Kolumni | Arki ja työ – siinäkö kaikki?

Kuusipäiväisen työviikon ajoilta peräisin olevan kansanviisauden mukaan elämä olisi mallillaan, jos aina olisi ilta ja lauantai eikä koskaan aamu ja maanantai. Hokema antaa turhan synkän kuvan työstä ja arjesta. Arki ja työ eivät ole elämässä välttämätön paha vaan monessa mielessä hyviä asioita. Menneessä ajassa osattiin erottaa toisistaan arki ja pyhä myös myönteisellä tavalla. Sunnuntaina ja juhlapyhinä hoidettiin vain välttämättömät työt ja pukeuduttiin arjesta poikkeavalla tavalla. Nykyään näyttää siltä, ettei sunnuntaita ja pyhäpäiviä oikein osata arvostaa muutoin kuin palkkatyöstä vapautumisena: lepopäivän pyhittäminen, pyhät toimitukset ja ylipäätään pyhyys näyttää olevan melkoiselle osalle ihmisistä varsin vieras ajatus.

Kaikki eivät voi pyhittää lepopäivänä sunnuntaita, koska monet työtehtävät on hoidettava myös sunnuntaisin. Olennaista olisikin varata yksi päivä viikosta arjesta erottuvaksi, levon ja pyhittämisen päiväksi. Ortodoksinen kirkko tarjoaa mahdollisuuden myös arkipäivän pyhittämiseen, koska merkittävä osa kirkon juhlapäivistä osuu arkipäiviin.

Lepopäivän pyhittäminen on avain terveeseen työn ja arjen kokemiseen. Levännyt mieli ottaa paremmin vastaan arjen mukana väistämättä tulevat ongelmat ja elatuksen murheet. Elämän suuri rikkaus on kyky erottaa toisistaan arki ja pyhä: arkena työ ja pyhänä lepo sekä lepopäivän pyhittäminen, myös ja ennen kaikkea kirkon pyhiin tapahtumiin osallistumalla. Tähän meidän kirkon jäsenten tulisi toisiamme kannustaa, parantamisen varaa on itse kullakin eikä liika pyhittäminen ole pelkona.

Matti Tolvanen
4/2014