Kuuntele
Valkeakoskelainen sosiologitutkija, kirjailija, kansanedustaja ja tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtaja Anna Kontula (vas) on harvinainen lintu. Hän on kiihkeä puhetykki, joka tunnetusti jakaa mielipiteitä.
Kontula on hätkähdyttänyt paitsi lukuisilla tietokirjoillaan, myös päätöksellään jättää eduskunta ensi keväänä, koska ei enää usko demokratian mahdollisuuksiin. Hänen vetoomuksensa sopeuttaa elämäntapamme ekokriisin määrittämiin rajoihin ovat aidosti radikaaleja ja puoluerajoja rikkovia.
Valtakunnan julkisuus on kuitenkin tähän asti peittänyt sen seikan, että Anna Kontula on yksi kirkkokuntamme jäsenistä, kanssakilvoittelijamme.
– Koin luomattoman valon kokemuksen parikymmentä vuotta sitten, Kontula aloittaa puheensa saadessaan haastattelija Marko Kulmalalta mikrofonin.
Yleisö Uspenskin katedraalin kryptan intiimissä keskustelutilaisuudessa Ortodoksisuutta pintaa syvemmältä -sarjassa (Avaa uuden sivuston) istuu hiirenhiljaa. Haluamme kuulla lisää.
+++
Mysteerion sisäisen kokemuksen tulkitseminen kutsuksi kohti seurakunnan jäsenyyttä ei kuitenkaan tapahtunut nopeasti. Anna Kontula kiersi puhumassa maailmanlaajuisesta ekokatastrofista saamatta ajatuksilleen vastakaikua. Usein häneltä kysyttiin toivosta – mutta sitä hänellä ei ollut tarjota. Sitä hänellä ei ollut.
– Kunnes sitten lopulta oivalsin voivani puhua silmuista, jotka kevään tullen aukeavat, vaikka sitä ennen niitä ei näe.
Puiden ja kasvien silmut tarjoavat havainnollisen esimerkin toivosta. Luonnon ihmeen todeksi tekevät silmut luovat myös sillan suurempaan yhteyteen: ihmisen toivo edellyttää radikaalia mielenmuutosta tavalla, josta seurakuntaelämässä ei kenties usein tohdita puhua.
Yllätyn huomatessani, miten syvällisesti ja itseään säästämättä Kontula on perehtynyt kristilliseen perinteeseen etsiessään esikuvia ”fossiilikapitalismin” jälkeiseen uuteen elämäntapaan.
Etsikkoaikaan kului vuosia. Sinä aikana tulivat tutuiksi Valamon luostarin tarjoamat mahdollisuudet kirjoitusrauhaan.
– Kaikki kirjani on viimeistelty Valamossa, hän paljastaa.
Miten ajattelemme kun maailma loppuu -teos (Avaa uuden sivuston) on omistettu omalle ortodoksiäidille, joka perehdytti tyttärensä ”uskonnon, politiikan ja kaunokirjallisuuden perusteisiin”. Tältä perustalta tämän on ollut hyvä jatkaa. Sanat ovat tunnustus ja arvonanto sille taholle, jonka välityksellä kirkon elämä on tullut kirjoittajalle tutuksi.
Ajattelen, että nuo sanat ilmaisevat meille jokaiselle uskonelämän ytimen. Uskon totuuksia ei omaksuta tyhjiössä, vaan yhdessä, monin monituisin tavoin ja usein silmille näkymättömin salaisuuksin. Lähimpien, kaikenikäisten, perheenjäsenten, kummien ja laajemman seurakunnan keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Ytimestä lähtevä yhteisyys kantaa silloinkin, kun usko ja toivo ovat eniten katkolla ja koetuksella. Jumalanäidin esirukouksen voima sisältyy äitiyden arvokkuuteen.
