Kuuntele
Prologi
Autonomia ja autokefalia sanat kirkollisessa kontekstissa menevät helposti sekaisin.
Autonominen kirkko on kuin kerrostalo, jossa kullakin asukkaalla on omassa huoneistossa itsensä näköinen elämä. Kukin asukas elää osana kokonaisuutta, jota säätelevät taloyhtiön vuosikokous, sen säännöt ja taloyhtiön hallitus. Lisäksi taloyhtiötä velvoittavat yhteiskunnalliset säännöt.
Autonomisen kirkon elämä toimii samoin. Sen ”vuosikokouksena” toimii patriarkaatin isällinen ohjaus ja sääntöinä niin kanonit kuin kirkkolaki- ja järjestys. Hallitus on kaksikamarinen: paikalliskirkon piispainkokous ja kirkolliskokous. Myös kirkko huomio yhteiskunnallista lainsäädäntöä.
Autokefaalinen kirkko on puolestaan kuin omakotitalo. Sen asukkaat ovat itse itsensä taloyhtiö, sen säännöt ja hallitus. He ovat vapaita ja itsenäisiä tekemään omat päätöksensä. Itsenäinen paikalliskirkko seisoo omilla jaloillaan osana maailmanlaajuista ortodoksista perhettä.
Autokefalia ei merkitse paikalliskirkon irtiottoa laajasta kirkkoperheestä itsenäiseksi sooloilijaksi. Päinvastoin. Aikuiseksi kasvaminen tuo mukanaan itsenäisyyden lisäksi myös käsityksen kirkon kanonisesta hengestä, maailmanlaajasta kirkkoperheestä ja omasta vastuusta. Autokefalia on hengellisesti, henkisesti ja infrastruktuuriltaan kypsän paikalliskirkon luonnollinen päämäärä.
Suomen ortodoksinen kirkko on tällä hetkellä autonominen. Kolmen hiippakunnan malli on tekninen minimitaso, jotta mahdollisuus autokefalian askeleisiin pysyisi avoinna. Edesmennyt Nikean metropoliitta ja Bithynian eksarkki Johannes avaa logiikkaa muistelmissaan Bysantin luottomies:
”Itsenäisyys (autokefalia) edellytti kolmea piispaa. Oikeastaan piti olla neljä piispaa, sillä kanoniset säännöt vaativat, että piispainkokoouksessa pitäisi olla vähintään kolme jäsentä, jotta se voisi tehdä päätöksiä. Jos kolmesta piispasta yksi kuolisi ja pitäisi valita uusi piispa, niin piispainkokous ei pystyisi kanonisesti vahvistamaan valintaa. [–] Siksi periaatteessa tarvittiin neljä piispaa, kolme hiippakuntapiispaa ja apulaispiispa.”
Samassa teoksessa metropoliitta Johannes nostaa näkökohdan, joka lienee tämän aiheen tiimoilta unohdettu. Kun hänen terveytensä alkoi horjua ja hän harkitsi eläkkeelle siirtymistä, häntä lähestyttiin yllättävästä kulmasta.
”Kysymys autokefaliasta tuli uudelleen esille vuonna 2001. [–] Asia esitettiin niin, että jos jatkaisin arkkipiispana, Suomen ortodoksiselle kirkolle voitaisiin antaa autokefalinen, siis itsenäinen, asema. [–] Filadelfian metropoliitta Meliton ja Pergamonin metropoliitta Johannes esittelivät ehtoja, joiden nojalla meille voitaisiin tarjota kirkollista itsenäisyyttä, mikäli jatkaisin arkkipiispana.”
Loput jännitystarinasta voi lukea Nikean metropoliitan muistelmista.
Tässä pohjaa sille, miksi keskustelu Oulun hiippakunnan kohtalosta ei ole vain hallinnollinen ja taloudellinen kysymys, vaan liittyy suoraan siihen, millaiseksi me näemme paikalliskirkkomme tulevaisuuden. Haluammeko itsenäistyä?
Taantumus vai dynaamisuus?
