Pyhä kieli vs. kansan kieli: kielet vallan ilmentäjinä

Kieli kirkon elämässä ei ole koskaan pelkkä neutraali väline. Se on samanaikaisesti teologinen, pastoraalinen ja poliittinen kysymys. Liturginen kieli muovaa sitä, miten Jumala kohdataan, miten kirkko ymmärretään ja miten yhteisön rajat hahmottuvat.

Tässä esseessä tarkastelen pyhän kielen ja kansan kielen välistä jännitettä ortodoksisessa traditiossa ja terävöitän erityisesti kirkkoslaavin historiallista kaksoisroolia: ensin vapauttavana ja missionaarisena käännöskielenä, myöhemmin venäläisen imperialismin kulttuurisena sekä teologis–poliittisena ilmentäjänä.

Keskeinen väitteeni on, ettei kielikysymys ole kirkossa sivuseikka. Kun liturginen kieli irrotetaan ymmärrettävyydestä ja sidotaan vallan rakenteisiin, se lakkaa palvelemasta evankeliumia ja alkaa palvella ideologiaa.

Pyhä kieli: teologinen oikeutus ja sen riskit

Ajatus pyhästä kielestä nousee kokemuksesta, jonka mukaan Jumalan kohtaaminen edellyttää eroa arkiseen. Arkikielestä poikkeava liturginen kieli luo tilan, jossa ihminen astuu toiseen todellisuuteen. Latinan asema lännessä ja kirkkoslaavin asema idässä ovat tästä klassisia esimerkkejä. Muuttumattomuutta on pidetty hyveenä: sen on katsottu varjelevan oppia, suojelevan liturgiaa mielivaltaisilta tulkinnoilta ja kantavan traditiota sukupolvelta toiselle.

Ongelma ei kuitenkaan synny pyhästä kielestä sinänsä, vaan sen absolutisoinnista. Kun tietty kielimuoto esitetään välttämättömänä ortodoksisuuden tunnusmerkkinä, kieli alkaa palvella valtaa. Tällöin traditio ei enää kanna evankeliumia, vaan evankeliumi alistetaan tradition säilyttämisen ja institutionaalisen jatkuvuuden välineeksi.

Kansan kieli ja inkarnaation liturgia

Kristillisen käännöstyön teologinen perusta on inkarnaatiossa. Sana tuli lihaksi ajassa ja paikassa – ja samalla elävässä kielessä. Varhaiskirkossa käännös ei ollut poikkeus vaan normi: evankeliumi levisi kreikaksi, ge’eziksi, armeniaksi, syyriaksi, koptiksi ja latinaksi. Ymmärrettävyys ei ollut pedagoginen lisä, vaan itse sanoman edellytys.

Hieronymuksen tunnettu toteamus Ignorantia Scripturarum ignorantia Christi est – Raamatun tuntemattomuus on Kristuksen tuntemattomuutta – tiivistää tämän periaatteen. Jos liturginen kieli jää seurakunnalle vieraaksi, vaarana on, että kirkon elämä irtautuu kansan todellisuudesta ja muuttuu esteettiseksi tai mystifioiduksi rituaaliksi, jonka merkitys avautuu vain harvoille.

Kirkkoslaavin kaksoisperintö

Alkuperäisessä historiallisessa kontekstissaan kirkkoslaavi oli nimenomaan kansan kieli. Pyhät Kyrillos ja Methodios loivat slaavilaisen kirjakielen ja käänsivät pyhät tekstit, jotta evankeliumi voisi juurtua paikallisiin yhteisöihin. Tässä mielessä kirkkoslaavi oli vastalause pyhän kielen – kreikan ja latinan – monopolille: liturgia tuli ymmärrettäväksi ilman, että sen teologista sisältöä köyhdytettiin.

Ajan myötä tilanne kuitenkin muuttui. Kirkkoslaavi etääntyi elävästä puhekielestä ja alkoi toimia arvokkaana mutta sulkeutuneena liturgisena kielenä. Se sai symbolisen aseman: kielestä tuli ortodoksisen identiteetin rajamerkki, joka erotti oikean tradition poikkeamasta sekä keskuksen periferioista.

Kirkkoslaavi ja venäläinen imperiumi

Venäjän keisarikunnassa ortodoksinen kirkko ja valtio kietoutuivat tiiviisti toisiinsa. Ortodoksisuus, itsevaltius ja isovenäläisyys muodostivat ideologisen kokonaisuuden, jossa kieli ei ollut sivuseikka. Yhteinen liturginen kieli palveli käsitystä yhdestä hengellisestä tilasta, jossa paikalliset kielet ja kulttuurit alistuivat keskukselle.

