Pääsiäinen on edessäpäin. Kirkko valmistaa meitä hengellisesti matkalla sinne. Juuri vietimme pyhäpäivää, jota kutsutaan tuhlaajapojan sunnuntaiksi Jeesuksen vertauksen mukaan. En tiedä, milloin kyseinen otsikko on otettu käyttöön.
Vertaus isän rakkaudesta olisi aivan eri tavalla osuva ja ytimekkäämpi nimi sunnuntaille. Eihän tämän upean ja koskettavan vertauksen hengellinen ydin ole nuoren pojan huikentelevaisuudessa tai paluussa ihmisyyden ytimeen. Keskuksessa ei myöskään ole vanhemman veljen narsistinen itsekkyys.
Vertauksen ytimessä on isän – siis Jumalan – universaali hyvyys ja rakkaus, joka sulkee sisäänsä meidän inhimilliset puutteemme, virheemme ja ahdistuksemme. Löydämme sisimmästämme kummankin veljen kokemuksen. Meidänkin elämässämme on pallo hukassa ainakin toisinaan. Välistä tuntuu, että nykyäänkin vanhempi veli asuu monen uskonnollisen ihmisen niuhotuksessa ja elämättömässä elämässä.
Meidän ei pidä verrata omia hengellisiä lahjojamme tai omaa tilaamme toisten elämään. Jumalan lempeyttä ja huolenpitoa riittää jokaiselle meistä. Suotta ei pyhä Augustinus sanonut:
"Sinä Jumala olet luonut meidät elämään yhteydessäsi. Sydämemme on levoton, kunnes se löytää levon Sinussa."
Tästä rikkaasta ja uutta elämää luovasta näkökulmasta ymmärrämme, miten paaston aika on meille ihmisyyden koulu.
Muisto isän kodista herätti nuoremman veljen. Kaipaus kodin lämpöön ja rakkauteen pani hänet liikkeelle. Löytyykö seurakunnan elämän keskellä sama kokemus kotiin palaavalle yhä tänä päivänä? Onko siellä avoimuutta, rakkautta ja jakamista?
+Ambrosius
Blogikirjoitus on julkaistu alun perin Kulttuurikeskus Sofian verkkosivuilla 14.2.2022.