Pääsiäisen poetiikka

Kristinuskon ytimessä on tapahtumasarja, jossa välkkyy tuskaa ja kyyneleitä, toivoa ja haaveita. Viinimaljan nostoja, jalkojen pesua. Petollisia suudelmia, vaikenevia katseita. Ihoon uppoavia nauloja, kalpeita kasvoja. Käärinliinoja ja tuoksuaineita. Tällaisten asioiden kieli on runous.

Kristikunnan teologit ovat kirjoittaneet pääsiäisen pohjalta paljon dogmatiikkaa. Mutta asioiden todellisuus on ensin runollinen, ja vasta myöhemmin sitä on mahdollista jäsentää dogmaattis-filosofiseen muotoon. Tämä ei koske vain pääsiäistä vaan elämää ylipäätänsä. Todellisuus tapahtuu ensin kaikissa traagisuuden ja kauneuden sävyissä, perspektiivien moninaisuudessa ja loputtomissa tunteiden vivahteissa. Jälkeenpäin tätä elämän poesiaa voi abstrahoida, yksinkertaistaa ja järjestellä. Niin syntyy filosofia ja teologia.

Vaan entä jos todellisuus ilmaistaan runollisella otteella? Silloin päästään suoraan tapahtumien ytimeen – elämän ytimeen.

Runokieli tarttuu yksityiskohtiin ja avaa kokonaisuuden niiden kautta. Se avaa syvyyksiä yksittäisissä välähdyksissä. Siksi runokieli kykenee pysäyttämään ja säväyttämään. Se fokusoi maan ja taivaan asetelmat yhteen hetkeen, yhteen katseeseen. Tuokio muuttuu kuvaksi jostain suuremmasta.

Runollisuus ei ole vain epämääräisyyttä suvaitseva ja moniselitteisyyttä mahdollistava tyylilaji. Runokieli teknisellä ominaisluonteellaan palvelee tiettyjä päämääriä, jotka ovat erityisen hyödyllisiä teologisten totuuksien ilmaisemisessa. Niihin kuuluu tiivistymien ja merkitystihentymien luominen. Runokieli tyypillisesti luo kiteytymiä ja asetelmallisia jännitteitä; se mahdollistaa voimakkaita pysähdyksiä ja tihentäviä korostuksia, jotka tiivistävät ja voimistavat merkityksiä.

Runokieli tekee rytminvaihdoksia, yhdistelee aikatasoja. Unen tavoin se löytää toisilleen sukua olevia ilmiöitä ja saattaa ne yhteen. Se yhdistelee merkityksiä ja esittää ne konkreettisina asetelmina.

Liturginen runous pääsiäisen tulkkina

Kirkossa suuri viikko on muodostunut poeettiseksi draamaksi. Suomessa suuren viikon teksteistä tosin on käytössä pelkkä lyhennelmä, ja palveluksemme pääsevät täyteen vauhtiin vasta viikon puolivälin kieppeillä. Kreikassa kirkot täyttyvät suuren viikon jokaisena iltana monituntisiin palveluksiin, jotka ovat hymnografian juhlaa. Eikä kukaan näytä väsyvän.

Mitä mahtaisi tapahtua, jos kirkossa ainoastaan luettaisiin viikon ajan esitelmiä pääsiäisen merkityksestä? Kaiketi jossain vaiheessa alkaisi viritä erimielisyyksiä. Kristus on luodun ihmisyyden ja luomattoman jumaluuden paradoksi, ja mitä filosofisemmalla ja rationalistisemmalla tyylilajilla asiaa käsitellään, sitä suurempia vaikeuksia paradoksin koossapysymiselle on luvassa. Ihmisten kyky käsitellä tällaisia asetelmia vaihtelee.

Laulettava liturginen runous sen sijaan puhuttelee jokaista ja vaikuttaa ylevöittävästi. Kauneus puhuu harmonisesti ja harmonisoivasti. Kauneus ei väittele. Runon voi antaa avautua tai sulkeutua, mutta mitäpä järkeä olisi ryhtyä väittelemään runon kanssa. Kun tuonelan vaskiportit murskataan, sanojen voi antaa avautua tai sulkeutua, mutta vastaan inttäminen ei ole erityisen mielekästä.

Poeettisuus pyrkii syventämään merkitysulottuvuuksia ja näkemään moninaisuuksia, ei niinkään vakuuttamaan kuulijoita perustelujen koherenttiudesta. Paradoksaalisesti juuri tällöin vakuuttuminen voi tapahtua tehokkaammin.

Sisällöstäkään ei tarvitse tinkiä. Suuren perjantain iltana toimitettava lauantain aamupalvelus on professori Robert Taftin sanoin ”kokonaan runoutta” mutta samalla sisällöiltään koko suuren viikon ”dogmaattisin” palvelus: Sinä kuolemalla muutat kuolevaisen ja hautauksellasi katoavaisen, sillä Sinä teet Jumaluutesi voimalla kuolemattomuuden kautta katoamattomaksi luonnon, jonka olet omaksesi ottanut.