Imperiumin reuna-alueilla kirkkoslaavi ei näyttäytynyt neutraalina pyhänä kielenä, vaan ulkopuolelta annettuna normina. Kun paikalliset kielet marginalisoitiin liturgiassa, kirkko alkoi näyttäytyä imperiumin äänitorvena pikemmin kuin kansan hengellisenä kotina. Moskovan patriarkaatti perustelee yhä kirkkoslaavin käyttöä ”slaaveja yhdistävänä kielenä”, kun taas Ukrainan autokefaalinen ortodoksinen kirkko on tietoisesti siirtynyt käyttämään ukrainaa liturgisena kielenä.

Teologinen kritiikki: kieli vallan välineenä

Teologinen kritiikki ei kohdistu perinteeseen sinänsä, vaan sen väärinkäyttöön. Helluntain Pyhän Hengen vuodatus ei vahvista yhtä pyhää kieltä, vaan murtaa kielimuurit. Helluntai on vastakohta Babylonin tornin kielten hajaannukselle. Ykseys syntyy ymmärrettävyydestä ja osallisuudesta, ei yhden kielen hegemoniasta.

Johannes Krysostomos muistuttaa Ensimmäisen korinttilaiskirjeen selityksessään, että seurakunnan kokoontumisen tarkoitus on yhteinen rakentuminen. Liturgia, jota ei ymmärretä, ei rakenna vaan etäännyttää. Basileios Suuri puolestaan korostaa tradition säilyttämisen vastuuta, mutta ei koskaan irrota sitä kirkon pelastavasta tehtävästä. Traditio on säilytettävä, jotta se palvelisi elämää, ei siksi, että se oikeuttaisi vallan.

Imperialismi ja hengellisen ylivallan legitimointi

Kun liturginen kieli alkaa toimia identiteetin mittarina, se voi samalla muuttua vallan välineeksi. Oikea kieli alkaa merkitä oikeaa uskoa ja oikeaa kansaa. Tällöin kulttuurinen assimilaatio puetaan hengellisen ykseyden kaapuun.

Kirkkoslaavin tapauksessa tämä kehitys on historiallisesti selvästi tunnistettavissa. Paikallisten kielten syrjäyttäminen ei ole ollut vain käytännöllinen ratkaisu, vaan teologisesti ja eettisesti ongelmallinen valinta: se on kaventanut seurakuntien mahdollisuutta elää liturgiasta omassa kielellisessä todellisuudessaan.

Kreikan kieli ja ”oikein uskomisen” raja Euroopan ortodoksisuudessa

Kirkkoslaavi ei ole ainoa liturginen kieli, johon on historiallisesti ja käytännöllisesti liitetty ajatus ortodoksisen identiteetin aitoudesta. Samankaltainen ilmiö on nähtävissä kreikan kielen asemassa monissa Euroopan ortodoksisissa diasporayhteisöissä. Kreikka ei toimi vain liturgisena kielenä, vaan myös hiljaisena sisäänpääsyn ehtona: kirkon elämään osallistuminen ja toisinaan jopa ”oikean” ortodoksisuuden kokemus välittyvät kreikan kielen hallinnan kautta.

Tällöin kreikasta tulee enemmän kuin traditiokieli. Se alkaa toimia kulttuurisena portinvartijana, joka määrittää, kuka on sisällä ja kuka jää ulkopuolelle. Vaikka käytäntöä harvoin teologisesti perustellaan eksplisiittisesti, sen vaikutus on todellinen: kieli alkaa viestiä, ettei ortodoksisuus ole vain uskoa ja kirkollista elämää, vaan myös kuulumista tiettyyn kulttuuriseen ja kielelliseen maailmaan. Teologisesti tämä kehitys on ongelmallinen.

Kreikan historiallinen asema kristinuskon varhaisena teologisena kielenä on kiistaton, mutta sen korottaminen normatiiviseksi uskon kieleksi on ristiriidassa kirkon missionaarisen ja katolisen, yleismaailmallisen, luonteen kanssa. Sama vaara, joka liittyy kirkkoslaavin ideologiseen käyttöön, koskee myös kreikkaa: kielestä voi tulla väline, jolla hengellistä ykseyttä mitataan kulttuurisella yhdenmukaisuudella.

