JUTTU | Valamon kolme vuosisataa

Valamossa vietetään tänä vuonna luostarin 300-vuotis juhlaa. Aika on laskettu vuodesta 1716, jolloin luostari toiminta Laatokalla alkoi uudelleen sadan vuoden tauon jälkeen.

Valamon saariluostarin varhaisvaiheista on tiedetty vähän. Säilyneet tekstilähteet ovat vähäisiä, pirstaleisia ja keskenään ristiriitaisia. Niinpä luostarin perustamisajankohta on sijoitettu tutkijasta riippuen joko 1100-luvulle, 1300-luvun alkuvuosikymmeniin tai 1300- ja 1400-lukujen vaihteeseen. Yhtenä vaihtoehtona toisinaan esitetty 900-luku perustuu erään uudehkon tekstilähteen väljään tulkintaan, ja akateemisissa piireissä se hylättiin jo 1800-luvulla.

Pitävimmäksi on nykytiedon valossa osoittautunut näkemys, jonka mukaan munkki Sergei asettui Valamon saarille vuosien 1388 ja 1407 välisenä aikana. Samoihin aikoihin perustettiin toinen Laatokan saariluostari, Konevitsa. Virallisen luostaristatuksen Novgorodin arkkipiispan alaisuudessa Valamo sai muutamaa vuotta myöhemmin.

Sergein seuraajana luostarin johdossa toimi Herman. Viimeistään 1500-luvulla molempia alettiin kunnioittaa luostarin perustajina, vaikka ”virallisten” pyhien luetteloista heitä ei löydykään.

Sekä Valamon että Konevitsan luostarin perustaminen liittyy lähetystyöhön, jota ortodoksinen kirkko teki nykyisen Venäjän alueen pohjoisissa erämaissa. Munkkien pyrkimyksenä oli paitsi kilvoitella luonnon rauhassa, myös ohjata alkuperäisväestöä kristinuskon tavoille.

1500-luvulle tultaessa Valamo oli kasvanut jo verrattain vauraaksi erämaaluostariksi. Vuoden 1499 verotustiedot kertovat Valamon omistaneen pitkälti toistasataa maatilaa, joista kaukaisimmat sijaitsivat Ilomantsissa saakka. Tilat maksoivat luostarille veroa rahana ja erilaisina maataloustuotteina. Valamon omaisuus karttui verotulojen, maahankintojen ja lahjoitusten myötä aina 1570-luvulle saakka. Tuolloin luostari jäi Ruotsin ja Moskovan välisen sodankäynnin jalkoihin. Munkit joutuivat toistuvasti pakenemaan Valamosta sotajoukkojen tieltä.

1600-luvun alussa alueita Karjalasta, mukaan lukien Laatokan läntinen osa, siirtyi Ruotsin hallintaan. Luostaritoiminta Valamossa lakkasi yli sadaksi vuodeksi. Vanhoista puurakennuksista ei jäänyt saarelle jälkeäkään.

 

Vaivalloinen alkutaival

Venäjä valtasi menettämänsä alueet takaisin Ruotsilta suuressa Pohjan sodassa 1700-luvun alussa. Jo ennen vuonna 1721 solmittua rauhansopimusta Valamon saarilla alkoi tapahtua. Vologdan alueella sijainneen Kirillo-Belozeron luostarin munkit pyysivät lupaa käyttää Valamon maita viljelyyn sekä kalastaa saaria ympäröivillä vesillä. Käytännössä se tarkoitti luostariasumuksen perustamista.

Luvan toimintaan myönsi tsaari Pietari Suuren oikeana kätenä toiminut ruhtinas A. D. Menšikov vuonna 1716. Seuraavana vuonna vahvistettiin suostumus luostarin ja kirkon rakentamiseksi pääsaarelle.

Lupa luostarin perustamiseen oli mielenkiintoinen ratkaisu aikana, jona luostarilaitos ylipäänsä oli ahtaalla. Läntisestä Euroopasta uudistusten mallia ottanut Pietari halusi saattaa kirkon ja luostarit visusti maallisen vallan kontrolliin. Luostareita pyrittiin ennemmin vähentämään kuin lisäämään. Ilmeisesti vallanpitäjät kuitenkin tiedostivat Valamon symbolisen arvon uudelleen vallatulla alueella, vieläpä lähellä vasta perustettua uutta pääkaupunkia Pietaria. Hengellinen tukikohta edusti venäläisen vallan läsnäoloa rajaseudulla.

Valamon alkutaival ei ollut helppo. Veljestö kasvoi hitaasti ja rahaa oli vähän. 1730-luvulla esitettiin epäilyksiä jopa koko uudelleen perustamisen laillisuudesta. Valamon olemassaolo katsottiin lopulta oikeutetuksi, koska saarilla oli sijainnut luostari jo ennen Ruotsin vallan aikaa.

Vuonna 1754 tulipalo tuhosi melkein kaikki rakennukset, jotka siihen mennessä oli saatu valmiiksi. Igumeni Efremin (1758-1781) aikana Valamon onni alkoi kääntyä. Hallitsijoiden myötämielisyys luostaria kohtaan kasvoi, mikä johti muun muassa taloustilanteen paranemiseen. Yleinen luostariaatteen ja kilvoitteluperinteen elpyminen kohensivat niin ikään sekä Valamon että muiden luostareiden asemaa.

