Tiistai-iltaisin Hyvinkään kirkossa vallitsee harras ja hauras tunnelma. Pyhäkössä on järjestetty syyskuusta lähtien maallikkorukouspalveluksia rauhan puolesta. Idea syntyi kahden perheenäidin ystävyydestä ja halusta rukoilla yhdessä. Ukrainasta sotaa paennut Olesia Yermolenko ja Suomessa jo parikymmentä vuotta asunut Elizaveta Rombacheva saivat papilta siunauksen ja Helsingin ortodoksiselta seurakunnalta kirkon avaimen.
– Rukoilemme rauhaa erityisesti Ukrainaan. Kirkossa voimme paremmin keskittyä rukoukseen ja onhan Jeesus Kristus luvannut, että Hän on siellä, missä kaksi tai kolme kokoontuu Hänen nimessään, kertoo Elizaveta.
Toisinaan kirkko on lähes täynnä, toisinaan paikalla on kaksi äitiä.
– Tärkeintä on, että pidämme rukouksemme säännöllisinä. Kaikki ovat tervetulleita mukaan. Emme saa menettää uskoa ja toivoa. Tiedän, että rauhan aika koittaa, vakuuttaa Olesia.
Olesia ja Elizaveta tutustuivat kirkossa vuosi sitten kesällä. Olesialla oli pieni vauva sylissään, Elizaveta oli viimeisillään raskaana ja myös isommat lapset olivat samanikäisiä. Olesia oli juuri onnistunut pakenemaan Mariupolista. Elizaveta taas oli muuttanut Suomeen jo parikymmentä vuotta sitten.
– Olesialla oli lasinen katse. Hänen silmänsä olivat sammuneet. Näin heti, että hän kärsii vakavasta traumaperäisestä stressistä.
Elizaveta tunnisti oireet, sillä hän oli tehnyt sosiaalihuollossa työtä sotapakolaisten parissa. Hän ymmärsi, että Olesia oli kokenut kauheita.
– Olin tehnyt tietoisen päätöksen, etten seuraa uutisia. Halusin näin suojella pian syntyvää vauvaani. Ymmärsin kutienkin, että on käynnissä sota ja että ukrainalaiset tarvitsevat apua. Ja niin rupesin käyttämään voimavarani ja aikani siihen, että autan ukrainalaisia. En ole kuitenkaan auttanut velvollisuudentunteesta enkä ole kokenut syyllisyyttä siitä, että olen venäläinen. Jumala on vapauttanut ja varjellut minua sellaisilta tunteilta. Olen vilpittömästi auttanut hädässä olevia. Ukrainalaiset ovat nyt niitä, ketkä tarvitsevat apuamme, korostaa Elizaveta ja muistelee vielä ensikohtaamista Olesian kanssa:
– Rohkaisin Olesiaa tulemaan ehtoolliselle. Hän empi, koska ei ollut käynyt ensin synnintunnustuksella. Kerroin, että voit sanoa tästä papille. Kyllä voit mennä.
Naisten välinen ystävyys alkoi pian tämän jälkeen. Siinä auttoivat myös Helsingin ortodoksisen seurakunnan venäjänkielisestä seurakuntatyöstä vastaava pappi Heikki Huttunen sekä silloinen ukrainalaisten pakolaisten parissa toiminut pappi Alexander Zanemonets.
– Tarvitsin yhteisiä rukouksia, jumalanpalveluksia, mutta en olisi löytänyt kirkkoa enkä olisi jaksanut lähteä ilman apua ja ilman ystävää, kertoo Olesia.
Mariupolissa Olesia oli tottunut käymään hyvin usein kirkossa. Hyvinkäällä jumalanpalveluksia taas on hyvin harvoin, eikä alueella ole omaa pappia.
Mariupolin pyhäkköjen ja jumalanpalveluksien muisteleminen saa mielen palaamaan hetkeksi aikaan ennen sotaa. Mariupol on yksi pahiten sodassa kärsineistä alueista. Kaupunki on käytännössä tuhottu ja Venäjä on miehittänyt alueen.
Hurja pakomatka Mariupolista
Olesja pystyy jo muistelmaan Venäjän hyökkäyssodan alkamista ja pakomatkaansa Suomeen.
