Katoliset ovat juhlineet karnevaalinsa. Ortodoksit nauttineet blininsä. Laskiaistiistai on ohi. Sovintosunnuntaina he ovat pyytäneet toisiltaan anteeksi. Käsillä on valoisa paastonaika. Siunattu sielun kevät.
Kristityt pyrkivät puhdistautumaan pahoista teoista ja ajatuksista. Rippi on yhä keskeinen osa sitä katolisille ja ortodokseille. Katumus, peiliin katsominen, on askel mielenmuutokseen. Silloin valoa on edessäpäin.
Ikävä kyllä paaston aika on historian kuluessa meille kirkon jäsenille useimmiten pelkistynyt aika miinusmerkkiseksi. Keskusteluksi siitä, mitä ei enää saisi syödä eikä ajatella. Luopumiseksi lihasta, huvituksista, kulttuuriharrastuksista.
Nykykielellä meidän pitäisi kenties puhua priorisoinnista. Olisi aika asettaa asioita tärkeysjärjestykseen. Sillä elämä on valintoja. Ihmisenä olemisen ytimessä on syvempi ihmisyys, kokonaisvaltainen elämä, joka ammentaa ymmärrystä ja viisautta sisältäpäin, sydämestä.
Tällöin sovinnon tekeminen ja paastoaminen ovat paljon syvempää kuin moraalista puuhastelua, syyllisyydestä irtautumista tai ruokien lajittelua, vaikka nekin ovat toki tarpeellisia. Kuitenkin ne ovat enemmän välineitä kuin tavoitteita.
Priorisointi auttaa meitä kasvamaan ihmisinä. Tekemään tilaa Hengen läsnäololle sydämessä. Kulkemaan Kristuksen esimerkin voimalla pääsiäisen kirkkauteen. Tämän matkan alkupuolella kirkon rukoukset kannustavat meitä itsetutkisteluun ja mielenmuutokseen. Matkan varrella kuitenkin valo lisääntyy. Siksi aivan syystä rukoilemme: Suo meidän tulla täydellisemmin osalliseksi Sinusta valtakuntasi illattomana päivänä.