Kuuntele
Bartolomeos, Jumalan armosta Konstantinopolin, Uuden Rooman arkkipiispa ja ekumeeninen patriarkka: koko kirkon täyteydelle kunniassa ylösnousseen Kristuksen armoa, rauhaa ja laupeutta.
Kunnioitettavimmat veljet esipaimenet ja siunatut lapset Herrassa,
saavuttuamme paaston, rukouksen ja hartauden kautta pääsiäisen loistavaan juhlapäivään, veisaamme ja ylistämme Herramme ja Pelastajamme Jeesuksen Kristuksen ylösnousemusta, joka merkitsee elämän voittoa kuolemasta ja joka uudistaa koko luomakunnan ja avaa ihmiskunnalle polun jumaloitumiseen armon kautta. Kristuksen Kirkko on säilyttänyt tämän pääsiäiskokemuksen liturgisessa elämässään, pyhien ja uskon marttyyrien kamppailussa, luostarielämän eskatologisessa horisontissa; se säilyy kirkon julistaessa evankeliumia koko maailmassa, kirkon teologiassa ja kirkkotaiteessa, uskovaisten hyvässä todistuksessa maailmassa, rakkauden ja solidaarisuuden kulttuurissa – sillä järkähtämättömällä varmuudella, että pahuudella ei ole historiassa viimeistä sanaa.
Herran ylösnousemus tulee elettäväksi Kristuksen antamassa vapaudessa, joka innoittaa, ravitsee ja vahvistaa ihmispersoonan luovia kykyjä ja hyvää taistelua kaiken sen puolesta ”mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista”. (Fil. 4:8) Samalla ylösnousemus muistuttaa meitä kaikkia siitä, että matka ylösnousemukseen on erottamattomasti kietoutunut ristiin. Tämä yhteys on suojellut Jumalaa kansaa samaistumasta tämän maailman henkeen ja samanaikaisesti se on varjellut meitä hedelmättömältä eristäytymiseltä ja sellaiselta hengellisyydeltä, josta puuttuvat dynaamisuus ja toivon henkäys.
Uskovaisten elämä ristiinnaulitussa ja ylösnousseessa Herrassa torjuu yhtä tänäkin päivänä kaikki vieraat tulkinnat kristillisestä eetoksesta ”heikkojen ihmisten moraalina”. Nämä tulkinnat näkevät kristinuskossa esiintyvän nöyryyden, anteeksiantamisen, uhrautuvan rakkauden, askeettisuuden, Herran sanat ”älkää tehkö pahalle vastarintaa” (Matt. 5:39) ja muut kristillisen identiteettimme periaatteet ja vakaumukset merkkeinä heikkouden moraalista. Tällainen kristillisen eetoksen tulkinta ei voisi olla kauempana totuudesta, sillä kristilliseen elämään kuuluu uhrimielinen rakkaus, joka ei ”etsi omaansa”, rakkaus yhdessä rohkeuden kanssa sekä eksistentiaalinen aitous. Pääsiäinen on hymni tälle vapaudelle, rakkautena vaikuttavalle uskolle (ks. Gal. 5:6), joka ei ole omaa aikaansaannostamme vaan armoa ja lahjaa ylhäältä ja jota eletään Kirkon sakramentaalisessa yhteydessä ja lähimmäisen palvelemisen ”mysteerissä”. Todellakin: ”Rakkaus Jumalaan ei näet siedä minkäänlaista ihmiseen kohdistuvaa vihaa.”1
Kristuksen kirkko, ”maan suola, maailman valo, kaupunki vuorella, lampunjalasta loistava valo” (ks. Matt. 5:13-15) tuo aktiivisen todistuksensa maailmaan ajan merkkien edessä julistaen maailmaan tulleesta armosta ja meissä asuvasta toivosta (ks. 1. Piet.3:15). Viesti rististä ja ylösnousemuksesta kaikuu tänä päivänä rauhan, sovinnon ja oikeudenmukaisuuden evankeliumina. Sota, viha ja epäoikeudenmukaisuus ovat vastakkaisia kristinuskon perustaville periaatteille, joiden toteutumista ja enenemistä Jumalan kansa rukoilee ja joiden puolesta se ahkeroi joka ikisenä päivänä. Ylösnousemuksen valossa käännymme anoen Herran puoleen sodan väkivallan uhrien puolesta, orpojen ja lapsiaan surevien äitien puolesta ja kaikkien niiden puolesta, jotka kantavat kehoissaan tai sieluissaan ihmisen julmuuden ja välinpitämättömyyden haavoja. ”Kristus nousi kuolleista” tarkoittaa väkivallan ja pelon torjumista ja tuomitsemista. Tuo huudahdus on kutsu rauhan elämään. Sota tuo mukanaan surua ja kuolemaa; ylösnousemus kukistaa kuoleman ja tuo mukanaan turmeltumattomuuden.
