Kuuntele
– Osaan jo erottaa erilaisten droonien ja ohjusten äänet toisistaan samoin kuin oman ilmatorjuntamme, sanoo Oksana Horbanova.
Siitä huolimatta Oksana nukkuu yönsä paremmin synnyinmaassaan Ukrainassa kuin Suomessa, vaikka nykyisen Helsingin-kodin yörauhaa eivät häiritse Venäjän hyökkäyssodasta johtuvat äänet.
Levollisempi uni voi selittyä sillä, että Ukrainassa ollessaan Oksana on koko ajan tilanteen tasalla. Ei tarvitse vahtia uutisista, missä päin Venäjän hyökkäys on ollut erityisen kiivas ja kysellä sitten tekstiviestitse alueella asuvilta tutuilta, ovatko he kunnossa.
– Voi olla, että Suomessa huono uni johtuu paitsi huolesta, myös syyllisyydestä sen takia, että olen itse turvassa.
Oksana Horbanovan perheestä on Suomessa turvassa myös tytär. Muut perheenjäsenet – lasten isä, poika ja miniä sekä vanhemmat – ja suuri osa ystävistä ovat jääneet Ukrainaan.
Sodan alettua kotikaupunki Dniprossa soivat hälytyssireenit monta kertaa vuorokaudessa. Hyökkäysten aikana perhe haki suojaa omakotitalonsa kylpyhuoneesta, sillä siellä ei ollut särkyviä ikkunoita.
– Varsinaisia väestönsuojia ei juuri ole muualla kuin esimerkiksi lastentarhoissa ja kouluissa. Ihmiset suojautuvat myös kellareihin, mutta siinä on riski, että talon romahtaessa voi hautautua raunioihin.
”Minulla oli ihana elämä”
Kotona Dniprossa Oksana eli perheineen hyvää, keskiluokkaista elämää, johon mahtui toisinaan myös ulkomaanmatkoja. Talo oli hankittu juuri ennen sotaa, ja sen emäntä iloitsi puutarhanhoidosta ja ystävien vierailuista. Työpäivät taittuivat englannin kielen lehtorina yliopistolla. Iltaisin Oksana antoi myös yksityistunteja, sillä maan palkkataso ei ole kovin korkea.
– Minulla oli ihana elämä, Oksana huokaa.
Kunnes koitti 24. helmikuuta 2022 ja Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyksensä Ukrainaan.
Oksana sinnitteli sodan alettua parisen viikkoa, mutta tilanne kävi hyvin vaaralliseksi. Niinpä hän pakeni tyttärensä kanssa Puolaan. Evakkomatka oli raskas: junaa piti odottaa pakkasessa kymmenen tuntia, ja sen jälkeen seisoa täpötäydessä junavaunussa kokonainen vuorokausi, koska tilaa istua ei ollut. Kun saavuttiin Lviviin, oli taas jonotettava kylmässä yli 11 tuntia.
– Siitä lähtien tyttäreni on vihannut junia ja jonoja. Perillä Puolessa tajusin sinne paenneen niin paljon ukrainalaisia, että heillä olisi suuria vaikeuksia auttaa kaikkia.
Kolme päivää vastaanottokeskuksen ruuhkassa pakottivat etsimään muita vaihtoehtoja.
– Ajattelin, että koska puhun hyvää englantia, pärjään kyllä melkeinpä missä vain.
Oksana löysi verkkosivuston, jonka kautta ihmiset tarjosivat muun muassa majoitusapua pakolaisille. Sen kautta löytyi suomalaisrouva, joka tarjosi majapaikkaa – ja niin Oksana lensi tyttärineen Varsovasta Helsinkiin lentoyhtiön tarjoaman alennuksen turvin.
He asuvat yhä Helsingissä saman rouvan luona.
Oksanan kokemusten mukaan suomalaiset tuntevat empatiaa ukrainalaispakolaisia kohtaan, sillä Suomen historiasta ja Ukrainan tilanteesta löytyy yhteisiä piirteitä. Näin ollen pakolaisten asemaan osataan samastua – onhan suomalaisilla on vielä hyvin muistissa talvi- ja jatkosota, Karjalan menetys ja karjalaisten evakuointi kotiseudultaan.