Oulun hiippakunnan alueella odotettu uuden metropoliitan valinta lässähti kuin pannukakku vuoden 2025 kirkolliskokouksen päätöksen jälkeen. Kirkkokansa kohahti, kirkkokahveilla ja muissakin yhteyksissä kuultiin vakavia äänenpainoja. Ja se jatkuu. Itse jouduin viimeksi keskustelemaan aiheesta seurakunnan pääsiäisyön ruoan äärellä. Tunteita kuohuttava asia.
Kirkolliskokousedustajat, jotka esittivät Oulun hiippakunnan lakkauttamista, edustavat mielestäni paikalliskirkon luonnolliseen kasvuprosessiin nähden taantumuksellisuutta. Jokaisen paikalliskirkon luonnollinen ideaali olisi kasvaa jossakin vaiheessa omien kasvukipujensa kautta itsenäiseksi autokefaaliseksi yhteisöksi.
Kuten todettua, tämän toteutuminen edellyttää vähintään kolmea hiippakuntaa. En lähde spekuloimaan tämän pidemmälle, sillä patriarkaatti tulkitsee kanoneja äitikirkon näkökulmasta ja asettaa autokefalialle omia ehtojaan nähdäkseen sellaisia hedelmiä, joita itsenäinen kirkko elämässään tarvitsee.
Kirkkomme ilmaisi tahtonsa lähteä tälle kivuliaalle matkalle ylimääräisessä kirkolliskokouksessaan helmikuussa 1979. Tuolloin kolmannen eli Oulun hiippakunnan perustaminen sai 29 ääntä puolesta ja 3 vastaan.
Toisessa ylimääräisessä kirkolliskokouksessaan saman vuoden lokakuussa valittiin Ouluun sen ensimmäisen metropoliitta. Samassa yhteydessä valtiovaltaa edustanut opetusministeriön kansliapäällikkö Jaakko Numminen tervehti kirkkoamme optimistisin ajatuksin:
”Kun Suomessa on nyt kolme ortodoksista hiippakuntaa, on Suomen ortodoksisella kirkolla mahdollisuus pyrkiä autokefaaliseen asemaan.” Samalla kansliapäällikkö ”kannusti ortodokseja itsenäisyyskysymyksessä.”
1980-luvun alkuvuosina esiintyi myös aikeita edetä suuntaan, jossa Suomeen olisi saatu patriarkaatin edustusto. Myös tähän ajatukseen Konstantinopoli näytti vihreää valoa.
Askeleet yllä kuvattuun suuntaan eivät kirkossamme ole muodostuneet keveiksi. Jo 1970-luvulla suomalaisten ortodoksien visiot tulevaisuudesta jakautuivat. Paikalliskirkkomme kuitenkin asetettiin kirkolliskokouksen enemmistön tahdon ilmauksena autokefaalisuuteen johtavalle tielle arkkipiispa Paavalin johdolla.
Itse polulle pääseminen ja sillä pysyminen ovatkin sitten olleet täynnä niin loivia vastatuulia kuin myrskyjäkin. Tunteita on välillä pitänyt jopa ammattidiplomaattien avulla viilentää. Mutta valitulla tiellä on tähän asti pysytty.
Loppuiko usko autokefaalinen?
Nyt esitetty ”kolmosen” eli Oulun hiippakunnan yhdistäminen toiseen hiippakuntaan on kuin kuntaliitos. Käytännössä vanha ajetaan alas ja se sulautetaan uuteen. Kahden hiippakunnan malli katkaisee ymmärtääkseni autokefalian tien.
Mielestäni tällainen ratkaisu olisi suurta taantumuksellisuutta, luovuttamisen henkeä, näköalattomuuteen ajautumista. Onko reitillämme nyt tullut se kohta, jossa iski matkaväsymys? Joutuiko usko autokefaliaan koetukselle vai peräti loppuiko se?
Lähes 60 vuotta autokefalian kirkkopolulla on yhden ihmiselämän aikana pitkä tuokio, mutta kirkollisten aikajänteiden maailmassa lyhyt hetki. Periksi ei kannattaisi antaa. Ilman katseen pitämistä päämäärässä maalinauhaa ei koskaan voida katkaista. Levollinen valvominen asian äärellä on hyve. Lintuemokin hautoo jälkeläisiään kärsivällisesti.
