Juttu | Paikkamme ja tehtävämme kärsimyksen aikana

Kärsimyksen ongelma on yksi ihmisen elämän suurimmista salaisuuksista. Miksi Jumala sallii ihmisen kärsiä?

"Maanpiiri on lujalla perustalla, se ei horju. Sinun valtaistuimesi on luja, se on ollut luja halki aikojen. Sinä olet ollut iäti. Virrat pauhaavat, Herra, virrat pauhaavat kohisten, virrat pauhaavat ja jylisevät. Mahtava on meren aallokko, mahtavampi vaahtopäinen myrsky, mahtavin on korkeuden Herra! Jumala on turvamme ja linnamme, auttajamme hädän hetkellä. Sen tähden emme pelkää, vaikka maa järkkyy, vaikka vuoret vaipuvat merten syvyyksiin. Meret pauhaavat ja kuohuvat, vuoret vapisevat Jumalan suuruuden edessä.” (Ps. 93:1-4, 46:2-4)

Kymmenen vuotta sitten maailmaa järkytti tieto Aasian suuresta luonnononnettomuudesta. Neljännes miljoonaa ihmistä kuoli yhdessä hetkessä, joukossa myös suomalaisia. Päivittäin luemme uutisia ympäri maailmaa riehuvista sodista ja väkivaltaisuuksista.

Viime vuosisadan lopulla sodissa henkensä menettäneiden määräksi arvioitiin lähes 200 miljoonaa ihmistä. Kun sotien raunioille vuonna 1945 kirjoitettiin Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan ensimmäiset rivit, ne olivat kuin raamatullinen määritelmä: ”Me Yhdistyneiden Kansakuntien kansat, vakaana tahtonamme on pelastaa tulevat sukupolvet sodan vitsauksilta, joka jo kahdesti on tuottanut ihmiskunnalle sanomattomia kärsimyksiä.” Yhtä optimistisia säkeitä annettiin myös Helsingissä pidetyssä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen päätösasiakirjassa. Yhteiseksi tavoitteeksi asetettiin yleinen ja maksimaalinen aseidenriisunta.

Me tiedämme, että suuretkin alukset voivat joutua hätään ja hukkua elämän myrskyjen keskellä. Hädän hetkellä ja kärsimysten keskellä mieleemme ei kenties ensimmäiseksi nouse kiitollisuus kaiken Luojaa kohtaan, vaan ahdistus ja pelko. Mistä saan voimaa, että vielä kestän? Mistä päämäärän, että vielä jaksan? Lähempänä on toinen psalmin kirjoittajan ajatus: ”Herää, Herra! Miksi nukut? Nouse, älä iäksi hylkää! Miksi olet kääntänyt pois katseesi, unohtanut hätämme ja ahdinkomme. Voimani raukeaa, otsani painuu maan tomuun. Nouse auttamaan meitä, lunasta meidät armosi tähden!” (Ps. 44:24–27)
Paikkamme ja tehtävämme kärsimyksen aikana

Kärsimyksen ongelma on yksi ihmisen elämän suurimmista salaisuuksista. Miksi Jumala sallii ihmisen kärsiä?

Maanpiiri on lujalla perustalla, se ei horju. Sinun valtaistuimesi on luja, se on ollut luja halki aikojen. Sinä olet ollut iäti. Virrat pauhaavat, Herra, virrat pauhaavat kohisten, virrat pauhaavat ja jylisevät. Mahtava on meren aallokko, mahtavampi vaahtopäinen myrsky, mahtavin on korkeuden Herra! Jumala on turvamme ja linnamme, auttajamme hädän hetkellä. Sen tähden emme pelkää, vaikka maa järkkyy, vaikka vuoret vaipuvat merten syvyyksiin. Meret pauhaavat ja kuohuvat, vuoret vapisevat Jumalan suuruuden edessä.” (Ps. 93:1-4, 46:2-4)

Kymmenen vuotta sitten maailmaa järkytti tieto Aasian suuresta luonnononnettomuudesta. Neljännes miljoonaa ihmistä kuoli yhdessä hetkessä, joukossa myös suomalaisia. Päivittäin luemme uutisia ympäri maailmaa riehuvista sodista ja väkivaltaisuuksista.

