kasvanut laulujuhlien perinteeseen ja oli ollut mukana suunnittelemassa kirkollisia laulupäiviä Virossa. Itse aloite tehtiin tosin yhteisen jumalanpalveluksen nimissä: Leo Kasangon (tuolloin vielä Kasanskin) arkkipiispalta toimeksi saama kiertokirje lähetettiin marraskuussa 1928 Karjalan hiippakunnan seurakuntien esimiehille.
Tapahtuman valmistelu käynnistyi arkkipiispa Hermanille ominaiseen tapaan yksityiskohtaisella kyselyllä. Seurakuntien esimiesten tuli raportoida paikallisen kuoron halukkuudesta osallistua yhdistettyjen kuorojen lauluun, esittää toive tapahtuman tarkemmasta ajankohdasta sekä toimittaa tiedot kuoron kokoonpanosta ja sen ohjelmistossa olevista suomenkielisistä kirkkoveisuista.
On merkille pantavaa, ettei tätä ennen ollut kerätty kirkkolaulutoiminnasta täsmällistä tietoa. Seurakunnan hallinnon pöytäkirjoissa, toisinaan myös piirinvalvojien vuosiraporteissa kirkkolaulua käsiteltiin varsin yleisellä tasolla. Hermanin aloitteesta kerättiin siis kuorojen ja niiden ohjelmiston kattava rekisteri, jonka pohjalta oli mahdollista suunnitella sekä itse tapahtumaa samoin kuin muitakin toimenpiteitä.
Vaikka laulujuhlat koskivatkin vain Karjalan hiippakuntaa, Herman näki tilaisuuden selvittää laajemmallakin otannalla kirkkomusiikkitoiminnan organisoinnin tilaa. Hän lähetti toisen kyselyn, joka käsitti kaikki kirkkokunnan seurakunnat, siis myös Viipurin hiippakunnan, joka oli pitkälti venäjänkielinen. Tämä kysely selvitti kuorojen rahoitusta, seurakunnan hallinnon vastuuta laulutoiminnan suunnitelmallisuudesta, kuorojen harjoittelurytmiä ja kehittämistä.
Vastaukset osoittivat vanhojen venäläisseurakuntien laulutoiminnan olleen huomattavan vakiintuneempaa ja taloudellisesti tuetumpaa kuin Karjalan hiippakunnassa. Leo Kasanko koosti vastauksista yksityiskohtaiset taulukot, jotka mahdollistivat laulupäivien suunnittelun ja nykytermeillä ”tiedolla johtamisen” seurakuntien kirkkomusiikkitoiminnassa – kaikki tämä jo ennen varsinaisten laulujuhlien järjestämistä!
”…eihän Valamoon oltu menty nukkumaan”
Valamossa järjestettävien laulujuhlien käytännön järjestelyt annettiin Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan vastuulle. Ne ilmoitettiin järjestettäviksi apostolien juhlana 29.–30. kesäkuuta 1929. Aamun Koitto kuvaili laulujuhlia matkanteosta lähtien:
”Viisi laivaa välitti alinomaa liikennettä Sortavalasta, Salmista, Pitkästärannasta, Impilahdelta y.m. paikoista Valamoon. … Ihanan sään vallitessa lipuivat laivat täynnä kuorolaisia mikä miltäkin haaralta Laatokan tyyntä pintaa myöten Valamon kuuluisaa pyhättöä kohti. Nukkumapaikkojen saanti suurille joukoille tuotti perillä vaikeuksia, mutta tyytyväisin mielin alistuttiin kohtaloon, sillä eihän Valamoon oltu menty nukkumaan, vaan korottamaan laulussa sydämet Jumalan puoleen.”
Paikalle saapui Aamun Koiton mukaan suuri joukko papistoa, noin 200 laulajaa ja runsaasti muita osallistujia – arvioiden mukaan noin tuhat henkeä. Koska tapahtuma kesti vain yhden viikonlopun, sen ohjelma oli tiivis ja rakentui jumalanpalvelusten varaan. Heti lauantaina luostariin saavuttua pidettiin kuorojen yhteisharjoitus, illalla toimitettiin juhlavigilia, sunnuntaiaamuna taas juhlaliturgia, jonka jälkeen tehtiin ”virkistysmatkoja” luostariympäristöön.
Koska oheiskonsertteja ei järjestetty, tapahtuman lauluohjelmisto rakentui jumalanpalvelusten veisuista; ainoina liturgisen järjestyksen ulkopuolisina sävellyksinä esitettiin Dmitri Bortnjanskin Sinua Jumala kiitämme eli Ambrosiuksen ylistysveisu sekä Otto Kotilaisen vuotta aiemmin vietettyyn kirkkokunnan itsenäisyysjuhlaan säveltämä juhlakantaatti.