Viisaiden neitseiden tavoin on syytä pitää lampuissa tulta ja mukana tarpeeksi öljyä. Patriarkaattimme isällinen, laupias ja rakastava ääni vielä eräänä päivänä kuuluu, ja silloin meillä on valmius lähteä häntä vastaan ainakin autokefalian minivaatimusten kera, kenties jopa joitakin paikalliskirkkomme hyveitä mukanamme.
Pieni suuri huomio
Professori Pekka Metso muistutti aihepiiriä käsittelevässä Aamun Koiton artikkelissa, että vuonna 2011 kirkolliskokous piti autokefaliaan pyrkimistä välttämättömänä ja piispainkokous esitti tahtotilansa pitäytyä kolmen piispan mallissa. Metso arvio kokouseetosta toteamalla:
”Henki oli, että olemme velvollisia etenemään sillä tiellä, mikä käynnistettiin jo vuonna 1918.”
Tällä hän viittasi 1970 luvun lopun autokefaliahankkeen käynnistämisen olevan luonteva jatko 1900 luvun alun sille kehitykselle, jonka hyvin nuori Suomen eduskunta sinetöi antamalla asetuksen Suomen ortodoksisen kirkkokunnan perustamisesta. Se täydentyi myöhemmin Konstantinopolin Tomos-asiakirjalla kirkollisen kaitsentavallan siirrosta Moskovasta Konstantinopoliin.
Vuonna 1979 kirkolliskokous tunsi olevansa saman johdatuksen jatkumossa. Vuorossa olisi nyt seuraava askel. Ja kun Konstantinopoli samassa yhteydessä ilmaisi suhtautuvansa aikeeseen myönteisesti, niin suunnan koettiin olevan oikea. Vuoden 2011 kirkolliskokous oli mukana samassa hengessä.
Kului vain 14 vuotta ja muutama kirkolliskokousedustaja esittää nyt lankojen kerimistä takaisinpäin. Taantumuksen kellot kumajavat!
Oulun hiippakunta heittopussina
Eniten suren sitä, että Oulun hiippakunta ja sen seurakuntien jäsenet ovat joutuneet kirkolliseksi heittopussiksi. Entäpä, jos lakkautettaisiinkin Helsingin tai Kuopion ja Karjalan hiippakunta ja piispanne istuisikin Oulussa? Olisiko hyvä ratkaisu? Empatialle olisi nyt kysyntää. ”Kävele maili minun kengissäni ja arvostele vasta sen jälkeen”, lauletaan jossakin iskelmässä.
Toimin lähes kahdeksan (8) vuotta metropoliitta Panteleimonin hiippakuntasihteerinä Oulussa. Käytännössä näin vierestä, kuinka erinomaista oli, että lähellä oli oma piispa, joka tunsi hiippakuntansa asiat ajantasaisesti. Erityisesti silloin – ei jos, vaan kun – seurakuntaelämässä syntyy kiperiä tilanteita. Ja niitähän syntyy, jolloin lähellä olevan esipaimenen tuki on tärkeä.
Parhaimmillaan piispa on myös joukkueensa kannustava valmentaja, joka hoivaa tuntemaansa laumaa samalla lempeydellä kuin lammasemo karitsoitaan. Luontevimmin se tapahtuu alueella, missä seurakunnat ovat. Kuvitelkaapa nyt, millainen olisi jalkapallo- tai jääkiekkojoukkue, jonka valmentaja olisi etävalmentaja; kokonaan muualla kuin missä hänen joukkueensa on. Miettikääpä teatteria, jonka ohjaaja, puvustamo ja lavastamo olisivat toisella puolella Suomea kuin missä näyttelijät ovat.
Taloudenhoito on tärkeää, muttei kirkon sydän
Ymmärrän taloudellisen haasteen. Istuin kuusi vuotta virkamiessihteerinä kirkolliskokouksen lakivaliokunnassa. Joka vuosi kuulimme saman ja myös tarpeellisen säästeliäisyyden ”troparin ja kontakin”, joka kuului: talous on tiukalla! Pienellä on pienen varat.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen puolella on viime vuosina yritetty jo varovasti aloittaa keskustelua siitä, miten sen pitäisi edetä, kun valtiontuet entisestään kaventuvat. Ei ole itsestään selvää, että ne jatkuvat loputtomasti. Samat näkymät ovat meillä edessämme. Kirkot eivät tee poikkeusta valtion etsiessä kuumeisesti sopeutuskohteita.
