Kuuntele
Kirkolliskokous päätti marraskuussa 2025 asettaa työryhmän selvittämään Suomen ortodoksisen kirkon rakenteellisia muutostarpeita. Taustana selvitystyössä on kirkolliskokoukselle tehty aloite, jossa ehdotetaan siirtymistä kahden hiippakunnan malliin.
Kirkollishallitus asetti työryhmän keväällä 2026. Työryhmän jäsen, teologian tohtori, arkkipiispan kanslian teologinen sihteeri Jelisei Heikkilä kertoo, että työryhmä antaa raporttinsa 21.–22.elokuuta 2026 pidettävään kirkolliskokousseminaariin mennessä Oulussa.
– Luonnoksen puolesta olemme todella lähellä tämän työn valmistumista, Heikkilä sanoo.
Suomen ortodoksisen kirkon autonomia ja sen edellytykset
Suomen ortodoksinen kirkko (SOK) on autonominen kirkko ja kuuluu Ekumeeniseen patriarkaattiin. Kysymykseen autonomian toteutumisesta liittyy kysymys piispojen määrästä.
– Raportti tulee nostamaan esille Tomoksen (1923) (Avaa uuden sivuston), joka itsessään paljasti historiallisen lähtötilanteen: ei ollut kolmea piispaa, mutta se ei tarkoita, etteikö kirkolla voisi siitä huolimatta olla autonomista asemaa ilman kolmea piispaa.
– Kolme hiippakuntapiispaa on kuitenkin paikallisen piispainkokouksen edellytys. Piispainkokous on olennainen, ja paikallisen kirkon identiteetti on olennainen kussakin maailmanosassa. Autonomia on myönnetty siksi, että meidän kirkollinen elämämme tässä maassa on tunnustettu paikalliseksi. Tomos on sisältänyt tietynlaisen toiveen, että synodaalinen elämä pääsisi syntymään, Heikkilä valottaa työryhmän työtä.
Nyt meneillään oleva hallinnonmuutos ei ole ensimmäinen kerta, kun kysymykset kirkon itsenäisestä asemasta kansallisesti ja osana maailmanlaajaa ortodoksisuutta nousevat esille.
Aamun Koiton (AK) lehdille historian tapahtumista ja tämän kysymyksen pohdinnoista on tallentunut kuvauksia ja tulkintoja, joihin seuraavassa sukelletaan.
Autokefalia suomalaisen ortodoksisuuden takeena
1970-luvulla Suomen ortodoksinen kirkko valmisteli autokefalian pyytämistä. Syynä oli joutuminen osaksi kansainvälisiä ortodoksisen maailman kiistoja.
Ekumeeninen patriarkaatti esti Amerikan ortodoksisen kirkon (OKA) johtajan saapumisen Suomeen, sillä OKA:n asema oli kanonisesti epäselvä, eikä Ekumeeninen patriarkaatti ollut sitä tunnustanut – toisin kuin Moskovan patriarkaatti.
Konstantinopolin tulkinnassa Suomen ortodoksisen kirkon autonominen asema takasi itsenäisyyden sisäisissä asioissa, mutta ulkosuhteissa olisi noudatettava Konstantinopolin linjaa (AK 10/2011).
OKA:n piispan kutsumisesta lähti liikkeelle tapahtumasarja, jossa Suomeen pyrittiin saamaan autokefalia, jotta Suomen ortodoksinen kirkko ei jäisi kansainvälisen (kirkko)politiikan vangiksi ja voisi toimia paremmin juuri suomalaisen ortodoksisuuden puolesta.
Suomeen saatiin kolmas piispa, ja piispainkokous voitiin järjestää kokonaan Suomen ortodoksisen kirkon voimin. Tämän nähtiin vahvistavan kirkon asemaa ja järjestystä 1970-luvulla, vaikka keskustelut autokefaliasta eivät edenneetkään.
Viron kirkollisen kiistan laineet lyövät Suomeen
Suomen ortodoksisen kirkon asema osana yhteiskuntaa muuttui kuitenkin 1990-luvulla Neuvostoliiton hajoamisen myötä. Maahanmuuton myötä kirkosta tuli monikulttuurisempi, ja sen sisään mahtuukin jäseniä eri kansallisuuksista ja kielistä. Myös hallinnon tasolla kansainvälisyys tuli uudella tavalla näkyväksi.