Juhlaliturgiassa arkkipiispa Herman piti saarnan, jonka voi ymmärtää hänen kirkkomusiikillisena ”linjapuheenaan”. Arkkipiispa kiinnitti huomiota musikaalisen sivistyksen kukoistukseen Suomessa ja nimitti nykyaikaisten vaatimusten laiminlyönnin kirkkolaulun suhteen kuolemansynniksi ekumeenista ortodoksista uskoa vastaan. Laulujuhlien hän toivoi käynnistävän hyvän herätyksen, joka antaisi kirkkolaulumme kehitykselle uudet perusteet, määräisi uudet suuntaviivat ja valaisi uutta innostusta.
Arkkipiispa Herman korosti myös myöhemmissä yhteyksissä laulun ja erityisesti kansan yhteislaulun roolia ortodoksisen kirkon puolustusmuurina, jonka avulla lahkolaisten ja yhteiskunnallisen murroksen synnyttämät paineet saataisiin torjuttua.
Historiallinen laulunharrastajain neuvottelukokous
Laulujuhlien päätteeksi järjestettiin viisituntinen ”laulunharrastajain neuvottelukokous”, jossa puitiin kirkkolaulun ajankohtaisimpia kysymyksiä.
Neuvottelukokous järjestäytyi rovasti Mikael Fiilinin johtamaksi, sihteerinä toimi opettaja Jaakko Härkönen Kitelästä. Kokouksessa kuultiin kolme alustusta: Suistamon diakoni Mihail Sidonskij (eli Mikael Rajamo) käsitteli lukkarikysymystä ja heidän musiikillisen koulutuksensa tukemista, Taipaleen kirkkoherra Nikolai Routa esitti seurakuntiin hankittaviksi soittimia kuoron harjoittamisen edistämiseksi, ja Kitelän kirkkoherra Isaak Musovski (eli Taivasto) alusti kansan yhteislaulusta jumalanpalveluksissa.
Lukkareita koskeva keskustelu jäsensi hyvin laulujuhlien valmisteluissa kerättyjä tietoja. Kokouksessa esitettiin, että seurakuntien oli myönnettävä matka-avustusta lukkareille seurakuntien alueella pidettäviin kirkkolauluharjoituksiin ja todettiin, että lukkarit olivat ”itse oikeutettuja ja velvoitettuja, jos he siihen pystyvät”, pitämään kuoroharjoituksia ja johtamaan kuoroa jumalanpalveluksissa, mutta muidenkin kykenevien toivottiin ottavan työhön osaa. Koulutuksesta todettiin, että lukkareita ja kuoronjohtajia varten pitäisi järjestää valmennuskursseja ja papiston keskuudesta tulisi lähettää kuoronjohtajan koulutukseen sopivia henkilöitä musiikkiopistoon kirkkokunnan yleisen rahaston määrärahalla.
Esitetyistä ponsista heijastuu seurakuntalukkareiden usein vajavaiset valmiudet johtaa ja kehittää kuoroa. Tämä ei ollut yllättävää, sillä useimmat kanttorit työskentelivät ilman muodollista musiikillista koulutusta; työhön kasvettiin käytännössä tai siihen saatiin pohjaa pappiskoulutuksesta, joka tosin monelta lukkarilta oli jäänyt kesken. Jo aikaansaadut yritykset järjestää täydennyskursseja lukkareille olivat kariutuneet siihen, ettei seurakunnilla ollut varaa palkata sijaisia kursseille osallistuville.
Alustus kansan yhteislaulusta heijasti samoin laajempaa keskustelua, jota käytiin muun muassa Aamun Koiton sivuilla ja papiston kokouksissa; arkkipiispa oli voimakkaasti seurakunnallisen laulun kannalla ja oli saarnassaankin todenut, että ”kansan osanotto laulun muodossa seurakunnan jumalanpalvelukseen on se voima, joka kokoaa kansaa kirkkoihin ja lähentää heitä Jumalaan”.
Kyse oli yhdestä sotienvälistä kautta voimakkaimmin leimanneista kirkkomusiikkidiskursseista, joka jatkui teologisemmin värittyneenä myöhemmin arkkipiispa Paavalin aikana.
Neuvottelukokous ei edustanut mitään virallista päätöksenteon elintä, mutta yllättäen sen pöytäkirja julkaistiin Aamun Koitossa marraskuussa kirkollishallituksen virallisessa osastossa: kirkollishallitus oli käsitellyt esitetyt ponnet ja todennut, että papiston musiikkikoulutuksen rahoittamisen osalta käännyttäisiin kirkolliskokouksen puoleen, mutta ”muiden kysymysten johdosta seurakuntain seurakunnanneuvostojen puoleen”.
