KOLUMNI | Jumalan kuva

Kristillisen taiteen vastaanottamisessa todentuu elvyttävästi, uudistavasti ja muuttavasti vaikuttavaa. Suuri tai kirkastava taide
yleensäkin johdattaa kokijansa itseyden lähteille.

Olemme Jumalan Kristuksessa todellistunut kuva. Olemme osallisia myös luovasti toimivassa Hengessä, pyhyyden kaltaisuudessa.
Katsoessamme ikonia rukoilemme. Lähestymme Jumalaa, joka luodessaan maailman loi kuvakseen ihmisen. Inhimillisyys yhdentyy jumalalliseen Kristuksessa. Hänen kuvassaan voimme luoda havainnon ja mielen ihmisen kaltaisesta Jumalasta. Ikonin avulla saamme yhteyden Korkeimpaan.

Ikoni syntyi Sanan selitykseksi lukutaidottomille. Toiseksi sen tehtävä on herättää kokemus taivaallisesta maailmasta. Taidehistoriassa hengellinen ja maallinen luonnollisesti myös yhdistyvät. Renessanssissa Rafaelin ja Leonardo da Vincin teosten, kuten madonnamaalausten koskettavan ideaalisen kauneuden sijasta muun muassa Hans Holbein nuoremman työssä Kristus haudassa vallitsevaa on kauhistava järkytys. Dostojevskin mukaan tuota maalausta katsoessa voisi menettää uskonsa. Rafaelin Sikstiiniläismadonnaa kirjailija vastaavasti ylisti suurimpana ilmestyksenä ja ihmisen henkenä.

Ortodoksi Dostojevski koki, että kun kristillinen taide kuvaa kärsimystä, on tehtävänä tuoda esiin sovitus, Ylösnousemus. Ristin ja evankeliumin rinnalla Kirkkomme ikonit kuvaavat Jumalan rakkautta ihmiseen.

Teppo Kulmala
3/2015