Viime vuosisadan lopulla sodissa henkensä menettäneiden määräksi arvioitiin lähes 200 miljoonaa ihmistä. Kun sotien raunioille vuonna 1945 kirjoitettiin Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan ensimmäiset rivit, ne olivat kuin raamatullinen määritelmä: ”Me Yhdistyneiden Kansakuntien kansat, vakaana tahtonamme on pelastaa tulevat sukupolvet sodan vitsauksilta, joka jo kahdesti on tuottanut ihmiskunnalle sanomattomia kärsimyksiä.” Yhtä optimistisia säkeitä annettiin myös Helsingissä pidetyssä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen päätösasiakirjassa. Yhteiseksi tavoitteeksi asetettiin yleinen ja maksimaalinen aseidenriisunta. Me tiedämme kuinka näille ihanteille on käynyt.

Kun me kirkkona ja sen jäseninä lähestymme kärsimyksen ongelmaa, on meidän aina syytä ottaa malliksi Vapahtajamme, joka kaikessa oli katkeamattomassa yhteydessä Isään, rukouksessa, puhtaassa ja pyhässä elämässä sekä palvelevassa rakkaudessa. Hän antoi itsensä maailman elämän edestä. Hän asetti itsensä esikuvaksi kaikkien aikojen kristityille. Meidänkin on aika liittää rukouksiimme tätä esimerkkiä seuraten myös uskonsa tähden vainotut, vangitut ja sorretut. Tarvitsemme todellakin rauhaa korkeudesta, kestävyyttä ja kaikkien yhdistymistä.

Alussa lainaamani psalmin jakeet kertovat ihmisestä maailmassa, jossa elämme. Maailmasta, joka on kuin suuri avaruusalus matkalla kohti tuntematonta päämäärää pimeässä ja kylmässä avaruudessa. Hetkittäin meistä saattaa tuntua siltä, että emme ihmiskuntana kykene estämään maailmanlaajuisia ongelmia: maailman väkiluvun kasvua, kasvavaa köyhyyttä ja eriarvoisuutta ihmisten kesken. Elinympäristömme kuorma kasvaa koko ajan ja niukkenevista luonnonvaroista kilpaillaan yhä ankarammin. Työllä, vaivalla ja monin uhrauksin rakennettu kansainvälinen yhteisvastuun järjestelmä kaatuu. Väkivaltaan turvautuminen kasvaa ja ihmisten usko parempaan maailmaan katoaa. Vanhat sivilisaatiot ja uskontojen ääriliikkeet nousevat toisiaan vastaan. Näyttää siltä, että edessä on vääjäämätön tie kohti yhä suurempaa kaaosta. Etsikäämme siis rauhaa maailmaan kaikin tavoin.

Kärsimyksen ongelma ja kirkon tehtävä

Miksi Jumala sallii ihmisen kärsiä? Oma kärsimyksemme tai jonkun rakkaamme kärsimys on kestämätöntä kaikkina niinä synkkinä päivinä, jolloin Jumala tuntuu kätkevänsä meiltä kasvonsa. Sellaisina aikoina ihminen on kaikkina aikoina huutanut tuskansa ilmoille: ”Kuinka kauan vielä? Miksi juuri minä ja läheiseni?”

Suuren ahdistuksen aikana kirkon pitää kyetä osoittamaan jokaiselle ihmiselle kulkukelpoinen tie ulos kärsimyksestä, niin että voisimme ymmärtää ja voittaa ahdistuksemme. Tehtävä olisi mahdoton, ellei meillä olisi käytössä pyhää Raamattua, kirkon pelastavaa sanomaa, isien opetuksia ja pyhien ihmisten kokemusta tämän maailman elämästä ja toivoa tulevasta elämästä.