Kun Moskovan ja Ekumeenisen patriarkaatin välillä käytiin kiistaa Viron ortodoksisuuden asemasta, Ekumeeninen patriarkaatti nimitti Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Johanneksen Viron kirkon väliaikaiseksi johtajaksi, kunnes kirkolle saataisiin oma piispa (AK 5/1996).
Patriarkka Bartolomeoksen mukaan Johanneksen tehtävä oli auttaa Viron kirkkoa rakentumaan hallinnollisesti ja hengellisesti täyteen mittaansa sekä valmistaa virolaisen henkilön valinta piispaksi (AK 6/1996).
Arkkipiispa Johanneksen mukaan hänen suostumuksensa Viron kirkon väliaikaiseksi päämieheksi ei vaatinut erillistä hyväksyntää Suomen ortodoksisen kirkon sisällä, sillä sen suhteet muihin kirkkoihin hoidettiin Konstantinopolin patriarkaatin kautta (AK 4/1996).
Näin Johannes hyväksyi Ekumeenisen patriarkaatin 1970-luvulla esittämän tulkinnan Suomen ortodoksisen kirkon itsenäisyydestä omissa asioissaan, mutta ulkosuhteissa osana Ekumeenisen patriarkaatin linjaa. (AK 6/1996).
Moskovassa puolestaan arkkipiispa Johanneksen nähtiin osaltaan olevan vastuussa syntyneestä kanonisesta kiistasta, jonka aikana ehtoollisyhteys oli patriarkaattien välillä poikki hetken aikaa. Ehtoollisyhteys palautettiin, mutta Viroon jäi edelleen kaksi erillistä ortodoksista kirkkoa.
Autokefalia 2010-luvun kansainvälisenä kysymyksenä
Vuonna 2009 (AK 23-24) Suuren ja Pyhän koko ortodoksista maailmaa koskevan synodin valmistelut nytkähtivät eteenpäin.
Tähän kansainväliseen kehitykseen liittyi myös patriarkka Bartolomeoksen tapa sijoittaa Suomen ortodoksisen kirkon asema osaksi kysymystä eurooppalaisten kirkkojen hallintoa vuonna 2011.
Tuolloinen arkkipiispa Leo tuki Konstantinopolin patriarkaatin näkemystä lännen alueiden kuulumisesta Konstantinopolin patriarkaattiin ja autokefalian myöntöperusteita. Niiden mukaan autokefalia myönnettäisiin kaikkien ortodoksisten kirkkojen yhteisellä päätöksellä ja vahvistettaisiin Ekumeenisen patriarkan allekirjoituksella. (AK 3/2011).
Samaan aikaan Suomessa oli kirkolliskokouksessa menossa kirkon hallinnon yleinen uudistus. Tarkoituksena oli järjestää autokefaliaa käsittelevä seminaari, johon olisi kutsuttu mukaan myös Konstantinopolin edustaja. Seminaari peruttiin, sillä patriarkka Bartolomeos katsoi, ettei Suomen ortodoksisen kirkon tulisi järjestää omin päin katsauksia kanoniseen asemaansa (AK 3 & 10/2011).
Vaikka seminaaria ei järjestetty, kysymys autokefaliasta oli esillä Suomessa vuoden 2011 kirkolliskokouksessa (AK 10/2011). 2010-luvulle tultaessa autokefalia-kysymys kytkeytyi keskusteluun Suomen ortodoksisen kirkon ja Ekumeenisen patriarkaatin välillä siitä, miten Suomen ortodoksinen kirkko asemoitui osaksi kansainvälistä ortodoksisuutta. (AK 10/2011).