Tärkeä taustavaikuttaja oli metropoliitta Gavriil (1770-1799). Vaikutusvaltainen ja maallisten vallanpitäjien kanssa hyvissä väleissä ollut metropoliitta kiinnitti toimissaan erityistä huomiota Valamon kehittämiseen. Hän lienee nähnyt lähellä pääkaupunkia sijaitsevan saariluostarin mahdollisuudet. Gavriil nimitti igumeni Efremin seuraajaksi Nazarin (1781-1801), joka oli tehokas ja aikaansaava johtaja. Hän muun muassa uudisti Valamon luostarisäännön ja laati rakennussuunnitelman, jonka myötä puiset rakennukset korvattiin kivisillä. Valamon ulkoiset piirteet alkoivat hahmottua nykyisen kaltaisiksi.

 

Maineen kierre

Luostarin päästyä jaloilleen se alkoi kiinnostaa myös korkea-arvoisia vieraita. Aleksanteri I aloitti keisarillisten Valamon-vierailujen perinteen vuonna 1819. Vierailu oli osa kiertomatkaa uudessa Suomen suuriruhtinaskunnassa, johon kuuluivat myös Laatokan luostarit. Tuolloin igumenina oli Innokenti (1801-1823). Keisarin vierailulla oli kauaskantoiset seuraukset. Yksi niistä oli Sergein ja Hermanin liittäminen kirkkokalenteriin. Käytännössä se merkitsi heidän tunnustamistaan ortodoksisen kirkon pyhiksi – käänne, jota luostarissa oli hartaasti toivottu ja jonka eteen varsinkin Innokenti oli tehnyt hartiavoimin töitä.

Igumeni Damaskinin aikana (1839-1881) Valamo nousi kukoistukseensa. Veljestö kasvoi ja Valamon ulkoiset puitteet kohenivat ja komistuivat uusien rakennushankkeiden myötä. Vallanpitäjien lisäksi myös pyhiinvaeltajat, taiteilijat ja kirjailijat löysivät idyllisen luostarin. Matkailijamäärät alkoivat nopeasti nousta, kun 1850-luvulla avattiin suora höyrylaivayhteys Pietarista Valamoon. Kun kävijät kertoivat kokemuksistaan lehdissä ja muissa julkaisuissa, syntyi eräänlainen itseään ruokkiva maineen kierre. Yhä useampi halusi nähdä paikan omin silmin. Osa kävijöistä löysi elämänsä kutsumuksensa luostarielämästä ja liittyi veljestöön.

Vilkas matkailutoiminta toi luostarille tuloja lahjoitusten muodossa. Osa vähävaraisemmista pyhiinvaeltajista teki vapaaehtoistöitä luostarissa. Kasvanut väkimäärä aiheutti kuitenkin omat ongelmansa. Kilvoitteluelämä pääluostarissa hankaloitui, mikä oli yksi syy rakentaa saarille lukuisia skiittoja eli muutaman munkin asuttamia erakkoloita.

 

Suomalaiseksi luostariksi

Vuonna 1812 Valamo oli päätynyt luterilaisen Suomen suuriruhtinaskunnan lainsäädännön alaisuuteen. Käytännössä luostareiden ja ortodoksisten seurakuntien asioista päätti kuitenkin Pyhä Synodi. Tilanne muuttui täysin vajaan sadan vuoden kuluttua, kun Suomi vuonna 1917 itsenäistyi ja Suomen ja Neuvosto-Venäjän raja sulkeutui. Valamo, joka oli jo kärsinyt oman osansa ensimmäisen maailmansodan ja vallankumouksen vaikutuksista, jäi osaksi Suomea.

Luostareiden ja ortodoksisen kirkon yhteys suomalaiseen hallintoon oli luotava uudelta pohjalta. Haasteita riitti, koska venäläistämispolitiikan muistot ja leima ”ryssän kirkkona” eivät olleet mikään suositus valtaväestön silmissä.

Käytännössä jo vuoden 1918 lopussa ortodoksisesta kirkosta tuli Suomen toinen valtion- tai kansankirkko. Se siirtyi länsimaiseen kalenteriin ja suomesta tuli pääasiallinen jumalanpalveluskieli. Kanonisessa mielessä kirkko jäi Moskovan patriarkaatin alaisuuteen aina vuoteen 1923 saakka.

Valamon venäläisperäinen veljestö sai Suomen kansalaisuuden, mutta kieli- ja ajanlaskukysymykset aiheuttivat luostarissa ongelmia koko maailmansotien välisen ajan. Valamon suomalaistuminen kävi hitaasti, vaikka 1930-luvulta alkaen kirkko kiinnitti erityistä huomiota luostareiden lähentämiseksi suomalaisiin ortodokseihin ja koko yhteiskuntaan.

Laatokan Valamon avautuminen ja suomalaistuminen katkesi helmikuussa 1940, kun munkit evakuoitiin talvisodan tieltä. Raskaan evakkotaipaleen jälkeen luostariyhteisö löysi uuden sijoituspaikan seuraavana kesänä Heinäveden Papinnimestä. Valamon 1700-luvun alussa elvytetty luostariperinne on sittemmin jatkunut pohjoissavolaisissa maisemissa.

Kati Parppei
3/2016