Bysantin monikielinen todellisuus ja myöhäinen homogenisoituminen

On huomionarvoista, että Bysantin valtakunnassa kehityskulku oli pitkään päinvastainen kuin myöhemmässä venäläisessä imperiumissa. Varhais- ja keskibysanttilainen Konstantinopoli oli monikansallinen ja monikielinen kristillinen metropoli, jossa eri kansoilla oli omat kirkolliset rakenteensa ja omakielinen jumalanpalveluselämänsä. Historialliset lähteet viittaavat siihen, että kaupungissa oli kreikankielisten seurakuntien ohella latinalaisia, armenialaisia, goottilaisia ja muita yhteisöjä, joissa liturgia toimitettiin omalla äidinkielellä.

Tätä ei pidetty uhkana kirkon ykseydelle, vaan osana sen normaalia elämää. Ykseys ei rakentunut yhden kielen varaan, vaan yhteiseen uskoon, sakramentaaliseen elämään ja piispojen keskinäiseen yhteyteen. Kielellinen moninaisuus oli pikemminkin seurausta helluntain teologiasta: evankeliumi sai tulla todeksi eri kielissä ja kulttuureissa.

Vasta Bysantin valtakunnan loppuvaiheissa voidaan havaita kehitys, jossa kreikasta tuli yhä selvemmin hallitseva ja identiteettiä määrittävä kieli. Monikansallinen Rooman imperiumi alkoi muistuttaa lopussaan kreikkalaista kansallisvaltiota, ja kielellinen monimuotoisuus kaventui. Tämä historiallinen muutos muistuttaa siitä, ettei liturgisen kielen politisoituminen ole vain yhden tradition ongelma, vaan kirkkoa toistuvasti kohtaava kiusaus.

Historia, vastuu ja eettinen suositus

Kirkolla on historian valossa kaksi mahdollista tietä. Se voi pitäytyä kielelliseen konservatismiin ja tehdä kielestä identiteetin ehdon. Tai se voi kulkea toista tietä: kunnioittaa perinnettä ja samalla sitoutua jatkuvaan käännöstyöhön, joka torjuu kielen alistamisen vallankäytölle.

Teologisesti ja eettisesti kestävin vaihtoehto on jälkimmäinen. Se ottaa vakavasti sekä Basileioksen varoituksen tradition hylkäämisestä että helluntain lupauksen kielimuurien murtumisesta.

Kysymyksiä Suomen tilanteesta

Ortodoksisten maahanmuuttajien keskuudessa tehty työ on äärimmäisen tärkeää heidän kotoutumisensa kannalta. Monille ainoa yhteys entiseen kotimaahan täällä kylmässä ja karussa Pohjolassa on ortodoksinen kirkko. Verrattuna moniin muihin länsimaihin Suomeen ei ole syntynyt päällekkäisiä hiippakuntia tai merkittäviä kotimaan patriarkaatteihin kytkeytyviä kansallisia seurakuntia.

Suomen- ja ruotsinkielisiä liturgisia tekstejä hoidetaan ja tarkistetaan jatkuvasti ymmärrettävään muotoon. Samalla minulla on pappina kokemuksia siitä, että monet itäslaavilaiset ortodoksimaahanmuuttajat eivät ymmärrä kirkkoslaavinkielisiä tekstejä. Suurin kysymys lienee se, millä kielellä tai kielillä tavoitettaisiin ymmärrettävästi parhaiten ortodoksimaahanmuuttajia? Tämä on ennen kaikkea tasa-arvokysymys. Kirkkomme haluaa, että liturginen elämä ja Kristuksen ylösnousemuksesta kertova ilosanoma ovat kaikille ymmärrettäviä. Siksi toivoisin erityisesti ei-suomen- ja ruotsinkielisiltä ortodokseilta keskustelua näihin kysymyksiin.

Lopetus: evankeliumin eheä läsnäolo

Lopulta kysymys ei ole vain kielestä, vaan kirkon itseymmärryksestä. Puhuuko kirkko kansalle vai vaatiiko se kansaa kuuntelemaan ylhäältä annettua kieltä? Pyhien Kyrilloksen ja Methodioksen perintö muistuttaa, että evankeliumi juurtuu silloin, kun se saa kuulua ihmisten omalla kielellä. Perinne on kirkon aarre – mutta siitä tulee kirous, jos sitä käytetään vallan ja poissulkemisen oikeuttamiseen.