Kuuntele
Kukista lilja ja valkoinen ruusu liittyivät Neitsyt Marian puhtauteen ja viattomuuteen, vaatimattomat luonnonkukat orvokki ja ruiskukka hänen nöyryyteensä. Ilosanoman, Neitsyt Marian ilmestyksen länsieurooppalaisissa kuvissa olemme tottuneet näkemään ylienkeli Gabrielin kädessä valkoisen liljan, joka muistuttaa ns. madonnanliljaa (Lilium candidum) tai aikoinaan lähinnä hautajaiskukkina käytettyä torvililjaa (Lilium longiflorum). Erityisesti 1800-luvun ortodoksisissa ikoneissa Gabrielin kädessä on lilja. Tämän näemme monissa Suomen vanhemmissa ortodoksisissa kirkoissa siltä ajalta, kun Suomi oli vielä suuriruhtinaskunta.
Punainen ruusu yhdistettiin Kristuksen rakkauteen, haavoihin ja kärsimykseen, kuten myös viiniköynnös. Viiniköynnöksen hedelmää kantava oksa saattoi kasvaa jopa hänen kylkensä haavasta; hän itse puristaa rypäletertusta mehua maljaan. Tämä on etenkin 1400-luvun kasvisymboli ja siis suora viittaus Vapahtajaan viiniköynnöksenä, ja siten eukaristiaan (Joh.15:1).
Silloin harvoin, kun ikoneissa kuvataan paratiisia (mm. viisas, katuva ryöväri, vanhurskaitten sielut esi-isien helmassa, Jumalanäidin ylistys) valkoisella taustalla on puita, kukkia, lintuja.
Kasvirikkautta ikoneissa
Vasta 1800-luvun aikana kukkien kertova symboliikka alkoi esiintyä Jumalanäidin ikoneissa erityisesti Venäjällä. Näitä varsin harvinaisia kuvatyyppejä edustavat Jumalanäiti Kuihtumaton Ruusu ja Hyväntuoksuinen kukka (= tässä useimmiten liljaksi tunnistettava kasvi) sekä 1600-luvun lopulta alkaen esiintyvä ikoniaihe Jumalanäiti, Suljettu puutarha (lat. Hortus conclusulus) barokkisena muotopuutarhana, neitsyyden symbolina.
Ortodoksisen kirkon ikonitaiteessa kasvisymboliikka on vanhemmalla ajalla vähäistä. Katolisen kirkon taide alkoi kuitenkin vaikuttaa “tuontitavarana” ikoneiden myöhempään kasvirikkauteen. Jälkibysanttilaisessa maailmassa tämä tapahtui 1400-luvun lopulta alkaen, Venäjällä erityisesti keisari Pietari Suuren länsimaistamisvaikutuksen myötä 1700-luvun alusta lähtien. Kuitenkin kukkien kertova symbolimerkitys pysyi vähemmän vakiintuneena ja tunnettuna. Myös ikoneihin kuvattujen tärkeimpien henkilöiden eli Kristuksen, Jumalanäidin ja papiston jäsenten liturgisten asujen koristelu alkoi jäljitellä kukka- ja kasvikuvioilla kudottuja brokadikankaita; joko värillisinä kukkina ja lehtinä, tai vaatteen pohjavärin päälle tehtyinä kultaisina kuvioina. Tämä koristelu jäljitteli kuitenkin käytössä olevia tekstiilejä, ilman erityistä kasvien symbolimerkitystä.
Perinteiseen yksinkertaistavaan tyyliin maalatuissa ikoneissa puille, pensaille ja ruohovartisille kasveille ei yleensä voi antaa lajimääritystä, eikä lehvästön värikään välttämättä ole aina luonnonmukainen, siis yleisimmin vihreä. Luonnon elementteinä ikoniset kasvit kertovat tapahtumaympäristöstä.