Kun olemassaolon perustukset järkkyvät, kun ihmisen sydän vaikeroi epätoivossaan ja kun katkeruus huutaa kohti taivasta, niin myös silloin Herra kulkee vierellämme, ja kertoo että voitto on mahdollinen. Kaikesta kaaoksesta huolimatta on olemassa Jumala, joka tekee lopputuloksesta sellaisen, että kykenemme sen kestämään ja ymmärtämään, vieläpä kunniakkaammin kuin me ihmiset olemme osanneet odottaa.

Kaikki me olemme Jumalan kuvia, veljiä ja sisaria Kristuksessa ja siksi yhtä arvokkaita. Kunnioituksen tulisi näkyä vilpittömässä ja rehellisessä suhtautumisessa lähimmäisiimme, sekä kohteliaisuutena, ystävällisyytenä ja oikeudenmukaisuutena. Me olemme yhteisellä matkalla tällä ristin hullutuksen tiellä. Sillä tiellä meidän on pystyttävä kulkemaan yhdessä yli uskontokuntien tai rodullisten rajojen. Muurien
on murruttava!

Jumala on rakkaus

Suuren kärsimyksen aikana meistä tuntuu siltä kuin Jumala ei olisi läsnä. Hänen poissa ollessaan ei ole mitään mitä rakastaa tai mihin turvata. Tämä on suurin vaara onnettomuuksien, sotien ja kärsimysten aikana! Kauheata on, jos sielu kaiken hädän ja pimeyden keskellä lakkaa rakastamasta, silloin Jumalan poissaolosta tulee ikuista. Sielun on rakastettava vaikka tyhjyydessä tai ainakin haluttava jatkaa rakastamista, silloin Jumala voi ilmestyä elämäämme ja näyttää Jumalan valtakunnan koko kauneuden, niin kuin kävi Jobille, Vanhan testamentin suurelle kärsijälle. Mutta jos sielu lakkaa rakastamasta, se vajoaa jonnekin ikuiseen pimeyteen.

Rakkaus elämää, maailmaa, ihmisiä, eläimiä ja Jumalaa kohtaan on vastaus, ainoa oikea vastaus meidän ikiaikaiseen huutoomme kaiken kärsimyksen keskellä. Työmme on aina, kuten Jobin työnä oli, oppia rakastamaan kärsimyksen kautta, rakastamaan jopa sitä mikä aiheuttaa kärsimyksemme. Ilman rakkautta meillä ei olisi toivoa. Viimein Jumala ilmestyi Jobille ja hän sai lohdutuksen. Se on selvä osoitus Jumalan armosta kaiken hädän keskellä, ei siksi että hän olisi ratkaissut kärsimyksen tai Jumalan salaisuuden, vaan siksi että kuitenkin kaiken epätietoisuuden takaa
kuuluu ääni: ”Älä pelkää.”

Meidän ulottuvillamme on toinen todellisuus, ikuisuus, rauhan valtakunta, jossa tämän maailman todellisuus ei enää rajoita elämäämme. Tämä valtakunta on annettu meille jo tässä ajassa, että eläisimme jo nyt sen elämää. Se on elämää Jumalan ja Kristuksen yhteydessä. Yhdessä me olemme jo matkalla kohti Jumalan valtakuntaa. Se on kaiken elämämme päämäärä ja tarkoitus, eikä mikään tässä maailmassa voi meitä siitä erottaa, sillä Kristuksen rakkauden sitein olemme siihen kiinnitettyjä.

Lohdutuksen lääke

Pyhä Johannes Krysostomos opettaa: ”Toipa Jumala meille nälkävuosia tai sotia tai mitä vastoinkäymisiä tahansa, Hän tekee niin ylitsevuotavan suuresta huolenpidostaan ja hyvyydestään.”

