Titanic ja pelastuksen laiva

Kyseessä ei toki ollut teologinen väite, vaan juridinen termi, jolla viitattiin ihmisen hallinnan ulkopuolella olevaan luonnonilmiöön tai -mullistukseen. Ketään ei siis varsinaisesti voitu vetää juridiseen vastuuseen tapahtuneesta vallitsevien merenkulun säädösten puitteissa. Siispä se oli ”act of God”. Ennen ”Jumalan työtä” tapahtui kuitenkin yhtä ja toista perin inhimillistä, mikä johti 1500 ihmisen huuhtoutumiseen Pohjois-Atlantin hyytäviin vesiin.

Titanic ei ollut mikä tahansa höyryalus. Se oli tieteen ja teknologian voittokulkua juhlistava, uuden uljaan vuosisadan lippulaiva, suurin ja kaunein, ”käytännössä uppoamaton”. Luottamus uusimpaan teknologiaan antoi kokeneelle merenkävijälle, kapteeni Edward J. Smithille rohkeuden ajaa laivansa täydellä vauhdilla jäävuorista sakealle alueelle, josta sateli varoituksia muilta reitillä liikennöiviltä aluksilta. Kunnianhimo ja silmissä siintävät lehtiotsikot saapumisesta etuajassa määräsatamaan tekivät hänet kuuroksi järjen äänille.

Jos ”Jumalan työksi” tragediassa lasketaan kovin luonnollinen jäävuoren kelluminen keväisellä Pohjois-Atlantilla, on ”ihmisen työ” tässä huomattavasti ihmeellisempää. Kapteenin määräyksestä alus kiisi pimeää öistä merta täyttä vauhtia, huolimatta jäävuorivaroituksista. Tähystäjä tihrusti tornistaan paljaalla silmällä, koska laivan kiikarit olivat hukassa!

Havainto jäävuoresta tehtiin vasta 500 metrin etäisyydellä. Laivan alimittaista peräsintä ei ollut suunniteltu äkkikäännöksiin, ja niin ”Jumalan työ” kohtasi aluksen. 90 metrin repeämä laivan kyljessä oli ennakoimaton isku uppoamattomaksi suunniteltuun Titaniciin.

Törmäyksen jälkeen korjattiin karvasta hedelmää monista laiminlyönneistä. Pelastusveneiden määrä oli aluksessa laskettu suunnitellusta 64:stä 20:en, jotta kansille saatiin enemmän viihtyisää tilaa ykkösluokan matkustajille. Pelastusharjoitukset oli tekemättä, osa veneistä laskettiin vesille puolessa lastissa. Viestintä läheiselle SS Californialle epäonnistui: värittömät hätäraketit ammuttiin liian harvaan ja ne tulkittiin hilpeäksi ilotulitukseksi. Californian sähköttäjä nukkui.

Luokkaerot pätivät kuollessakin

Uppoamispaikalla vesi oli alijäähtynyttä, -2ºC -asteista. Kuolinkamppailu oli siksi lyhyt yli 1500 matkustajalle, jotka eivät mahtuneet kouralliseen pelastusveneitä. Ihmishenget osoittautuivat pelastustoimissa eriarvoisiksi. Aluksen kolmesta matkustajaluokasta alimmasta kuoli 76%, siinä missä ykkösluokasta vain 40%. Ilman ”naiset ja lapset ensin” -periaatetta suhde olisi ollut vielä karumpi.

Titanicin mukana 3800 metrin syvyiseen merihautaan painui ihmisen illuusio titaanisesta luonnonvoimien herruudesta. Kohta alkava 1. maailmansota peitti juoksuhautoihinsa vielä illuusion ihmisen kyvystä hallita oman luontonsa tuhovoimia.

Vuosisata, josta oli ennakoitu maanpäällistä paratiisia, jota valaisee ihmisjärjen kirkas aurinko, toikin esiin itsensä jumalaksi korottaneen ihmisen – jättiläismäisen titaanin, joka ei kuuntele varoituksia, joka ajaa täyttä höyryä eteensä näkemättä, ja joka ei kykene kääntymään.

Joskus historian merkkitapahtumat näyttävät kuin selkokielisiltä profetioilta. Vaikkapa nyt Titanicin tarina. Se on niin ilmiselvä kuva aikakautensa unelmista ja niiden kariutumisesta, että romaani loistoristeilijä ”Titanin” törmäämisestä jäävuoreen kirjoitettiin 14 vuotta ennen Titanicin onnettomuutta (Morgan Robertson: Futility).