Muistan, kun Nikean metropoliitta Johannes (+2010) vielä viimeisinä elinvuosinaan muistutti kirkon talouspäättäjiä siitä, että taloudellisessa mielessä kirkon pitäisi päästä omille jaloilleen. Menot on sopeutettava siten. Mitä tämä merkitsee pienelle kirkolle? Samaa kuin nyt valtiolle. Laihoina vuosina eväät ovat laihat, ja lihavina vuosina pitäisi osata laittaa sukan varteen tulevia laihoja aikoja varten – jos kykenee!
Metropoliitta Panteleimon muistutti samasta aiheesta:
”Suomen taloudelliseen hyvinvointiin vaikuttaa nykyisin myös ympäröivä maailmantalous ja sen vuoksi asioiden ennustettavuus on muuttunut yhä monimutkaisemmaksi. Kirkon elämässä myös tämän todellisuus on otettava huomioon. Lihavina vuosina on pakko oppia katsomaan eteenpäin ja varautumaan myös heikentyviin ajanjaksoihin. Mitenkä voisimme oppia kartuttamaan kirkossa ´Joosefin viljavarastoja´laihoja vuosia varten?”
Hiippakunta on rakenne. Kirkko voi itse päättää, millä tavoin rakennetta pyöritetään ja millaisella rahalla. Vaikka raha on tärkeää, se ei saa merkitä kaikkea. Kirkon sydän on Kristus, ja paikallinen pyhäkköyhteisö on kaiken kirkkoelämän ytimessä. Kahvit ja keksit voi ostaa rahalla, mutta välittävää ja toisiaan rakastavaa yhteisöä ei. Puitteita voi ostaa rahalla, mutta autokefaliaa ei.
Rakenne, joka voi toimia siltana autokefaliaan on syytä säilyttää. Purkuvimmaan ei tule sokeutua. Kenties autokefalia ei tapahdu meidän elinaikanamme, mutta älkäämme sulkeko siihen mahdollisuutta tulevaisuudessa.
Matkan pituuden päättää Jumala. Hermoilu ei auta. Kirkko elää, piispat vaihtuvat ja tilanteet muuttuvat. Nyt kannattaa katsoa todella kauas ja tehdä sen valossa – ei suinkaan taantumuksellisia vaan viisaita päätöksiä.
Miltä näyttäisi nollabudjetin kirkko?
”Kristus on keskellämme” on kirkkomme tavoite- ja toimintasuunnitelma. Se tähyää viiden vuoden päähän. Suunnitelma visioi avointa ja kukoistavaa Kristuksen kirkkoa. Hyvä! Mutta miten siihen päästäisiin nollabudjetilla? Entäpä, jos meillä ei olisi varaa pitää pyhäkköjä, pappeja ja eri rakenteita, ainakaan siinä määrin kuin nyt?
On uskallettava katsoa myös tutun ja turvallisen boksin ulkopuolelle. Miten toimimme, jos valtio vetää vähitellen kaikki tuet pois? Entä, jos ensin kirkollisverotulot heikkenevät ja lopulta päättyvät? Lakkaako kirkko? Ei lakkaa. Kristuksen Kirkko on ja pysyy! Se on silloinkin totuuden pylväs ja perustus, jota eivät helvetin voimat voita.
Mistä silloin, talouden voimakkaasti niiatessa, otetaan varat seurakuntaelämän pyörittämiseen? Katto- ja perusremontteihin, palkkoihin ja toimintojen turvaamiseen? Entä hiippakuntarakenteet? Millä rahalla ja millaisia hiippakuntia pyöritetään? Mistä saadaan piispat ja papit silloin, kun ei ole varaa maksaa palkkaa?
Olisivatko poissuljettua ajatukset, että luostareista tulisi köyhyyteen sitoutuneita esipaimenia, joiden tulot olisivat yhtä isot kuin luostarissa ollessaan? Näin toimivat veljemme Katolisen kirkon yhteisössä.