Suoria viittauksia Raamattuun
Toisinaan kasveilla voi olla myös suora ja tulkittava viittaus: Herran Edelläkävijän ja Kastajan “maisemaikoneissa”, kuten Kristuksen kasteen tapahtumassa, puu ja sen oksanhangassa kirves, viittaa hänen parannussaarnaansa: “Nyt on jo kirves pantu puun juurelle. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen.” (Luuk. 3:9) Kasteikonin taustamaisemassa, Jordanin rannalla, on usein enemmänkin pieniä pensaita ja myrttimäisiä kasveja. Nämä viittaavat kasteveteen, Pyhän Hengen elämää antamaan vaikutukseen ja armoon, ja siten myös yleisesti elämämme kannalta välttämättömän veden merkitykseen.
Kristuksen syntymäikonissa luola–tallin lähellä on ainakin yksi puu, jonka runko näyttää poikki hakatulta. Mutta siitä kasvaa uusia oksia. Tämä on typologia, ennaltakuvaus: se viittaa profeetta Jesajan ennustukseen siitä, kuinka “Iisain kannosta nousee verso, vesa sen juuresta ja kantaa hedelmää” (Jes.11:1-4) Raamatun ruotsinkielisessä käännöksessä tämä kerrotaan vielä painokkaammin: “Från Isais avhuggna stam…” – siis poikkihakatusta kannosta. Puun kanto, josta kasvaa uusi, hedelmää kantava oksa, edustaa Mooseksen Jumalalta saaman lain kirjaimen noudattamisessa nääntynyttä ihmiskuntaa. Siitä nousee uusi verso (Jumalansynnyttäjä), joka kantaa hedelmää (Kristus).
Kristillisen ikonitaiteen kehitystä
Kristillinen ikonitaide syntyi Palestiinassa roomalaisella ajalla. Hallintorakennusten klassinen hellenistis–roomalainen arkkitehtuuri pylväineen, metooppeineen, voluutteineen, friiseineen ja kariatideineen vaikutti ikonitaiteeseen, erityisesti pylväitten kapiteeleissa. Antiikin Kreikan ja Rooman arkkitehtuurissa käytettiin myöhemmällä klassisella kaudella ns. korinttilaista pylvään kapiteelia. Sen varsin luonnonmukainen kasvikuvio on saanut innoituksensa laajalajisesta, lämpimässä ilmastossa kasvavasta Acanthus-kasvista. Meillä Suomessa kasvavan huopaohdakkeen lehtiruusuke muistuttaa akanttia. Tosin ikonin tyylittelevässä kuvastossa korinttilainen pylväänpää ei ole helposti tunnistettavissa. Se voi näyttää “kasalta pyörylöitä”.
Vuosisatojen mittaan ikoneiden kasvikoristeet alkoivat kirjaimellisesti lisääntyä erityisesti 1800-luvun puolivälistä alkaen. Pietarilainen Vasili Peshehonov muutti Laatokan Valamoon 1860-luvulla, kuitenkaan vihkiytymättä koskaan munkiksi. Hänellä ja saman nimisellä isällään oli keisarillisen hovihankkijan arvonimen saanut ikonimaalausateljee Pietarissa. Toimelias Peshehonov perusti Valamon luostariin ikonimaalausateljeen ja alkoi kouluttaa taiteellisesti lahjakkaita munkkeja ja noviiseja.
Aikakauden maalaustyyli oli muotokuvamainen, naturalistinen. Vanhakantaista kananmunatempera-maalaustekniikkaa ei käytetty etenkään suurikokoisissa ikoneissa. Kolmiulotteiseen illuusioon pyrkivä, liukuva varjon ja valon “rembrandtmainen” vaikutelma oli käytännöllisempää maalata hitaammin kuivuvalla öljyvärillä, joka antaa enemmän työstöaikaa värin sivelylle. Vasili Peshehonovia voimme kiittää siitä, että hän rikasti ikoneiden kullattujen taustojen rikkaat kasvikoristeet. Hän löysi ja kehitti vanhojen bysanttilaisten käsikirjoitusten kasviornamenttikoristeluista tyylitellyn, tapetin tavoin toistuvan kuvioinnin. Löytölähteen vuoksi tätä kutsutaan toisinaan pseudobysanttilaiseksi ornamentiksi.
