Kolumni | Soli Deo Gloria!

Viidenneksi evankelistaksikin mainittu Johann Sebastian Bach kirjoitti kaikkien partituuriensa loppuun Soli Deo Gloria, Kunnia yksin Jumalalle.
Bach oli Thüringenin viljavainoiden kasvatti ja kirkkomuusikko niin monennessa polvessa, että tuskin sitä itsekään osasi laskea. Kaikki Bachin sukulaiset olivat myös kanttoreita ja niinpä Bach alkoi tarkoittaa synonyymiä sanalle kanttori.
Johann Sebastian Bach oli myös pesunkestävä luterilainen. Luterilaisen hänestä teki koko se kirkollinen kulttuuri ja yhteiskunta, jonka puhtaaksi viljelty edustaja hän oli.
Kun ihmiskunnan historiassa nousee esiin neroja, käsittämättömän suuria luovia henkiä, he irtoavat taustastaan. Ei ole enää kansallisuuksia, ei ammatteja, ei rotuja, eikä uskontokuntia. Ei ortodoksia tai luterilaista. On vain hengen väkevä laulu. Se, joka kantaa joka ikiseen sydämeen saakka.
Johann Sebastian Bach oli yksi tällaisista hengistä. Hän on koko ihmiskunnan yhteistä omaisuutta, josta riittää kaikille. Paradoksaalista on, että kaikesta protestanttisuudestaan huolimatta Bach täyttää tietämättään yhden ortodoksisen elämän perusajatuksen: hän tekee kaiken Jumalan kunniaksi. Hän johti leipzigilaisen kahvilan opiskelijaorkesteria Jumalan kunniaksi ja joi tuopillisen oluttuvassa Jumalan kunniaksi.
Elämänsä tärkeimmän asian, musiikinkin, hän teki Jumalan kunniaksi. Bachin musiikki on parasta ekumeniaa: sen suojissa me kaikki kristityt voimme olla yhtä – kirkkokunnista riippumatta. Soli Deo Gloria!

Risto Nordell
2/2015