Kuuntele
Kristuksessa rakkaat isät, sisaret ja veljet,
arvoisa Ukrainan suurlähettiläs Myhailo Vydoinyk,
neljä vuotta sitten maailma heräsi todellisuuteen, jonka se oli toivonut unohtaneensa. Sota palasi Euroopan sydämeen. Ei televisioruudun kaukaisena välähdyksenä, vaan elävinä ihmiskohtaloina, joiden paino kasvaa joka päivä. Neljä vuotta. Historialle lyhyt. Jokaiselle, joka etsii omaistaan raunioista – loputon.
Muistan tuon aamun. Muistan, kuinka ensimmäinen ajatukseni ei ollut geopoliittinen analyysi vaan psalmin sanat: ”Herra, kuinka kauan?” (Ps. 13:2). Tuo kysymys on neljässä vuodessa muuttunut vain raskaammaksi. Se kaikuu Kiovan kaduilla, Harkovan kellareissa, Mariupolin haudoissa, Butšan hiljaisuudessa, Irpinin silloilla, Izjumin joukkohaudoilla, Bahmutin savuavissa raunioissa, Avdijivkan tyhjillä pihoilla, Hersonin tulvaveden alle jääneissä kodeissa. Se kaikuu kirkoissa, joiden kupolit ovat pirstoutuneet, ja kodeissa, jotka ovat enää muistoja.
Ukrainan kansa on kansa, joka tuntee kärsimyksen syvyyden. Holodomorin nälkäkuolema, Stalinin vainot, vuosisatojen sorto – ja nyt tämän uuden Golgatan, jossa viattomien veri huutaa taivaaseen.
Sota ei kuitenkaan ole koskaan ratkaissut mitään. Se ei ole koskaan synnyttänyt oikeudenmukaisuutta. Se on hulluutta, joka lihottaa kuoleman kauppiaita ja jättää jälkeensä vain orpoja, leskiä ja raunioita. Yhden ainoan päivän sotilasmenoilla voitaisiin ruokkia miljoonia. Ja silti valitaan kuolema.
Ortodoksisessa perinteessämme tiedämme, että pääsiäinen seuraa aina suurta perjantaita, mutta tiedämme myös, ettei kukaan voi ohittaa ristiä. Ukrainan kansan risti on raskas, ja meidän tehtävämme on kantaa sitä yhdessä, ei kääntää katsettamme pois.
Kirkkomme opettaa, että jokainen ihminen on Jumalan elävä ikoni. Ei puuhun tai kultaan maalattu, vaan lihaan ja vereen kirjoitettu kuva Luojasta. Kun pommi repii ihmisen kehon, se tuhoaa Jumalan ikonin. Kun lapsi otetaan pois kotoaan, Jumalan kuva ajetaan maanpakoon. Kun sotavanki katoaa kidutuskammioon, Jumalan ikoni häpäistään.
Tunnemme omaa historiaamme yli tuhannen vuoden takaa, kun ikonien häpäisijät tuhosivat pyhiä kuvia Bysantissa. Mutta tämän ajan ikoninen raastaminen on paljon julmempaa, kun tuhotaan eläviä kuvia, joita ei voida maalata uudelleen.
Siksi kirkko ei voi vaieta. Profeettojen perinne ei ole diplomaattista hiljaisuutta vaan totuuden puhumista vallan edessä. Profeetta Jesaja ei kysynyt lupaa, kun hän julisti: ”Voi niitä, jotka sanovat pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi! Pimeyden he kääntävät valoksi ja valon pimeydeksi” (Jes. 5:20). Kirkko, joka vaikenee vääryyden edessä, on lakannut olemasta kirkko.
Ja jos kirkko ei vaikene, sen on myös uskallettava sanoa, kenen rinnalla se seisoo. Me emme ole puolueettomia. Me seisomme kärsivien rinnalla. Me seisomme Ukrainan rinnalla. Me seisomme niiden rinnalla, joiden rakkaat lepäävät tuntemattomissa haudoissa, ja niiden rinnalla, jotka yhä odottavat tietoa kadonneista.
Juuri siksi olemme tänään koolla. Neljän vuoden jälkeen sytytämme jälleen tuohuksen niiden muistoksi, jotka eivät ole enää keskuudessamme, ja niiden puolesta, jotka yhä kestävät. Tiedämme, että yksittäinen liekki pimeässä kirkossa ei sammu, vaan sytyttää toisen ja kolmannen, kunnes pimeys väistyy. Meidän kutsumuksenamme on olla se liekki, joka ei sammu, sillä me palvelemme Jumalaa, joka mittaa aikaa toisin kuin me.
Kristuksessa rakkaat sisaret ja veljet! Rauhan siemen kantaa aina satoa – joskus vasta sukupolvien päästä, kauan sen jälkeen, kun kylväjän kädet ovat levänneet. Mutta aina. Tämä on meidän toivomme, ja tätä toivoa mikään pimeys ei voi sammuttaa.
Jumala siunatkoon paljon kärsivää Ukrainaa.
