Kolumni | Kodin koti

Luostari on nunnien ja munkkien koti. Jokaisella luostariasukkaalla on oma huone eli kelja. Siellä on rukousalttari ikoneineen, ja myös seinillä riippuu ikoneita tai esimerkiksi edesmenneiden hengellisten äitien tai isien valokuvia. Toki myös omien vanhempien kuva voi olla. Kirjahylly kuuluu myös kalustukseen. Vuosien myötä jokaisen munkin ja nunnan kelja muotoutuu hänen itsensä näköiseksi. Ortodoksinen luostari ei ole mikään sotilasyksikkö, missä kaiken pitäisi olla täsmälleen samanlaisessa ojennuksessa. Nunnat ja munkit ovat hekin persoonia, ja se heijastuu myös heidän asumisestaan.

Luostariasukkaan todellinen koti on kuitenkin kirkko. Vielä nytkin 40 vuoden luostarielämän jälkeen kiitän Jumalaa ja olen syvästi onnellinen, kun joka ainut aamu saan ensimmäiseksi mennä KIRKKOON. Ei tarvitse odottaa viikonloppuja ja juhlapäiviä, vaan jumalanpalvelukset aamuin illoin takaavat hengellisen ravinnon jokaiseksi päiväksi. Kuinka usein tapahtuukaan, että saattaa tuntea itsensä huonovointiseksi ennen kirkkoon menoa, mutta paha olo katoaa kuin tuhka tuuleen palveluksen pyhien veisujen ja lukujaksojen myötä. Nuo samat sanat ja laulut ovat kantaneet lukemattomia sukupolvia halki vainojen, sotien ja nälänhätien mutta myös hyvien aikojen. Ne ovat jotakin pysyvää, joka ei latistu eikä menetä tenhoaan aikakausien saatossa.

Jos ihmiset ymmärtäisivät, mikä tervehdyttävä, virkistävä, iloa antava, luovuuteen ohjaava vaikutus kirkkomme jumalanpalveluksilla on, joka kortteliin alkaisi ilmaantua pieniä kirkkoja!

 

Nunna Kristoduli
3/2014