Sodan julmuuksien päivittäisten kuvien äärellä Kirkko nostaa äänensä julistamaan jokaisen ihmispersoonan pyhyyttä, jokaisen konkreettisen, missä tahansa maan päällä asuvan ihmisen pyhyyttä sekä tuon arvokkuuden mukanaan tuomaa absoluuttista velvollisuutta tuota pyhyyttä kohtaan. Kirkko kutsuu meitä ”tuntemaan oman arvomme, kunnioittamana Alkukuvaa, tunnistamaan mysteerin voiman ja ymmärtämään kenen puolesta Kristus on kuollut.”2 Herran ylösnousemus on ihmisen palauttamista hänen ikuisen kutsumuksensa äärelle. Toisen ikuisen elämän alkuna ylösnousemus korjaa kaikki vieraantuneet ja vieraannuttavat suhteet ja asettaa rauhan ”joka ylittää kaiken ymmärryksen” (Fil. 4:7) – rauhan, joka pitää sisällään myös maailman asioiden sovituksen ja rauhoittamisen.
Suuri ja pyhä ortodoksisen kirkon suuri, Jumalan innoittama, synodi, jonka kokoontumista kymmenen vuotta sitten muistelemme nyt, korosti: ”Kirkko uskoo lisäksi, että on sen tehtävä rohkaista kaikkia todelliseen rauhantyöhön (Room. 14:19). Näin kirkko avaa ihmiskunnan lapsille ja kaikille yhden ihmisyyden perheen jäsenille tien ainoan taivaallisen Isän oikeudenmukaisuuteen, veljeyteen, todelliseen vapauteen ja ihmisten väliseen rakkauteen.”3
Pyhässä pääsiäisessä kyse on koko hengellisestä kulttuuristamme, hartautemme kovimmasta ytimestä. Herran ylösnousemus merkitsee myös omaa ylösnousemustamme tässä ajassa ja samanaikaisesti kyse on esikuvasta ja esimausta koko ihmiskunnan yhteisestä ylösnousemuksesta ja luomakunnan uudistamisesta. Ylösnousseen Kristuksen, tuon rauhan ruhtinaan, joka on kanssamme nyt ja aikojen loppuun asti, kasvojen kaikkialle säteilevän kirkkauden valaisemana ja hänen kaikkipyhää nimeään psalmein, veisuin ja hengellisin lauluin ylistäen, me toivotamme teille siunattua ylösnousemusjuhlaa, jumalallisten lahjojen täyttämää pääsiäisaikaa ja kaikkia elämienne päiviä huutaen koko maailmalle yhteistä riemuhuutoa: Kristus nousi kuolleista – totisesti nousi!
Fanarissa pääsiäisenä 2026
Konstantinopolin Bartolomeos
palava esirukoilijanne kuolleista nousseen Kristuksen edessä
1 Maksimos Tunnustaja, Rakkaudesta, I.15. (Filokalia 2, s. 62)
2 Greogrios Teologi, PG 35, 397.
3 Ortodoksisen kirkon tehtävä tämän päivän maailmassa, C5. Suom. Jyrki Härkönen.
Suomennos: Ari Koponen
Tervehdys julkaistiin aiemmin Suomen ortodoksisen kirkon verkkosivuilla (Avaa uuden sivuston).