Näin siis jokseenkin tyhjästä polkaistu Karjalan hiippakunnan laulunharrastajien kokous ponsineen esitettiinkin koko kirkkokuntaa velvoittavana ohjeistuksena laulutoiminnan kehittämiselle. Heti seuraavan vuoden alussa arkkipiispa lähestyi seurakuntien esimiehiä ja neuvostoja kyselyllä, ”mitkä laulunharrastajien kokouksessa ehdotetuista toivomuksista kirkkokuoron sekä kansanlaulun kohottamiseksi olivat seurakunnassanne toteutetut tai onko ryhdytty niitä toteuttamaan”.
Ensimmäisten laulujuhlien satoa
Vuoden 1929 laulujuhlista käynnistyi useita konkreettisia kehitysprojekteja. Ensimmäinen alkoi jo seuraavalla viikolla, kun Valamossa järjestetty kirkkokunnan papiston veljeskokous päätti pyytää kirkollishallitusta asettamaan erityisen komitean tuottamaan laulujulkaisuja – aloitteen tähän teki, kukas muu kuin laulupäiväkomitean Aleksanteri Kasanski, josta tuli myös vuonna 1930 perustetun nuottikomitean päätoimittaja, apunaan diakoni Petr Akimov.
Arkkipiispa Herman puolestaan ryhtyi oitis suunnittelemaan seuraavia laulujuhlia: tarkoitus oli järjestää kahdet erilliset juhlat: toiset Karjalan hiippakunnassa ja toiset Viipurin hiippakunnassa. Karjalan hiippakunnan juhlat järjestettiinkin Valamossa vuonna 1930, ja sen jälkeen vielä 1933 Valamossa ja Konevitsassa sekä 1936 Suistamolla, kunnes sota katkaisi käytännön 11 vuodeksi. Viipurin hiippakunnan kuorojen vastauksista ei saatu aikaan konsensusta koskien järjestämispaikkaa tai kuoronjohtajaa, ja juhlat jäivätkin järjestämättä, mutta kysely oli tuottanut jälleen uutta tietoa kuorojen kokoonpanoista ja ohjelmistoista.
Herman jatkoi hyväksi todettua tiedonkeruuta kiertokirjeillään ja keskitti yhden niistä seurakuntien yhteislaulun tilan ja kehitysmahdollisuuksien kartottamiseen vuonna 1930. Säännöllinen kirkkokansan yhteislaulu ei kuitenkaan tuntunut vakiintuvan seurakuntien käytäntöön; vuoden 1930 tietojen perusteella sitä harrastettiin vain muutamissa seurakunnissa, kuten Pitkässärannassa, Palkealassa ja Sortavalassa. Yritystä kuitenkin oli: muun muassa Joensuussa lukkari sai seurakunnan esimieheltä ja arkkipiispalta useasti nuhteita siitä, ettei sallinut kansan laulaa palveluksissa mukana.
Koulutus ja ammatti-identiteetti kohdilleen
Merkittävin seuraus laulujuhlilla tehdyistä esityksistä oli kuitenkin huomion kääntyminen lukkareiden ammattitaitoon. Kirkollishallitus ilmoitti huhtikuussa 1930 musiikkipedagogisista kursseista, jotka järjestettäisiin kesällä Viipurissa ja joihin kirkollishallitus oli varannut 1200 markkaa apurahoiksi niille osallistuville lukkareille ja kirkkokuorojen johtajille.
Vielä merkittävämpi päätös tehtiin saman vuoden kirkolliskokouksessa, jossa ilmoitettiin järjestettäviksi joka toinen vuosi kolmiviikkoiset lukkarikurssit, 3000 markan avustuksella kirkkokunnan yleisestä rahastosta. Arkkipiispasta tuli tämän koulutustoimikunnan puheenjohtaja.
Vaikka ensimmäinen lukkarikurssi todettiin heti liian suppeaksi ja osallistujien lähtötason takia pintapuoliseksi, se oli lähtölaukaus lukkareiden kouluttamiselle, myöhemmin kanttorikursseille, nykyisellään kirkkomusiikin koulutukselle yliopistossa.
1930-luvun alkussa kirkon ilmapiirissä ja ajattelussa oli siis tapahtumassa murros: syntyi odotus ammattitaitoisesta lukkarista, joka saisi koulutusta ja vastaisi itsenäisesti seurakunnan musiikkielämästä. Yksi osoitus tästä oli arkkipiispa Hermanin kyselypatteriston ulottaminen myös lukkareihin: seurakunnan vuosittaisen raportoinnin yhteydessä lukkarien tuli kirjoittaa omat vuosikertomuksensa osoittaen, mitä oli saatu aikaan kuorolaulun ja yhteislaulun saralla.