Olisiko poissuljettua, että leskeytyneet eläkeläispapit tai eläköityneet naimattomat papit voitaisiin asettaa kotikontujensa metropoliitoiksi? Näin he saisivat mielekästä kirkollista tekemistä eläkepäiviksi – sitä sopivasti voimiensa mukaisesti säädellen?
Suostuisitko pappiin tai esipaimeneen, joka ei osaa lukea eikä kirjoittaa, mutta olisi Hengen mies? Heitä löydät hagiografioista. Löytyisikö luovia, kanonisen hengen mukaisia ratkaisuja rakentaa kukoistava kirkko nollabudjetilla?
Nyt tarvitaan uudenlaista ajattelua! Ulos boksista kanonisessa hengessä. Kolmannen hiippakunnan alasajo ei ole viisas ratkaisu. Ei autokefalian polulla eikä maantieteellisesti; puolen Suomen ortodoksien piispallisen kaitsennan suhteen.
Pyysin tekoälyltä kuvallista visiota Suomen ortodoksisen kirkon hiippakunnista. Oheisesta kuvasta näet tuloksen: viisi pientä, lempeää ja hymyilevää hiippakuntaa esipaimenineen. Olisiko tässä oikeansuuntainen näky purkuprojektin sijaan? Onko suuri aina kaikkein kauneinta?
Pieni oli se alkukirkonkin sitkeiden Kristuksen ”sissien” joukko, jotka olivat puetut voimalla korkeudesta ja liikkuivat palavana Hengessä.
Epilogi
Tiedän, että viime kädessä hiippakunnalliset asiat kuuluvat kokonaan esipaimenille. Ne kuuluvat kanonisuuden piiriin. Mutta jotenkin asiat pitää organisoida ja rahoittaa. Ja siihen tarvitaan kirkolliskokouksen poweria ja taloudellista ohjausta. Lämpimin ajatuksin olenkin seurannut tämän synergian olemassaoloa.
Vetoan teihin, esipaimenet ja kirkolliskokousedustajat: pitäkää nämä molemmat mainitsemani polut (autokefalia ja paikallisen piispan läsnäolo Oulussa) voimassa. Yllättäkää meidät positiivisesti.
Entäpä, jos kirkossamme olisikin tekoälyn visioima paikka jopa viidelle tai vieläkin useammalle piskuiselle, mutta kodikkaalle hiippakunnalle? Niiden rakenteisiin ja esipaimenien kaitsemismahdollisuuksien turvaamiseen pitäisi vain keksiä kestävä ja lämminhenkinen ratkaisu.
Sitä varten, kunnioitettu kirkolliskokousväki, suuri Taivaallinen Isämme on antanut teille mielikuvituksen, kirkon tradition ja armovoiman viisauden! Pistäkää ne käyttöön. Maailmalta löytyy myös erilaisia malleja siihen, miten hiippakuntia on organisoitu. Suurin ei aina ole kaikkein viisain ratkaisu.
”Eihän ole ketään, joka ei tarvitsisi opastusta paitsi yksin Jumala, viisauden Luoja. Jokainen ihminen tarvitsee hyviä neuvoja enemmän kuin ilmaa hengittääkseen.”
Pyhä Antiokos, Pandekteksen kirjoittaja (+ 635 jKr.)
Esipaimenet, isät, veljet ja sisaret, esirukouksiinne kätkeytyen, vähäinen veljenne Kristuksessa, Johannes Mäntymäki, Oulun muinaismuistoajan entinen hiippakuntasihteeri.
Lähteet:
Paavalin kaupunki. Raportti ortodoksisuudesta. Rauni Väinämö, WSOY 1988, ss. 55–65
Professori Pekka Metson haastattelu.
KP Panteleimonin talousvisio 60-vuotishaastattelusta: Paimen-Sanomat 2/2009
Pandektes, Munkki Antiokos. Valamon luostari 2002, 83. Neuvoista ss. 215–218
Bysantin luottomies. Metropoliitta Johannes. Gummerus Kustannus Oy. Ajatus Kirjat 2003, ss. 172–185