Ystävystymisen suhteen haasteena voi tosin alkuun olla yhteisen kielen puute, sillä vaikka monet suomalaiset puhuvat englantia, kaikki ukrainalaiset eivät sitä osaa. Suomen kielen opiskelu on vaativaa, mutta moni ukrainalainen haluaa silti oppia kantaväestön kielen. Lisäksi ukrainalaiset haluavat työllistyä, mikä sekään ei ole helppoa nykyisessä työllisyystilanteessa.
– Tarjolla on lähinnä siivousta, jossa ei toki ole mitään vikaa sinänsä. Kuitenkin monilla Suomeen paenneilla ukrainalaisnaisilla on korkeakoulututkinto, joten on sääli, jos he eivät löydä koulutustaan vastaavaa työtä.
Myös Oksanan tytär halusi integroitua mahdollisimman hyvin uuteen elinympäristöön. Hän kävi peruskoulua suomenkielisellä luokalla, ja kaiken kaikkiaan hän on sopeutunut hyvin.
Ukrainassa oleva perhe on silti läsnä joka päivä videopuheluiden välityksellä. Lisäksi Oksanan äiti kävi Suomessa silmäleikkauksessa, mutta halusi palata Ukrainaan taivuttelusta huolimatta.
Kirkon jäsenyys voi olla uusi asia
Ennen työllistymistään Filantropia ry:n (Avaa uuden sivuston) kotimaan Ukraina-hankkeen työntekijäksi Oksana on toiminut vapaaehtoisena auttajana ukrainalaisille Pikkuavussa 2022, vapaaehtoisena opettajana Ukrainalaisessa keskuksessa sekä englannin ja yhteiskunnallisen orientaation opettajana. Lisäksi hän on työskennellyt tulkkina, sijaisena päiväkodissa ja koulunkäynnin ohjaajan sijaisena.
Filantropia koordinoi Suomen ortodoksisen kirkon tuella Yhdessä kirkossa -hanketta (Avaa uuden sivuston), jonka tavoitteena on tukea ukrainalaisten kotoutumista Suomeen. Hankeen aikana kirkko tukee muun muassa ukrainalaisten pappien vierailuja Suomessa Filantropian kautta.
Filantropia ry:n tarjoama työ tuntui heti täysosumalta.
– Tätä työtä olisin tehnyt vaikka vapaaehtoisesti, ja nyt siitä vieläpä maksetaan, Oksana nauraa.
Nykyisessä työssä ortodoksisuus on vahvasti läsnä – kuten se on ollut aiemminkin elämässä. Valtaosa Ukrainan väestöstä on ortodokseja, ja he jakaantuvat kahteen merkittävään kirkkoon: Ukrainan ortodoksiseen kirkkoon (UOK), joka on yhdistetty Moskovan patriarkaattiin, ja Ekumeenisen patriarkaatin autokefaaliseksi tunnustamaan Ortodoksiseen kirkkoon Ukrainassa (OKU). Molemmilla kirkoilla on seurakuntia koko Ukrainassa. Ortodoksisuus on oleellinen osa ukrainalaisten arkea.
– Vaikka kaikki eivät kävisikään aktiivisesti kirkossa, useimmat haluavat mennä kirkkoon ainakin suurien juhlien aikaan. Kirkosta haetaan lohdutusta myös jonkin kriisin kohdatessa.
Oksana tunnistaa eroavaisuuksia Suomen ja Ukrainan välillä esimerkiksi sen suhteen, että ukrainalaisille kirkon virallinen jäsenyys samoin kuin kirkollisvero ovat yleensä uusia asioita. Kotimaassa tavat ovat hieman toisenlaiset.
– Selitän ukrainalaispakolaisille, miten ortodoksinen kirkko toimii Suomessa, eli että täällä on tapana liittyä virallisesti kirkon jäseneksi ja että kirkollisveroilla rahoitetaan kirkon toimintaa.
Esimerkkinä Oksana mainitsee, että Ukrainassa on tapana maksaa tietyn palveluksen toimittamisesta. Summat eivät välttämättä ole suuria, mutta jokin korvaus suoritetaan yleensä joka tapauksessa.
– Toki pienemmissä kylissä, missä papit tuntea seurakuntalaisensa, he voivat toimittaa myös ilmaiseksi tai korvaus voi olla ihan minimaalinen.
Oksanan käsitys on, että osa Ukrainan seurakunnista on yhä yhteydessä Moskovan patriarkaattiin, myönsivätpä ne sitä tai eivät.