Tätä ei voi ymmärtää, jos pitää kaikkea kärsimystä ehdottoman pahana ja tarpeettomana. Mutta jo jokapäiväisestä elämästä tiedämme, etteivät kärsimykset todellakaan ole ehdottomasti pahoja, kärsimys voi palvella korkeampaa, hyvää tarkoitusta. Näin toimii Jumala, vaikka emme sitä aina näe. Järkyttävä maailman laajuinen katastrofi voi saada aikaan aivan uuden yhteisvastuun hengen kansojen ja ihmisten välillä. Ennen kenties välinpitämättömät ihmiset ryhtyvät joukolla kantamaan vastuuta tästä
yhteisestä maailmastamme, sen ihmisistä, eläimistä ja koko elinympäristöstämme.

Venäjällä 1800-luvulla elänyt pyhä Makari Optinalainen kirjoitti kerran ystävälleen: ”Koska olen terveydeltäni heikko, kuten sinäkin olet, en voi olla tuntematta syvää myötätuntoa vaelluksesi johdosta. Mutta hyvä kaitselmus ei ole pelkästään meitä paljon viisaampi, vaan viisas myös eri tavalla. Juuri tämän ajatuksen on annettava meille voimia koettelemustemme hetkellä, sillä se lohduttaa tavalla, jolla mikään muu asia ei voi lohduttaa.”

Viisas eri tavalla – tässä on ajattelumme ja jumalakäsitteemme lähtökohta. Unohtamatta lohdutusta, jota mikään lääke ei voi korvata. Ortodoksisen kirkon opetuksen mukainen käsitys Jumalan menettelytavoista on maailman edustaman näkemyksen vastainen. Itse asiassa se on ainutlaatuinen, se ei ole pohdiskeleva, tieteellinen tai akateeminen eikä yleensäkään älyllinen. Se on pikemminkin soteriologinen eli pelastusopillinen. Se on langenneelle ihmiselle annettu keino uudistua, kokonaan uusi tie, joka on kaikille avoin. Sillä tiellä uskon mitta ja Jumalan tunteminen ei ole älyllistä ja opillista vaan koko ihmisen elämä. Kristus puhui tästä hyvin selvästi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” (Jh. 14:6)

Jumalan armo

Mikä on kirkon ja sen yksityisten jäsenten tehtävä kaiken tämän keskellä? Jokaisessa jumalanpalveluksessa, kaikissa kirkoissa rukoillaan rauhaa maailmalle, kaikkien yhdistymistä ja voimaa kestää kärsimykset yhdessä. Tähän kirkkoa tarvitaan ja sen jäseniä. Kirkon täytyy olla osa suurta perhettä, jossa apu on lähellä ja saamme tukea jatkaa matkaa rukouksien, sakramenttien ja kaiken kirkon antavan tuen, turvan, lohdutuksen ja toivon kautta. Minä tiedän, että omat sanani eivät riitä tuomaan sitä lohtua mitä monet nyt tarvitsevat, mutta antakaa Jumalan armon hoitaa teitä. Hänen viisautensa ylittää kaiken inhimillisen viisauden, vaikka me emme sitä aina näe ja ymmärrä. Me voimme rakentaa tähän maailmaan paratiisirantoja ja saaria, lomakeitaita tätä ajallista elämää varten, mutta muistakaamme silti Ilmestyskirjan profetia tulevista ajoista:

”Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta ollut enää. Näin, kuinka pyhä kaupunki, uusi Jerusalem, laskeutui taivaasta Jumalan luota juhla-asuisena, niin kuin morsian, joka on kaunistettu sulhasta varten. Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut. Valtaistuimella istuva lausui: Uudeksi minä teen kaiken. Hän sanoi: Kirjoita nämä sanat muistiin. Ne ovat luotettavat ja todet. Vielä hän sanoi minulle: Nyt ne ovat käyneet toteen. Minä olen A ja O, alku ja loppu”. (Ilm. 21:1–6)
Pappismunkki Johannes

Pappismunkki Johannes
1/2015