Kesä on liian lyhyt kevyesti otettavaksi. Näin ainakin minun kohdallani. Kesän kaipuuni alkaa ensimmäisestä keltaisesta syyskesän lehdestä. Kesän loppuminen alkaa puristaa puiden höristäessä vasta uteliaasti hiirenkorviaan kevätauringossa.
Kesän humalluttavan maljan pohjalla pyörii aina syksyn karvas sakka. Syksyssä ei ole kerrassaan mitään vikaa, ihastuttava vuodenaika. Mutta kuka haikailisi syksyn perään sen loppuessa? Kesä sen sijaan, kesän loppumisen haikeus saa kaikupohjansa jostakin suuremmasta Haikeudesta.
Luulenpa näin: kesä on ajasta armain, koska siinä kauneus ja katoavuus tanssivat käsi kädessä. Kesään liittyy syvää haikeutta, koska se muistuttaa meitä itse kiivaana virtaavasta ajasta. Kesän korkea aurinko houkuttelee esiin syvimpiä toiveitamme onnesta. Ja jostakin kummasta noihin toiveisiin sekoittuu tuoreeltaan syksyn tuoksu.
Lauri Viidan kuolinpäivänä vuonna 1965 ilmestyi Parnasso-lehdessä hänen viimeinen runosikermänsä Onni. Yksi sen runoista tulee minua vastaan kesät talvet kävelyreitilläni, maalattuna sähkömuuntajaan Viidan lapsuudenkodin nurkilla. Luen sen joka kerta, vaikka osaankin sen ulkoa:
Suvimaisema: lahdentyven, / saunaranta ja vene / ja helle, männyntuoksu, / kukat, välkkyvät kalat, / lapsi, lapsia, lapset / ja vanha onnellinen kaiku: / Isä, hei!
Tuossa kuvaksi pysäytetyssä hetkessä olen minä ja minulle rakkaimmat ihmiset, ja kuvan läpi väreilee kesän koko kauneus ja haikeus. Onko tämä viimeinen kesä, kun lapseni leikkivät yhdessä uimarannalla? He kasvavat niin nopeasti, jättävät taaksensa ahtaan vaatekerran toisensa jälkeen ja jokaisen myötä lapsuus kesii heistä pienen kerroksen ohuemmaksi.
Viidan Onni-sikermä päättyy säkeisiin:
Kaita polku kaivolta ovelle / nurmettuu. / Ikkunan edessä / pystyyn kuivunut omenapuu. / Reppu naulassa ovenpielessä, / siinä linnunpesä. / Kun olen kuollut, kun olen kuollut. / Kesä jatkuu. Kesä.
Viidan tapaturmainen kuolema antoi runolle vielä erityisen merkityksen ja painon. Se on pitänyt minua otteessaan hyvin kauan. Runon maisemassa yhdistyy loppuminen ja pysyvyys, luopuminen ja lupaus tulevasta.
Mikä on se kesä, joka jatkuu? Onko se luonnon lopulta toistuva kesä, se, joka herää aina uudestaan ja herättää aina uudet silmät ihastelemaan kauneuttaan? Tämäkin on lohdullinen kuva, mutta se on kuitenkin kuva ilman minua.
En tiedä minkälaiseen kesään Lauri Viita tähysi oman aikansa loppumisen yli. Minulle itselleni runo aukeaa kahteen suuntaan: luonnon lopulta toistuvaan kesään, kyllä, mutta myös tulevaan elämään, ikuiseen ylösnousemuksen kesään.
Se ei ole vuodenaika, koska silloin aika on virrannut loppuun ja asettunut ikuisuuden syliin. Sitä voi kutsua kesäksi, koska se on valon ja elämän täyteyttä. Jumala kirkastaa kaiken rakkaudella ja kauneudella. Mutta muistuttaako se tätä suloisen haikeaa suveamme, johon on sekoittunut lähestyvän syksyn kirpeys? Tuskin paljoakaan.
Meidän kauneudenaistimme ja -tajumme on viritetty ajallisuuden sävelasteikolle. Emme lopulta pysty kuvittelemaan ikuisuutta, emme ikuista elämää, sen kauneutta. Ei ole sattumaa, että runolliset kuvaukset paratiisista ja tulevasta elämästä ovat melko – tylsiä. Kuin loputtomiin venytetty kesäpäivän onni ilman luopumisen kaihoisaa kauneutta.
Olemme Ajan ja Ikuisuuden lapsia. Kahden maailman kansalaisia. Piilevästi kaksikielisiä. Usein tunnemme molempien maailmojen vetovoiman ja rintaamme puristaa selittämätön kaipaus. Ikuinen kesä.