– Jumalalle kiitos, että saamme asua Suomessa, sanoo Milka Balčin.
Aiemmin perhe asui Kroatiassa, mutta he muuttivat Serbiaan Jugoslavian hajoamissodan alettua 1991.
– Olimme pakolaisia omassa maassamme, Balčin sanoo.
Perheelle tarjoutui YK:n pakolaisavun kautta mahdollisuus lähteä pakolaiseksi joko Yhdysvaltoihin, Australiaan, Alankomaihin tai Suomeen.
– En ollut koskaan käynyt Suomessa. Tiesin vain, että se on osa Pohjoismaita, pääkaupunki on Helsinki, siellä on paljon metsiä ja järviä.
Milka Balčin alkoi lukea Suomesta ja yksi asia varmisti tulon.
– Kun ymmärsin, että ortodoksikirkko oli toinen kansankirkoista, valinta oli helppo.
Mies vangittiin sodan aikana
Sota oli tuonut kirkon lähelle perhettä.
– Muistan käyneeni kirkossa isoäitini kanssa, kun isäni kuoli. Toinen kerta oli ennen sodan alkua, kun kävimme lasten kanssa kirkossa Pyhän Nikolaoksen juhlassa. Muuten kirkko ei ollut aiemmin osa elämäämme.
Milkan mies, Slobodan, joutui sodan aikana vangituksi. Kolmeen viikkoon perhe ei kuullut hänestä mitään. Lopulta hän oli vankina 14 kuukautta. Vankeuden aikana Milka alkoi käydä kirkossa, rukoili miehensä puolesta. Milka lähti myös poikansa Nemanjan kanssa käymään läheisessä Pyhän Johannes Kastajan luostarissa.
– Se oli Jumalan johdatusta, käänteentekevä tapahtuma elämässämme.
Silloin äiti ja poika tapasivat ensimmäisen kerran rippi-isänsä, igumeni Iljan. Milka kuvaa häntä rakastavaksi, ymmärtäväiseksi ihmiseksi.
– Hänen avullaan löysimme tien kohti Jumalaa.
– En ollut koskaan käynyt Suomessa. Tiesin vain, että se on osa Pohjoismaita, pääkaupunki on Helsinki, siellä on paljon metsiä ja järviä.
Milka Balčin alkoi lukea Suomesta ja yksi asia varmisti tulon.
– Kun ymmärsin, että ortodoksikirkko oli toinen kansankirkoista, valinta oli helppo.
Slobodanin kohtalo ja huono taloudellinen tilanne johtivat kiintiöpakolaisiksi. Perhe saapui Suomeen vuonna 2000.
– Helsingin lentoasemalla sosiaalityöntekijä ja tulkki olivat meitä vastassa. He toivat meidät Kotkaan, missä meitä odotti asunto.
Seuraavana päivänä perhettä tuli tapaamaan rouva, joka puhui vähän venäjää. Muuten Balčinin perhe yritti selviytyä englannin kielellä. Rouvalta Milka sai tiedon Kotkan ortodoksisesta kirkosta.
– Saavuimme torstaina ja jo lauantaina menimme vigiliaan. Kirkon edessä isä Veikko Lisitsin odotti meitä. Hän puhui meille englantia, ja tunsimme itsemme heti tervetulleiksi.
Aluksi perhe huomioitiin englanninkielisillä saarnoilla, ja myös kanttori lauloi välillä englanniksi. Kotkan seurakunta oli suuri apu Suomeen asettumisessa. Kotimaahan oli välillä kova ikävä.
– Soitin tutulle luostarin igumenialle ja kerroin kaipuustani. Hän muistutti seurakunnan perheestä, joka on täällä aina lähellä.
Näin Milkakin tässä hetkessä kokee. Seurakuntalaiset ovat olleet ystävällisiä ja auttavaisia. Vastaanotto oli sydäntä lämmittävä. Myöhemmin Milka kertoo oppineensa seurakunnan venäläisiltä venäjän kieltä. Se on melko lähellä äidinkieltä ja sitä oli näin helppo oppia. Suomen kielikin on jo kahdenkymmenen vuoden aikana tullut tutuksi. Aluksi piti vain vähän malttaa. Kursseja ei ollut jatkuvasti tarjolla, mutta hiljalleen myös ympäristön sanat tulivat tutuiksi.
