Erämaan hiekka ja palava katumus

Täältä pohjoisen tuimien tuulien maisemista on matkaa paahtavien aavikoiden hiekkaisten tuulien pyörteisiin. Kuitenkin ihmisyys on lumituiskujen ja hiekkamyrskyjen mailla sama, ja siksi myös Egyptin ja Lähi-idän kokeneilla kilvoittelijoilla voi olla meillekin jotain annettavaa.

”Herran katse yltää kaikkialle, sen alla ovat sekä hyvät että pahat.” (Sananl. 15:3) Jokaisessa ihmisessä lienee kumpaakin, sekä hyvää että pahaa. Kaikki me teemme virheitä ja kompuroimme, epäonnistumme jossakin. Kilvoittelemalla, siis hyvän valitsemisella, yritämme istuttaa ja juurruttaa hyvää, jotta se enenisi ja paha vähenisi. Kun kompuroimme, nousemme aina uudestaan. Ehkä voisi sanoa, että kilvoitus on totuttautumista. Ihminen vähitellen tottuu etsiytymään Jumalan suuntaan, nousemaan yhä uudelleen, vaikka jalkamme vajoaisivat hiekkaan tai kenkämme kastuisivat lumihangissa.

Yksi kilvoituksen vaikeus liittyy paitsi siihen, että elämä voi olla kivuliasta, myös siihen, että kristillinen kilvoitus usein tarkoittaa vaivannäköä ja sen hedelmä kypsyy hitaasti. Sitä ei niin vain poimita kuten kurkkuja kauppojen hevi-osastolta. Pitää suostua siihen, että hengellisen kasvun tie on asteittainen ja vaiheittainen, ja nämä vaiheet ovat Jumalan käsissä. Tätä Egyptin kuulun erämaaisän pyhän Makarios Suuren tunnetut sanatkin viestivät, kun häneltä tiedusteltiin, miten rukoilla: ”Herra, kuten tahdot ja tiedät, armahda minua”. Vaiheet ja käänteet annetaan Jumalan käsiin. Tunnustetaan, että Jumala tietää parhaiten ja myös pystyy auttamaan.

Palava katumus on oikeasti asioita muuttava voima. Joskus katumuksen tuoma elämänmuutos voi olla äkillinen ja voimakas, kuten monien askeettien tapauksessa. Erämaahan lähteneet kilvoittelijat ovat tällaisesta suuresta muutoksesta selkein esimerkki.

Kun nuorena luin ensimmäistä kertaa erämaakilvoittelijoista, jotka asuivat luolissa tai elivät erämaissa, ajattelin, ettei tällaisia voi olla olemassakaan. Otaksuin, että kertomukset ovat puhtaita legendoja, keksittyjä tarinoita. Ajattelin, että eihän sellainen elämä voi olla edes mahdollista. Elämä kuitenkin opettaa: huomasin olevani väärässä. Myöhemmin tutustuin erilaisiin kuvauksiin erämaassa kilvoittelijoista niin edellisiltä vuosisadoilta kuin nykyajassakin. Muistan hämmästyneeni, että esimerkiksi pyhä Sofroni Athosvuorelainen (1896–1993) asui myös jonkin aikaa erakkolaluolassa!

Kuljemme nyt suuren paaston viidettä viikkoa pyhittäjä Maria Egyptiläisen sunnuntaita kohden. Pyhittäjä-äiti Marian kohdalla kontrastit ovat teräviä ja muutos väkevä. Hänen elämässään pysäytys tuli Ristin ylentämisen juhlana. Jumalanäidin avulla täyskäännös elämässä onnistui. Maria eli erakkoelämää Jordanin takaisessa erämaassa miltei viisi vuosikymmentä, ensimmäiset 17 vuotta täynnä kiusauksia, kuten elämäkerrassa (1.4. (Avaa uuden sivuston)) kerrotaan. Sitten Jumalan armo ympäröi hänet ja hän sai rauhan. Kuolinvuonnaan pyhittäjä-äiti Maria kohtasi abba Zosimaksen, joka oli hakeutunut suuren paaston ajaksi yksin erämaahan. Abba Zosimas kirjoitti pyhittäjä-äidin elämäkerran.