Myös lukkarit itse kokivat muutoksen ja alkoivat pohtia omaa ammatti-identiteettiään: osoituksena tästä voi pitää Suomen Kreikkalaiskatolisten Lukkarien Liiton perustamista heinäkuussa 1932. Kehityksen summasi osuvasti rovasti Nikolai Ortamo vuoden 1932 papiston veljeskokouksessa: ”Lukkari oli aikaisemmin vain papin käskyläinen, renki, miten hän luki tai lauloi, siihen ei kiinnitetty huomiota. Nyt on muutos tapahtunut, eikä nyt ole enää montakaan sellaista lukkaria, joka ei koettaisi kirkkolaulua viedä eteenpäin.”
Monta uutta alkua
Sota katkaisi juuri kukkaan puhjenneen laulujuhlaperinteen. Kuorot, lukkarit ja laulajat hajaantuivat siirtoseurakuntiin ympäri Suomea. Monet kirkot ja kaikki luostarit olivat jääneet rajan tuolle puolen.
Laulujuhlatoiminta elpyi vuonna 1947 kun Viinijärvelle, Taipaleen seurakuntaan, kutsuttiin koolle ”koko ortodoksinen siirtokansa kesäiseen kirkkojuhlaan”. Tapahtuman primus motorina toimi pappismunkki Paavali, jolle arkkipiispa Herman oli luovuttanut vastuun laulupäivistä. Puute leimasi valmisteluja. Osallistujia kehotettiin tuomaan mukanaan sotaa edeltäneillä laulupäivillä jaettuja monisteita, kuten myös viltit ja elintarvikekortit.
Tämän jälkeen kirkkolaulupäiviä järjestettiin noin kolmen vuoden välein. Iisalmen laulupäiville julkaistiin painettu nuottivihko juhlaliturgian lauluista, mistä tuli myös pitkään jatkunut perinne. Paavalin kädenjälki näkyi erityisesti laulupäivillä lauletussa ohjelmistossa. Esimerkiksi Ilomantsin laulupäivillä kantaesitettiin niin sanottu uusi liturgiasävelmistö, eli tuttavallisemmin Muoviliturgia.
1960–1970-lukujen taitteessa järjestetyt laulupäivät nostivat esiin suomalaisen kirkkomusiikin tuoreita voimia, esimerkiksi juhlakuoroa johtaneen kanttori Pekka Torhamon. Laulupäiväinnostus alkoi kuitenkin tämän jälkeen hiipua, ja kahdeksi vuosikymmeneksi ne katkesivatkin kokonaan.
Perinne elpyi vasta vuonna 1995, kun pitkälti kanttori Risto Matsin ansiosta laulujuhlat kutsuttiin koolle Joensuuhun. Laulupäivien järjestelyyn on sittemmin antanut merkittävän panoksensa Ortodoksisten kanttorien liitto. Juhlien nuottijulkaisut ovat nostaneet esiin suomalaisia säveltäjiä, joiden teokset rikastuttavat edelleen seurakuntien jumalanpalveluksia.
Tämänkin elpymisen tielle tuli mutkia matkaan, kun vuodelle 2020 suunnitellut kirkkolaulupäivät jouduttiin koronapandemian vuoksi ensin siirtämään vuodella eteenpäin ja lopulta järjestämään etänä vuonna 2021. Tänä keväänä tapahtuma toteutuu kuitenkin suunnitellusti Helsingissä, jossa kirkkolaulupäivät (Avaa uuden sivuston) on järjestetty edellisen kerran yli neljännesvuosisata sitten.
Mitkä ilmiöt jäävät mieleen tästä tapahtumasta ja mitä uutta kenties lähtee viriämään? Sen aika näyttää.
Kirkkolaulupäivät järjestyksessä Valamon laulujuhlista tähän päivään:
Valamo 1929
Valamo 1930
Valamo & Konevitsa 1933
Suistamo 1936
Iisalmi 1948
Kotka 1951
Helsinki 1954
Varkaus 1957
Iisalmi 1961
Ilomantsi 1965
Oulu 1967
Helsinki 1973
Joensuu 1995
Helsinki 2000
Kajaani 2005
Joensuu 2010
Tampere 2014
Joensuu 2021
Helsinki 2026 (Avaa uuden sivuston)
Kirjallisuus:
Hannu Kilpeläinen (2000). Valamo – karjalaisten luostari? Helsinki: SKS.
Teuvo Laitila (2012). Herman. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Helsinki: SKS.