Ennen sodan alkamista ja vauvan syntymää Olesia työskenteli Azovin tehtaalla, hänen miehensä oli töissä Ukrainan armeijassa ja heillä oli talo Mariupolin omakotitaloalueella. Kaikki muuttui yhdessä yössä. Kun sota alkoi, kodista oli lähdettävä välittömästi, vain kuukauden ikäinen vauva sylissä, vauhdikas taaperoikäinen poika ja 13-vuotias tytär vierellä.
– Siirryimme ensin kaupungissa turvallisemmille miehittämättömille alueille ja viimeiseksi aivan Mariupolin keskustaan kerrostaloon.
Lopulta alkoi olla selvää, että koko kaupunki tuhoutuu sodassa.
– Kuulimme räjähdyksiä yötä päivää. Kuulimme venäläisten hyökkäävän ja tulittavan, sitten ukrainalaisten vastaavan tulitukseen, ja tämä toistui jatkuvasti. Talo tärisi ja liikkui koko ajan, eikä hiljaisia hetkiä tullut. Näimme viereisten talojen sortuvan. Silloin mieheni haki meidät kiireesti pommisuojaan.
Perhe oli venyttänyt viimeiseen saakka pommisuojaan siirtymistä, sillä siellä oli hyvin ahdasta ja epähygieenistä.
Olesia oli lasten kanssa pommisuojassa neljän päivän ajan.
– Se aika tuntui ikuisuudelta.
Pommisuojassa Olesian parin vuoden ikäinen poika Ivan sairastui vakavaan bakteeri-infektioon. Oli aika tehdä vaikea päätös ja lähdettävä.
– Kun koko kaupunkia pommitetaan, matkustaminen on hengenvaarallista. Ymmärsin kuitenkin, että jos emme lähde, poikani menehtyy. Hän tarvitsi kiireesti hoitoa. Ja minun oli pakko pelastaa hänet.
Ja niin Olesia hyppäsi lasten kanssa ohi ajavaan autoon ja pääsi kuin ihmeen kaupalla pakenemaan kaupungista.
Matkalla Ivanin tila heikkeni nopeasti. Hänet ehdittiin tuoda viime hetkillä sairaalaan tehohoitoon. Pojan päästyä vuodeosastolle lääkäri antoi synkän arvion. Sairaalassa oli sodan vuoksi kriittinen pulaa lääkkeistä ja resursseista. Pojan tarvitsemaa hoitoa ei voitu järjestää. Oli jatkettava matkaa seuraavaan sairaalaan. Matkaksi lääkäri antoi mukaan lääkeruiskullisen verran lääkkeitä pojalle.
– Otin lääkkeet ruiskussa, istutin lapset autoon, maksoin kuskille matkarahat ja käskin ajaa Krimille, missä oli mieheni sukulaisia.
Kun puhelinyhteydet palasivat, Olesia sai kuulla siskonsa saaneen vakavia vammoja pommituksissa, ja hänen miehensä sekä isänsä joutuneen sotavangeiksi.
– Emme uskaltaneet enää jäädä Ukrainaan.
Monien vaiheiden kautta perhe pääsi pakenemaan Venäjän kautta Suomeen. Matka oli äärimmäisen vaikea.
Varma luottamus Jumalaan
Sodasta selviytyminen ja pakomatka kaikkine hurjine vaiheineen on saanut jopa ammattipsykologin Suomessa kysymään, kuinka ihmeessä Olesia selvisi ja jaksoi niin äärimmäisessä tilanteessa. Olesia katsoo silmiin ja varmalla äänellä vastaa:
– Jumala oli koko ajan kanssamme. Tunsin Hänen läsnäolonsa ja varjeluksensa niissä äärimmäisissä olosuhteissa, joihin jouduimme. Minulla oli lisäksi koko ajan tavoite ja seuraava askel selvänä. Minun piti pelastaa poikani. Ja minun piti imettää vauvaa ja siksi minun piti myös syödä ja juoda. Minun piti myös huolehtia tyttärestäni, saada lapseni turvaan. Ja nyt tiedän, että meidän tulee vain jatkaa rukoilemista. Sillä rauha varmasti tulee. Meidän tulee rukoilla ja valmistautua jo siihen.
Olesian mies ja isä ovat molemmat olleet sotavankeina puolitoista vuotta. Olesia taistelee sen puolesta, että hänen miehensä saisi edes jonkinlaisen tiedon perheestään. Kirjeitä ei toimiteta sotavangeille.
