Kuuntele
Kun puhutaan pappeudesta tai kanttorin työstä, keskustelu kääntyy nopeasti ”kutsumukseen”. Se on kaunis sana, joka kantaa mukanaan ajatusta elämänikäisestä sitoutumisesta ja uhrautuvaisuudesta. Kutsumus on todellinen asia – en vähättele sitä hetkeäkään.
Mutta kirkollisessa keskustelussa kutsumuksesta on tullut liian usein kilpi, jolla torjutaan puhe työehdoista, vapaapäivistä tai inhimillisistä rajoista. On helppo ajatella, että mitä enemmän työntekijä antaa itsestään, sitä paremmin hän palvelee Kristusta. Tässä piilee kuitenkin hengellisesti vaarallinen harha.
Tämä ei ole vain tunne tai vaikutelma. Isä Jaakko Vainio selvitti Itä-Suomen yliopistossa vuonna 2013 valmistuneessa erinomaisessa pro gradu -tutkielmassaan Suomen ortodoksisen kirkon papiston työhyvinvoinnin tilaa. Tulokset olivat pysäyttäviä: suurin osa kyselyyn vastanneista papeista oli huolissaan omasta työssä jaksamisestaan, lähes yhdeksällä kymmenestä jäi vapaapäiviä säännöllisesti pitämättä, ja yli neljänneksellä tämä tapahtui lähes joka viikko.
Totuus on karu: uupunut paimen ei jaksa enää ruokkia laumaansa, ja ääni, joka särkyy väsymyksestä, ei jaksa laulaa kiitospsalmia.
Maanantain paradoksi
Erityisen selvästi tämä jännite näkyy maanantaisin. Kun suurin osa suomalaisista aloittaa työviikkonsa ja arki käynnistyy, on ortodoksisen papin tai kanttorin viikonloppu vasta päättymässä. Lauantain hautaukset, kasteet ja illan vigilia sekä sunnuntain liturgia matkoineen ovat takana. Maanantai on se hetki, jolloin paimenen pitäisi saada laskea sauvansa ja kanttorin äänirautansa.
Mutta kello yhdeksän puhelin alkaa soida. Seurakuntalaiselle se on kohtelias tiedustelu arkena – hänhän soittaa asioidakseen, ja usein ihmiset olettavat, että nimenomaan arkena on sopiva aika soittaa, sillä he eivät välttämättä tule ajatelleeksi, että seurakunnan työntekijät ovat olleet töissä koko viikonlopun. Mutta työntekijälle se on lepopäivän keskeytys. Vaikka puhelu kestäisi minuutin, se vetää mielen takaisin työasioihin ja katkaisee palautumisen.
Maantiede ja henkinen kuorma
Nykyisessä laajassa Kuopion seurakunnassa työntekijän arki on usein kilometrien nielemistä. Matka Kuopiosta vaikkapa Sukevalle tai Haapavedelle liturgiaan tai muistopalvelukseen ja takaisin tarkoittaa tunteja autossa – usein siirtyen suoraan surun ja menetyksen tunnelmasta kasteen iloon tai päinvastoin. Samana työpäivänä voi olla useampi kohde reuna-alueella, ja pelkkiin ajomatkoihin kuluu helposti moninkertainen aika varsinaisiin palveluksiin verrattuna.
Autossa ei palaudu. Siellä keskitytään liikenteeseen, sulatellaan edellistä kohtaamista ja valmistaudutaan seuraavaan. Tämä henkinen joustavuus kuluttaa.
Papin ja kanttorin on pyrittävä olemaan mahdollisimman hyvin läsnä ihmisen elämän merkityksellisimmissä hetkissä, vaikka oma takki olisi jo tyhjä. Kun tähän lisätään se, että kirkolliset juhlat osuvat juuri silloin, kun muu yhteiskunta lomailee – jouluna, pääsiäisenä ja kesän praasniekkoina – joutuu hengellisen työntekijän perhe-elämä usein toissijaiseksi. Tämä on hinta, jonka koko perhe maksaa yhdessä.
Taskukokoinen kirkko
Älypuhelimet ja sosiaalinen media ovat tuoneet kirkon jokaisen taskuun, mikä on monin tavoin hieno asia. Seurakuntalaiset voivat seurata elämää seurakunnassa, ja yhteisöllisyys voi kukoistaa myös digitaalisessa tilassa.
Mutta samalla nämä välineet ovat hävittäneet työn ja vapaa-ajan rajat lähes kokonaan. Messenger-viesti tai ”nopea kysymys” tuntuu lähettäjästä pieneltä. Hän ei yritä tehdä pahaa. Mutta varsinkin jo kuluttuneessa tilassa olevalle työntekijälle se tarkoittaa, ettei hän koskaan todella pääse pois työmoodista. Facebook-viesti tavoittaa papin kotisohvalta myös lapselle iltasatua lukiessa.
