Puhe uudistumisesta kääntää ajatukset helmikuussa alkavaan suureen paastoon, joka kutsuu itsetutkisteluun.
Viime vuosina pohdiskelua kirkostamme on tehty laajemminkin muun muassa eri medioissa – yleiset paaston ja katumuksen ajat ylittäen. Viimeisempiä arvioita kirkostamme antavat myös uusimmat tilastot, jotka kertovat jäsenmäärän varsin selkeästä laskusta.
Uutta suuntaa on etsitty seurakuntarakennetta ja hallintoa uudistamalla. Näiden ohessa on pohdittu kanonisen oikeuden sovittamista suomalaiseen lainsäädäntöön ja kirkkolain muutostarpeita. Lisäksi on laadittu kirkon tavoite- ja toimintasuunnitelma 2021–2025.
Epämiellyttävä uutisointi ei ole uhka
Mitä tulee uutisointiin, epämiellyttävät viestit sellaisenaan eivät ole uhka: vesi valuu hanhen selästä, jos on tarpeen. Nämä näkökulmat tarjoavat meille terveellisiä sykäyksiä itsetutkisteluun riippumatta siitä, kuinka kohtuullisia tai tarkkoja ne ovat. Luottamusta kielteiset viestit yleensä kuitenkin syövät.
Tähän liittyen pinnan alla piirtyy – monia toivonsäteitä unohtamatta – synkkiä sävyjä. Niissä toistuu pettymyksen tunne, joka lamaannuttaa, jopa aiheuttaa kriisin suhteessa aina rakkaaseen kirkkoon. Pintaan nousee toisinaan myös huoli, voiko tämän sanoa ääneen. Jos luottamus horjuu pidemmän aikaa, se ei palaudu helposti.
Olemme yhteisönä lukuisten onnistumisten lisäksi monesti myös epäonnistuneet, emme niinkään julkisuuskuvan, vaan toimintatapojemme suhteen.
Luottamus on kaiken perusta
Kirkon tavoite- ja toimintatoimintasuunnitelman ihanteiden mukaan pyrkimyksenä on, että ortodoksinen kirkko Suomessa olisi ”kutsuva, kasvava ja kukoistava Kristuksen kirkko”, jossa vallitsee ”lähimmäisenrakkaus, avoimuus ja vastuullisuus”. Näihin toiveisiin nivoutuvat sinänsä tarpeelliset rakenteen-, hallinnon- ja lainmuutokset.
Vahvat kirkkokuriin liittyvät toimet voivat kuitenkin pienessä paikallisyhteisössä johtaa myös asioiden henkilöitymiseen, varsinkin jos/kun valtasuhde on alisteinen. Tähän todelliseen tai teoreettiseen, lähinnä papistoa koskevaan ongelmaan ehdotetuilla lain muutoksilla halutaan puuttua – huomioiden mitä ilmeisemmin myös muutosten riskit.
Asia ei ole kuitenkaan yksinkertainen. Pelkkä kirkkolakiin kirjattu sääntely tuskin riittää vahvistamaan vanhojen, kirjallisten ja voimassa olevien kirkon elämää ohjaavien määräysten (kanonien) mukaista elämää ja purkamaan epätoivottuja ilmiöitä.
Avoimuutta, reilua ja arvostavaa keskustelua, hyvinvointia ja kirkollista elämäntapaa on vaikea lisätä rakentavasti pelkin lainmuutoksin, jos keskinäisen luottamuksen perusta ei ole vahva. Silloin hyvätkin pyrkimykset voivat johtaa sulkeutumiseen ja näennäisiin uudistuksiin.
Oman haasteensa tuo seurakuntarakenteen muutos, joka ainakin osittain työntekijöiden puheissa (tutkimusta ei ole vielä tehty) tuntuu jopa lisänneen hallinnon taakkaa ja supistaneen työntekijäresursseja isoissa seurakuntayksiköissä joko pakon sanelemana tai itse aiheutetusti.
Samalla uusien työntekijöiden valmistuminen ja alalle hakeutuminen takkuaa. Nämä tekijät yhdessä jäsenmäärän laskun kanssa eivät viesti kirkon kasvusta.
Sääntelyllä ei valloiteta sydämiä
Toivoa tähän päivään valaa se, että kirkko on historiansa aikana kohdannut useita sisäisiä ja ulkoisia ongelmia ja löytänyt tien eteenpäin. Vaikeuksia ei siksi tarvitse säikähtää.