Ajan merkkejä

Jotkin asiat nousevat ajasta ja tapahtumisen virrasta esiin kuin varoitusmerkit tai tienviitat. Kenties tähän viittasi Jeesuskin moittiessaan kuulijoitaan: ”Kun te näette pilven nousevan lännestä, sanotte heti: ’Tulee sade’, ja niin tuleekin. Tai kun tuulee etelästä, te sanotte: ’Tulee helle’, ja niin tulee. Te tekopyhät! Maan ja taivaan ilmiöt te kyllä osaatte tulkita, kuinka sitten ette tätä aikaa?” (Luuk. 12:54-56)

Jos Titanic oli merkki omassa ajassaan, ei tuo merkki näytä meidänkään ajassamme vanhentuneelta. Vuosikymmenien aikana kuultujen varoitusten ja lykättyjen päätösten jälkeen 2021 on vuosi, jolloin ”jäävuori” on havaittu ja ilmastohätätila julistettu.

Ilmastonmuutoksen etenemisen ja sen peruuttamattomien seurausten väistäminen vaatii maailmanlaajuista, nopeaa ja jyrkkää käännöstä. Talousjärjestelmämme koneistoa ja peräsintä ei kuitenkaan ole suunniteltu äkkipysähdykseen tai -käännökseen. Ne on suunniteltu talouskasvuun, ei elintason ja kulutuksen alentamiseen. Tähystystornista voidaan jo yksimielisesti todeta katastrofin uhkaava lähestyminen. Asiantuntija-arvioiden siirtäminen poliittisella ohjauksella koneiston liikkeisiin vaikuttaa kuitenkin huolestuttavan hitaalta.

Rankkasateet, tulvat, helleaallot, metsäpalot, kuivuus ja hirmumyrskyt koettelevat jo kaikkia mantereita. Alamme vähitellen hahmottaa maapallomme yhtenä suurena aluksena, joka seilaa avaruudessa, vahvana ja itseäänkorjaavana, mutta ei haavoittumattomana.

Titanicissa vesi tulvi ensimmäisenä alemmille kansille; maailman köyhät alueet kärsivät ilmastonmuutoksesta ensimmäisinä ja pahimmin, vaikka niiden osuus ongelman synnyssä on marginaalinen. Titanicin ylimmällä kannella kerättiin vielä jalokiviä talteen, kun alemmilla taisteltiin jo hengestä. Suomalaisten valistuneidenkin poliitikkojen puheissa paistaa vielä yläkannen huolettomuus: ”On yhdistettävä ilmastotoimet pyrkimykseen säilyttää suomalaisten elintaso ja työpaikat.”

Taistelua elämästä, ei elintasosta

Ilmastohätätila tarkoittaa, että enää ei taistella elintasosta, vaan elämästä. Maailmantila tulee kehittymään suuntaan, jossa ilmastonmuutoksen tuhoisat vaikutukset kiihtyvät ja kertautuvat. Köyhissä maailmanosissa taistellaan elämästä. Vauraissa maissa kohdataan valtava solidaarisuuden haaste, kun ihmismassat lähtevät liikkeelle elinkelvottomilta alueilta. Tiukentuvat rajoitukset ihmisten vapauteen ja elintasoon tuovat mukanaan yhteiskunnallista epävakautta.

Ihmiselle, joka on tottunut kaikessa vetoamaan subjektiivisiin oikeuksiinsa, tehdään selväksi, että kaikkiin oikeuksiin ei ole enää varaa. Individualistinen kuluttajasubjekti katoaa, pelastusveneissä syntyy uusille arvoille ja uudenlaiselle identiteetille rakentuva ihminen.

Missä on kirkon paikka Telluksella, suurella avaruusaluksellamme, jota uhkaa kohtalokas törmääminen inhimillisen kyltymättömyyden vuoreen? Olemmeko orkesteri, joka soittaa virttä kallistuvalla kannella? Teemmekö urheita tekoja auttaen ihmisiä pelastusveneisiin? Toivottavasti pystymme kirkkona näihin molempiin: luomaan rohkeutta, toivoa ja kauneutta koettelemusten keskelle, ja myös herättelemään itsensä uhraavaa palvelevaa rakkautta aikana, jolloin ihmisyydestä nousee esiin sen pimeimpiä puolia.

Lopulta kirkon tehtävä on nyt sama kuin se on ollut aina. Olla pelastuksen laiva, jossa syntyy uusi ihminen, ylpeän ihmisjumalan tilalle Kristuksen kaltainen ihminen, joka vaihtaa ahtaan, itsekkään minänsä yhteydentuntoon Luojan, kaikkien maailman ihmisten ja koko luomakunnan kanssa.

Sellainen uusi ihminen, joka nähdessään alimman kannen matkustajan toteaa: se olen minä. Joka nähdessään haavoille isketyn luomakunnan huomaa: sekin olen minä. Joka törmättyään jäävuoren tunnustaa: minun työtäni – ei Jumalan. Joka osaa kääntyä ja saa elää.