Olemme juuri viettäneet helluntaita, Pyhän Kolminaisuuden juhlaa, joka on myös luostarimme temppelijuhla. Troparia kuunnellessani ajattelin verkkoa, jonka Kristus on apostolien kautta heittänyt maailmaan. Tuo verkko on Kirkko, ja kirkon verkkoon, kirkon pyydykseen me olemme tarttuneet. Olemme tukevasti kiinni verkossa, mutta emme ole yksin emmekä vankeja, vaan olemme yhdessä, yhteydessä toisiimme, yhteydessä Kristukseen, olemme valossa, vilvoittavan Hengen vaikutuspiirissä.
Meille luostariasukkaille luostari on kuin toinen verkko. Pieni sisaristo elää yhteiselämäluostarissa todeksi helluntain kutsua kokoontua yhteen, elää yhdessä ylistäen yksimielisesti Jumalaa ja elää kuin apostolien ajan seurakunta mitään omistamatta ja kaiken keskenään jakaen. Yhdessä eläminen vaatii kuitenkin ponnistelua, kilvoitusta ja ymmärrystä. Se tuo mukanaan lankeemuksia ja heikkouden hetkiä, mutta myös hengellisiä voittoja ja jaettua iloa.
Nykyajan individualismia korostavassa maailmassa yksin kilvoittelu voi näyttäytyä luostarielämää houkuttelevampana tienä. Moni toivoo luostarivihkimystä, mutta harva haluaa todella antautua kuuliaisuuden kilvoitukseen. Omasta vapaudesta on lopulta vaikea luopua. Viime kädessä kysymys on siitä, rohkenemmeko astua luostarielämän ”verkkoon”, joka sitoo ja rajoittaa, mutta myös tukee heikon yksilön rukousta, nostaa langenneen, varjelee virheiltä, säilyttää oikean hengellisen suunnan ja täyttää elämän sisällöllä.
Elämää lähimmäisiä ja Kirkkoa varten
Yksilökeskeinen maailma kadottaa tunteen elämän merkityksestä; luostarin yhteiselämässä merkityksellisyys on sisälle rakennettuna. Luostari tekee meistä enemmän kuin yksilöitä, olemme yhteisö, jossa jokainen on oma persoonansa ja kasvaa omassa tahdissaan Jumalan tuntemisessa ja rakastamisessa sekä lähimmäisten palvelemisessa. Emme elä vain itseämme varten. Elämme toinen toistamme ja koko Kirkkoa varten. Oman minän vähetessä Jumala saa enemmän tilaa.
Viime talven mittaan olen pohdiskellut luostarimme kahden edesmenneen kilvoittelijasisaren igumenia Marinan ja äiti Kristodulin elämää. He astuivat luostarielämään varsin erilaisten vaiheiden kautta ja eri ikäisinä, yhdistävänä taustana Kuopion ortodoksinen kirkko ja arkkipiispa Paavali. Molemmat surivat välillä oma kilvoituksensa riittämättömyyttä ja rukouksen heikkoutta. Mutta molemmat saivat kokea myös Jumalan läsnäoloa ja johdatusta. He molemmat kasvoivat niihin mittoihin ja sellaisiksi, jollaisina opimme heidät tuntemaan juuri luostarin yhteiselämän puristuksessa. Heidän vahva kutsumuksensa ja sitoutumisensa on hyvä kannustin ja rohkaisu kaikille luostarielämää kaipaaville.