On syytä pysähtyä kysymään: palveleeko nykyinen tavoitettavuuden kulttuuri sekä seurakuntalaista että työntekijää parhaalla mahdollisella tavalla?
Työntekijän oma vastuu
Mutta syyllinen ei löydy aina vain soittajasta tai viestittelijästä. Usein ankarin ruoska on työntekijän oma tunnollisuus. Meillä on taipumus tehdä töitä velalla, jota ei pysty maksamaan takaisin muuten kuin sairaslomalla.
Kun kalenteriin on jäänyt hiljaisempi päivä keskellä viikkoa, moni meistä kokee syyllisyyttä ja alkaa keksiä itselleen tekemistä. Se on virhe.
Rajojen asettaminen on hengellinen harjoitus: se on luottamusta siihen, että Jumala toimii silloinkin, kun minä lepään.
Jos olet tehnyt lähes ympäripyöreän viikonlopun, velvollisuutesi on sulkea tietokone keskiviikkona aiemmin ja lähteä vaikka kalaan lastesi kanssa. Se ei ole laiskuutta. Se on vastuun kantamista niistä, jotka Jumala on sinulle antanut – sekä omasta hyvinvoinnistasi ja jaksamisestasi.
Erämaan teologia
Aito hengellisyys ei ole suorittamista, vaan olemista. Jos pappi ei saa koskaan levätä, hänestä tulee tyhjä kuori, joka suorittaa riitit, mutta jolta on kadonnut elävä voima.
Meidän on muistettava, että luomisessa Jumala itse lepäsi seitsemäntenä päivänä (1. Moos. 2–3). Hän ei tehnyt sitä siksi, että Hän olisi ollut väsynyt tai tarvinnut lepoa, vaan näyttääkseen meille esimerkkiä. Lepo on pyhitetty osa elämää, ei merkki heikkoudesta tai laiskuudesta.
Jopa Kristus itse vetäytyi erämaahan – pois väkijoukkojen luota ja ihmisten tarpeiden ääreltä – rukoilemaan ja olemaan hiljaisuudessa. Hän myös huolehti opetuslapsistaan ja ohjasi heidät hiljaiseen paikkaan, että nämä saisivat levätä ja syödä (Mark. 6:31). Jos Jumalan Poika tarvitsi erämaan, kuinka paljon enemmän me sitä tarvitsemme?
Pyhä Gregorios Teologi kirjoittaa, kuinka hän janosi rauhaa ja vetäytymistä paimenuuden myllerryksen keskellä – ei laiskuudesta vaan sielun säilyttämiseksi. (Apologetica de fuga sua)
Yhteinen vastuu – miten seurakuntalainen voi auttaa?
Kirkko on meidän kaikkien yhteinen hengellinen koti. Huolehtiminen paimenesta ei ole pelkästään kirkon hallinnon asia – se on jokaisen seurakuntalaisen asia. Tässä muutama käytännön tapa, jolla voit osoittaa arvostustasi:
Muista hengellisen työntekijän ”viikonloppu”. Papiston ja kanttorien vapaapäivät ovat yleensä maanantai ja tiistai. Vaikka sinulla alkaa normaali arki, anna heille rauha palautua viikonlopun raskaasta työrupeamasta.
Käytä sähköpostia kiireettömiin asioihin. Tilanvaraukset, läheisten muistelupyynnöt, aikataulutiedustelut – kaikki nämä sopivat sähköpostiin. Työntekijä hoitaa ne kootusti seuraavan työpäivänsä alkaessa, eikä lepopäivä katkea.
Tunnista hätä. Jos kyseessä on äkillinen kuolemantapaus, sairaan ehtoollinen tai akuutti sielunhoidollinen kriisi, silloin saa ja pitää soittaa. Mutta jos asiasi koskee ensi kesän praasniekkaa tai kuoron nuotteja, se voi hyvin odottaa seuraavaan työpäivään.
Vältä sosiaalisen median viestejä vapaalla. Vaikka olisit papin tai kanttorin kaveri Facebookissa, pidä työasiat virallisissa kanavissa – ellei ole käynyt selvästi ilmi, että yhteydenotot muita väyliä pitkin sopivat. Yksityisviesti iltaisin on levon katkaisija, vaikka et sitä tarkoita.
Anna positiivista palautetta ja kiitosta. Usein työntekijään otetaan yhteyttä vain, kun jokin on vialla. Pieni kiitos kohtaamisen jälkeen tai rohkaisun sana antaa voimia enemmän kuin uskotkaan.
Ymmärrä tyhjät hetket. Jos näet papin arkipäivänä lenkillä tai perheensä kanssa kahvilassa, älä ajattele hänen olevan laiska. Hän on ottamassa takaisin niitä tunteja, jotka hän antoi seurakunnalle muiden viettäessä vapaa-aikaa.
Ole puskurina. Jos huomaat muiden seurakuntalaisten vaativan mahdottomia, voit lempeästi muistuttaa, että paimenkin on ihminen – ja että hyvinvoiva paimen on koko lauman etu.
