Sodan evakkomatkalta rauhan maille

Sota on hirvittävä asia. Jokainen tietää sen. Täysin sen kauheuden ymmärtää kuitenkin vain ihminen, joka on itse sen kokenut.

93-vuotias Maire Ratilainen, os. Kanerva oli 6-vuotias, kun talvisota syttyi 30.11.1939.

– Äiti meni tuona aamuna navettaan antamaan eläimille ruokaa. Hän aavisti tilanteen, mutta ei halunnut ajatuksillaan huolestuttaa meitä neljää lasta, Maire muistelee.

Tilanne oli jo aiemmin alkanut kärjistyä. Perheen isä oli ohjattu rakentamaan rajan tuntumaan linnoituksia. Jokainen odotti sodan alkavan.

– Pauke kuului jo. Asuimme vain seitsemän kilometrin päässä Venäjän rajasta.

Lopulta suomalaiset sotilaat kävelivät rajalta perheen luo ja kehottivat heitä jättämään kotitalon mahdollisimman pian.

– Laitoimme vaatteita päälle useita kerroksia päällekkäin. Mitään ylimääräistä ei mukaan voinut ottaa.

– Äiti laittoi selkäänsä repun, jonka hän täytti ruoalla, vastaleivotun leivän hän kääri pöytäliinaan, myös muutamia vanhoja valokuvia ja seinällä olleen ikonin hän sujautti laukun pohjalle, Maire muistelee.

Eläimet jäivät kylmään navettaan. Iäkkäät sukulaiset, jotka eivät jaksaneet lähteä evakkoon, kävivät niitä syöttämässä. Lopulta venäläiset valtasivat talon ja eläimet kuolivat.

Sotalapseksi Ruotsiin

Evakkomatkalle lähdettiin yhdessä isovanhempien kanssa. Ukki valjasti hevosen. Vankkurit täyttyivät perheenjäsenistä ja heidän muutamista tavaroistaan. Matkaa tehtiin talven kylmyydessä. Aluksi pysähdyttiin kolmen kilometrin päähän Jehkilään.

Myöhemmin evakkomatka jatkui kuorma-autolla, junalla, miten milloinkin paikasta toiseen. Perhe majoittui sinne, mihin oli mahdollista.

– Vihollisen pommitusten vuoksi oli kuljettava öisin, Maire sanoo.

Lopulta perhe päätyi Suonenjoelle, josta sodasta ikänsä vuoksi vapautettu isä sai hevosmiehen työn.

– Sieltä lähdimme Sonkajärvelle, josta valtio osoitti meille maatilan.

Maa-aines oli paikassa kuitenkin niin kivikkoista, ettei isä huolinut sitä asuttavaksi. Perhe majoittui läheiselle koululle, kunnes oli mahdollista palata takaisin kotiin Suojärvelle. Talvisota Neuvostoliiton kanssa päättyi 13.3.1940.

– Toisin kuin monella muulla perheellä, kotimme oli edelleen pystyssä. Kaikki muut talot kolmen kilometrin säteellä meistä oli poltettu.

– Jokin suomalainen ryhmä oli käynyt siivoamassa jäljelle jääneitä koteja. Kodissamme jopa uuniin eteen oli tuotu puita tuvan lämmitystä varten, muistelee Maire Ratilainen.

– Kaikki irtaimisto oli kuitenkin rikottu. Uutta haalittiin mistä saatiin.

Elämä asettui, työtä tehtiin, peltoja viljeltiin.

11-vuotias Maire ja hänen 10-vuotias veljensä Arvi saivat välirauhan aikana kokea jotakin aivan uutta. Naapuriperheen lasten kokemusten kannustamina he lähtivät Ruotsiin sotalapsiksi.

– Minä asetuin mukavan perheen luo maatilalle Deckåseen, Arvi asui toisessa perheessä naapurissa. Itse pääsin jopa kouluun perheen pojan, Per-Olofin kanssa. Näin opin myös ruotsin kieltä.

Parin vuoden jälkeen lapset palasivat kotiin. Perhe oli saanut asuttavakseen maatilan Valtimolta. Sinne elämä asettui, työtä oli nuortenkin tehtävä.

Perhettä perustamassa

Tulevien vuosien myötä Maire alkoi vähitellen rakentaa omaa elämäänsä, tapasi miehensä Aleksanterin, avioitui, sai viisi lasta ja muutti Outokummun kautta Lohjalle. Outokummun kaivoksessa työtä tehnyt aviomies sai työtä Lohjan Tytyrin kaivoksesta, Maire vaneritehtaalta ja lopulta paikallisesta ravintola Lohesta. Lohjalla Maire on asunut nyt 66 vuotta.

Vaikka sota on rikkonut elämää, vaikka paikkakunnat ovat vaihtuneet, kirkko ja ortodoksinen usko on ja pysyy. Lapsuudessa traditio oli aina läsnä.

– Ruokapöytään ei asetuttu ilman rukousta, ristinmerkkiä, Maire kertoo.

Sota toi mukanaan ortodoksien ryssittelyn ja moni luopui uskostaan.

– Onneksi itse en tehnyt niin. Kirkko on oma rauhansijani.

Ja armo on aina olemassa. Näin Maire on saanut kokea.

– Joskus, kun elämässä on ollut ongelmia ja olen hakenut ratkaisuja tilanteeseen, olen huomannut, että Jumala antaa sitä, mitä tarvitsen – usein enemmän ja arvokkaampaa kuin osaan pyytää.

Vaikka Karjalasta tuhoutuivat sodan aikana kaikki kirkot, on rukous kulkenut Mairen mukana aina. Iltarukous lausuttiin lapsuudessa joka ilta, ja yhä vielä se on yöhön kuljettava päivän päätös.

Tärkeän panoksensa Maire on antanut Lohjalla Metsolan Kaikkien pyhien tsasounan rakentumiseen. Hän toimi siellä monia vuosia myös vapaaehtoisena vahtimestarina. Karjalan valistajien kirkon palveluksiin Maire kävelee yhä kotoaan kaupungin keskustasta.

Orologion- rukouskirjan rukoukset antavat tukea elämään mutta tänä päivänä rukoukset sisältävät myös toiveen rauhasta, levollisesta rinnakkaiselosta kaikkien kesken.

– Ukrainan sota ahdistaa minua. Vanhat muistot palaavat mieleeni. Tiedän, mitä sota voi tuoda tullessaan. Emmekö me ihmiset koskaan opi elämän rauhassa keskenään, kysyy Maire Ratilainen.

– Sopuun kannattaa aina pyrkiä.

Pääkuvassa Maire Ratilaisen kodin ikoninurkkaus.