+ ++
Kontula on laadultaan paneutuja, oli kyse tutkimuksesta, yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta tai maailmankatsomuksellisesta pohdinnasta. Varhaiskristillisiä ja uudempia ihmisen ja muun luomakunnan välisen suhteen pohtijoita teoksen lähdeluettelo kattaa ilahduttavasti. Raamatun Jesajan ja Jobin kirjan, Maksimos Tunnustajan (s. 580), askeetti Iisak Niniveläisen (n. 613-700) sekä nykyajan toimijoiden kuten patriarkkamme Bartolomeoksen viisaus on puhutellut eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtajaa – mikä tuntuu lohdulliselta.
Kysymys yli muiden kuuluu, onko ihmisellä jokin ylemmyys muunlajisiin? Kontulan ajattelussa hengellinen kasvu ulottuu muuhunkin luomakuntaan. Antiikin Porfyrios (n. 232–305) oli Foinikian Tyroksessa syntynyt filosofi, joka korostaa ”me”-ajattelua yksilökeskeisyyden sijaan. Porfyrioksen teoksessa Sielullisten vahingoittamista vastaan (2022) on painava sitaatti: ”Kuten Diogenes sanoo, varkaita ja sodanlietsojia ei synny ohraleipää syömällä, mutta lihansyöjistä saavat alkunsa tyrannit ja ilmiantajat.”
Kontulaa kiinnostaa ekoteologian ja kristillisen tradition esimerkkien pohtiminen. Kirjan esimerkit ovat herkullisia: Bileamin aasi näki enkelin silloin, kun ratsastaja ei sitä nähnyt. Ihmisen luuloteltu ylemmyydentunne muunlajisiin nähden on kohtalokas erehdys. Jumala joutuu muistuttamaan Jobia tämän paikasta maailmassa.
– Mitä kirkkoisät ajattelevat ekokatastrofista? Kontula on pohtinut. Antroposeenin (=ihmisen luontoon jättämän vaikutuksen) aikana kysymys on enemmän kuin polttava.
Kirkkoisiltä voi nykyihminen toki yhä saada lohtua ahdistukseensa, mutta ei voi paeta omaa vastuutaan ja kysymystä, mitä kristityiltä edellytetään tässä ja nyt? Jumala ei anna helppoa vastausta siihen, mitä haarapääskyjen lajikadosta seuraa. Ihmisen ei ole kuitenkaan syytä teeskennellä, etteikö kysymys olisi tullut ilmeiseksi.
Hetkessä, jossa ihmiskunnan aika on loppumassa, on kyettävä kysymään: onko ihminen luomakunnassa hyvä tilanhoitaja?
Kontulan mielestä on harhaa, että ihminen kykenee hallitsemaan kaikkea. Maapallon kestokyvyn rajat tulivat jo teollistumisen seurauksena vastaan.
– Ensimmäinen teesini on, ettei ihmisen arvokkuuden edellytyksenä aina tarvitse olla osallistuminen aineelliseen tuotantoon.
– Toinen teesini on, että suhde luontoon on määriteltävä uudella tavalla. Meidän on hybriksen (uhmakkuuden) sijaan hyväksyttävä hallitsemattomuus. Muutokseen on sopeuduttava, löydettävä keinot omassa arjessa.
Kontula iloitsee uuden ajattelun käytännön esimerkeistä, jotka ovat meitä suomalaisia ortodokseja lähellä. Begiinien keskiaikaisesta naisliikkeestä vaikutteita saanut Juliana-yhteisö Heinolassa on eräs tällainen. Juliana-yhteisö on jo 1990-luvulla ottanut käyttöön sadeveden keruun ja käytön muun muassa wc-huuhtelussa.
– Parasta on silloin, kun uusi käytäntö on täysin juurtunut arkeen – silloin sitä ei tarvitse erikseen ajatella eikä se sammu, kun ensimmäinen uutuuden viehätys on laantunut.
Anna Kontula: Miten ajattelemme kun maailma loppuu? 250 s. 2026. Into.