Suuren viikon palvelusten kokonaisrakenteessa on ilmeisiä epäjohdonmukaisuuksia ja toistoja. Se ei ole täysin yhtenäinen kertomus Kristuksen viimeisestä viikosta: moni aihe toistuu useamman kerran ja ajankohtien sijoittelussa on omat vaikeutensa. Mutta tämä on ongelma vain, mikäli odottaa yhtä kertomusta, jonka tarkoitus olisi pelkkä muisteleminen: tällöin jokaisen asian olisi tultava esille vain yhden kerran.

Palvelusten kokonaisrakennettakin voi ajatella poeettisesti: asioiden toistuminen ja aikatasojen sekoittuminen toimivat runollisten tehokeinojen tapaan. Näin juuri asia koetaankin. Tarkoitushan ei ole haudata Kristusta uudelleen vaan syventää osallisuuttamme tapahtumaan. Toisto on syventämistekniikoista yksinkertaisin.

Miten puhua totuudesta?

Kristinuskon ytimessä on paradoksi. Se ei ole ainoastaan asioiden esittämisen tapa vaan asian itsensä olomuoto. Kirkkoisät puhuvat Kristuksen kuolemasta ”elämänä” enemmän kuin vaikkapa ”sovituksena”, sillä kuolema ja elämä ovat selkeä vastapari.

Runollinen tyylilaji ei näe paradokseja ongelmana vaan suorastaan herkuttelee niillä. Runokieli etsii paradoksille kiteytyneitä ilmaisumuotoja, jotka valottavat merkityksiä, luovat monikerroksellisuutta ja avaavat sisältöä kohdattavaksi erilaisissa käsitteellisissä tiloissa ja tilanteissa.

Pääsiäinen on paradoksien ilotulitusta. Elämä itse kuolee lyödäkseen kuoleman. Vapahtaja vangitaan, rikollisena tuomittu vapauttaa kaikki syyllisyydestä. Valoon pukeutunut riisutaan alastomaksi. Maan paikalleen ripustanut ripustetaan puuhun. Kaiken kauneuden lähde runnellaan, jotta hän kaunistaisi kaiken luodun. Hautaan laskettava avaa haudat ja nostaa kuolleet. Maailman valo suljetaan pimeään hautaluolaan, jotta hän valaisisi koko maailman. Ääretön, jota mikään ei voi sulkea sisäänsä, suljetaan haudan sisään. Hän, joka pitelee koko maata käsissään, suljetaan maan syliin.

Kaikki tämä on niin ylevää, että se täytyy kertoa runouden kielellä ja laulaa maailmalle. Tällaista ei voi vain todeta ilmoitusluonteisesti.

Pääsiäisen maku on valoisa. Kristus on aamutähti, illaton valo, suloinen kevään koitto, elämän antava siemen, elämän viini. Tämä viini ei mahdu kuivan informaation sisään. Se on kerrottava runollisin sävyin.

Runoutta runouden jälkeen

Mutta eivätkö kirkkoisien puheet ja opetukset ole täynnä näitä samoja kielikuvia ja asenteita? Kyllä, ja tämä on oleellista. Kirkkoisien opetus pääsiäisestä on täynnä poeettisia sävyjä, koska he olivat hengeltään runoilijoita. Monet pääsiäisveisut ovat syntyneet nimenomaan kirkkoisien homilioiden innoittamina.

Ortodoksinen pääsiäisen poetiikka ei mahdu jumalanpalveluskirjoihin. Traditio kokonaisuudessaan välkkyy poeettisia sävyjä.

Samat mekanismit toimivat jo 300-luvulla Efraim Syyrialaisen runoudessa. Hän esitti Kristuksen mystisen kahtalaisuuden kahdensuuntaisina prosesseina, joiden dynamiikka ilmaistaan konkreettisin metaforin. Kristus laskeutuu viljanjyvänä tuonelaan, hän nousee ylös viljalyhteenä ja leipänä. Kristus laskeutuu etsimään ihmistä, nousee korkeuksiin häntä kantaen.

Poeettisuus pukee totuuksia imaginaarisiin muotoihin. Personifiointi antaa vaikeasti miellettäville prosesseille kasvot ja kohdattavan muodon. Efraimin pääsiäisrunossa personifioidaan kuolema ja elämä: Kuolema polvistui Hänen edessään tuonelassa, elämä kumarsi Hänen edessään ylösnousemuksessa.

Runous on myös yllättävää. Runoilija voi nähdä jotain mitä muut eivät. Armenian kirkon luetuin kirjailija Grigor Narekilainen laati 900-luvulla runon linnusta, joka istahti ristin poikkipuulle:

Oi kauneinta lintua, joka istahti ristin siivelle! Kuinka saat aikaan tuollaisen äänen, kuin Gabrielin pasuunan? Kuinka silmäsi täyttyvät kyynelillä, aamun kasteen kaltaisilla? Kuka olisi samanlainen kuin kaikkia muita toisenlainen? Sinä suinkaan et ole samanlainen!

Poeettisuuden soisi saavan sijaa meissä myös palvelusten ulkopuolella. Byrokratian aikakaudella poesiaa tarvitaan enemmän kuin koskaan. Pyhän Porfyrioksen sanoin: Jos joku haluaa olla kristitty, hänen on tultava ensin runoilijaksi.