Kuuntele
Kuopion ortodoksinen seurakunta aikoo luopua yhdestätoista pyhäköstä ensi vuosikymmenen loppuun mennessä. Listalla on pääasiassa rukoushuoneita, mutta myös kahdesta kirkosta – Tuusniemellä ja Juankoskella – ollaan luopumassa.
Nykyinen Kuopion seurakunta kattaa laajan alueen. Siihen kuuluvat myös vuonna 1950 perustetut Pielaveden, Rautalammin, Iisalmen ja Kiuruveden seurakunnat, jotka ovat myöhemmin yhdistyneet Kuopioon. Alueen ortodoksinen elämä syntyi pitkälti sodanjälkeisestä siirtolaisuudesta. Karjalasta evakuoitu väestö asutettiin uusille paikkakunnille, ja heidän ympärilleen rakennettiin seurakuntaelämä.
Sotien jälkeen rakennusbuumi
Valtion varoilla alueelle rakennettiin 21 kirkkoa ja rukoushuonetta. Osa rukoushuoneista vihittiin myöhemmin kirkoiksi. Lisäksi paikalliset ortodoksit rakensivat omatoimisesti rukoushuoneita Haatalaan, Tervoon, Alapitkälle ja Syvänniemelle.
Luopumiseen liittyvä suru on ymmärrettävää. Samalla keskusteluun olisi hyvä tuoda realismia. Äärimmäisenä esimerkkinä eräs (ei-juankoskinen) seurakuntalainen ehdotti, että Juankoskella pitäisi tehdä ovelta ovelle -lähetystyötä, jotta kirkosta ei tarvitsisi luopua.
Vesanto – tilastoja ja todellisuutta
Otetaan esimerkiksi Vesannon tsasouna.
Sotien jälkeen Vesannolle asettui useampi sata evakkoa, pääosin Mantsinsaarelta. Vuonna 1960 kirkonkylälle, vanhaa luterilaista hautausmaata vastapäätä, valmistui arkkitehti Ilmari Ahosen suunnittelema Johannes Kastajan rukoushuone.
Kun palvelin vuonna 2019 Rautalammin kirkkoherran sijaisena, Vesannolla asui enää 50 ortodoksia. Heidän keski-ikänsä oli tuolloin 66 vuotta, eikä kunnassa asunut ainoatakaan alaikäistä ortodoksia.
Vuonna 2025 heitä oli jäljellä enää 25.
Muutos on raju.
Mutta Vesanto ei ole poikkeus. Se on pikemminkin kuvaava esimerkki koko Pohjois-Savon kehityksestä. Väestö vähenee, ikääntyy ja keskittyy yhä vahvemmin Kuopion seudulle. Pienissä kunnissa lapsia syntyy vähän – 3–10 lasta vuodessa – ja nuoret muuttavat opiskelemaan tai töihin suurempiin kaupunkeihin.
Sama kehitys näkyy myös ortodoksisen kirkon jäsenistössä. Meillä on useita pyhäköitä, joissa on toimitettu kaste viimeksi vuosikymmeniä sitten tai ei välttämättä ollenkaan.
Kun rakennuksesta tulee taakka
Kuopion ortodoksisen seurakunnan kiinteistöstrategiassa todetaan suoraan, että pyhäkköjen määrä on suuri suhteessa seurakunnan taloudelliseen kantokykyyn ja väestökehitykseen. Seurakunnalla on edelleen huomattava määrä (28) kirkkoja, tsasounia ja rukoushuoneita, vaikka monilla paikkakunnilla aktiivinen seurakuntaelämä on hiipunut vuosikymmenten aikana.
Tilanne on paradoksaalinen.
Sotien jälkeen kirkkoja rakennettiin nopeasti ja usein valtion tuella, jotta ortodoksinen siirtoväki juurtuisi uusille asuinsijoilleen. Monessa kylässä pyhäkkö oli – ja on edelleen – identiteetin ja yhteisöllisyyden symboli.
Nyt sama rakennuskanta on muuttunut raskaaksi taakaksi.
Vaikka monet rakennukset ovat pieniä, niiden ylläpito ei ole ilmaista. Katot vuotavat, julkisivut rapistuvat ja talotekniikka vanhenee. Korjausvelka kasvaa hiljalleen, vaikka rakennuksia käytettäisiin vain muutaman kerran vuodessa.
Kiinteistöstrategian mukaan osa pyhäköistä on jo tilanteessa, jossa niiden tekninen käyttöikä lähestyy loppuaan. Niiden tulevaisuudesta on tehtävä päätöksiä.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että joitakin rakennuksia käytetään niin kauan kuin mahdollista, mutta suuria korjauksia ei enää tehdä.
Se kuulostaa kylmältä. Mutta se on myös rehellistä.
Jos kunnassa asuu enää muutama kymmenen ortodoksia – usein iäkkäitä – ei ole realistista ajatella, että 1960-luvulla rakennettu rukoushuone voisi säilyä käytössä loputtomiin.
Silti luopuminen on vaikeaa.
Mikä on se osallistujamäärä, jolloin säännöllisiä jumalanpalveluksia ei enää toimiteta?
Missä kulkee raja, jolloin pyhäköstä luovutaan?
Tällaisten kysymysten äärelle Kuopion seurakunnan hengelliset työntekijät ja luottamushenkilöt joutuvat.
Kirkko on kirkkokansa
Jokaisella pyhäköllä on oma historiansa. Ne on rakennettu talkoilla, lahjoituksilla ja suurella uhrauksella. Niihin liittyvät monen paikallisen lapsuuden muistot, juhlat ja sukupolvien ketju.
Mutta lopulta kysymys ei ole rakennuksista.
Minulle pappina tyhjässä kirkossa käyminen – esimerkiksi hakemassa jotakin tavaraa – on jollakin tavalla aavemaista. Kirkko ei ole minulle ensisijaisesti rakennus, vaan siellä kokoontuva kirkkoväki, jota kreikaksi kutsutaan nimellä laos ja karjalaksi ristikanza.
Mitä pyhäkölle voidaan tehdä, kun sen seurakunnallinen käyttö päättyy? Se voidaan myydä, purkaa tai ottaa muuhun käyttöön. Monesti kunta on myös suojellut rakennuksen ainakin kaavalla. Muu käyttö on silti monin paikoin epävarmaa. Esimerkiksi Vesannon tsasounan tapauksessa ei ole ketään, joka ottaisi rakennuksesta vastuun.
Silloin täytyy kysyä: onko tyhjillään seisova ja rapistuva pyhäkkö parempi vaihtoehto kuin sen purkaminen ja vaikka puun istuttaminen tontille pyhäkön muistoksi?
Rakennuksen kohtaloa suren paljon enemmän sitä, kun pyhäkköyhteisö sammuu.
Ja jonain päivänä joku sammuttaa valot viimeisen kerran.