Kullattujen taustojen koristelu tehtiin joko ikonilaudan liitupohjusteen päälle levitettyjen savikerrosten ja ohuen lehtikullan ja sen kiillottamisen jälkeen siten, että kasvikuvion viivat uurrettiin teräväkärkisellä kiillotuspuikolla kaiverrettua kultalevyä muistuttavaksi. Kiiltävän kasviornamentin tausta himmennettiin ns. pikeeraamalla, terävällä piikkipunsselilla naputtaen, tai ohuella päällemaalauksella himmentäen, jotta killtävän kultainen kuviointi korostuu.
Usein jotkin ikonin kullatut alueet, kuten kehys, koristettiin maalaakalla värittäen kultaisen kuvion tausta emaloitua kultaa jäljittelevillä, vaihtelevilla väreillä. Suurikokoisissa ikoneissa, kuten Heinäveden Valamon pääkirkon Valamolaisen Jumalanäidin ikonin (v. 1878) taustassa ja Valamon ns. Vanhan kirkon ikoneissa kullattujen taustojen kasvikuvio on valmistettu pursottamalla injektioruiskun kaltaisella työvälineellä savimassaa kuvion viivoja pitkin koho-ornamentiksi. Tämän kohokuvion päälle on laskettu pellavaöljyvernissan pintaan kiinnittyvä lehtikulta.
Länsieurooppalaisia vaikutteita
Summa summarum: myöhempien vuosisatojen aikana ikoneiden koristeellisuus kukkineen ja kasveineen lisääntyy myös vaatteiden koristelussa. Vaihtuvien aikojen trendit ovat siis tuoneet myöhempien vuosisatojen ortodoksiseen ikonimaalaukseen lisää aikakausiensa kauneusihanteita länsieurooppalaisina vaikutteina. Maalaustyylikin vaihtuu kaksiulotteisen litteästä, vain kuvatun aiheen idean antavasta kolmiulotteiseen, muotokuvamaiseen tyyliin.
Ajattelen, että myös “hengelliset makuasiat” ovat jokaisen omia ja henkilökohtaisia – eli mihin tyyliin maalattu ikoni rukoiluttaa ketäkin. Joku pitää koristeellisuudesta, toinen ei. Rakastettu Valamolainen Jumalanäidin ikoni ei ole vanhan perinteen mukaan maalattu, mutta se kutsuu rukoilemaan. Me voimme olla hengellisestikin rajoittuneita, mutta Jumala tuskin on. Ei kai Jumala luokittele ikoneita, rukouksen kanavia, enemmän tai vähemmän ”oikeaoppisiin”? Meillä jokaisella on oma ikonin kohtaamisen kokemuksemme.
Läntisen tyylin maalattuja ikoneita on käytetty ja käytetään edelleen ikonin tehtävässä, rukouksen visuaalisena kanavana. Kun ikonin kolme tärkeintä kriteeriä täyttyvät: 1) ikonissa kuvattu henkilö tai tapahtuma on sikäli kanoninen, että kirkkokalenterissa on kyseisen pyhän ihmisen tai tapahtuman muisto- tai juhlapäivä; 2) tapahtumaikoneissakin ainakin päähenkilöllä on sädekehä; 3) ikonissa on nimi; otsikko, joka kertoo, ketä pyhää tai mitä tapahtumaa ikoni esittää.
Täten ikoni, hengellisen vuoropuhelun ja rukouksen kanavana toteuttaa tehtävänsä arjessamme ja juhlassamme, kotona ja kirkossa. Tämän elämämme päätyttyä siirrymme siihen Kirkkauteen, jossa ikoneita ei tarvita, vaan katsomme kasvoista kasvoihin apostoli Paavalin sanoin: ”Nyt me katsomme kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin” (1.Kor. 13.) Ja silloin saamme nähdä, mitä kukkia, kasveja ja köynnöksiä Paratiisissa kasvaa. Sitä kaikkea kukkeutta ja hyvyyttä odotamme. Sinne meitä hyvä Jumalamme meitä johdattakoon.
Kirjoittaja on ikonografi ja Valamon opiston opettaja.
Pääkuva: Harvinaisia kuvatyyppejä edustavat Jumalanäiti Kuihtumaton Ruusu ja Hyväntuoksuinen kukka (kuvassa) sekä 1600-luvun lopulta alkaen esiintyvä ikoniaihe Jumalanäiti, Suljettu puutarha. Kuva: Hramikona/Shutterstock
