Blogi

Itkuvirret lohduttavat myös nykyihmistä, ja niitä saa jopa vähän tuunata

Entäpä, jos menisi opettelemalla oppimaan muiden edessä itkemistä?
09.08.2021 - 14:24
Bloggaaja_Riikka_Patrikainen
Riikka Patrikainen

Mikään ei herätä varmaankaan niin paljon tunteita kuin se, että näkee jonkun itkevän julkisesti. Julkiseen itkemiseen liittyvä häpeän tunne pitää huolen siitä, että niin pääsee käymään hyvin harvoin. Opimme sensuroimaan tunteidemme julkista näyttämistä jo varhain: isot tytöt ja pojat eivät itke. 

Entäpä, jos tämän kääntäisi nurinpäin, ja menisi opettelemalla oppimaan muiden edessä itkemistä? Jotain niin hullua ja samalla niin kiehtovaa tekevät suomalaiset nykyitkijät, ja elvyttävät samalla hyvin vanhaa karjalaista äänellä itkemisen perinnettä.

Nykyitkeminen voi olla esimerkiksi sitä, että sovitetaan itse tehtyjä itkusanoja erilaisiin laskevalinjaisiin itkuvirsisävelmiin. Tämä itkeminen ei välttämättä vaadi lainkaan kyynelehtimistä – kyynelet tulevat, jos ovat tullakseen.  

Itse olen tutustunut tähän kiehtovaan perinteenlajin aluksi tutkijana. Itkuvirsiperinnettä ei ole esiintynyt vain Karjalassa, vaan eri puolilla maailmaa. Perinteenlaji on hyvin vanha.

Vaikka ensimmäisenä itkuvirsistä tulevat mieleen hautajaiset, ovat itkuvirret liittyneet yleensäkin erilaisiin erotilanteisiin, joissa sanoilla ja laululla kosketetaan sitä, mitä ei enää voi sulkea syliinsä. Kauneimmillaan itkuvirret ovat rakkauden sanoja samalla tavalla kuin rukoukset.

Kulttuurin muutos vaikuttaa

Olin järjestämässä ensimmäistä itkuvirsiin tieteen ja taiteen avulla syventyvää Kyynelkanavat-yleisötapahtumaa konsertteineen ja keskusteluineen tänä kesänä Ilomantsissa. Minulta kysyttiin useamman kerran, ovatko nykyitkuvirret aitoa perinnettä.

Karjalaisten itkuvirsien historiaa tutkineena voin todeta, että itkuvirsiperinne on muuttunut tähän päivään tullessa paljon, mutta tämä on luonnollista, sillä vanhoja itkuvirsien esitysyhteyksiä ei ympäröivän kulttuurin muutoksen takia enää ole. Samalla voin todeta, että elääkseen on perinteen muututtava.

Muutos on aina osa perinnettä – usein se on vain niin hidasta, ettei sitä huomaa.  

Hyvä esimerkki vanhasta nykyajassa elävästä perinteestä on ikonimaalaus. Ikonin tunnistaa ikoniksi, koska niiden maalaamista ohjaavat omat sääntönsä. Nämä säännöt määrittää ortodoksisen kirkon opetus. Kansanperinteen rajat määräytyvät eri tavalla, sillä niiden takaa ei löydy sääntöjä luovaa instituutiota. Jos perinteellä ei olisi rajoja, emme voisi nähdä elvytetyn ja vanhan perinteen välillä jatkumoa. Samalla perinteen on muututtava, että se vastaisi tämän ajan äänellä itkemisen tarpeisiin.  

Pyhä kieli vie pimeydestä valoon

Vanhan karjalaisen itkuvirsiperinteen käytön tarkoitus on aina ollut ohjata ihmisiä pimeydestä valoon. Se on ollut pyhä kieli, jonka rituaalisen käytön avulla on niin häissä kuin hautajaisissakin johdatettu ihmisiä – niin eläviä kuin edesmenneitäkin – oikeanlaiseen, turvalliseen yhteyteen keskenään.

Ortodoksinen kirkko on Karjalassa jättänyt leimansa tähän kansanperinteeseen, vaikka perinne onkin kristillistä kirkkoa vanhempi. Itkuvirsiperinteen kauneudesta ja valoisuudesta kertookin paljon se, että se on voinut Karjalassa elää vuosisatojen ajan rinnakkain ortodoksisen perinteen kanssa.

Bloggaaja_Riikka_Patrikainen
Riikka Patrikainen

Riikka Patrikainen on toimivapaalla oleva Ilomantsin kanttori, joka tällä hetkellä työskentelee apurahatutkijana Koneen säätiön rahoittamassa kolmivuotisessa tiedettä ja taidetta yhdistävässä Kyynelkanavat-hankkeessa. Patrikaisen tutkimuskohteena ovat kansanomaiset sekä kirkolliset kuolinrituaalit, erityisesti niihin liittyvä itku ja laulu.
Patrikainen tarkastelee blogeissaan muun muassa kirkon ja tieteen rajapintoja sekä perinteen merkityksiä kirkkomme arjessa ja juhlassa. Kirjoituksissa kohtaavat toisensa pitkä työura kirkossa sekä tieteellinen tutkimus, jotka molemmat liittyvät Patrikaisen kohdalla sekä Suomeen että Kreikkaan.