Pääkirjoitus | Vierailulle luostariin

Kotimaan ja Venäjän lähialueiden luostarit ovat menneinä vuosikymmeninä tulleet tutuiksi suomalaisille. Niin lehdistöllä, kuin myös televisiolla on ollut merkittävä osuus asiassa. Sekä Valamo että Lintula muodostuivat 1960-luvun lopulla ryhmämatkojen eksoottisiksi vierailukohteiksi. Nykyään Suomen luostareissa käydään omatoimisesti perheen voimin, mutta naapurimaan luostareihin lähdetään vielä ryhmässä. Osalle käynti Heinävedellä on tiedonjanoa tai uteliaisuuden tyydyttämistä, toisille taas aito pyhiinvaellus – kirkollisesta taustasta riippumatta.

Valtaosa Valamossa ja Lintulassa vierailevista ei ole ortodokseja. Luostarien jumalanpalvelusten kauneus ja ilmapiirin rukouksellisuus, sekä mahdollisesti lyhyt keskusteluhetki jonkun luostariasukkaan kanssa ei jätä ketään kylmäksi. Myös Valamon luostarin tarjoama kulttuuritarjonta kirjaston, museon ja näyttelyjen muodossa puhuttelee. Ihmeitä tekevät ikonit ovat tulleet tutuiksi ohi kirkollisten rajojen ja niiden puoleen käännytään pyynnöin ja kiitoksin.

Satunnaiselle vierailijalle luostarin arki jää vieraaksi. Ajatellaan, että elämä on siellä toisenlaista, merkittävästi pyhempää. Luostari on asukkailleen koti, jossa kristilliset arvot ovat keskiössä, mutta jossa osataan myös riidellä. Kirkolle luostarit ovat välttämättömyys. Ortodoksisen opetuksen mukaan ihmisen tulisi kyetä valitsemaan avioliiton ja luostarielämän välillä, eikä jäädä yksin. Tito Colliander on sanonut osuvasti, että luostarit ovat kirkon hengellisen elämän lämpömittari. Saamme olla Jumalalle kiitollisia kahdesta luostarista ja Etelä-Suomen orastavista yhteisöistä, joista voi oikein ohjattuna kasvaa luostareita.

Viime vuosien muutoksena voi havaita, että seurakuntaretket Valamoon ja Lintulaan ovat vähentyneet. Vanhan hyvän perinteen toivoisi kuitenkin jatkuvan ja vetovastuu tässä on kirkkoherroilla. Tulevana syksynä on hyvä tehdä viikonvaihteen matka oman maan pyhille paikoille. Hyvin järjestetty pyhiinvaellus muodostuu seurakuntalaisten hengellisen elämän vahvistukseksi ja kasvattaa yhteisöllisyyttä.

Piispa Arseni
3/2014