– He väittävänsä olevansa puolueettomia, mutta se ei ole totta.
Suomessa työskennellessään Oksana ei ole todistanut ristiriitoja ukrainalaisten ja venäläistaustaisten seurakuntalaisten välillä.
– Itse en ole kokenut ukrainalaisten ja venäläistaustaisten olevan huonoissa väleissä keskenään.
Toisten auttaminen antaa voimia
Haastatteluhetkellä Oksanalla oli edessään matka Kaakkois-Suomen seurakuntaan ja takanaan kaksi ukrainalaisille suunnattua tapahtumaa Valamon luostarissa. Jokin aika sitten hän kiersi eri paikkakunnilla ukrainalaisen pappismunkin, isä Rafailin kanssa.
– Isä Rafail toimitti jumalanpalveluksia ja sakramentteja, keskustelimme ukrainalaisten kanssa ja kerroin heille muun muassa Suomen ortodoksisen kirkon toiminnasta. Monille tuli yllätyksenä, että kirkkomme toimii myös pienissä kaupungeissa tai että palveluksia toimitetaan myös ukrainaksi.
Helmikuussa saapui Ukrainasta arkkimandriitta Lavrentiy, joka on vieraillut Helsingissä, Turussa, Rovaniemellä, Kemijärvellä, Kotkassa, Salossa, Forssassa, Hämeenlinnassa ja Kouvolassa. Maaliskuun puolivälissä vierailulle tulee isä Myhailo, jonka kanssa suunnitellaan perheleiriä yhdessä Saimaan ortodoksisen seurakunnan kanssa.
Oksana kertoo saavansa voimia paitsi uskostaan, myös nykyisestä työstään.
– On palkitsevaa, kun saan auttaa ihmisiä ja he antavat hyvää palautetta. Ukrainalaiset ovat monesti ilmaisseet kiitollisuuttaan ja iloaan niin Suomen ortodoksisen kirkon, Filantropian kuin yleensäkin suomalaisten tuesta ja avusta.
Kysymykseen, uskooko Oksana Ukrainan ja Venäjän suhteiden korjaantumiseen, hän vastaa:
– En usko Ukrainan ja Venäjän suhteiden voivat korjaantua ainakaan vuosikymmeniin, sillä luottamusta ei ole. Ortodoksisuuden suhteen toivoa ehkä on ainakin Ukrainassa, mutta maailmanlaajuisesti – en tiedä. Niin kauan kuin Venäjä jatkaa nykyistä toimintaansa, informaatiosotaa käydään myös ortodoksisen maailman sisällä esimerkiksi internetin kautta.
Tulevaisuuden suunnitelmista tai unelmista kysyttäessä Oksana menee mietteliääksi.
– Olemme olleet Suomessa jo neljä vuotta, joten todennäköisesti jäämme tänne toistaiseksi. Tytär haluaa pyrkiä yliopistoon lukion jälkeen. Juuri nyt en näe meidän palaavan Dniproon, koska Venäjän sijainti tai ilmeisesti myöskään sen asenne ei muutu.
Kaikkein eniten Oksanaa riipaisee lasten tulevaisuus.
– Mietin koko ajan, että lapset eivät ansaitse tällaista, Oksana sanoo.
– Juuri nyt haluan selvitä vain päivän kerrallaan, mutta toivon, että tulevaisuudessa kaikki muuttuu parempaan.
Paremman huomisen eteen on hyvä tehdä töitä – ja rukoilla rauhan puolesta. Uspenskin katedraalissa Helsingissä toimitetaan 24.2. ukrainan- ja suomenkielinen rauhanrukouspalvelus kello 12. Palveluksen toimittaa Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elia yhdessä ukrainalaisen arkkimandriitta Lavrentiyn kanssa.
Palveluksen yhteydessä toimitetaan litania kaikkien sodassa ja sen seurauksena menehtyneiden muistolle. Jumalanpalvelus välitetään myös suorana verkkolähetyksenä, jota voi seurata Helsingin ortodoksisen seurakunnan YouTube -kanavalta (Avaa uuden sivuston).
Pääkuva ylhäällä: Oksana Horbanova löytää voimia paitsi ortodoksisesta uskosta, myös siitä, että voi olla avuksi muille.