Ukrainan kirkollinen tilanne ja sota tuovat uusi painotuksia
Vuonna 2014 alkanut sota Ukrainassa, 2019 Ekumeenisen patriarkaatin myöntämä autokefalia Ukrainaan ja vuonna 2022 Venäjän hyökkäyssodan laajentuminen täysimittaiseksi Ukrainassa on kärjistänyt myös kansainvälisen ortodoksisen maailman suhteita – erityisesi Moskovan patriarkaatin ja Ekumeenisen patriarkaatin välillä. Kiistat ovat näkyneet niin kahtia jakautuneessa ortodoksisuudessa Ukrainassa kuin eri tavoin jännittyneissä kirkko–valtio suhteissa esimerkiksi Ukrainassa tai Virossa.
Uusimman hallintouudistusprosessin myötä nostettiin vuonna 2025 esiin epäilyksiä siitä, että hiippakuntien ja piispojen määrän lasku kahteen altistaisi Suomen ortodoksisen kirkon ulkomailta tulevalle vaikuttamisella. Ulkomailta tulevalla vaikuttamisella tarkoitettiin vihamielistä tai manipulatiivista vaikuttamista Moskovan patriarkaatin tai Venäjän taholta Suomen ortodoksisen kirkon asemaan.
Sitä vastoin Ekumeeninen patriarkaatti ei näytä reagoineen keskusteluun piispojen määrästä. Tervehdyksessään (Avaa uuden sivuston) vuoden 2025 kirkolliskokoukselle patriarkka Bartolomeos mainitsee kirkolliskokouksen asialistalla olevat hallinnolliset haasteet ja uudet mahdollisuudet, jotka muovaavat kirkon todistusta.
Onko patriarkaatilta tullut ohjeita piispojen tai hiippakuntien määrään liittyen?
– Ei ole tullut, Jelisei Heikkilä vastaa.
– Aloite on yksi kirkolliskokousaloite muiden joukossa. Ekumeenista patriarkaattia tullaan informoimaan raportista osana paikallisen elämän raportointia.
Keskustelu hiippakuntien määrän vähentämisestä ei siis näytä linkittyvän kysymykseen kansallisen suomalaisen ortodoksisuuden suhteesta Ekumeeniseen patriarkaattiin 2020-luvulla, vaan pikemminkin Suomen ortodoksinen kirkko nähdään vahvasti osana kansainvälistä ortodoksisuutta nimenomaan Ekumeenisen patriarkaatin osana.
Suomen ortodoksisen kirkon Tomoksessa mainitaan kuitenkin Viro erikseen kirkkona, josta voi pyytää täydennystä piispainkokoukseen. Heikkilän mukaan tänä päivänä asiaa katsotaan niin, että molemmilla kirkoilla on omat Tomoksensa ja kyseessä on kaksi erillistä kirkkoa, jollaisina kirkot myös pysyvät.
Yhteistyötä tehdään silti esimerkiksi Ortodoksisten pappien liiton ja arkkipiispan kautta. Suomen ortodoksisen kirkon kansainvälisestä roolista nykyhetkessä Heikkilä toteaa:
– Kirkollamme on aina ollut erilaisia aloitteita, joilla olemme tukeneet mahdollisuuksien mukaan Viron kirkkoa myös taloudellisesti, kuten nyttemmin myös Liettuan kirkkoa, johon on vihitty äitikirkon eksarkki johtamaan Moskovan patriarkaatista irtaantunutta Liettuan eksarkaattia. Seuraavaksi haluamme kääntää suuntamme Liettuaan samalla tavalla kuten aikoinaan autoimme Viroa [1990-luvulla].
Hiippakuntien ja vakituisten piispojen määrä näyttäytyykin nyt Suomen sisäisenä kysymyksenä, johon ei liity jännitteitä autonomisen aseman ja Ekumeenisen patriarkaatin välillä.
Heikkilän mukaan Ekumeeninen patriarkka arvostaa Suomen ortodoksista kirkkoa. Arvostus on syntynyt elämästä tällä alueella osana demokraattista yhteiskuntaa, jossa kirkon päätökset tehdään kollektiivisesti seurakunnan ja koko kirkon tasolla osallistaen jäseniä päätöksentekoon.
– Tämä on tulokulma, johon arvostus perustuu, Heikkilä päättää.
Kirjoittaja on systemaattisen teologian apulaisprofessori Itä-Suomen yliopistossa.