Pojasta tuli pappi
Perheen lapset olivat maahan saapuessa jo aikuisia. Tytär Vanja oli kotimaassa valmistunut lastentarhanopettajaksi ja poika oli jo aloitellut insinööriopintoja. Nemanja halusi kuitenkin aloittaa teologian opiskelun. Hän oli jo saanut Serbian piispalta siunauksen opinnoilleen.
Ensin oli kuitenkin opittava kieli. Ortodoksista teologiaa voi opiskella vain suomeksi.
– Kun saavuimme Suomeen, poikani puhui isä Veikon kanssa. Hän auttoi Nemanjaa menemään lukiolaisten uskontotunnille. Mehän emme voineet uskontoa kouluissamme opiskella.
Toisella yrittämällä Nemanja pääsi Joensuun yliopistoon. Nyt hän toimii pappina Taipaleen seurakunnassa. Se on äidille suuri ilon aihe. Aamun Koitto haastatteli isä Nemanjaa pappisvihkimyksen jälkeen.Tytär asuu Turussa, missä hän opiskeli tradenomiksi. Samalla kurssilla opiskeli ranskalainen poika. He rakastuivat ja menivät naimisiin. Nyt Milka saa iloita kahdesta lapsenlapsesta, heidän pienistä tyttäristään. Vävy oli aiemmin roomalaiskatolinen. Vaimon perheen syvä usko kuljetti kuitenkin liittymään ortodoksiseen kirkkoon. Siitä tuli hänenkin hengellinen kotinsa.
– Emme yrittäneet käännyttää häntä. Se oli puhdasta Jumalan johdatusta, Milka sanoo.
Perheen nuoret ovat löytäneet paikkansa yhteiskunnassa, ja myös vanhemmat löysivät työtä. Ekonomeina oman alan tehtävät eivät Suomessa olleet mahdollisia, mutta Milkan mies teki vuosia työtä Loviisan paperitehtaalla, ja Milka muun muassa kouluavustajana ja sihteerinä. Joskus omat unelmatkin toteutuvat ihmeellisellä tavalla.
– Nuorena aina unelmoin opettajan työstä. Äitini piti kuitenkin kaupallista alaa vakaampana vaihtoehtona. Täällä sain opettaa vuoden neljälle serbialaislapselle serbian kieltä.
Serbiassa perhe on käynyt muutaman kerran lähtönsä jälkeen. Välillä Milka on miehensä kanssa pohtinut paluumuuttoa vanhaan kotimaahan. Suomessa asuvat kuitenkin lapset ja lapsenlapset.
– Lasten avustuksella saimme ostettua Serbiasta pienen talon. Näin voimme iloksemme viettää aikaa molemmissa maissa.
Korona esti matkailun, mutta ehkä kohta matkalaukun voi pakata ja suunnata kohti synnyinmaata ja sen rauhaa.
Rauha on sana, joka koskettaa jokaista tällä hetkellä erityisesti. Ukrainan sota tuo Balčinin perheelle mieleen omat sodan kokemukset. Pakolainen ymmärtää toista maastaan paennutta lähimmäistä.
– Olen sodasta todella surullinen. Rukoilen joka päivä rauhan puolesta aamuin illoin. Erityisen surulliselta tuntuu se, että kaksi ortodoksikansaa taistelee vastakkain. Rukoilen Jumalaa, että hän auttaisi lopettamaan sodan.
Pääkuva ylhäällä: Milka Balčin kuvattiin Palmusunnuntaina Uspenskin katedraalissa, kun hän sai Pyhän Karitsan ritarikunnan I luokan ritarimerkin. Palkittuja äitejä oli yhteensä kymmenen. Kuva. Kari Pekonen
Juttu on julkaistu 29.4.2022 ilmestyneessä printtilehdessä, mutta se julkaistaan uudelleen verkossa äitienpäivän kunniaksi.
Juttua muokattu 9.5.2022 klo 15:21 perheen Suomeen saapumisen ajankohdan osalta. Vuosiluku korjattu vuodeksi 2000.