Synnillä on aina jonkinlaiset seuraukset, mutta niin on Jumalan puoleen kääntymiselläkin. Jälkimmäisen mukana tulee todellisen muutoksen mahdollisuus. Vaikka jalat olisivat juuttuneet hiekkaan ja hiekkaa olisi silmissäkin, juuri katumuksen kautta päästään irti ja eteenpäin. Jokainen voi katua. Ristin kautta ja Jumalanäidin rukousten avulla ryvettyneinkin elämä voi nousta: siitä pyhittäjä Maria todistaa.

”Herra, kuten tahdot ja tiedät, armahda minua.”

***

Ödemarkens sand och brinnande ånger

Från nordiska fjällen där kalla vindar viner är det långt till gassande heta ödemarkers sandiga virvelvindar. Mänskligheten är ändå densamma både i snöyrors och i sandstormars länder. Därför kan även Egyptens och Mellanösterns erfarna asketer ha något att ge oss.

”Herrens blick når överallt, den följer onda och goda.” (Ordspråksb. 15:3) Det finns väl både gott och ont i varje människa. Alla vi gör misstag och faller ibland, misslyckas i någonting. Genom att sträva efter och välja det goda försöker vi plantera något gott, så att det goda skulle ta rot och öka, medan det onda skulle minska. När vi snubblar och faller, reser vi oss alltid igen och fortsätter. Man kunde kanske säga att den kristna strävan handlar om att vänja sig: människan blir vanare att söka sig till Guds riktning, van vid att om och om igen resa sig, även om våra fötter skulle sjunka i sand eller bli våta i snödrivor.

En svårighet med denna strävan eller övning är – utöver att livet kan vara smärtsamt – även att den kristna strävan betyder ofta möda och att dess frukt mognar långsamt. Man plockar inte den så där bara såsom man tar en gurka i matbutikernas grönsakslådor. Man behöver nöja sig med att den andliga tillväxten sker i grader och etapper, och dessa skeden är i Guds händer. Detta uttrycker även orden av den kända egyptiska ökenfadern helige Makarios den Store, då man frågade honom hur man ska be: ”Herre, efter Din vilja och Din kunskap, förbarma Dig.” Skedena ges i Guds händer, åt Guds vilja. Man erkänner att Gud vet bäst och kan hjälpa.

Brinnande ånger är en förändrande kraft. Ibland kan den livsförändring som ångern utmynnar i vara abrupt och kraftig, såsom i fall av många asketer. Ökenfäder, de asketer som for till ödemarken, är det mest i ögonen fallande exemplet på en sådan stor förändring.

När jag var ung och läste för första gången om ökenfäder och ökenmödrar som levde i ödemarker och grottor, tänkte jag att det nog inte kan finnas något sådant: jag antog att berättelserna var rena legender, påhittade. Jag tänkte att ett sådant liv ju inte kan vara möjligt. Men livet lär: jag märkte att jag hade fel. Senare bekantade jag mig med olika beskrivningar av asketer i ödemarker, såväl från gångna århundraden som i nutid. Jag minns till exempel att jag blev förvånad över att helige Sofronij från Athosberget (1896–1993) också hade bott i en grotta en tid!

I stora fastan är vi nu på femte veckan, på väg mot söndagen av Maria av Egypten. I hennes fall är kontrasterna skarpa och förändringen skakande. I Marias liv blev det ett stopp under det livgivande korsets högtid. Med Gudsmoderns hjälp lyckades ett fullständigt omsväng i livet. Maria levde som enskild asket i ödemarken bortom Jordan i nästan fem årtionden, de första 17 åren fulla med frestelser, såsom det kommer fram i hennes livsberättelse (1.4. (Avaa uuden sivuston)). Då omgav Guds nåd henne och hon fick fred. Under sitt sista levnadsår mötte heliga Maria abba Zosimas som hade sökt sig till öknen under stora fastan. Abba Zosimas skrev senare Marias livsberättelse.

Synden har alltid följder av något slag, men att man vänder sig till Gud har också sina egna följder. Med att man vänder sig till Gud kommer en möjlighet till en verklig förändring. Fast ens fötter skulle ha blivit fast i sand och sand har kommit även i ögonen, är det precis genom ånger som man slipper loss och kan fortsätta framåt. Var och en av oss kan ångra sig. Genom Korset och med Gudsmoderns hjälp kan även det trassligaste livet bli rest: det vittnar heliga Maria av Egypten om.

”Herre, efter Din vilja och Din kunskap, förbarma Dig.”