Rakenteiden uudistamiselle on tarvetta. On epätodennäköistä, että pelkästään hallinnoimalla toteutuisivat tavoite- ja toimintasuunnitelman ylevät pyrkimykset kasvavasta ja kukoistavasta kirkosta. Sääntelyllä ei päästä kovin pitkälle silloin, kun etsitään sydämiä ja mieliä sekä paikallisyhteisöjen ja koko kirkon vahvistumista.
Rakenteiden ohessa on erityisen tarpeellista pohtia painokkaasti yhteyden ja ykseyden teemoja, sillä – kuten Herra sanoo – siitä ”kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh. 13:35) Kysymys on olemisen laadusta.
Tällaista pohdintaa on tehty tavoite- ja toimintasuunnitelmassa toiminnan näkökulmasta. Se kutsuu apostolin sanoin kohti kauniisti helisevän kirkollisen elämän perusarvoja: ”Palvelkaa toisianne rakkaudessa.” (Gal. 5:13) Haluamme selkeästi olla muutakin kuin pelkän ruoskan ja porkkanan kirkko.
Ideaaleista todellisuudeksi
Suuret visiot ja tavoitteet eivät vielä tarkoita niiden saavuttamista. Tarvitsemme hallinnonuudistusten ja toimintasuunnitelmien oheen mielten uudistamisen konkreettisia ja myönteisiä pyrkimyksiä ja välineitä. Niiden on tuettava aidosti paikallisia yhteisöjä, rakennettava keskinäistä yhteyttä, kutsuttava ihmisiä mukaan ja synnytettävä tekemisen intoa ja mahdollisuuksia. Kristilliset periaatteet siihen ovat jo olemassa.
Mitä nämä pyrkimykset ja välineet voisivat käytännössä olla? Sitä on pohdittava, ja ennen kaikkea toteutettava yhdessä sekä paikallisesti että laajemmin, yhteisöllisesti, sillä kirkon ykseys ja hyvinvointi ei ole yksilölaji.
Samalla on varottava liiallista hallinnon ja ”paperistrategioiden” kasvattamista sekä huomioitava paikallisuus. Huomion tulee keskittyä oleelliseen: kutsuun ja yhteyteen, välittämiseen ja pyhän kohtaamiseen. Nämä pyrkimykset tarvitsevat ympärilleen hallinnollisuudesta vapaata tilaa.
Kirkollamme on paljon toimivaa paikallista traditiota ja lahjakkaita ihmisiä. Paljon on myös jo tehty ja tehdään. Hyvien tavoitteiden toteutumisen avain saattaa löytyä taskun pohjalta: mukaan ottamalla, yhdessä tekemällä, luottamalla siihen, että toisetkin erilaisuudestaan huolimatta kykenevät. Tällöin voi syntyä jopa aiempaa parempaa, vaikka oma tahto ei aina toteutuisi. Tueksi tarvitaan luonnollisesti riittäviä resursseja.
Ykseyteen kätkeytyy vahvuus
Yleistäen ja otsikon kielikuvaa käyttäen tarvitsemme happaman juoman sijaan uutta. Sen perusainekset löytyvät kirkkomme rikkaasta ja uutta elämää synnyttävästä traditiosta. Tämä Pyhän Hengen läsnäolon perinne kutsuu etsimään, löytämään, elämään todeksi ja katsomaan eteenpäin, mennyttä hyvällä tavalla soveltaen ja yhteisöllisyyttä vahvistaen.
Positiivinen muutos, kasvu ja Hengen muovaama elämä edellyttävät vaivannäköä, aitoa ja rakentavaa rakkautta sekä arvostusta omaa paikalliskirkkoamme kohtaan. Tältä osin kyse on oikeasta mielenlaadusta, sillä kyynisyydellä ja kokonaisuudesta eriytymisellä emme rakenna kirkkoa vähääkään.
Yhteen kokoontumistemme pääsiäisriemu voi kasvaa kestäväksi ja ikuisuuksiin ulottuvaksi toivorikkaaksi viestiksi vain, kun vahvistamme lempeästi keskinäistä yhteyttä ja paikallisen kirkkomme kokonaisuutta.
Silloin voimme vertauskuvallisesti nähdä ja maistaa entistä paremmin, miten tynnyreissä kuohahtelee suloinen, Jumalan ihmisrakkauden maustama juoma.
Tällaisesta sammiosta voi jokainen janoinen ammentaa iloiten ja muuttua siemaus kerrallaan juoman todellisen antajan, Jumalan, kaltaiseksi – ei yksin, vaan yhdessä toisten kanssa, yhteisöllisesti, täynnä tulevaisuuden toivoa ja välittämistä.