– Ikävä on välillä niin suurta ja pohjatonta, että tekee mieliä luovuttaa. Silloin kuitenkin muistan rukouksen voiman ja muistan kiittää siitä, että olemme kaikki elossa. Olen saanut tiedon mieheni olevan elossa. Vielä on siis mahdollista, että saamme olla kaikki yhdessä. Meidän tulee vain uskoa ja rukoilla.
Olesian kanssa keskustellessa voi tuntua suorastaan ihmeelliseltä, kuinka kaiken kokemansa kauheuden jälkeen Olesia ei ole kyynistynyt eikä tunne vihaa. Hänestä on myös luonnollista, että paras ystävänsä on alkujaan kotoisin Venäjältä.
– Jokaisessa maassa jokainen ihminen saa valita hyvän ja pahan välillä. Myös venäläiset voivat auttaa ukrainalaisia ja tehdä hyvää tai tukea sotaa ja uskoa propagandaan. Monet venäläiset auttoivat perhettämme pakomatkalla Suomeen. Pietarissakin saimme tuntemattomilta apua ja meitä autettiin pääsemään Suomeen. Ja täällä perillä en olisi varmaan selvinnyt ilman todellista ystävää. Elizaveta on tukenut minua niin paljon. En ole jäänyt kotiin, vaan olemme käyneet yhdessä kirkossa ja matkustelleet.
Elizaveta liikuttuu ja lisää:
– Kun teitä ukrainalaisia yrittää auttaa, niin saa itse moninkertaisesti takaisin. Kyllä se olet sinä, joka olet auttanut minua. Olen saanut parhaan ystävän ja myös lapsemme ovat ystävystyneet. Nyt minun ei tarvitse käydä kirkossa yksin. Matkustamme sunnuntaisin autolla eri pyhäkköihin, ja lauantaisin saunomme yhdessä, ja tuemme toisiamme kaikessa.
Ja ennen kaikkea ystävykset rukoilevat päivittäin rauhan puolesta. He muistavat myös muissa maissa, kuten Israelissa ja Gazassa, sodissa kärsiviä.
– Toivomme, että mahdollisimman moni liittyy mukaan rukoukseen. Olen myös halunnut kertoa kokemastani ja erityisesti Jumalan läsnäolosta. Tunsin Hänen varjeluksensa juuri vaikeimpina hetkinä. Toivon, että jokainen saisi kokea todellisen Jumalan läheisyyden, Olesia huokaisee ja Elizaveta lisää:
– Täällä Kirkossa kutsumme hengellisen ravinnon äärelle. Pöytä on katettu ja jokainen on kutsuttu. Meidät on kutsuttu rauhantekijöiksi. Jokainen on tervetullut yhteiseen rukoukseen.
Painetussa Aamun Koitossa haastateltavien nimet on kirjoitettu väärin. Tekstin kirjoittaja ja toimitus pahoittelee vääränlaista translitterointia suomen kielelle ukrainan ja venäjän kielistä. Lehdessä julkaistussa tekstissä myös luki, että ensikohtaamisessa molemmilla naisilla olisi ollut sylissään vauva. Todellisuudessa Elizaveta oli vielä viimeisillään raskaana.
Rukouspiiri rauhan puolesta, avoimien ovien päivä ja kahvit tiistaisin Hyvinkään ortodoksisella kirkolla kello 18 (Tsasounakuja 1). Lapsille voidaan järjestää ohjelmaa seurakuntasalilla. Yhteiset kirkkokahvit ja iltapala palveluksen jälkeen. Tiistaina 19.12. kello 17 Hyvinkään kirkolle kutsutaan erityisesti ukrainalaisia perheitä leipomaan ja koristelemaan yhdessä pipareita.
Молитовна служба за мир в Україні в православній церкві міста Хювінка. Кожного вівторка о 18.00 ( Tsasounakuja 1, Hyvinkaa). Після служби спільне чаювання в залі парафії. Для дітей може бути організована програма в залі парафії. У вівторок 19.12 у 17.00 запрошуємо українців пекти та прикрашати імбирне печиво з дітьми. Зустрічаємось в Православній церкві міста Хювінкяя, Також буде можливість помолитися за мир, купити/ поставити свічки та написати записки за близьких людей.
